Kipuilin pitkään siksi, että tuossa projektissa oli myös paljon hyvää ja kaiken lisäksi se oli säännöllistä tuloa, joka on freelancerille harvinaista herkkua.

Järjellä ajatellen sitä olisi kannattanut jatkaa. Mikään järkeily ei kuitenkaan onnistunut poistamaan sitä tunnetta, että minun kuuluisi tehdä jotain muuta. Lopulta päätin luottaa tunteeseen.

Tässä maailmantilanteessa tällainen urasiirto tuntuu vähän kiittämättömältä ja ehkä huikentelevaiseltakin. Siitä seuraa väkisinkin epävarmuutta ja huolta, tuleeko tilalle jotain. Minä olen kuitenkin päättänyt luottaa, että tulee.

Olen tehnyt elämässäni usean paljon isomman siirron, ja aina asiat ovat lopulta järjestyneet. Eivät välttämättä suorinta reittiä, eivätkä ihan niin kuin olin kuvitellut. Mutta aina ne ovat järjestyneet.

Kirjoitan tätä sohvalla vasen jalka siteissä kohotettuna tyynyn päälle. Taistelin eilen ruohonleikkurin kanssa ja hävisin. Tuloksena murtunut ja muussaantunut varvas (joka onneksi toipunee ajan kanssa).

Juuri ennen tuota onnettomuutta olin harmitellut sitä, että tunsin itseni kuormittuneeksi, enkä jaksanut lähteä treenaamaan, vaikka se oli ollut suunnitelmani. Ehkä ruohonleikkurin muhjoma varvas oli universumin vastaus ongelmaani: kuukauden pakollinen treenitauko. Joskus asiat etenevät aika kummallisia ratoja.

Siksi olen päättänyt luottaa. Uskon nimittäin, että jos tahtoo elää itselleen oikeanlaista elämää, on pakko päästää irti asioista, jotka eivät tunnu omilta. Jos jumittaa turvallisuuden tai mukavuuden kaipuusta väärältä tuntuvissa jutuissa, on vaikea saavuttaa oikeita asioita. Elämässä ei vain ole tilaa niille.

Kun kalenteristani vapautuu aikaa, voin alkaa miettiä, mistä tahtoisin kirjoittaa tai mitä muuta voisin elämässäni tehdä. Tiedän myös kokemuksesta, etten saa sitä aikaan, jos siihen ei ole kunnollista syytä. Nyt on.

Subscribe now

Metodini on aina ollut sama: mitä enemmän ja mitä kovempaa, sen parempi. Epäilen, että juuri siksi juoksemisesta ei ole koskaan tullut minulle pysyvää tapaa. Juoksen joka vuosi muutaman kuukauden, kunnes väsähdän ja lopetan. Se johtuu siitä, että palautumiskykyni on rajallinen, ja jos ylitän sen jatkuvasti, lopulta tulee seinä vastaan.

Nyt olen päättänyt muuttaa tämän asian. Se tarkoittaa, että minun pitää huolehtia, että palaudun treeneistä.

Siksi opettelen juoksemaan oikein. Toisin sanoen hitaasti.

Miksi pitää aloittaa hitaasti?

Tahdon juoksemisen tuovan energiaa, en vievän sitä. Tavoitteeni on päästä oikeasti parempaan kuntoon ja nostaa maksimaalista hapenottokykyäni. (Tämä siksi, että maksimaalinen hapenottokyky, VO2max, on selkeästi yhteydessä jaksamiseen ja terveyteen.)

Selvitettyäni asiaa tulin siihen tulokseen, että jos en halua lenkkien uuvuttavan itseäni, en voi aluksi juosta 155:n keskisykkeellä, kuten olen ennen tehnyt. Minun pitää juosta suurin osa lenkeistä korkeintaan 145:n keskisykkeellä, mieluummin alle 140:n.

Maksimaalisen hapenottokyvyn kannalta hieman alempi keskisyke ei ole ongelma. Kunto kohoaa kyllä. Tiedän sen teorian lisäksi käytännön tasolla, sillä olen nyt juossut näitä hitaita lenkkejä yli kolme kuukautta. Vauhtini on jo kasvanut ja sykkeeni laskeneet. Maksimaalinen hapenottokykyni on noussut selvästi. Kaikki tämä ilman verenmakua suussa.

Nämä rauhalliset lenkit rakentavat juoksukuntoni pohjan. Kun se on kunnossa, sen päälle voi aikanaan rakentaa lisää.

Olenkin oppinut, että hyvät perustukset ovat ihan oleelliset, jos haluaa saavuttaa jotain (pätee paljon muuhunkin kuin juoksuun).

Miten taltuttaa ego?

Egon kannalta hitaasti juokseminen oli kuitenkin alkuun kamalaa. Egoni häpesi ensimmäisillä lenkeillä kuollakseen, kun jouduin lenkin edetessä hidastamaan valmiiksi hitaasta vauhdista vielä hitaampaan, jottei sykkeeni nousisi liian korkealle. Olisin halunnut huutaa vastaantulijoille, että oikeasti minä pystyn juoksemaan kovempaa, en ole näin huono.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Aloin nauttia hitaasti juoksemisesta, enkä enää välittänyt egostani. Syy: juokseminen hitaasti on tosi mukavaa. Kun syke pysyy suurimmaksi osaksi alle 140:n, juokseminen tuntuu kevyeltä. Voisin jatkaa vaikka kuinka kauan ja saavun kotiin edelleen energisenä.

Siinä on suuri ero entiseen. Tosiasiahan on, että ennen lenkkini tuntuivat aika rankoilta ja jossain vaiheessa laskin aina kilometrejä kotiin.

Jos hidas vauhti joskus alkaa ärsyttää, muistutan itselleni, että saan olla ylpeä siitä, että noudatan juoksusuunnitelmaani. Se tulee viemään pidemmälle kuin se, että juoksisin heti kovempaa ja väsyisin parissa kuukaudessa.

Juokseminen onkin ehkä elämässäni myös siksi, että oppisin kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä.

Juostessa olen jo maalissa

Tavoitteeni on vielä kaukana, sillä se on päästä samaan vauhtiin, jolla ennen juoksin, mutta paljon matalammilla sykkeillä. Ei haittaa, että siihen menee vielä aikaa, sillä nautin tästä matkasta.

Olenkin tehnyt tietoisen päätöksen nimenomaan nauttia siitä juuri tällä hetkellä mahdollisimman paljon. Olen nimittäin sitä mieltä, että elämässä ei kannata optimoida kaikkea, vaan on hyvin tärkeää tehdä asioita myös tekemisen ilosta. Olen aina halunnut olla ihminen, joka juoksee. Kun juoksen, olen siis jo osin maalissa.

Ikä on vain numero - eikä toisaalta ole

Juoksen, koska haluan olla kovassa kunnossa. Tässä iässä se on vielä tärkeämpää kuin nuorempana, ja toisaalta sen eteen joutuu tekemään enemmän töitä kuin ennen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yli nelikymppisenä voisi olla hyväkuntoinen. Kyllä vain voi, kunhan treenaa fiksusti ja säännöllisesti.

Inspiroiduin eräästä (miespuolisesta) ikätoveristani, joka kertoi somessa juosseensa puolimaratonin neljän minuutin kilometrivauhtia. Itse en todellakaan tavoittele moista tulosta, mutta se motivoi silti kohottamaan omaakin kuntoa.

Miten se sitten tehdään fiksusti, kun ruuhkavuodet ja kenties esivaihdevuodetkin painavat päälle? Omalla kohdallani on tarvittu tietynlainen ajattelutavan muutos:

En enää ajattele, että säännöllinen treeni tarkoittaa kolmea treeniä viikossa joka viikko. Jos päällä on flunssaputki tai unettomia öitä tai vain liikaa kiirettä, tärkeintä ei ole, että juuri sillä viikolla treenaa suunnitellusti. Tärkeintä on, että palaa treeneihin, kun olo taas sallii. Ja tekee sen uudelleen ja uudelleen, koska niitä flunssia ja huonoja öitä vain tuppaa tulemaan.

Juoksu muistuttaakin myös siitä, miten tärkeää on sinnikkyys. Juoksemisessa, ja elämässä.

Subscribe now

Siitä, kun viimeksi kirjoitin säännöllisesti omia ajatuksiani, on monta vuotta. Lopetin blogini joskus korona-aikana, ja siihen kirjoittaminen jäi. Olen kaivannut tällaista kirjoittamista siitä lähtien. Se oli ja on minulle tapa ymmärtää itseäni ja maailmaa paremmin. Ilman sitä on tuntunut, että jotain puuttuu.

Kirjoittaminen on kuin keskustelua itsensä kanssa. Varmaan siksi päiväkirjoja on kirjoitettu niin kauan. Kun ajatuksensa kirjoittaa ylös, niillä on mahdollisuus jalostua paremmiksi, ja niihin tulee selkeyttä.

Kirjoittaessa ehtii myös harkita sanojaan. Ehkä siksi olenkin siinä huomattavasti parempi kuin puhumisessa.

Harkitsin aika kauan, ennen kuin lopulta perustin tämän uutiskirjeen. Olin nimittäin hieman epäileväinen sen suhteen, onko omien ajatustensa kirjoittaminen julkisesti kuitenkaan hyvä idea. Tein sitä blogiaikoinani pitkään, ja siitä tuli silloin normaalia. Blogin lopettamisen jälkeen olen kuitenkin hetkittäin miettinyt, olisiko parempi vain elää elämäänsä ja olla kertomatta siitä kenellekään vieraalle. Sillä miksi minun ajatukseni kiinnostaisivat ketään? Substack on täynnä järisyttävän hyviä kirjoittajia.

Vaan jostain syystä minä kuitenkin satun rakastamaan kirjoittamista, ja nimenomaan tällaista kirjoittamista. Kirjoittaminen on lopulta ajattelua. Kun sitä tekee säännöllisesti, saattaa oppia myös ajattelemaan viisaammin ja löytää jotain, mitä ei muuten löytäisi.

Sitä paitsi uskon, että jos jokin asia kutsuu yhä uudelleen, sitä kutsua ei kannata jättää huomiotta. Siinä asiassa on silloin jotain, joka kuuluu sinulle.

On yksi asia, jonka suhteen haluan kuitenkin olla täällä varovainen. Vaikka Substackista puhutaan erilaisena ja lämpimänä internetin nurkkauksena, se on silti somealusta. Ja somealustalla voi helposti päätyä esittämään elämäänsä ja tekemään itselleen vääriä asioita lukijoiden tai tykkäysten toivossa.

Tahdon tietenkin lukijoita, jos en tahtoisi, voisin yhtä hyvin kirjoittaa pöytälaatikkoon. On arvokasta löytää ihmisiä, jotka haluavat lukea ajatuksiani ja ehkä samaistuvat. Ihmisiä, joiden kanssa on jotain yhteistä.

Julkinen kirjoittaminen auttaa minua myös kirjoittamaan paremmin. Jos kirjoittaisin vain itselleni, en välttämättä jaksaisi ajatella asioita yhtä perusteellisesti.

Yritän kuitenkin olla miettimättä liikaa, kuka ehkä lukee, ja keskittyä täällä kirjoittamiseen itseensä.

Siksi en yritä kirjoittaa johdonmukaisesti tietyistä aiheista. Sen sijaan kirjoitan elämästä ja siitä, mikä siinä minua juuri nyt kiinnostaa.

Se tarkoittaa, että tänään olen innostunut minimalismista, huomenna puutarhanhoidosta ja ylihuomenna löydän itseni miettimästä tyyliäni.

Vältän uutiskirjeeni tarkkaa suunnittelua siksi, että somestrategiaan liittyy kohdallani vaara, että tästä tulee suoritus muiden joukossa. Alan ohjautua ulkoa sen sijaan, että ohjautuisin sisältä.

Silloin tämä ei ole enää luova tilani, vaan Instagram 2.0.

Sen takia olen suitsinut itseäni, kun mieleni ovat vallanneet ajatukset strategiasta, kuten:

• pitäisi olla jokin tarkka näkökulma, josta kirjoittaa (ei toimi, olen generalisti, enkä tahdo kirjoittaa aina samasta asiasta)

• pitäisi olla selkeä julkaisutahti (ei toimi, jos yritän sitä tässä ruuhkavuosiarjessa, niin päädyn kirjoittamaan puoliväkisin jotain puoliväkinäistä)

• pitäisi markkinoida tätä uutiskirjettä jossain, vaikkapa Instagramissa (kreisi nainen, sinä vihaat Instagramia, eikä kukaan edes koskaan näe sisältöäsi siellä)

Substack on tavallaan uusi mahdollisuuteni. Paikka, jossa lukijat tahtovat lukea jotain aitoa, eivätkä katsoa sellaista harkittua näytelmää, mitä Instagramissa esitetään. Paikka, jossa kirjoittajan ei tarvitse ajatella, mikä kiinnostaa algoritmeja, vaan voi kirjoittaa siitä, mistä on kiinnostunut.

