Tällä kertaa arpa suosi järkälettä: Hannah Arendtin Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot (1958).¹

Luin kirjan vuonna 2017, ja mietin sitä viimeksi viime viikolla.

Arendt tuli mieleeni selatessani Instaa.

Reelseissä vastaan tuli nuori mies, joka sanoi, että hän on luopunut ajatuksesta, että hänellä olisi jokin tulevaisuus, jokin sellainen mielekäs elämä, jota rakentaa tulimerien, tulvien ja kansanmurhien keskellä. Siksi hän aikoo omistaa elämänsä taistelulle.

Sitten vastaan tuli video Sabina Särkän Bali-päivästä, johon sisältyy mm. joogaa ja brekuu, beachii ja seksikkäänä oloa auringonlaskun kultaamalla dinnerillä.

Yritän sovittaa näitä videoiden esittämiä todellisuuksia yhteen ilman, että sekoan.

Tähän väliin pieni DOOM-katsaus: Super-El Niño saattaa hävittää Amazonin sademetsät lähivuosina. Myös Grönlannin ja Läntisen Etelämantereen jääpeitteet ja pohjoisen havumetsävyöhykkeen ikirouta ovat tänä vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan huonommissa kantimissa kuin on luultu.

Jokin tai jotkin näistä ekologisista romahduksista saattaa johtaa ilmaston keikahduspisteeseen aiheuttaen arvaamattoman dominoefektin, joka tutkijoiden mukaan tekisi maapallosta asumiskelvottoman kuumahautomon.

Ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat äärisäät ja ympäristökatastrofit tappavat ihmisiä ja lajistoja jo nyt, ei jossain doom-tulevaisuudessa.

Ollapa seksikkäänä rannalla.

Kun sivilisaation romahdus häämöttää, pitäisikö taistella vai nauttia?

Ehkä keskeisin asia, joka on jäänyt mieleeni Vita activasta liittyy nimenomaan tulevaisuuteen. Arendtin mukaan kokemus tulevaisuudesta, eli siitä, että elämä jatkuu meidän jälkeemme, on ihmisenä olemisen ehto.

Kuvitellaan, että saat tietää, että kuolemasi koittaessa myös maailma loppuu. Mitä on elämä ilman tulevaisuutta?

Muistiinpano 1: Työ, valmistaminen ja toiminta

Mutta miten tähän doom-hetkeen on tultu? Siitä Vita activa kertoo.

Teos tarkastelee “modernin ihmisyyden paradoksia”, sitä miten teknologiset edistysaskeleet ovat vieneet ihmisen luomakunnan valtiaaksi, mutta samaan aikaan poliittinen vapaus, ajattelu ja merkityksellisyyden kokemukset ovat kaventuneet.

Vita activa ilmestyi vain vuosi sen jälkeen, kun ensimmäinen satelliitti ammuttiin avaruuteen. Tiede oli irrottamassa ihmiskuntaa maan kahleista, tieteisfiktio oli käymässä toteen.

Aika alkoi kiihtyä, mutta Arendt tuntui näkevän tästä hetkestä kauas eteenpäin, meille asti.

Vita activa tarkoittaa elämän aktiviteetteja, joista Arendt tarkastelee työtä, valmistamista ja toimintaa.

Työ (labor) yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä uurastusta, jota on tehtävä perustarpeiden tyydyttämiseksi. Se on jokapäiväistä ja päättymätöntä biologista aineenvaihduntaa, syklistä energian tuottamista ja kulutusta, ruoan valmistusta, syömistä, ulostamista, syntymistä, kuolemista.

Tähän työhön jokainen elollinen on kahlittu jossain määrin.

Antiikin kreikassa orjat olivat päävastuussa näistä animal laboransisin hommista, ja filosofit saivat aikaa ajatella syntyjä syviä.

Valmistaminen (work) on ihmiskunnan materaalista rakentamista, käsitöillä, ruumillisella työllä ja työvälineilla valmistettua maailmaa.

Homo faber aloittaa ja lopettaa projekteja, tuottaa jotain valmista ihmiskunnan käyttöön.

Homo faberilla on välineellinen suhde maailmaan. Se ottaa luonnosta, eläimistä ja muista ihmisistä hyödyn irti.