Ajattelen, että parhaita tekstejä ovat usein ne, jotka syntyvät, koska ne on vain pakko kirjoittaa. Ne haluavat tulla ulos ja ne löytävät jostain syystä yleensä myös lukijansa. Ilman strategiaakin.

Ainakin nyt tämä on minulle luovuuden tila, ja se tuntuu samalta kuin lapsuuden kesät: siltä, että on vapaa tekemään mitä lystää, ja sen seurauksena seikkailuja on taatusti luvassa.

Subscribe now

Olin unelmoinut omasta puutarhasta kauan. Kävin koirieni kanssa säännöllisesti ihastelemassa läheistä siirtolapuutarhaa jo silloin, kun asuin kerrostalossa. Haaveilin omasta paikasta, jossa saisin kasvattaa kaikkea kaunista. Näin silmissäni runsaan, englantilaistyylisen cottage gardenin, jossa kasvaisi pioneja, hortensioita, syreeneitä ja paljon paljon kukkia.

Kun sain oman pihani muutamaa vuotta myöhemmin, tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Katselin soramonttuamme, enkä tiennyt, miten saisin luotua siitä haaveilemani paikan. Olin hyvin epävarma. En edes tiennyt, mistä aloittaa. Kasveja oli valtavasti, piti ottaa huomioon niiden vaatima maaperä, valon tarve ja se, miten nopeasti ne kasvaisivat ja miten suuria niistä tulisi.

Aloitin (tai aloitimme - minä suunnittelin tai jätin suunnittelematta, rakensimme yhdessä) ilman selkeää suunnitelmaa. Siksi tein projektin aikana lukemattomia virheitä, hankin vääriä kasveja, istutin niitä vääriin paikkoihin, siirsin niitä ja annoin eteenpäin. Nyt tietäisin paremmin. Mutta toisaalta: elämä on oppimisprosessi ja niin on puutarhan suunnittelukin.

Vaikka alku tuntui kankealta, vähitellen aloin nähdä, mitä pihalle kannattaa tehdä. Ja niin se alkoi rakentua pala palalta.

Kesä 2022: ensimmäinen tuijamuuri

Uuden pihamme suurin ongelma oli näkösuojan puute. Rakennuttajan puolesta sinne tuotiin 20 senttimetriä hieman epämääräisen oloista multaa, jolle kylvettiin nurmikonsiementä. Siinä se.

Meiltä oli suora näkymä naapureiden parkkipaikalle ja toisten naapureiden porealtaaseen. Jos ikinä hankin uuden talon, en osta uudiskohdetta, jossa ei ole mietitty talojen sijoittelua pätkääkään visuaalisesta vinkkelistä.

Kysyimme ongelmaan neuvoa pihasuunnittelijalta, ja saimme suunnitelman, jossa rajalle oli istutettu pari havukasvia ja kauniita kukkivia puita. Hylkäsimme suunnitelman, koska siitä ei olisi koskaan ollut kunnon näkösuojaksi vuoden ympäri.

Emme keksineet ratkaisuksi mitään erityisen luovaa, vaan teimme niin kuin kaikki muutkin: ostimme tuijia.

Tuijat olivat 180 senttimetriä korkeita, maksoivat tonnin ja olivat kaiken rahan väärti. Niiden ansiosta terassillamme oli edes jonkin verran näkösuojaa ja olohuoneestamme ei enää näkynyt naapureiden autoja, vaan vihreä seinämä.

Oppi puutarhasta: Jos haluaa näkösuojaa nopeasti ja ympäri vuoden, isot tuijat ovat toimivat ratkaisu, vaikka pihasuunnittelijoiden mielestä ne ovat tylsiä.

Oppi elämästä: Jos jonkun neuvot eivät kuulosta hyviltä, älä noudata niitä.

Kesä 2023: näkösuoja kalliolle

Seuraavana kesänä jatkoimme näkösuojien rakentamista. Yhdellä rajallamme oli kallio, joka ei ollut tarpeeksi korkea tuomaan yksityisyyttä, mutta jonka päälle ei voinut myöskään istuttaa mitään, koska kasvit tarvitsevat kasvaakseen multaa. Tilasimme toiselta pihasuunnittelijalta pihasuunnitelman ja teetimme kalliolle istutusaltaan. Se oli minun ideani, mutta pihasuunnittelija piirsi sen ja piharakennusfirma toteutti.

Tämäkään pihasuunnittelija ei ollut innossaan tuijamuureista, vaan suunnitteli altaaseen viisi pilarikatajaa ja lisäksi pieniä pensaita ja yhden pikkupuun. Toteutimme hänen suunnitelmansa muilta osin, mutta istutimme altaaseen viiden sijasta 11 katajaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin niillä menee oikein hyvin, ja tällä rajallamme on pätevä näkösuoja.

Pihasuunnittelija teki suunnitelman myös muulle pihalle. Siitä oli yksi merkittävä hyöty: se auttoi minua hahmottamaan, mihin mitäkin kannattaa pihalla sijoittaa. Minua kuitenkin harmitti, että suunnittelija ei ollut kunnolla kuunnellut toiveitani. Olin kertonut, mistä kasveista ja värimaailmasta pidän, mutta suunnitelmassa oli osin aivan toisenlaisia kasveja.

Pihasuunnitelma maksoi 900 euroa. Pihan toteutus olisi maksanut 18 000 euroa. Päätimme toteuttaa pihan itse ja muokata suunnitelmaa.

Tuona kesänä 2023 kaivoimme pihalle myös ison istutusaltaan. Istutin sen täyteen kukkia yhtenä iltana kaatosateessa, kun kuukautta aiemmin syntynyt vauvamme nukkui ja oli päivän ainoa hyvä hetki istutushommiin.

Oppi puutarhasta: Ammattilaisista on todellista apua, kun tekee jotain, johon ei ole vielä omaa osaamista.

Oppi elämästä: Tuolloin kolme vuotta sitten en vielä tiennyt puutarhanhoidosta tai pihasuunnittelusta juuri mitään. Nyt kolme kesää myöhemmin näen asiat aivan eri tavoin. Ihminen on oppivainen eläin.

Syksy 2023: köynnöksiä

Syksyllä 2023 rakensimme toiselle rajallemme korkean pystypergolan, sillä kallio esti tuijamuurin istuttamisen siihen kohtaan. Idea oli istuttaa sen juurelle köynnöksiä, jotka tulisivat kiipeämään pergolaa pitkin myös kallion kohdalle.

Istutimme noin neljä metriä pitkälle matkalle kaksi villiviiniä, yhden humalan ja yhden lumikärhön (= ihan liikaa).

Kun ostimme köynnökset, meillä ei ollut mitään ymmärrystä puutarhanhoidosta. Marssimme vain puutarhamyymälään, ja siellä puutarhuri neuvoi, että ottakaa monta erilaista köynnöstä, näyttää kivalta. Niin teimme.

Kesällä 2024 köynnökset lähtivät kasvamaan hyvin ja alkoivat osin peittää pergolaa. Villiviinit kasvoivat aika hitaasti, mutta kärhö ja humala kukoistivat.

Kesällä 2025 ne peittivät jo koko pergolan ja kärhö villiintyi täysin. Tässä vaiheessa ymmärsin, mitä voimakaskasvuinen ja kasvaa jopa kymmenen metrin pituiseksi todella tarkoittivat. Humalalla meni myös lujaa, mutta sen huono puoli on, että sen maanpäälliset osat kuolevat talveksi, eli se alkaa kiivetä pergolaan ylös joka vuosi uudelleen maan tasolta. Kesällä 2025 se pääsi ylös asti joskus heinäkuun aikana.

Alkukesästä 2026 jatkoimme pergolaa vielä lisää kalliolle päin. Humala saavutti sen huipun jo kesäkuun puolivälissä, ja kärhö on valloittamassa puolet pihasta. Olen leikannut sitä jo monesti, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Se on valtava. Villiviinit ovat nekin hengissä ja kasvavat jossain näiden kahden ison köynnöksen seassa.

Oppi puutarhasta: Jos istuttaisin tähän uudelleen köynnöksiä, en valitsisi montaa eri lajia. Ottaisin kaksi lumikärhöä.

Oppi elämästä: Vaikka aloittaessa jotain uutta tuntuu helposti, että maali on kaukana ja kehitys hidasta, niin asiat etenevät kyllä. Ja jossain vaiheessa voi huomata, että ne menevät eteenpäin hurjaa vauhtia.

Kesä 2024: pihan laajennus

Seuraavana kesänä päätimme laajentaa pihaa sen verran, että kaikista ikkunoistamme näkyisi puutarhaa eikä autoja. Meidän ja naapurimme välissä oli ruma musta aita ja ikkunoista näkymä meidän oman pihamme parkkipaikoille.

Kysyimme piharakennusfirmoista tarjousta kaivuutöille, mutta puolisoni oli sitä mieltä, että aika kallista ja äkkiäkös tuosta vähän kuoppaa kaivaa. Tässä vaiheessa lapsi oli yksivuotias, eli yhden aikuisen täystyöllistäjä hereillä ollessaan.

No, sitten kaivoimme kuoppaa. Käsin. Siihen ei mennyt muutamaa päivää, eikä paria viikkoa. Taisimme aloittaa toukokuussa ja pääsimme istuttamaan kasveja heinäkuun lopulla.

Siinä välissä meni hermot monta kertaa. Miehellä, koska piti kaivaa kuoppaa. Minulla, jos hän ei kaivanut kuoppaa tarpeeksi usein. Minä olin pääosin lapsen kanssa, joten emme voineet kaivaa yhdessä.

Valmista kuitenkin tuli, ja kesän lopulla lopuistakin ikkunoistamme näkyi rivistö tuijia. Niiden eteen istutin pikkuisia pensaita ja kukkia, jotka olivat tuolloin ihan elämänsä alussa. Vähän mietin, että menee varmaan aika kauan, ennen kuin niistä kasvaa näyttäviä. Kuinka väärässä olinkaan. Ne ovat parissa vuodessa suunnilleen kymmenkertaistaneet kokonsa, enkä edes pahasti liioittele.

Oppi puutarhasta: Itse voi tehdä paljon, jos hermot kestävät.

Oppi elämästä: Jos haluaa parisuhteelle ekstrahaastetta keskellä vauva-arkea, on hyvä idea kaivaa pari kuukautta kuoppia. Selvisimme kuitenkin.

Kesä 2025: vielä vähän tuijia

Viime kesänä kaivoin kuopan vielä kuudella lisätuijalle, jotta näkösuojamuureistamme tuli täydelliset. Lisäksi pystytimme portin ja sen ylle kaaren, jota pitkin kiipeää toinen lumikärhö (kauhulla odotan, miten suuri siitä mahtaa kasvaa).

Mies osti jo pari vuotta aiemmin naapureilta heiltä ylijääneet liuskekivet vähän ex tempore. Viime kesänä hän leikkasi ne sopivan kokoisiksi (melkoinen homma muuten) ja teimme niistä sellaisen pihapolun, jota kukaan pihasuunnittelija ei tunnu suosivan. Eli siis liuskekiviä nurmikon seassa. En oikein ymmärrä, mikä siinä olisi vikana. Mielestäni se on kaunis ja helppohoitoinen.

Lisäksi rakensin vielä yhdelle rajalle pienen istutusaltaan.

Oppi puutarhasta ja elämästä: Kaikkina edeltävinä vuosina olin tuntenut pihan suhteen lähinnä suurta tarvetta saada sitä rakennettua ja yhtäläisen suurta epäuskoa, että koskaan saisimme sitä valmiiksi. Projekti tuntui niin valtavalta.

Tämän kesän lopulla kiire ja epäusko katosivat, koska piha alkoi vihdoin olla rakenteiden puolesta lähes valmis. Oli selvästi nähtävissä, että tulevaisuudessa siitä tulisi juuri sellainen runsas, kukkiva puutarha, josta olin haaveillut. Pian voisin vain seurata, kun se kasvaa.