Toiminta (action)

Toiminta on vain ihmisolennolle ominaista ajattelua, puhetta, toimintaa poliittisessa yhteisössä sekä kulttuurin ja historian vaalimista julkisella alueella.

Tämä on Arendtille toiminnan alueista rakkain.

Lopulta kyse on näiden eri toimintojen suhteesta toisiinsa ja mikä niistä ottaa vallan.

Arendtin mukaan moderni aika on korvannut ajattelevan ja demokraattisesti toimivan ihmisen homo faberilla, jolle tärkeintä on yksilöllinen hyöty ja taloudellinen voitto.

Muistiinpano 2: Robotit ja koneet tulevat

Vita activan luulisi kuluvan jokaisen tekoälyfilosoohvin käsissä. Se nimittäin kysyy, mitä tapahtuu jos ja kun ihmiskunta vapautuu työstä ja toiminnasta?

“Automatisaatio tyhjentää luultavasti lähitulevaisuudessa tehtaat ja vapauttaa ihmiskunnan sen vanhimmasta ja luonnollisimmasta taakasta, työnteosta ja välttämättömyyden orjuudesta.”

Arendt tarkastelee työtä tässä kohtaa marxilaisittain “ihmisen ja luonnon välisenä aineenvaihduntana”. Ihminen ottaa luonnosta materiaalia pitääkseen yllä elintoimintojaan ja kuluttaa ne synnyttääkseen uutta työvoimaa.

Työn välttämättömyydestä vapautuminen on marxilainen utopia. Arendt epäilee, voisiko biologisesta syklistä ja uurastuksesta koskaan todella vapautua, ja olisiko se pelkästään ihanata vai jopa vaarallista.

Ilman kipua ja ponnistelua ei ole luonnollista mielihyvää, Arendt kirjoittaa. Tuska ja vaiva kuuluvat ihmisyyteen:

“Kuolevaisille ‘jumalien vaivaton elämä’ olisi kuollutta elämää.”

Jos työ katoaa, ihmisen vaivaksi jää pelkkä kuluttaminen.

Seurauksena on “vapaa-ajan sosiaalinen ongelma”, Arendt kirjoittaa: “miten löytää tarpeeksi päivittäistä rasitusta pitämään kuluttamisen kyky entisellään.” Kivusta ja vaivasta vapautettu ihminen kuluttaa kiihtyvällä tahdilla koko maailman tavaroineen.

Automatisaation keskeisin vaara ei ehkä olisikaan, että elämä tuntuu keinotekoiselta ja turhalta, vaan se, miten “kaikki inhimillinen tuottavuus tulisi imaistuksi mukaan uskomattoman intensiiviseen elämänprosessiin - - . Koneiden rytmi suurentaisi ja kiihdyttäisi elämän luonnollista rytmiä suunnattomasti, mutta se ei muuttaisi vaan tekisi entistä kuolettavammaksi elämän suhteen maailman: sen, että kyse on kestävyyden loppuun kuluttamisesta.”

Automatisaatio, työstä vapautuminen, runsas vapaa-aika ja yltäkylläisyys siis kiihdyttävät ihmiskunnan kohti maailman loppuun kuluttamista.

Aina jotain työtä löytyy…

Arendtin mukaan jo itse Aristeles kuvitteli todellisuuden, jossa välineet toimivat ilman ihmisiä: “kangaspuut kutovat itsekseen ja näppäimet soittaisivat itsestään lyyraa”.

Aristoteleen mielestä tämä ei kuitenkaan korvaisi ihmispalvelijaa, eli kotiorjaa. Orjien palveluksille on aina tarvetta, koska aina tarvitaan sellaisia tekijöitä, joiden tehtävänä on kantaa kotitalouden kulutuksesta syntyvää taakkaa.

Aristoteles varmaan tarkoitti tässä shanghai-tacojen toimittamista krapulaisten kotiovelle. Hyvä uutinen siis kaikille tekoälyvallankumouksen myötä työttömäksi jääville tietotyöläisille: orjille on aina tarvetta.

Mutta mitä sitten tosiaan, jos kone korvaa ajattelun ja toiminnan?

Tätäkin Arendt pohtii.

Toiminta toteutuu usein puheena. Se, että puhumme ja kirjoitamme, muodostaa suhteessa toisiimme sitä, keitä me oikein olemme, paljastaa minuutemme:

“Toiminnan ja puheen välityksellä ihmiset näyttävät toisille keitä ovat, paljastavat aktiivisesti ainutlaatuisen persoonallisen identiteettinsä ja sillä tavoin näyttäytyvät ihmismaailmalle.”

(Luen tämän ja ajattelen sitä yhtä espoolaista naista, joka teki häävalansa tekoälyllä Unelmahäät-ohjelmassa.)

“Ilman puheen seuraa toiminta joka tapauksessa menettäisi niin paljastavan luonteensa kuin tekijänsäkin: toimivien ihmisten tilalle tulisivat suorittavat robotit joiden aikaansaannokset olisivat inhimilliseltä kannalta katsottuna käsittämätömiä.”

Jos sanojen puhuja ei ole ihminen, ei ole puhetta, ei ole tekojen tekijää eikä ole toimintaa. Tästä johtuu, että tekoälyn “puhe” on jo syntyessään kuollutta kammottavaa epäkieltä ilman oikeita sanoja.

Muistiinpano 3: Tulevaisuudettomuus

Tulevaisuus tarkoittaa pysyvyyttä. On olemassa hetki, joka jatkuu tästä eteenpäin.

Arendt kirjoittaa, että ihminen tekee työtä, valmistaa ja toimii poliittisissa yhteisöissä, tutkii ja vaalii, koska se haluaa huolehtia maailmasta ja säilyttää yhteisen sivilisaation myös seuraaville sukupolville.

Käytän sanaa sivilisaatio, mutta Arendt puhuu julkisesta tilasta, yhteisesti jaetusta maailmasta, pöydästä, jonka äärellä me kaikki olemme. Kyse on ihmisen valmistamasta maailmasta, joka on “yhtä kuolevainen kuin sen tekijätkin”.

Jotta se pysyisi elossa, se tarvitsee tulevaisuuden: “Jotta maailma sisältäisi julkista tilaa, sitä ei voi pystyttää vain yhtä sukupolvea varten eikä suunnitella vain eläviä silmällä pitäen, vaan sen täytyy kestää ihmisen elinikää kauemmin.”

Tuntuuko teistä, että maailmaa tällä hetkellä suunnitellaan lapsillemme?

Elokuun lopussa Guardian julkaisi artikkelin: Hallitus kehottaa kotitalouksia varautumaan ilmastonmuutoksen ja sotien aiheuttamiin kriiseihin.

Tällä tasolla lienee muuallakin kuin Britanniassa kollektiivinen varautuminen siihen, että esimerkiksi ruokaturvallisuus saattaa olla uhattuna jo lähivuosina. Jokainen hamstratkoon itse jotain kaupasta? Missä yhteisöllinen, demokraattinen ja hallinnon tasolta johdettu valmistautuminen kriisiin?

Ehkä tällaiseen hurlum-hei-maailmaan ei tee mieli synnyttää lapsia. Syntyvyys onkin romahtanut kaikkialla maailmassa, jopa sellaisissa maissa, joissa on perinteisesti ollut korkeat lapsiluvut.

Arendt puhuu metafyysisesti syntyväisyydestä.

Hänen mukaansa syntyväisyys eli se, että uusilla ihmisillä on mahdollisuus aloittaa maailmassa jotain uutta, on olennainen osa ihmisenä olemisen ehtoja. Poliittisen ajattelun kategoriana syntyväisyys on hänen mielestään tärkeämpää kuin kuolevaisuus.

Ilman tätä pysyväisyyttä, mahdollisuutta uuteen auringon alla, kaikki on turhaa, kuten Saarnaajakin sanoo:

Menneistä ei jää muistoa,

eikä jää tulevistakaan –

mennyt on unohdettu,

ja tulevakin unohdetaan kerran.

Muistiinpano 4: Tarkoitus pyhittää keinot

Takaisin homo faberin edesottamuksiin.

Kun ihminen keksii koneen, siitä tulee heti hänen olemassaolonsa ehto. Eli ihminen mukautuu koneeseen ja siitä saatavaan hyötyyn. Mutta mukautuuko luonto ihmisen keksimiin koneisiin? Tämä jää nähtäväksi, kirjoittaa Arendt.

Utilitaristisessa maailmassa hyöty eli tarkoitus pyhittää keinot. Nämä hyödyt määrittelee ihminen, joka tehostaa tehostaakseen.