Kun unelmiensa eteen tekee paljon töitä, vähitellen ne muuttuvat todeksi ja sorakuopastakin syntyy puutarha.

Kesä 2026: rungollinen syreeni

Tänä kesänä istutin pihalle vielä yhden rungollisen syreenin. Paljon muuta sinne ei enää mahdukaan.

Syreeni symboloi Audrey Hepburnin kuuluisaa lausahdusta: “To plant a garden is to believe in tomorrow.”

Kun istuttaa jotain, jonka kasvamisessa kestää kauan, luottaa tulevaisuuteen.

Oppi elämästä: Puutarhani on opettanut minulle kärsivällisyyttä, suunnitelmallisuutta ja luottamusta. Haluaisin kaiken tapahtuvan mieluiten heti, mutta puutarhani on näyttänyt, että asiat ottavat aikansa eikä niitä voi pakottaa.

Lopulta se, minkä on tarkoitus edetä, etenee. Pätee niin puutarhaan kuin elämäänkin.

Subscribe now

Olen tullut tulokseen, että ainoa tapa katkaista kierre on pureutua vaatekaappini nykyiseen sisältöön hyvin analyyttisesti ja päättää ostaa vain ne vaatteet, jotka sieltä aidosti puuttuvat ja jotka tuovat sinne oikeasti jotain lisää. Niitä vaatteita on hyvin vähän.

(Oikeasti haluaisin kirjoittaa, että oikea tapa on lopettaa ostaminen kokonaan, mutta koska olen heikko, en halua enää vannoa sellaista julkisesti.)

Pidän kovasti kapselivaatekaappi-ajattelusta. Minusta on ihanaa, että kaikilla vaatteilla on tarkoituksensa, ne sopivat toistensa kanssa yhteen, niistä muodostuu tyyliini sopivia asuja, eikä minun tarvitse jatkuvasti miettiä niitä ja luoda itseäni uudelleen.

Ihanaa on myös se, että vaatteita ei ole liikaa. Käyttämättä jäävät vaatteet tuntuvat minusta taakalta.

Jos ne ovat virheostoksia, niiden näkeminen muistuttaa siitä. Se taas harmittaa, sillä tarpeeton kuluttaminen ei ole arvojeni mukaista. Maailma ei kestä sitä, ja itse haluan elää vapaata elämää, jossa kaikki rahani eivät valu turhan materian ostamiseen.

Toisaalta kaapissa roikkuvat vaatteet saattavat olla vanhoja lempivaatteitani, jotka eivät vain enää tunnu oikeilta. Ihminen muuttuu ja joskus vanhat vaatteet (ja niihin liittyvä elämä) jäävät muutoksesta jälkeen. Silloin niistä kuuluu mielestäni päästää irti ja katsoa kohti tulevaa.

Lisäksi käyttämättä jäävät vaatteet ihan konkreettisesti tukkivat vaatekaappini ja estävät näkemästä, mitä käyttökelpoisia vaatteita siellä itse asiassa on.

Joskus ne saavat myös miettimään, olisinko sittenkin ihminen, joka pukeutuisi niihin. Ne vievät aivokapasiteettiani, kun taas valmiiksi mietityt asukokonaisuudet ja toistensa kanssa yhteen sopivat vaatteet säästävät sitä.

Niinpä aloin miettiä, millaisia vaatteita oikeasti tarvitsen nyt ja keräsin vaatekaapistani kesän kapselivaatekaappini. Sen kaikki vaatteet ovat luottovaatteitani eri vuosilta. Osa on uusia, osa on kulkenut matkassani kauan.

Mustavalkoisen raitapaidan ostin Amsterdamista ensimmäisellä yksinmatkallani kesällä 2014. Valkoiset farkkusortsit ovat Maarianhaminasta kesältä 2022, kun olimme kiertämässä Ahvenanmaata. Lyhyt vihreä mekko on parin vuoden takaa, se oli viime kesän luottovaatteeni, joka on nähnyt niin kesäteatterit kuin piknikit ja monta kuumaa hellepäivää.

Uusimpia hankintojani ovat farkut, mustat pellavahousut ja rento mekko. Ne olivat kaikki tarkkaan harkittuja vaatekappaleita, jotka tulivat tarpeeseen.

Minulla on toki muitakin vaatteita, mutta nämä ovat ne, joita pääasiassa käytän - ja joilla pärjäisin koko kesän.

Pidemmittä puheitta tässä kesän kapselini:

1 Valkoiset sortsit. Yhdistän ne joko vihreään toppiin, mustaan t-paitaan tai mustavalkoiseen raitapaitaan. Lisälämmikkeeksi sopii sinivalkoinen raitapaita ja harmaa pellavajakku.

2 Siniset, suorat farkut. Todellinen luottovaate, jonka kanssa sopii mikä tahansa kapselin yläosista.

3 Lyhyt vihreä mekko. Puen alle valkoiset sortsit, niin voi pyöräillä tai istuskella piknikviltillä. Päälle voi heittää kumman tahansa takin.

4 Vihreä tekomokkatakki. Sopii minkä tahansa kapselin alaosan kanssa.

5 Midihame. Toimii mustan tai valkoisen t-paidan ja kummankin takin kanssa.

6 Mustat pellavahousut. Täydelliset viileämmille päiville. Yläosaksi mustavalkoinen raitapaita, musta tai valkoinen t-paita ja kumpi tahansa takki.

7 Rento maksimekko. Sopii vaikka hiekkalaatikolle tai koiralenkille, lämmikkeeksi sinivalkoinen raitapaita.

8 Kellertävät pellavahousut. Käytän varsinkin kotona ja pihalla koko ajan. Yläosaksi sopivat valkoinen tai musta t-paita ja takiksi menee kumpi vain kapselin takeista.

9 Viimeisimmäksi mutta ei vähäisimmäksi: värikäs midimekko. Näitä löytyy useampia, kesän helpoimpia vaatteita. Tämän yksilön hankin tavallaan heti lapsen syntymän jälkeen. Kun palasin vähitellen raskautta edeltäneisiin mittoihini, alkuperäinen mekko jäi isoksi, jolloin annoin sen ystävälleni ja ostin uuden pienemmässä koossa.

10 Kengiksi Birkenstockit, tennarit tai lenkkarit. (Olen muuten todella uskollinen kengille. Nämä ovat jo toiset samanlaiset sandaalit - ensimmäiset unohdin Teneriffalle muutama vuosi sitten. Valkoiset lenkkarit ovat myös kuuluneet elämääni vuosikaudet, mutta vanhin rakkauteni ovat valkoiset Converset: sellaiset minulla on ollut ainakin 12 vuotta.)

Nämä kaikki vaatteet ovat jatkuvassa käytössä sään mukaan, ja minulle tuo rauhaa tieto, että aamulla on aina jotain päälle pantavaa. Ei asukriisejä tänä kesänä. En myöskään aio ostaa yhtään kesävaatetta lisää.

Subscribe now

Eikä se ole vain meidän kokemuksemme.

Aikuisten aika nimittäin kuluu monesti nopeammin kuin lasten ja nuorten. Mitä vanhempi on, sitä nopeammin se kuulemma kuluu. Se johtuu siitä, että usein aikuiset eivät enää ihmettele maailmaa ja tee uusia asioita, vaan päivät kuluvat aika lailla toistensa kaltaisina.

Mieti mennyttä vuotta. Mitkä hetket muistat siitä?

Itselläni vastaus on pitkään ollut sama: kesät ja lomamatkat (ja lapsen syntymän jälkeen häneen liittyvät muutokset ja virstanpylväät). Miksi?

Koska kesäisin tekee paljon erilaisia asioita ja lomamatkat ovat jotain uutta ja erilaista.

Talvisin sitä helposti pysyy neljän seinän sisällä ruudun ääressä. Mitäpä siitä muistamaan.

Erilaisten asioiden tekeminen on tärkeää, jos haluaa hidastaa aikaa.

Aivot ovat nimittäin laiskat ja haluavat säästää itseään, joten ne niputtavat samankaltaiset tapahtumat yhdeksi muistoksi. Siitä johtuu, että yksittäisiä hetkiä ei välttämättä pysty muistamaan, jos ne ovat olleet lähes samanlaisia kuin monet muut hetket. Siksi arjen rutiineita toistaessa tuntuu, ettei mitään ole tapahtunut, aika vain on kulunut.

Ratkaisu tähän on tehdä uusia ja erilaisia asioita ja ihmetellä maailmaa. Itse pyrin siihen konkreettisesti ainakin seuraavasti:

1 Lähden pois kotoa

Sen sijaan, että istuisin kaikki työpäivät kotitoimistolla, pyrin tekemään osan haastatteluista livenä, varsinkin, jos silloin pääsen erilaiseen ympäristöön. Se on työläämpää ja vie aikaa, mutta ne ovat ainoat haastattelut, jotka jäävät mieleeni pidemmäksi aikaa. Kävin esimerkiksi viime syksynä tekemässä juttua eläindoulasta. Muistan kirkkaasti sen päivän, hänen kymmenen vanhaa koiraansa ja jopa asuni. Sen sijaan en välttämättä pohtimatta muista, minkä puhelinhaastattelun tein viime viikolla. Kotoa poistuminen on siis työssäni huono idea ajankäytön ja tehokkuuden kannalta, hyvä idea elämän kiinnostavuuden kannalta. Kumpikohan on tärkeämpää?

2 Opettelen uutta luonnosta

Asumme metsän vieressä, ja nyt kesällä pihallemme kuuluu tauoton lintujen laulu. Olen alkanut seurailla niiden puuhia ja yritän tunnistaa niitä. Opettelen välillä tunnistamaan myös erilaisia kasveja iNaturalist-sovelluksen avulla.

3 Seuraan puutarhaani

Puutarhassani tapahtuu nyt kesällä ihan koko ajan ja siellä näkee konkreettisesti, mihin omat toimet ovat johtaneet. Olen sen toimitusjohtaja, mutta luonto on kuitenkin valtias. Se muistuttaa myös siitä, että olen osa jotain paljon suurempaa.

Tämä hetki menee helposti ohi, jos siihen ei keskity. Ja jos niin käy koko ajan, aika kuluu huomaamatta.

Siksi pyrin elämään tätä hetkeä ja huomaamaan sen kunnolla, ottamaan siitä kaiken irti. Siksi en halua roikkua somessa, siksi en halua viettää elämääni nettikaupoissa haaveillen aina jostain uudesta. Jos on koko ajan henkisesti jossain muualla, ei ole koskaan läsnä tässä, eikä koskaan todella elä.

Sama pätee siihen, jos odottaa koko ajan jotain tulevaa: lomaa, kesää, lisää rahaa, parempaa työtä, uutta taloa…

Yksi haaste hetkessä elämiselle on, että ihmiselle on luontaista haluta aina jotain uutta eli elää vähän tulevaisuudessa. Siihen liittyy hedonistinen adaptaatio: ihminen tottuu saavutuksiinsa, niistä tulee uusi normaali ja sen jälkeen aletaan tavoitella jotain vielä parempaa.

Siksi unelma-asunto ei jonkin ajan kuluttua tunnu enää niin ihanalta, vaan sitä alkaa miettiä, voisiko koti olla sittenkin vielä parempi. Siksi haaveiden työ ei tunnu enää niin mahtavalta, kun siihen on tottunut.

Seuraus on, ettei ole koskaan pitkään ihan tyytyväinen.

Minä olen aina välillä haaveillut vähän isommasta kodista, vähän isommasta pihasta. Se ajatus on pitänyt minua välitilassa - en ole oikein tiennyt, keskittyäkö tähän nykyiseen kotiin vai etsiäkö tulevaisuuden kotia.

Hetki sitten päätimme, että nyt asumme tässä, emmekä ainakaan lähivuosina tule luultavasti muuttamaan mihinkään. Se ajatus toi tullessaan rauhaa. Nyt, kun en ole toinen jalka jossain tulevaisuudessa, voin olla kokonaan täällä. Sen päätöksen jälkeen marssin puutarhakauppaan ja ostin valkoisen rungollisen syreenin. Menee aikaa, ennen kuin se on näyttävä, mutta mitä siitä. Emme ole muuttamassa.

Välillä onkin hyvä tsekata, mitä elämässä on jo nyt.

Oletko koskaan miettinyt, mitä sellaista olet saavuttanut, josta kymmenen vuotta sitten vasta haaveilit? Voisiko se riittää?