Mutta mitä hyötyä on hyödystä, tekee mieli kysyä, kun tekoälyä tungetaan väkisin kurkusta alas ja datakeskukset sytyttävät ilmakehämme rippeet tuleen.

“Ihminen on maailman mitta” -teesiä kyseenalaisti jo Platon, joka Arendtin mukaan tiesi, että ihmisen halu käyttää luontoa hyväkseen on “yhtä rajaton kuin ihmisen halut ja taidot”.

Muistiinpano 5: Tehtyä ei saa tekemättömäksi

Atomipommin keksimisen jälkeen ihmiset ovat eläneet todellisuudessa, jossa voisimme napin painalluksella tuhota kaiken elämän maapallolla.

Tuhon aloittamista voimme siis hallita. Sen sijaan ihmiset eivät “kykene perumaan tai edes luotettavasti ohjailemaan toiminnan keinoin aloitettuja prosesseja. - - Tämä kyvyttömyys saada tehtyä tekemättömäksi vastaa lähes yhtä täydellistä kyvyttömyyttä arvioida etukäteen teon seurauksia tai edes varmasti tietää sen motiiveja.”

Toisaalta ennalta-arvaamattomuus ja pimeys ovat osa ihmisenä olemista ja lopulta monimuotoisessa maailmassa elämisen hinta.

Muistiinpano 6: Uuden ajan ihmisen osa

Arendtin lopputulema on, että modernin ajan ihminen menettää kosketuksensa siihen, mikä tekee meistä ihmisiä.

Me taannumme eläinlajiksi, jonka elämästä on tullut päivästä toiseen selviytymistä, raatamista palkan eteen, kuluttamista ja tuhoa.

Me näytämme avaruudesta käsin olennolta, joka kasvattaa hiljalleen ympärilleen teräskoteloa.

“Uusi aika alkoi inhimillisen toiminnan ennennäkemättömänä ja lupaavana purkauksena, ja on hyvin mahdollista, että uusi aika päättyy ihmisen historian kuolettavimpaan ja steriileimpään passiivisuuteen.”

Okei kiva, doom doom doom, mitäs sitten?

No Arendt sanoo:

“Meillä on yhä kyky toimia, tai ainakin saattaa liikkeelle prosesseja.”

“Ajattelu on yhä mahdollista ja epäilemättä myös todellisuutta kaikkialla, missä ihmiset elävät vapaissa poliittissa oloissa.”

Mutta yksikään toinen ihmisen kyvyistä ei ole Arendtin mukaan niin haavoittuvaista kuin ajattelu. Tyrannian oloissa on helpompi toimia kuin ajatella, hän kirjoittaa.

Viime aikoina olen seurannut joitain keskusteluja siitä, mitä kriisin tunteella ja maailmanlopun tunnelmissa vellomisella tekee? Ei varmaan mitään ilman ajattelua ja toimintaa.

Mutta samalla olen sitä mieltä, että kollektiivisesti ihmiset eivät vielä ymmärrä tai halua sisäistää, mitä tuleman pitää. Siksi doom-fiilis on varmaan välttämätön osa prosessia kohti toimintaa.

Sitä voi liittyä vaikka luontoa ja eläimiä suojeleviin järjestöihin, näin alkajaisiksi. Tärkeintä on säilyttää tunne siitä, että omalla ajattelulla ja toimilla on merkitystä – ja niillä on, etenkin tulevaisuudettomuuden kynnyksellä.

Lopuksi:

Koska luin tätä tekstiä varten Vita activaa sieltä täältä enkä kokonaan uudestaan, on hyvin mahdollista, että käytin kirjaa mielivaltaisesti omien ajatusten ja pelkojen kaiuttamiseen. Toisaalta olenhan alun perinkin vain poiminut muistiinpanoja niiltä osin, kun ne ovat resonoineet minussa.

Luentani saattaa olla kuitenkin näin vuosien jälkeen äkkiväärää ja sävytöntä. Olen myös saattanut tehdä suoranaisia virheellisiä tai harhaanjohtavia tulkintoja. Toivon, että sellaisista huomautetaan!

¹Vastapainon vuonna 2002 julkaiseman käännöksen takana on Riitta Oittisen ohjaama työryhmä.