Tätä olen alkanut kysyä itseltäni - ja samalla olen alkanut kyseenalaistaa, pitääkö koko ajan tavoitella jotain enemmän. Vai voisiko vain välillä pysähtyä ja nauttia siitä, mitä on jo saavuttanut? Keskittyä pitämään siitä huolta?

Minä tein kymmenisen vuotta sitten harjoituksen eräästä kirjasta. Siinä piti kuvitella tulevaisuuden minänsä. Minä kuvittelin: tulevaisuuden minäni seisoi avokeittiössä viherkasvien ympäröimänä, taustalla näkyi lapsi, mies ja koira, tulevaisuuden minäni oli oman yrityksensä johtaja.

Tuo kuva palasi mieleeni eräänä päivänä, kun seisoin avokeittiössämme ja katselin olohuoneeseen. Ymmärsin, että olen tulevaisuuden minäni. Elän sitä elämää, josta tuolloin haaveilin.

Sillä hetkellä päätin alkaa elää nyt.

Entä sinä? Oletko koskaan huomannut eläväsi vanhaa unelmaasi todeksi?

Subscribe now

Seuraus: minusta tuntui hyvältä, ennen kuin katsoin kellon arvion yöstäni. Sen jälkeen tuntui vähemmän hyvältä.

Lopulta tein sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo vähän aiemmin: lakkasin pitämästä kelloa ranteessani öisin. Nyt kun aamulla herään, luotan siihen, miltä tuntuu, en siihen, mitä jokin ulkopuolinen laite kertoo siitä, miltä minusta pitäisi tuntua.

Toisaalta kellosta on myös paljon hyötyä. Yritän parhaillaan nostaa maksimaalista hapenottokykyäni ja opettelen sen tähden juoksemaan osan lenkeistä hitaammin. Syy on se, että juoksen yleensä liian kovaa kuntooni nähden ja siksi palautumiseni sakkaa. Ilman älykelloa en ikinä pystyisi juoksemaan tarpeeksi hitaasti ja pitämään sykettäni aisoissa.

Kyse ei olekaan siitä, onko mittari hyvä vai huono asia, vaan siitä, että missä asiassa siitä on hyötyä. Minulle se on hyödyllinen treenikaveri, mutta unen mittaaminen aiheuttaa minussa lähinnä lisästressiä. Olen jo tehnyt unen suhteen kaiken, minkä haluan ja voin. Kun kello kertoo minulle, että nukuin huonosti, koska lapsi pyöri vieressäni, en tee sillä tiedolla mitään - joko olen täysin tietoinen seikasta jo valmiiksi tai sitten kuvittelin nukkuneeni hyvin, ja kellon ilmoitus vain harmittaa.

Älykello on vain yksi esimerkki siitä, miten paljon nykymaailmassa saa (liiallisia) neuvoja ympäristöstä. Oli asia mikä tahansa, joku jossain on määrittänyt, miten siihen kannattaisi suhtautua tai mitä se kertoo sinusta.

Välillä neuvot ovat toki oikein hyviä. Ongelma on, että mitä enemmän kuulee näitä neuvoja, sitä vaikeampaa voi olla kuulla itseään. Se taas voi johtaa pahimmillaan siihen, että elää erilaista elämää kuin ehkä todellisuudessa haluaisi.

Sen jälkeen, kun lopetin somen ja uutisten jatkuvan seuraamisen, olen alkanut havaita uudenlaista selkeyttä itsessäni. Monet asiat tuntuvat yksinkertaisemmilta.

Otetaan esimerkiksi työ. Olen ollut freelancetoimittaja melkein kahdeksan vuotta (tosin pari vuotta meni lapsen kanssa kotona). Näinä vuosina olen tehnyt tuntimäärällisesti vähemmän töitä kuin tein toimituksessa työskennellessäni. Ne tunnit olen kuitenkin tehnyt töitä huomattavasti tehokkaammin, koska minulle ei makseta työtunneista, vaan lopputuloksesta. Lopulta saan aikaan aika paljon.

Silti tunnen välillä huonoa omatuntoa siitä, että teen tunneissa vähemmän töitä kuin useimmat muut. Miksi? Koska yhteiskunnassamme paasataan siitä, miten pitäisi tehdä enemmän töitä. Se vaikuttaa minuunkin, vaikka minulla ei ole aikomustakaan alkaa tehdä enempää töitä. Se ei edes pitkällä tähtäimellä luultavasti kannattaisi, koska jos tekisin paljon enemmän töitä, alkaisin jossain kohtaa väsyä ja se alkaisi näkyä lopputuloksessa. Ja lopputulos on se, mistä minulle maksetaan.

Kun seuraan vähemmän uutisia, Linkediniä ja Instagramia, tajuan, miten typerää minun on tuhlata energiaani tällaisiin ajatuksiin. Paljon fiksumpaa on elää omaa elämääni siihen tyyliin, jonka olen itselleni luonut.

Olen aika visuaalinen ja sisäinen tilani heijastuu usein ulos. Olen myös innostuva ja inspiroidun helposti kauniista asioista. Se on hyvä ja huono asia.

Ongelmalliseksi sen tekee se, että kun näen somessa kaikkea kaunista, minun on vaikea välillä tehdä ero sen suhteen, minkä haluan oikeasti omaan elämääni ja mitä minun kuuluu vain ihailla etäältä.

Kuvittelin hyvin pitkään, että rakastan brittiläistä ja amerikkalaista sisustustyyliä (sellaista ihanan kodista ja värikästä House & Gardenin tyyliä tai vaihtoehtoisesti Hamptons-estetiikkaa). Jostain kumman syystä kotini ei kuitenkaan edusta niitä, vaan täällä on pellavaa, rouheaa puuta, viherkasveja, eikä kovinkaan paljon tavaraa.

Näyttää pahasti siltä, että sisäinen sisustajani ei sittenkään kaipaa ympärilleen brittiläistä runsautta tai amerikkalaista muodollisuutta. Hän taitaa kaivata luonnonmateriaaleja, rauhaa ja selkeyttä.

Rakastan kyllä varmasti aina ja ikuisesti noita haaveideni sisustustyylejä, mutta olen alkanut epäillä, ettei se tarkoita, että minun kuuluu asua niiden keskellä.

Lopuksi ovat kauneusihanteet. Ne eivät yleisesti aiheuta minussa samanlaisia reaktioita kuin vaikkapa ihanat kodit, sillä minun on hieman vaikea ymmärtää, miksi kaikkien kannattaisi näyttää samalta. Usein ihmisestä tekee mielestäni viehättävän ja kiinnostavan juuri jokin pieni roso ja epätäydellisyys.

Olen kuitenkin seurannut kauhulla superlaihan kauneusihanteen paluuta. Ensimmäisen kerran se oli vallalla, kun olin teini ja nuori aikuinen, ja se todellakin vaikutti kehonkuvaani hyvin pitkään. Sen suhteen olen tehnyt niin valtavasti työtä, että se tuskin saa minusta enää otetta. Kamalaa se on silti - ja taas yksi esimerkki siitä, miten joku ulkoa määrittelee, millaisia meidän kuuluu olla ja miltä näyttää. Viis siitä, kuinka epäterveellistä se on keholle, mielelle ja sielulle.

Mistä sitten tietää, mikä on omaa ajattelua ja mikä tulee ulkoa? Kaikkihan me altistumme koko ajan erilaisille vaikutteille ja harva keksii pyörää uudelleen millään elämän osa-alueella.

Ehkä sillä ei ole kauheasti väliä. Ehkä ydinkysymys on se, miltä jokin asia elämässä tuntuu. Puhutteleeko se aidosti vai tuntuuko se asialta, joka pitäisi tehdä tietyllä tavalla, jotta saavuttaisi jotain, tuntisi itsensä riittäväksi tai oikeanlaiseksi tai tuntisi olevansa turvassa.

Ehkä ne itselle aidot asiat tunnistaa ihan vain siitä, että niitä ei tarvitse kamalasti pohtia. Ne tuntuvat keveiltä.

Minulle oman itseni kuuntelu on tuonut ennen kaikkea vapautta ja itsetuntemusta. Niiden kera elämä on yksinkertaisempaa, eikä pää ole koko ajan sekaisin siitä, mitä pitäisi ja mitä muut.

Kun aamulla herään, en enää kysy kellolta, miten yö meni. Sen sijaan aloitan päiväni puhtaalta pöydältä.

Subscribe now

Yksi tapa luovia näitä toiveita kohti, on kirkastaa oma elämän- ja vaatetyylinsä. Se auttaa välttymään hutiostoksilta ja vähentämään shoppailua.

Toiveasuja ja todellisuutta

Mekko + ballerinat + neule = tällaisiin vaatteisiin pukeuduin ennen ja pukeutuisin edelleen, jos asuisin Pariisissa.

Bleiseri (mieluiten ruuduilla) + t-paita + nilkkurit + farkut = näin haluaisin välillä pukeutua ja pukeutuisin, jos asuisin Cambridgessa.

Neule + farkut + tennarit = näin minun aika usein kannattaa pukeutua, koska asun Espoossa.

Kuvittelen ilmeisesti välillä, että työskentelen edelleen mediatalossa viitenä päivänä viikossa ja tarvitsen vaatteita siihen elämään. Tai vielä parempaa: että elän Cambridgessä ja tarvitsen ehdottomasti ruudullisen bleiserin sopiakseni ympäristööni.

Todellisuudessa teen töitä pääosin kotona ja muun ajan vietän ulkoilemassa tai salilla. Käyn ihmisten ilmoilla ehkä kolmisen kertaa viikossa, ja asuissani pitää usein pystyä pyöräilemään tai hakemaan lapsi päiväkodista.

Väärinkäsitys omasta elämäntyylistä on iso syy siihen, miksi kaapistani löytyy ihania vaatteita, jotka eivät oikein toimi.

Mikä ei toimi elämässäni?

Kaapistani löytyy kivoja mekkoja, joihin pukeutuminen tuntuu usein ihan liian hankalalta. Niissä pyöräileminen on riskialtista, eivätkä ne sovi hiekkalaatikolle.

Lisäksi siellä on tummia neuleita ja mustia housuja sekä sukkiksia. Meillä on vaalea labradorinnoutaja, ja yhtälö on katastrofi.

Sitten on sellaisia: mennään viinilasilliselle johonkin trendikkääseen paikkaan -asuja. Harmi vain, että olen juonut 3,5 lasillista alkoholia koko vuonna, enkä yhtään niistä baarissa. Syy on se, että menen nukkumaan yhdeksältä, enkä halua vaarantaa yöuniani.

Biletoppejakin on. Kävin viimeksi sellaisessa baarissa vuonna 2019.

Sitten on asuja, jotka pysyvät säädyllisinä hakaneulojen avulla (mekkoja, joissa on vähän liian avonainen yläosa tai liian pitkä halkio).

Sen sijaan kaapistani on puuttunut seuraavia asioita:

- kivoja, mukavia, minulle fyysisesti ja henkisesti sopivia housuja

- ohuempia yläosia - eli kun villaneuleet ovat liikaa, mutta t-paita liian vähän

- eri tilanteisiin sopivia takkeja

Miksi uuden neuleen ostaminen ei auta?

Arvatkaapas, miten aiemmin olen taklannut näitä haasteita? Hankkimalla uusia neuleita.

Kyllä, luit ihan oikein. Rakastan laadukkaita neuleita, ja kaapistani löytyy niitä monta. Niitä on helppo ostaa ja niillä saa helposti tuntemaan itsensä vähän uudistuneeksi – kunnes tajuaa, ettei edelleenkään omista kelpo takkia.

Aloitin tilanteen petraamisen loppusyksystä, ja siihen karahti vaatehaasteeni. Nyt olen kuitenkin onnistunut täydentämään vaatevarastoni kuntoon. Näin kevään osalta se tarkoittaa, että on sopivia yläosia, on suorat farkut pyöräilyyn ja leveähköt muille päiville, ja on montakin toimivaa takkia: pari vihreää eri paksuista, miehen sininen trenssi, jonka olen adoptoinut, ja oma lyhyt beige trenssi.

En tiedä milloin viimeksi tai olenko ikinä ollut tilanteessa, jossa minulla on aina päällepantavaa, eikä minun tarvitse miettiä, mihin pukeutuisin, kun lähden ovesta. Se on ihanaa.

Ihana kamala beige

Toinen asiaan liittyvä juttu on vaatteiden väri ja malli. Luin jonkun stylistin Substack-postauksesta seuraavan lauseen englanniksi, ja se kolahti:

Sinä rakastat beigeä. Beige ei rakasta sinua.