*Kuvat on otettu Vartiosaaresta ja Nuuksiosta. Luonnossa vaeltaminen vaatii hirveästi erinäisten retkeilytavaroiden ostamista (me vuokrattiin toistaiseksi), mutta toisaalta retkeillessä tajuaa, miten vähän materiaa ihminen tarvitsee.

He ovat päättäneet tukea tekstejäni, vaikka eivät saa siitä mitään erityistä vastineeksi.

Ajattelin siksi keksiä heille jotain omaa, kulttuurikirjeen, jonka nimi on nyt paremman puutteessa Kattaus. (Huom. pidän itselläni oikeuden vaihtaa nimeä, jos ehdin joskus kreata tätä pidempään kuin yhden iltapäivän.)

Tämä kirje sisältää ajankohtaisen kulttuuripoiminnan, viikon klassikon, viikon sitaatin ja muuta kivaa.

En uskalla luvata vielä mitään siitä, miten usein kulttuurikirje ilmestyy. Jos voitan apurahalotossa, niin kenties jopa viikottain!

Ainakin tämä ensimmäinen Kattaus on nyt ilmainen, per favore.

Kulttuurinosto: Olivia Rodrigon albumi You Seem Pretty Sad for a Girl So in Love

Kuulin Olivia Rodrigon Drop dead -biisin kertsin ensin näin:

“One day I was born and bred to stalk you on the internet.”

Huvituin!

Mutta kun luin sanoituksia, se olikin: “One day I was bored in bed and stalked you on the internet”.

Samassa kappaleessa lauletaan: “You know all the words to ‘Just Like Heaven’ / And I know why he wrote them”.

Voiko olla niin, että nuoret edelleen kuuntelevat The Curea ja piirtävät sydämiä päiväkirjaan jonkun ihastuksen nimikirjaimien ympärille? Meillä on toivoa!

Ihastuksen kääntöpuolella on tietenkin myrkkyä. Rakkaus voi olla lääkkeen sijaan sairaus. The Cure -kappale on tästä intensiivinen diagnoosi, jossa lohduttomuus kuulostaa lohdulliselta.

Koko albumi on pakahduttavaa tunteikasta pop-rockia. Nöyristelevät kitarat ja alakuloiset melodiat tekevät kunniaa 1980-1990-lukujen vaihtoehto-emoilulle.

Rodrigolta on aiemmin ilmestynyt sarkastisempia ja vihaisempia erobiisejä. Tällä levyllä annetaan surun ja kaipauksen aaltojen ihanasti huuhtoa yli.

Klassikko: The Apartment (1960)

David Lynch rakasti Billy Wilderin elokuvia, etenkin The Apartmentia ja Sunset Boulevardia, niiden kokonaisia maailmoja. Moni muistaa Wilderin Piukat paikat -ohjaajana.

Elokuvan alussa laajakuva näyttää satojen ihmisten kuhisevan avokonttorin. Päähenkilömme on yksi vakuutusyhtiön kymmenistä tuhansista työntekijöistä, C.C. Baxter (Jack Lemmon) pöydässä numerossa 861.

Työmiehellä on kuitenkin yksi keino erottautua. Hän lainaa omaa asuntoaan firman keskijohdon ukkomiesten humputteluun, toisin sanoen ryyppäämiseen ja huorin tekemiseen.

Kepeä veljeilevä komedia saa uusia sävyjä, kun Baxter ihastuu hissiä kuljettavaan nuoreen naiseen nimeltä Fran (Shirley MacLaine). Hänelle selviää, että Franilla on epätoivoinen suhde firman johtajaan.

On ihmeellistä seurata, miten Wilder tasapainottelee komedian ja tragedian ja hallitsee nyansseja niin suvereenisti. Elokuvan kulkee varmoin ottein hersyvästä tapakomediasta romanttiseen komediaan ja draamaan, joka käsittelee tarvittavalla vakavuudella masennusta ja itsemurhaa.

The Apartment on myös elokuva luokasta, vallasta ja naisen asemasta. Se on yksityiskohtia myöten täynnä elämää. Jopa esineet kertovat tarinaa vinyylilevystä avaimiin ja tennismailasta rikkinäiseen peiliin.

“The mirror… It’s broken.”

“Yes, I know. I like it that way. Makes me look the way I feel.”

Sitaatti (tai sitaatit tällä kertaa)

Joudun aivan liian usein lukemaan lehdistä, miten joku aleksi valavuori -tyyppinen mölisijä ja joku vakava urheilusankari järjestävät tappelushown, jossa sitten tämä hiljainen sankari lyö mölisijän kanveesiin. Tästä aikuisten miesten turpajuhlasta sitten valtamedia raportoi kuin kyse olisi jostain oikeasti tietämisen arvoisesta.

Donald Trump järjesti vastikään Valkoisen talon pihalla synttärit, jossa niin ikään tapeltiin lajissa, joka on kaikista väkivaltaisin ja verisin.

Lyöminen on ajattelun vastakohta, kirjoittaa Susan Sontag teoksessa Regarding on the Pain of Others:

Kun siteeraan Sontagia, ei tarkoitukseni ole lytätä kamppailu-urheilua. Se, jos mikä vaatii oman mielen ja aggression hallintaa. Tiedän sen, koska olen harrastanut potkunyrkkeilyä.

Minä en hallinnut mieltäni. Aina jossain vaiheessa sparri-treenejä rupesin itkemään, koska minua lyötiin ja potkittiin eikä kehoni päässyt yli loukkaantumisen kokemuksesta. Tai sitten pyytelin anteeksi, jos sain joskus lyönnin perille.

“Surkeaa paskaa! Ei tuolla asenteella pelastettaisi omaa tai kaverin henkeä!” minulle huudettaisiin Erikoisjoukot-ohjelmassa, jossa olisin koettelemassa omia rajojani.

(Tuntuu siltä kuin meidän pitäisi koko ajan olla valmiina sotaan. Kuin meidän pitäisi koko ajan olla valmiina tappamaan tai tulemaan tapetuiksi.)

Lyttään kamppailu-urheilun sijaan väkivallan teatterin. Tai ehkä pitäisi puhua sirkuksesta, koska pelleilystä siinä on kyse. Hypermaskuliinisuuden ja brutaaliuden esittelystä.

Näillä väkivallan spektaakkeleilla halutaan nostaa julmuus ja vahvimman valta kulttuuriseksi normiksi.

Lyöminen on ajattelun vastakohta ajassa, joka juhlii raakalaismaisia moukkia ja pitää ajattelua elitistisenä.

Tästä päästään toiseen sitaattiin, johon törmäsin vahingossa selatessani vanhoja kuvakaappauksia puhelimesta.

Kriitikko Jason Zinoman kirjoittaa elegiaa koomikko Marc Maronin nyt jo lopetusta WTF-podcastista, joka romantisoi taiteen käsityöläisyyttä ja sellaista korkeakulttuurista intellektuellismia, joka syyllistyy aukoista sivistyksessä:

Hockney, D: Two Boys Aged 23 or 24, 1966

Muuta kivaa: Tutustu David Hockneyn iloiseen homoerotiikkaan

Tutustuin David Hockeyn taiteeseen populaarikulttuurin kautta.

Kyse oli Don Draperista tuijottamassa poissaolevana uima-altaaseen Los Angelesin tappotasaisessa auringonvalossa.

Kyse oli BoJack Horsemanin kotitoimiston seinällä olevasta taulusta, joka oli hevosversio Hockneyn teoksesta Portrait of an Artist (Pool with Two Figures).

Näissä sarjoissa Hockneyn maalaukset kehystävät kärsivien heteromieshahmojen eksistentiaalista tuskaa kiiltävässä ja pinnallisessa maailmassa.

Brittiläisen Hockneyn oma Los Angeles oli kuitenkin mielikuvituksellinen, homoeroottinen taikamaailma “täynnä miehiä, vettä ja seruliininsinistä”, kuten kuvataiteilija Christina Quarles kuvailee.¹

Näin pride-kuukauden aikana onkin hyvä muistaa, että Hockneyn teoksissa on myös seksuaalisen vapautumisen propagandaa!

Niin hän sitä itse kutsui ollessaan yksi ensimmäisistä menestystaiteilijoista, joka käsitteli avoimesti homoseksuaalisuutta jo 1960-luvulla:

”What one must remember about some of these pictures is that they were partly propaganda of something I felt hadn’t been propagandised, especially among students, as a subject: homosexuality. I felt it should be done. Nobody else would use it as a subject, but because it was a part of me it was a subject that I could treat humorously.”²

David Hockney kuoli 11. kesäkuuta 88-vuotiaana.