Haha, minä olen käyttänyt ja käytän vaikka kuinka paljon beigeä. Se on turvallinen väri, aina tyylikäs ja harmoninen. Vaan sopiiko se minulle tai nostattaako se mielialaani? No ei. Sen tekevät varsinkin roosa tai vihreä tai oikean sävyinen sininen tai punainen. Ne saavat silmäni säihkymään ja ihoni näyttämään kuulaammalta. Beige taas – no se saa näyttämään beigeltä. (Käytän sitä silti, koska se on ihana ja turvallinen, mutta en koko ajan.)

Yksi tapa välttyä hutiostoksilta ja turhalta shoppailulta on löytää oma värimaailmansa. Toisille itsestäänselvyys, toisille ei. Minä olen esimerkiksi aina tiennyt, että vaaleanpunainen sopii minulle – mutta en ole tuntenut itseäni vaaleanpunaiseksi ihmiseksi. Sitten löysin sellaisen vähän tummemman roosan sävyn ja antauduin.

Vaatteet ovat ihania, mutta niiden kuuluu olla renkejä, jotka tekevät elämästä parempaa, ei isäntiä, jotka vaativat muuttumaan vuokseen.

Subscribe now

Tänään tuntuu erittäin kummalliselta, etten tuohon aikaan pystynyt viettämään tuntia katsomatta puhelintani. Nykyisin saatan unohtaa koko laitteen tunneiksi, koska siellä ei enää ole juuri mitään kiinnostavaa. Ja jos minulla on tunti omaa aikaa, jolloin voin syventyä katsomaan sarjaa, niin todellakin käytän sen katsomalla sitä sarjaa (suosittelen Kaikenkarvaisia ystäviäni Yle Areenasta, perustuu eläinlääkäri James Herriotin kirjoihin ja kertoo siis maalaiseläinlääkäreistä 1940-luvun Yorkshiressä).

Tarinani Instagramin kanssa on pitkä ja polveileva, kuin B-luokan romanssi. Ensin ihastuin valtavasti, sitten kyllästyin, yritin lämmitellä ihastusta uudelleen (vaikka se ei koskaan toimi minkään suhteen), kyllästyin uudelleen ja lopulta pistin välit poikki. Mitä oikein tapahtui?

Kun perustin tilini joskus vuoden 2013 paikkeilla, postasin vuosia päivittäin. Aluksi siinä oli kepeyttä ja luovuutta, saatoin kuvata syksyn lehtiä tai kahvikupin, enkä miettinyt asiaa sen enempää.

Vähitellen alkoi kuitenkin tuntua, ettei sellainen peli enää vetele. Piti tehdä laadukkaampaa, ja tili kytkeytyi blogiini, joka oli alkanut saada seuraajia. En voinut enää julkaista mitä tahansa (tai niin ajattelin). Kun ennen olin tallentanut kauniita hetkiä ja niiden synnyttämiä ajatuksia, vähitellen aloin tehdä kanavaa kuva edellä - ja miettiä vasta sen jälkeen, mitä siitä voisi sanoa. Se oli nurinkurinen tapa minulle ja tuntui paljon vaikeammalta, sillä olen parempi sanoissa kuin kuvissa. Välillä en keksinyt mitään sanottavaa - ja välillä olisi ollut vaikka mitä asiaa, mutta kuva puuttui.

Sitten tuli algoritmi ja homma muuttui yhä hankalammaksi. Ei enää riittänyt, että julkaisi jotain, piti julkaista jotain, mistä algoritmi tykkäisi. Algoritmi on se asia, joka karkotti minut ja teki minulle koko kanavasta epäkiinnostavan. Sen lisäksi, että se vaikutti omiin julkaisuihin, se ei enää näyttänyt sitä sisältöä, mitä olin valinnut seurata - vaan sisältöä, jota se ajatteli, että haluaisin alkaa seurata.

Minua myös vähän harmitti, kun julkaisin mielestäni jotain kivaa, eikä kukaan nähnyt sitä tai ainakaan tykännyt siitä. Muistan erään purjehdusreissun, jolloin sanoin miehelle: tämä olisi ollut tosi kiva reissu, jos en olisi tallentanut sitä Instagramiin.

Ymmärsin, ettei kanava oikein tee minulle hyvää. Vähitellen aloin julkaista vähemmän ja vähemmän.

Olin myös havainnut sen itsestäänselvyyden, mihin moni varmaan samaistuu: aina, kun selailin Instagramia, sain inspiraatiota - ja tunsin, että elämästäni puuttuu jotain. Ei ollut taloa kattoparruilla, ei sitä teddytakkia, joka kaikilla näytti olevan, ja tukkakin voisi hyötyä vaikkapa laineraudasta.

Mies sanoi monesti, että jos seuraisin vähemmän somea, olisin tyytyväisempi.

Tyytymättömyyteni kumpusi somesta.

Vieroittauduin Instagramista vähitellen, ja siihen meni monta vuotta. Poistin sovelluksen monesti puhelimestani ja hämmästyin joka kerta, miten vähän kaipasin sitä.

Vähitellen koko kanavan viehätys vain lopahti, eikä minulla ole ollut sitä puhelimessani lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta enää pariin vuoteen. Käyn siellä kyllä läppärillä ehkä muutaman kerran viikossa. Viivyn yleensä noin viisi minuuttia. Seuraan edelleen monia ihania tilejä, joiden kuulumisia on kiva käydä vilkaisemassa, mutta se riittää.

Tunnen itseni tämän tähden välillä vähän ulkopuoliseksi ja tunnen pientä fomoa. Lähinnä pelkään, että minulta jää huomaamatta jotain tärkeää jonkun ystäväni elämästä. Mutta toisaalta ajattelen, että kuulen ne tärkeät asiat kyllä ihan livenäkin. Niin ennen tehtiin - ja se toimi aika hyvin.

Kaipaan vähän sitä vanhaa maailmaa, missä vain piipahdettiin toisen luona sopimatta aikaa viikkoja etukäteen tai soitettiin spontaanisti puhelimella. Nyt sekin tuntuu vähän toisen rauhan häiritsemiseltä.

Se maailma on ehkä kadonnut, mutta siinä oli jotain.

Instagramin lisäksi olen vähentänyt puhelimella olemista muutenkin. Lopetin uutisten seuraamisen, koska minulle tulee niistä niin paha olo. Kuuntelen kerran viikossa Uutisraportin ja olen aika varma, että jos jotain todella tärkeää tapahtuu, joku kyllä kertoo minulle siitä. Tämä vastauksena kysymykseen: eikö ole tärkeää pysyä perillä maailman tapahtumista? Kyllä, muttei ihan kaikista, eikä perillä pysymiseen tarvita päivittäistä doom scrollausta.

Kun en seuraa uutisia, voin paremmin.

Kolmanneksi en enää roiku nettikaupoissa samoin kuin ennen. Poistin niidenkin sovellukset jo kuukausia sitten, kun huomasin, että käytin niitä vähän Instagramin korvikkeena, eli menin selailemaan niitä, kun aivoni kaipasivat kaiketi nopeaa dopamiiniryöppyä. Sekin on tehnyt hyvää. Puhelin on taas alkanut tuntua välineeltä, jolla viestitellään tai soitellaan, ei niinkään käteni jatkeelta, joka häiritsee mielenrauhaani jatkuvasti.

Miten elämäni sitten on muuten muuttunut?

No ainakin sitä mielenrauhaa on tullut enemmän. Ihan kuin häly pääni sisällä olisi vähentynyt. Ei ole koko ajan mielessä, mitä kaikkea voisin olla tekemässä tai mitä kaikkea uutta tarvitsen elämääni. On helpompi vain olla. Olen monena iltapäivänä, kun olen saanut työt tehtyä, vain istuskellut terassikeinussamme, katsellut pihan kukkia ja kuunnellut lintujen laulua. En ole edes lukenut mitään. Se on kovin rentouttavaa.

Toisekseen olen alkanut erottaa paremmin, mistä itse pidän. Pätee ihan kaikkeen. Kun en koko ajan enää altistu muiden elämille, näen selkeämmin omani ja itseni.

Keskittymiskykyni on elpynyt. Teen työni nykyisin puolessa siitä ajasta, mikä siihen meni ennen. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kun teen töitä, teen töitä. Ennen tein töitä, surffailin somessa, tein töitä, kävin nettikaupassa….Kun keskityn töihin, nautin niistä myös paljon enemmän. Lisäksi pidän enemmän itsestäni, kun pystyn keskittymään ja työskentelemään tehokkaasti, enkä häröile jotain ihan muuta kuin pitäisi.

Pidän itsestäni ja elämästäni enemmän myös siksi, etten jatkuvasti vertaa itseäni somessa näkemiini ihmisiin ja heidän elämiinsä.

Ajattelen vähemmän itseäni, enkä juuri lainkaan somebrändiäni. Se on todella vapauttavaa. Sen sijaan olen alkanut keskittyä maailmaan ja löytänyt uutta uteliaisuutta sitä kohtaan. Tänä aamuna kävelin Hillan kanssa metsässä ja kuuntelin lintujen laulua. Sitten äänitin sitä Muuttolintujen kevät -sovellukseen ja sain selville, että metsässä lauloi ainakin kahdeksan eri lintua + raakkui yksi varis. Asia, jota ei voisi kirjoittaa Instagramiin, koska ketään ei kiinnosta, mutta osana tätä kirjettä se ehkä menee. Minä olin siis innoissani tästä. Maailma on aika ihmeellinen. Jos on keskittynyt vaikkapa siihen somebrändiinsä (minä olen ollut), niin voi olla, ettei sitä ihmeellisyyttä huomaa tai se ei kiinnosta. Ihminen on kuitenkin usein onnellinen, kun tuntee kuuluvansa osaksi jotain suurempaa, eikä ajattelee liikaa itseään ja sitä, miltä näyttää ulospäin.

Kun elämässäni ei ole enää Instagramia, siinä on enemmän elämää.

Subscribe now

Olen 44 ja viimeiset viisi vuotta ovat räjäyttäneet ja uudistaneet elämääni rankasti: tuoneet luokseni elämän ja kuoleman. Olen saanut lapsen ja menettänyt äitini ja kaksi koiraani, joista toisen yllättäen, toisen rauhallisemmin vanhuudelle. Tämä kaikki on pakottanut miettimään, mikä on tärkeää ja miten haluan elää elämäni.

Lisäksi nelikymppisyys on fyysisesti muutoksen aikaa. Naisen hedelmällinen ikä lähestyy loppuaan ja se voi aiheuttaa surua, tuntua fyysisesti ja henkisesti ja myös näkyä. Omilta kasvoiltani on kadonnut niille ennen tyypillinen pyöreys ja tilalle on tullut jotain muuta. Kypsyyttä?

Samaan aikaan monesta suunnasta kuuluu sama viesti: ikääntyminen on huono asia, varsinkin, jos se näkyy. Jotta pysyisi nuorekkaana, ihoon voi vaikkapa pistää hermomyrkkyä tai täyteaineita.

En ole immuuni näille viesteille, ja jokainen saa toki tehdä keholleen mitä haluaa. Minulle tulee kuitenkin tunne, että jos lähtisin tuolle linjalle, en tekisi sitä rakkaudesta itseäni kohtaan, vaan pelosta, etten riitä sellaisena kuin olen. Haluan toki hoitaa itseäni ja ihoani hyvin, mutta en väkisin taistella iän näkymistä vastaan. Ajattelen muutenkin, että mitään hyvää ei koskaan synny pakottamalla.

Kun mietin viime vuosien valtavia iloja ja suruja, minulle on selvää, että haluan yrittää valita elämässäni rakkauden. Itseäni kohtaan, elämää kohtaan, kaikkia ja kaikkea minulle tärkeää kohtaan.

Ja kun tavoitan sen ajatuksen, ajattelen, että vastaus iän tuomiin muutoksiin ei ole kaikin keinoin yrittää näyttää nuoremmalta, vaan pyrkiä radikaalisti rakastamaan itseään myös silloin, kun ikä näkyy toisin kuin yhteiskunta sen soisi näkyvän. Se ei ole helppoa, mutta onneksi on esikuvia. Katsokaa vaikka Pamela Andersonia tai Naomi Wattsia tai Sarah Jessica Parkeria tai Kate Winsletiä.

Kaikki tämä on saanut minut myös yrittämään pitämään mahdollisimman hyvää huolta itsestäni. Yritän syödä hyvin, liikkua sopivasti, nukkua, kun saan. Uskon, että fyysinen hyvä olo näkyy myös ulospäin, vaikkei se ehkä ihoa täysin silotakaan.

Sen lisäksi on henkinen hyvä olo, elämänilo. Se on kaikkein tärkeintä ja sitä kohti haluan mennä ja sitä lisätä elämässäni. Se tulee siitä, että tunnistaa asiat, joita oikeasti elämäänsä tahtoo ja sitten raivaa niille aikaa.

Sekin voi arjen pyörityksessä olla yllättävän vaikeaa. Sitä menee helposti vain eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan ja ajattelee: sitten, kun tämä projekti on hoidettu, sitten alan toteuttaa unelmiani. Vaan mitä jos yhtäkkiä aikaa ei enää olekaan?

Arvostan tätä hetkeä koko ajan enemmän. Tässä on oikeasti kaikki.

Siksi yritän pitää elämäni tasapainossa: tehdä mielekkäitä töitä sen verran, että pärjään mukavasti, mutta että minulle jää myös tarpeeksi vapaa-aikaa, jolloin voin tehdä kaikkea muuta.

Se muu ei välttämättä ole suuren suurta.

Tärkeintä on perhe. Parhaita hetkiäni ovat usein ne, kun olemme kaikki yhdessä jossain ulkoilemassa, syömme eväitä, aurinko paistaa, luonto ympärillä. Se on puhdasta iloa ja rauhaa.

Muita tärkeitä asioita ovat muut läheiset, uuden kokeminen, maailman näkeminen, tähdet, luonnossa seikkaileminen, puutarhanhoito, kukkien kasvattaminen, ruoan laittaminen rauhassa, varhaiset aamuhetket, jolloin voi juoda kahvia ja katsella, kun aurinko nousee verhojen takaa, se kun löytää yhteyden toisen ihmisen kanssa, luovat kokeilut, kirjoittaminen kun se ei ole väkinäistä, se että elää itseään ja omaa tietään seuraten.

Kirjoitan tätä terassin keinussa, jossain lähellä laulaa lintukuoro, aurinko paistaa ja koira makoilee varjossa. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin on sovussa maailman ja itsensä kanssa ja tuntee kuuluvansa osaksi jotain suurempaa.

Minulle se on oikeaa elämää, ei se, että vaurastun mahdollisimman paljon tai kohoan urallani. Siksi kirjoitan myös minimalismista ja mielenrauhasta ja siitä, miten omilla valinnoillaan voi mennä kohti omannäköistä elämää ja miten kaiken hälyn keskeltä voi löytää tien aidon itsensä luokse.

Se on lopulta se, mikä elämässä merkitsee. Että eli itsensä lailla, eikä toteuttanut jonkun toisen ajatusta hyvästä elämästä tai yrittänyt muokata itsestään jonkun toisen visiota.

Subscribe now

Nämä ovat asioita, jotka ovat tuntuneet nyt tasapainottavilta, rauhoittavilta ja iloa tuovilta. Ne, ja uusi sähköpyöräni, jolla pääsen huristelemaan vaikka minne. Se edustaa minulle vapautta ja on myös muistutus siitä, millaisia asioita pidän elämässäni tärkeinä. Odotahan, niin selitän.

Olen ollut alkukevään aikamoisessa stressissä: hirveä kiire ja lisäksi pitkä flunssakierre. On ollut tahmeaa ja vähän rasittavaa. Se on saanut pohtimaan, mitä oikein haluan.

Tästä on seurannut seuraava ajatusketju: voisimmeko muuttaa jonnekin, missä elämä olisi jotenkin aidompaa ja rauhallisempaa.

Kaveriperheemme asuu Tampereella juuri sellaisella alueella, joka on unelmani, mutta jota pääkaupunkiseudulla on vaikea toteuttaa, koska täällä etäisyydet ovat niin pitkiä. Heillä on vanha puutalo, neljä kertaa niin iso piha kuin meillä ja kävelymatka Tampereen keskustaan. Päiväkoti ja kauppa ovat myös ihan lähellä.

Toista se on täällä Espoossa. Tämä on autoilijan kaupunki - ja se vähän sotii sisimpääni vastaan. Kun asuin ennen Helsingissä, Kulosaaressa ja Herttoniemessä, pyöräilin joka paikkaan. Se oli ihanaa ja tuntui vapaudelta. Lisäksi se oli tietenkin myös todella ympäristöystävällinen tapa liikkua, ja se on ollut minulle tärkeä arvo.

Vaikka kadehdin kaveriemme asuinpaikkaa, en ole valmis muuttamaan Tampereelle, sillä kaikki muut tuntemani ihmiset asuvat jossain täällä etelässä. Niinpä aloin miettiä, löytyisikö täältä paikka, jossa olisi jotain samaa.

Sitten keksin: meidän pitää muuttaa Porvooseen! Idyllinen vanha kaupunki, ihania kahviloita, paljon nykyistä edullisempia taloja isoilla tonteilla, täydellistä.

Tähän mies sanoi, että mietitään nyt vielä. Ja niin mietimme. Ainakin vuoden.

Tämä on muuten yksi isoja oivalluksiani elämässä. Kaiken ei tarvitse tapahtua heti, vaan asioita todella kannattaa välillä pohtia. Kun haaveille antaa aikaa, ne näyttävät, ovatko ne todellisia vai vain hetken ihastuksia. Silloin ei myöskään tule tehneeksi virheitä hetken mielijohteesta.

En siis tiedä, tulemmeko muuttamaan Porvooseen, mutta idea siitä muistutti minua siitä, kuka olen ja mitä oikein tahdon - miksi ylipäätään aloin vuosia sitten freelanceriksi, hylkäsin tavallaan turvallisen vakityöpaikan (jos mikään nyt näinä aikoina on sellainen) ja kaipasin lähelle luontoa.

Siksi, että minulle elämässä on tärkeää se, että sitä ehtii elää, se on tasapainoista, se on kaunista, se on luovaa ja sitä ohjaavat toiveeni, eivät pelkoni.

Kaipaan pikkukaupungin elämää siksi, että nämä seikat eivät ole tänä keväänä aina toteutuneet. Lisäksi olen kotimme sijainnin tähden muuttunut pyöräilijästä autoilijaksi, mikä vähän sotii arvojani vastaan. Haluaisin elää vastuullisesti ja luontoa ja tätä maailmaa kunnioittaen.

Elämässä on hyvä välillä tarkistaa, mihin suuntaan se on menossa. Silloin suuntaa voi muuttaa, jos se alkaa tuntua väärältä.

Omalla kohdallani tämä tarkoittaa nyt lähinnä sitä, että mietin, miten ehtisin toteuttaa luovuuttani ja elää ainakin välillä vähän hitaammin. Tämä on tässä ajassa kaiketi aika epäseksikästä, kun pitäisi kai hylätä pehmeät arvot ja sellainen tekeminen, jota on pidetty naisille tyypillisenä. Tarkoitan siis, että nyt kun meillä on mahdollisuus olla mitä vain, onko järkeä rakentaa pesää ja näperrellä jotain ei-tuottavaa?

Joka tapauksessa haaveilen siitä, että ehtisin rauhassa sitoa kransseja, kasvattaa kukkia, maalata, mennä keramiikkakurssille ja kokata mahdollisimman luomua ja terveellistä ruokaa. Lisäksi haluaisin istuskella kauniissa kahviloissa kirjoittamassa.

Pikkukaupunkiin muuttaminen solahtaa luontevasti osaksi sitä haavetta. Koska sitä pitää vielä miettiä (en itsekään tiedä, haluaisinko ihan oikeasti muuttaa, sillä täällä on monella tapaa hyvä), tein jotain muuta: aloin taas pyöräillä - sähköpyörä on vastaus pitkiin etäisyyksiin täällä.

Ehkä poljen sen avulla kohti sitä, mitä kaipaan, ja löydän sähköpyörämatkan päästä pikkukaupungin tunnelmaa. Lisäksi aion raivata kalenteristani tilaa ainakin sille keramiikkakurssille.

PS. Jos tiedät ihania kahviloita Espoossa tai Helsingin länsirajoilla, ilmianna ne! Kaipaan sellaisia paikkoja, joissa kehtaa tehdä pari tuntia töitä.

Subscribe now

”Mitä toimintoja?” Oli miehen kysymys.

”Noh, toinen katettu oleskelualue, kasvihuone, trampoliini ja poreallas”, vastasin, ja jo vastatessani havahduin siihen, että olen alkanut kaivata poreallasta vasta sen jälkeen, kun katsoin aika monta jaksoa Kotoisaa, missä laitetaan pihoja uuteen uskoon isolla budjetilla. Niillä pihoilla on usein toimintoja.

”Oletko koskaan asunut paremmassa kodissa kuin tämä?” Oli seuraava kysymys.

”Hmm, en. Mutta olisihan se kivaa, jos olisi vähän lisää tilaa.”

Vai olisiko? Pohditaan sitä hetki.

Lisää tilaa ja lisää pihaa tältä alueelta tarkoittaisi lisää asuntolainaa. Aika paljon lisää mahdollisesti. Olen katsellut uusia asuntoja, joissa olisi 20-40 neliötä lisää pinta-alaa, ja ne maksavat noin 100-200 tuhatta euroa enemmän kuin tämä kotimme. Yksi, missä oli 50 neliötä enemmän kuin tässä, maksoi 400 tuhatta euroa enemmän. Eli noin 80 tuhatta euroa per kymmenen neliötä. Vanhoja taloja saa halvemmalla, mutta ne vaatisivat sitten remonttia, jotta olisin tyytyväinen. Siihen voi helposti laskea sellaiset 50–100 tuhatta.

Entä mitä tämä sitten tarkoittaisi noin käytännössä? Lisää lainaa, lisää töitä, jotta voisi maksaa sen lainan, vähemmän vapaa-aikaa, vähemmän aikaa perheen kanssa, vähemmän luovuutta, vähemmän lorvimista, vähemmän matkustelua, enemmän paineita, enemmän stressiä, enemmän taloudellista turvattomuutta.

Yhtäkkiä nykyinen koti pienellä pihalla tuntuukin ihan oivalliselta ratkaisulta, sillä se sisältää enemmän vapautta ja enemmän taloudellisen turvallisuuden tunnetta. Epäilen, että nuo kaksi asiaa parantavat elämääni huomattavasti enemmän kuin parikymmentä lisäneliötä. Muuttaminen on sitä paitsi aina hirveää.

Tällaisten laskelmien tekeminen voi auttaa pohtimaan, mitä elämässään oikein haluaa. Monesti tavoittelemamme asiat nimittäin kuulostavat paremmilta kuin itse asiassa ovat. Kaikkeen liittyy aina se toinen puoli.

Elämme maailmassa, jossa tavoitellaan usein lisää ja lisää. Koko yhteiskuntamme perustuu jatkuvaan taloudelliseen kasvuun, jota ei kestä tämä maailma eikä myöskään moni ihminen. Työmäärän alle uupuminen tuntuu olevan nykyään ihan tavallista.

On myös hyvä havaita, että ihminen tottuu saavutettuihin etuihin ja haluaa sitten lisää – tai ei ainakaan halua luopua jo saavuttamastaan. Kiva asunto ei pian enää tunnukaan niin kivalta, vaan se pitää vaihtaa vielä hienompaan, auto kalliimpaan ja pihalle saada toimintoja…

Se kaikki pitää kuitenkin maksaa jollain. Näin materian tavoittelu voi viedä elämään elämää, jollaista ei oikeastaan haluaisi elää.

Tätä muistutan itselleni silloin, kun alan himoita isompaa kotia.

Kaikkea ei yleensä voi saada, vaan pitää valita, mitä todella haluaa.

Sanoisin, että ikä on voimavara ja tie omannäköiseen elämään.

Minua kismittää, että ikääntymisestä puhutaan varsinkin naisten kohdalla usein kamalan kielteiseen sävyyn. Ikään kuin meillä olisi parasta ennen -päivä, ja kun se on ohitettu, ei hyvin mene. Olen ihan päinvastaista mieltä.

Toki iän myötä ulkonäkö muuttuu. Kampaajakäynnistäni on parisen kuukautta ja hiusrajasta puskee harmaita hiuksia. Ihokaan ei ole yhtä tasainen kuin ennen. Ja sitten on tietenkin se, etten enää kykene lukemaan ilman rillejä.

Mutta so what? Harmaista pääsen eroon loppukuusta, kun menen kampaajalle. Ihoon auttavat ihonhoito ja meikki - ja se osa, mihin ne eivät auta, on hinta siitä, että on saanut elää ja kasvaa ja löytää itsensä.

En ole koskaan ollut yhtä sinut itseni kanssa kuin nyt 44-vuotiaana. Tuntuu kuin asiat olisivat loksahdelleet paikoilleen päässäni. Minulla on selkeä näkemys siitä, mitä tahdon ja kuka olen. Enkä ole enää niin kauhean epävarma kaikesta kuin nuorempana.

Sen lisäksi, että nelikymppisyys tuntuu, se näkyy - muutenkin kuin uurteina ja harmaina hiuksina. Ulkoinen maailmani heijastelee nimittäin aina vahvasti sisäistä maailmaani.

Minulla taisi olla vähän alle ja vähän yli nelikymppisenä ikäkriisi. Monet asiat tuntuivat silloin jotenkin epäselviltä ja epämääräisiltä. Nyt ajattelen, että se johtui siitä, että olin muuttumassa hieman toiseksi.

Ulospäin se näkyi niin, että pukeuduin aika värittömästi. Kotimme taas on ollut beigeä beigellä. Beige on minulle turvaväri: aina kaunis ja tyylikäs - mutta se ei ole ominta minua, ei ole koskaan ollut. Olen turvautunut siihen, kun olen ollut vähän hukassa sen suhteen, mitä oikein haluan.

Jokin aika sitten asiat sitten alkoivat loksahdella paikoilleen ja tunne epäselvyydestä ja epämääräisyydestä hälveni. Kaikki kirkastui. Vähän kuin ovi olisi auennut. Ikäkriisi selätetty, luulen.

Mitään erityistä ei tapahtunut paitsi ehkä äitiyden vaikutus aivoihini (okei, sittenkin aika suurta). Äitiys nyrjäytti osaltaan jotain oikeaan asentoon. Monet ennen isot asiat tuntuvat sen rinnalla niin pieniltä. Se on muistuttanut minua, kuka olen ja mistä pidän.

Toinen asia on se, että olen ollut hyvin vähän somessa, eli altistunut paljon tavallista vähemmän muiden elämille ja estetiikalle. Se on antanut tilaa omille ajatuksilleni ja maulleni.

Yhtäkkiä on tuntunut selvältä, että elämääni kuuluu värejä - minähän rakastan niitä, mikä ihme tämä beige vaihe oikein edes on ollut?

Samoin olen ymmärtänyt, että haluan asua kodissa, jossa näkyy elämä. Haluan lived in -kodin, kuten englanniksi sanotaan. Paljon mukavia oleilupaikkoja, kukkia, viherkasveja, kirjoja - ja niitä värejä. Silloin kaikki värikkäät lelutkin sulautuvat ympäristöön paremmin.

Tämän myötä värit ovat palanneet elämääni sisäisesti ja ulkoisesti. Olen alkanut vähitellen tuoda värejä ylleni ja kotiimme, ja sen seurauksena näytän enemmän itseltäni, kotimme näyttää iloisemmalta ja rennommalta, ja näiden muutosten myötä kaikki tuntuu oikeammalta.

Subscribe now

Ne eivät tapahdu kaikille samassa kohdassa elämää.

Eivätkä silloin, kun niiden haluaa tapahtuvan.

Ne tapahtuvat, kun on niiden aika.

Olen monessa asiassa late bloomer eli olen tehnyt asiat myöhemmin kuin moni.

Vaihdoin ammattia 30-vuotiaana.

Aloin freelanceriksi 37-vuotiaana.

Tapasin mieheni 38-vuotiaana.

Sain ensimmäisen lapsen 41-vuotiaana.

Mitä tein näitä ennen? Sekoilin lähinnä. Mutta se oli tarpeellista sekoilua.

Ennen kuin minusta tuli toimittaja, olin muutaman vuoden lentoemäntä. Näin maailmaa ja sain kokeilla ihan toisenlaista työtä kuin mitä nyt teen. Sen ansiosta kaukokaipuuni helpotti ja aloin ymmärtää, millaista työtä oikeasti haluaisin tehdä.

Ennen kuin minusta tuli freelancer, työskentelin seitsemän vuotta eri mediataloissa. Opin ammatin kunnolla ja verkostoiduin – asia, joka on aivan oleellinen menestyksen kannalta monissa asioissa.

Ennen kuin tapasin mieheni, ehdin seurustella ja deittailla – niin paljon, että lopulta opin, millaista puolisoa etsin.

Ennen kuin sain ensimmäisen lapseni, olin kahden koiran vanhempi. Ne opettivat paljon vastuuntunnosta ja siitä, mitä elävästä olennosta huolehtiminen vaatii. Lisäksi ehdin seikkailla ja matkustaa ja toteuttaa itseäni ja valvoa myöhään ja nukkua myöhään ja bilettää ja katsoa Netflixiä sen verran, että nyt en tunne jääväni mistään sellaisesta paitsi.

Viime vuosina olen tuntenut, että muut etenevät urallaan ja projekteissaan, mutta minä seison oman juttuni suhteen paikallani. Olen halunnut tehdä jotain luovaa tai merkityksellistä (älkää langetko tähän ansaan, se on onnellisuuden tuho, huoh), mutta olen lähinnä vain elänyt – missä ei tietenkään ole mitään vikaa, päinvastoin.

Sitten aloin vähitellen kirjoittaa ajatuksiani ihan vain itselleni. Siinä meni yli vuosi. Suurin osa teksteistä oli mielestäni täyttä kuraa, enkä edes tiennyt, missä niitä julkaisisin, koska Instagram ei enää puhutellut ja blogit oli kuopattu.

Sitten aloin katsella Substackia sillä silmällä. Siinä meni kuukausia.

Sitten vain eräänä tammikuun päivänä päätin kokeilla, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa lehtijuttua. Parissa tunnissa minulla oli Substack ja olin julkaissut ensimmäisen tekstini.

Nyt tämä tuntuu aidolta ja lämpimältä paikalta. Sellaiselta, jota ole kaivannut – ehkä myös sellaiselta, jota maailma on kaivannut.

Lopetin blogin joskus korona-aikana eli kesti aika kauan, ennen kuin aloin taas kirjoittaa omiani. Tarvitsin sen ajan kasvaakseni. Maailmankin piti vähän muovautua uudelleen: Substackin piti syntyä.

Vaikka välillä tuntuu, ettei mikään etene eikä mitään tapahdu, niin pinnan alla tapahtuu kuitenkin. Voi kestää, ennen kuin siitä seuraa mitään, mutta sitten yhtäkkiä alkaa tapahtua.

Jos ajattelet, että olet myöhässä, tuskin olet. Ei vain vielä ole oikea aika tai sitten varallesi on tulossa jotain ihan muuta.

PS.

Toki on myös asioita, joissa olen ollut ajoissa.

Ostin ensimmäisen asuntoni 24-vuotiaana ja sen jälkeen olen omistanut asunnon lukuun ottamatta neljän vuoden ajanjaksoa, jolloin asuin vuokralla. Siinä on se hyvä puoli, että olen lyhentänyt asuntolainaa noin 16 vuotta ja maksanut asumisesta aina vähemmän kuin vuokralla asuessani (ja tämä on se syy, miksi kannattaa ostaa asunto, jos vain kykenee).

Perustin blogin vuonna 2013, eli kauan ennen kuin sana somevaikuttaja keksittiin. Se oli luovaa aikaa.

Säännöllisen liikunnan aloitin opittuani kävelemään.

Subscribe now

Ajattelin ensin, että olen tästä nolosta epäonnistumisesta ihan hiljaa. Onhan se nyt aika selvä osoitus heikosta itsekuristani. Sitten päätin olla avoin.

Some on täynnä täydellistä, siloteltua elämää, ehdottomuutta ja asioiden yksinkertaistamista. Ehkä siinä kehyksessä on ihan hyväkin myöntää epäonnistuneensa ja olevansa epätäydellinen, ristiriitainen ja keskeneräinen.

Vaatehaasteeni meni pieleen, koska aloin sen myötä tutkia tarkemmin suhdettani vaatteisiin ja pääsin jyvälle siitä, miksi kaipaan uusia vaatteita:

Elämäni on muuttunut ja vaatevarastoni kaipaa päivittämistä.

Kun se on päivitetty, sitten tavoitteeni on ostaa mahdollisimman vähän. Tämä voi tietenkin kuulostaa ostamisen oikeuttamiselta nyt, ja ehkä se vähän onkin, mutta sen lähde on oikeasti syvemmällä.

Palasin elokuussa työelämään oltuani yli kaksi vuotta pääosin kotona lapseni kanssa. Sitä edelsi raskaus. Tyylillisesti se ei ollut kukoistavaa aikaa – äitiystrikoot ja ylisuuret mekot, en kaipaa teitä.

Nyt kun näen enemmän muitakin ihmisiä kuin lastani, jonka tyylimanifesti on – niin paljon värejä kuin mahdollista ja lisäksi kuvia työkoneista ja muumeista, kiitos – minusta alkoi tuntua, että jotain täytyy tehdä.

Vaatehaaste sai minut tuskailemaan vaatteitani enemmän, koska niitä sai ostaa niin vähän. Kun elämä on muuttunut niin, että tarvitsee muitakin vaatteita kuin kivoja kotiverkkareita, mutta kaapista ei löydy enää oikein mitään sopivaa, vaatehaasteesta muodostui henkinen vankila – en pidä vankiloista tai vapauteni rajoittamisesta, joten tietenkin karkasin.

Mitä sitten tarkoitan sopivilla vaatteilla? Totta kai minulta löytyy vaatteita, jotka riittävät pitämään lämpimänä ja joissa kehtaa astua ulos ovesta. Minulla ne vaatteet eivät vain enää tuntuneet ihan omilta. Olen jotenkin muuttunut näiden vuosien aikana.

Monet vaatteeni olivat liikaa tai liian vähän. Oli pörrötakkia – välillä juuri hyvä, usein vähän liikaa. Mekkoja – sopivat huonosti tilanteeseen, jossa pitäisi työtapaamisen jälkeen hakea kurainen lapsi päiväkodista. Tummia vaatteita – erittäin epäsopiva yhtälö sohvalla viihtyvän vaalean labradorinnoutajan kanssa (meillä on pysyvä karvahelvetti). Kaikenlaisia enemmän tai vähemmän kulahtaneita huppareita ja collegepaitoja – eivät oikein nostata fiilistä.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että tahdon pukeutua vaatteisiin, jotka tuntuvat ja näyttävät minulta nyt. Ihmisellä on mielestäni oikeus uudistua aina välillä (toki tämä on itsekäs, hyvin toimeentulevan ihmisen halu, mutta silti), ja tämä hetki, kun on nelikymppinen pienen lapsen äiti, joka on juuri palannut työelämään, tuntuu hyvin luonnolliselta portilta.

Lopuksi vielä ehkä kaikkein tärkein asia.

Tavoittelen tällä tyylipohdinnalla ennen kaikkea sitä, etten joutuisi miettimään vaatteita jatkuvasti. Mieluiten unohtaisin vaatteet, kun olen pukeutunut niihin. Sellaista vaatevarastoa pyrin rakentamaan. Siihen tarvitaan kohtuullinen valikoima toistensa kanssa yhteen sopivia ja minulta näyttäviä vaatteita, jotka kestävät aikaa. Kun se on koossa, sitä tarvitsee vain silloin tällöin päivittää.

Ja sitten vielä yksi oivallus: taidan oikeastaan rakastaa vaatteita enemmän niiden analysointia.

Subscribe now

Siitä, miten löytää asiat, jotka tekevät elämästä parempaa ja ihmeellisempää.

Siitä, miten karsia asiat, jotka eivät sitä tee.

Tietynlainen minimalismi tuntuu elämässäni olevan vastaus melkein kaikkeen jälkimmäiseen kohtaan kuuluvaan. Minulle minimalismi tarkoittaa sitä, että karsii elämästään asiat, ajatukset ja toimintamallit, jotka eivät tuo aitoa iloa, merkitystä tai tee jotenkin muuten elämästä parempaa.

Kyse ei ole varsinaisesti hidastamisesta eikä todellakaan elämästä vetäytymisestä. Ihan päinvastoin. Kyse on siitä, että kun poistaa turhuudet, saa enemmän energiaa tärkeisiin ja iloa tuoviin asioihin.

Nämä asiat ovat karsintalistallani:

Häly

Häly on yksi isoimmista syistä, miksi olen kyllästynyt Instagramiin. Kun menen sinne, tuntuu kuin päälleni vyöryisi valtava määrä muiden ihmisten elämiä, ajatuksia ja hetkiä – kaikki kerralla. Minun on vaikea keskittyä siellä mihinkään, kun kaikkea on niin paljon. Haluan vähemmän ja laadukkaampaa – ja tällä tarkoitan sitä, että Instagramissa en enää saa seurata sitä, mitä olen alkanut seurata, vaan sitä, mitä algoritmi haluaa minun seuraavan. En ole enää itse päätäntävaltainen, vaan algoritmin ja sen takaisten voimien armoilla.

Häly-kategoriaan kuuluu myös uutisten jatkuva seuraaminen tai nettikaupoissa pyöriminen. Niistä ei saa oikein mitään, mutta ne heikentävät keskittymiskykyä, vievät aikaa ja sekoittavat ajatuksia.

Liika materian tavoittelu

Aina välillä haaveilen isommasta talosta, mielellään omalla rannalla. Sitten muistutan itseäni, että tämä koti on aika kiva ja aika taloudellinen.

Aika moni on uupunut tai vähintäänkin kyllästynyt työhönsä, koska sitä on liikaa, se on stressaavaa ja se valuu vapaa-ajalle. Rahaa tarvitaan tietenkin sopiva määrä, jotta voi elää hyvää elämää. Joskus voi kuitenkin olla hyvä kysyä itseltään, mikä oikeastaan on se määrä – tarvitaanko tosiaan hienompi talo ja mitä se oikeastaan antaisi? Onko se suuremman lainan arvoinen?

Missä vaiheessa raha (tai sen saamiseksi tehtävä työ) alkavat ottaa enemmän kuin antaa? Voisiko todellinen vauraus olla jotain muuta?

Statuksen tavoittelu

Kun avaan Linkedinin, tunnen itseni alisuoriutujaksi. Niin moni entinen kollegani tai lapsuudenkaverini on johtavassa asemassa jossain.

Niinä hetkinä muistutan itselleni, että olisin kamalan onneton ja kamalan huono johtaja. Sen sijaan olen aika onnellinen freelancetoimittaja. Täytyy vähän kasvaa ihmisenä, jottei muiden hieno status ahdistaisi ja jotta muistaisin, ettei sitä kannata tavoitella sen itsensä takia.

Muiden näkemysten mukaan eläminen

Elämää voi elää hyvin monella tavalla, eikä kukaan toinen voi sanoa, mikä kenellekin on oikea tapa (monet kyllä yrittävät).

Haaste on löytää oma näkemyksensä ja pitää siitä kiinni maailmassa, missä melkein minkä tahansa luvataan olevan mahdollista. Siinä voi kuitenkin auttaa se, että vähentää elämänsä hälyä ja lakkaa tavoittelemasta asioita siksi, että niitä kuuluisi tavoitella. Silloin voi alkaa löytää enemmän sitä, mitä oikeasti haluaa tavoitella.

Liika tavara

Rakastan kauniita vaatteita ja tavaroita.

Käyttämättä jäävät, vääränlaiset ja turhat vaatteet ja tavarat vievät mielenrauhaani.

Minimalismi sisustuksessa tai pukeutumisessa tarkoittaa minulle sitä, että esineillä on joko selkeä käyttötarkoitus tai ne tuovat iloa estetiikallaan. Kauniit esineet saavat näkyä. Niitä ei ole niin paljon, että ne eivät mahdu esille tai ehdi ylle, kaapit pursuavat ja ne jäävät käyttämättä.

Kirjoitan karsimisesta, jotta elämässä jäisi tilaa sen ihmeellisyydelle.

Subscribe now

Voisiko yksi nykymaailman ongelmista olla se, miten paljon keskitymme itseemme?

Lapset ajattelevat toisin. Heitä kiinnostaa ihan kaikki ympärillä. Siksi heidän maailmansa on täynnä ihmeitä. Me aikuiset voisimme ottaa oppia heistä.

Nuorempana olin hyvin kiinnostunut self helpistä ja pohdiskelin paljon onnellisuutta ja elämän merkityksellisyyttä. Sitten jossain vaiheessa se alkoi tympiä.

Ensinnäkin ymmärsin, että onnellisuuden pohtiminen pikemminkin karkottaa sen kauemmas kuin parantaa elämää. Olen onnellisimmillani silloin, kun minulla ei ole liikaa aikaa märehtiä asioita. Kaikkein parasta on se, kun unohdan itseni: kun räkätämme lapsen kanssa jollekin hassulle, kun seuraan puutarhani kasvien kasvamista, kun kävelen luonnossa, kun juoksen, kun matkustan outoon paikkaan – ja joskus se, kun kirjoitan.

Ja sitten on se self helpin ajatus, että pitäisi uskaltaa enemmän, unelmoida isommin ja olla paras versio itsestään. Eli kääntäen:

jos ei ole osannut saavuttaa enemmän ja uskoa itseensä paremmin, on vähän vähemmän kuin voisi olla.

Oikeastaan kaikki tämä sanoo samaa: onnellisuus ja merkityksellisyys ovat yhteydessä poikkeukselliseen ja erinomaiseen, eivät tavalliseen ja hyvään.

Ja kuitenkin: parhaat hetket elämässäni ovat aika pieniä, kuten se, kun haen lapsen päiväkodista pulkalla, aurinko on juuri laskemassa ja joka suunnasta saapuu toisia vanhempia pulkkineen – siinä tuntee kuuluvansa osaksi jotain suurempaa. Se onkin muuten tutkimusten mukaan yksi asia, joka oikeasti lisää onnellisuutta.

Osasyy sille, miksi maailma on alkanut nyt kiinnostaa entistä enemmän, on se, että lapseni kyselee siitä koko ajan. Ja olen huomannut, etten aina osaa vastata. Niinpä olen alkanut selvittää asioita.

Lisäksi olen ihan vain saanut hänestä inspiraatiota. Kun hän halusi kuulla dinosauruksista, minua alkoi kiinnostaa, mitä me oikeastaan tiedämme dinosauruksista. Olin utelias – ja se on ominaisuus, joka pitää elämän mielenkiintoisena. Niinpä aloin kuunnella Steve Brusatten The Rise and Fall of the Dinosaur -kirjaa.

Olen myös lukenut, mitä David Attenborough voi kertoa valtameristä, mikä ultraprosessoidussa ruoassa mättää ja miten sää on muuttanut maailmaa.

En ole oppinut mitään yhtä suurta asiaa – vaan että maailmassa on todella paljon opittavaa. Se on hyvä, sillä oppiminen pitää aivot virkeinä. Jos haluaa pysyä skarppina pitkään, kannattaakin opiskella jatkuvasti jotain uutta.

Lisäksi oman tietämättömyytensä tajuaminen muistuttaa siitä, miten paljon ihmeellistä maailmasta ja elämästä voi löytää.

Kun keskittyy siihen, löytää lisää ihmeteltävää. Ja niin elämästä tulee yhä ihmeellisempää.

Subscribe now

Tajusin myös, ettei aina tarvitse pukeutua lenkkareihin.

Ja että vähän syvempi, vähän punertavampi sävy hiuksissa tekee isomman vaikutuksen kuin kuvittelisi.

Itsensä voi hukata arkeen ja kiireeseen helposti. Sitä saattaa vähitellen jättää elämästään asioita tai omaksua toisia kuin huomaamattaan. Sitten niistä tuleekin totuus, oma kupla, jonka ulkopuolelle ei enää näe.

Ulkoiset asiat ovat tietenkin vain pieni osa näistä, mutta minun elämässäni aika vaikuttava sellainen juuri tässä hetkessä. Kun on ollut ensin raskaana ja sitten kaksi vuotta lapsen kanssa kotona, sitä ajautuu kuin vahingossa outoon verkkarit, lenkkarit ja mukavuus kaiken edelle -kuplaan (tai siis minä ajauduin). Sama voi tietenkin käydä vaikka silloin, jos alkaa viihtyä turhan paljon etätöissä tai elämä muuttuu jotenkin muuten niin, että alkaa näyttää vähän vaisummalta versiolta siitä itsestään, joka voisi olla.

En käyttänyt kahteen vuoteen korviksia, sillä imettäessä se oli vaarallista korvieni terveyden kannalta – ne pienet, kiinnostuneet kädet, tiedättehän. Korvikset ovat kuitenkin kuuluneet tyyliini ennen – ja kun taas pujotin ne korviini, olostani tuli naisellisempi ja asuista viimeistellympiä. Tavallaan ne edustavat paluuta minuksi: olen taas muutakin kuin äiti.

Lenkkarit ovat käytännölliset ja mukavat, kun kävelee paljon. Mutta kun vaihdoin ne pitkästä aikaa nilkkureihin, ryhti suoristui ja tuli jotenkin henkisestikin ryhdikkäämpi olo.

Ehkä siksi, että yhdistän nilkkurit mielessäni siihen, että olen viitsinyt. Yhdistän ne dynaamisuuteen ja siihen, että haluaa antaa itsestään hyvän kuvan. En ikinä menisi lenkkareissa työtapaamiseen, jonka osaanottajia en tunne hyvin.

Lenkkarit edustavat mukavuusaluetta ja sitä, etten jostain syystä viitsi pukea jalkaani kunnon kenkiä.

Hiusväri taas – tuntuu, että pieni muutos siinä tekee ihostani kuulaamman ja silmistäni säihkyvämmät. Jos syväanalysoin syitäni hiusten värjäämiseen, niin se kertoo minulle, että tahdon näyttää huolitellulta ja että minulla on oikeus siihen. Olin kolme vuotta värjäämättä, koska olin raskaana ja sitten imetin kaksi vuotta. Nyt kehoni on jälleen minun ja ehkä hiusten värjääminen symboloi osaltaan sitä, että saan taas välillä valita itseni.

Kaikki tämä on tavallaan pientä, mutta minulle se ei ole. Kun tekee pieniä muutoksia ulkoiseen olemukseensa, se kirkastaa myös sisintä. Tuo itsevarmuutta. Muistuttaa, kuka on ja että sillä tyypillä on jotain annettavaa muuallakin kuin kotona.

Subscribe now

Subscribe now

Poistin Instagramin puhelimestani – jälleen. Olen ollut sovelluksesta poissa ennenkin, pitkiäkin aikoja. Enkä ole kaivannut sitä.

Tällä kertaa se sai lähteä, sillä huomaan, että mitä enemmän vietän aikaani siellä, sitä enemmän ostostarpeita päässäni syntyy. Saatan olla ihan tyytyväinen itseeni, kotiini ja vaatevarastooni – kunnes näen jotain ihanaa ja haluan sen.

Olen heikko ja ehkä hieman shoppailuaddikti. Uskon myös, että elämä kannattaa tehdä itselleen mahdollisimman helpoksi. Jos jokin haitallinen houkuttelee – poista houkutus. Yksinkertaista.

Instagram ja markkinatalous yleensäkin perustuvat siihen, että ne saavat meidän haluamaan yhä lisää ja lisää. Usein se on enemmän kuin olisi hyväksi henkilökohtaiselle taloudellemme, maailmasta nyt puhumattakaan.

Kun himoitsen uusia vaatteita tai muuta materiaa, en useinkaan oikeastaan kaipaa niitä itseään. Kaipaan mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä itseeni. Tavoittelen siis shoppailulla jotain sellaista, jota se ei koskaan voi tarjota, jollei kierrettä osaa pysäyttää.

Olen oivaltanut, että minua ei kiinnosta erottua tyylilläni tai olla mahdollisimman muodikas. Parhaat vaatteet ovat niitä, jotka tuntuvat minulta, joissa näytän mielestäni hyvältä ja jotka voin unohtaa, kun olen pukeutunut niihin (moni voi toki tuntea mielenrauhaa myös ihan vääränlaisissa vaatteissa, mutta minä en voi).

Haluan olla edukseni ja tyylikäs, mutta tahdon käyttää elämäni ihan muuhun kuin shoppailuun.

Olen ymmärtänyt, etten halua viettää elämääni kaivaten jatkuvasti uutta materiaa. Haluan elää tätä ihmeellistä hetkeä, niin kuin lapset elävät. Lapsena aika kulkee hitaammin siksi, että lapset ovat koko ajan henkisesti läsnä. Me aikuiset menetämme se taidon, kun aivomme askartelevat jatkuvasti jossain, emmekä huomaa maailmaa ympärillämme.

Sen tahdon muuttaa.