“Hups mitäs keskeytin?”, ajattelee maalauksen katsoja. Hockeyn maalaukseen Man in Shower in Berverly Hills (1964) on pysäytetty “mitä seuraavaksi tapahtuu” -hetken kihisevää erotiikkaa.

¹ Quarles, Christina: Man in Shower in Beverly Hills, teoksessa David Hockney – Moving Focus, Works From The Tate Collection, 2021.

2 Salter, Gregory: David Hockney and Queer History in the 1960s, teoksessa David Hockney – Moving Focus, Works From The Tate Collection, 2021.

Tähän tekoon minua on kannustanut kaksi teosta: Metan teknofasistisesta pellesirkuksesta sisältä käsi kertova Sarah Wynn-Williamsin Edesvastuutonta väkeä (suom. Taru Luojola) ja Ben Lernerin Puhtaaksikirjoitus (suom. Markku Päkkilä).

Offline trendaa.

Tyttöystäväni mukaan myös Maria Stepanovan Kadoksiin-romaanin päähenkilö hylkää puhelimensa.

En osaa irtaantua vielä puhelimestani, mutta sovellusten blokkaaminen on hyvä alku.

Näin siinä kävi.

Päivä yksi.

Olen nauttinut uuden lähiö-elämäni uudesta keväästä.

Metsät ovat täyttyneet riemukkaasta laulusta ja puhkeavasta vihreästä.

Olen kuvannut lintuja ja nauhoittanut niiden ääniä. Olen tunnistanut ainakin mustarastaan, meriharakan, peipon, punarinnan sekä pienen linnun, joka on ehkä pikkutikka tai sitten se on valkoselkätikka. Pieni mustavalkoselkäinen nakuttaja se joka tapauksessa oli.

Enkö tosiaan tiennyt, että valkovuokot muodostavat niin suloisia peittoja lähiö-metsien pohjalle?

Sanani eivät riitä tälle kaikelle ihanuudelle, joten jo pitkään olen esittänyt itselleni toivomuksen, että lukisin runoja keväästä.

En ole lukenut runoja keväästä – paitsi ensimmäisenä iltana, kun asensin puhelimeeni rajoituksen.

Tyttöystäväni ollessa iltapesulla en selannut lyhytvideoita totuttuun tapaan vaan luin kevätrunoja.

Kuvassa pikkutikka. Ehkä.

Päivä kaksi.

Pelaan tosi tosi paljon Candy Crushia.

Tunnistan ne fyysiset vieroitusoireet, haamueleet, joista Ben Lerner kirjoittaa:

“Halusin – tunsin pakottavaa tarvetta – lukea saamani viestit ja sähköpostit, svaipata ja skrollata ja ottaa kuvia, freimata, filtteröidä ja arkistoida, jakaa sijaintini ja niin edelleen, jotta en olisi täysin enkä kokonaan siinä missä olin; vähintään, vuodesta 2008 lähtien minulle oli ollut joko liikaa tai liian vähän olla vain siinä missä olin.”

Mietin, mitä kaikkea paskaa aivoni ovat syöneet.

Ihmiset ovat nykyään neuroottisia kehoistaan. Minäkin mittaillen sen toimintoja älykellolla ja yritän suorittaa esimerkiksi nukkumista (kellon mielestä en osaa mennä unessani riittävästi REM-vaiheen puolelle).

Ihmiset eivät ole huolissaan aivoistaan. Tekoäly voi suorittaa puolestamme ajattelemisen, lukemisen ja kirjoittamisen.

Kuljemme maailman läpi trimmatuissa kehoissamme, kiristetyissä naamoissamme ja löllöaivoissamme.

Sehän vain passaa teknofasistien pellesirkukselle ja urheilukenkämyyjille (olen ostanut osamaksulla satasia maksaneet Asics Superblast 3-kengät ja rikkonut niillä monta personal recordia, joista kuukausimaksullinen Stravani minua kehuu).

Päivä kolme.

Olen unohtanut puhelimen kotiin saunavuoron ajaksi. Kehuskelen tyttöystävälleni, että olen niin DETACHED (kyllä käytän tällaista finglishiä saatana sentään), puhelimestani, etten muistanut ottaa sitä mukaan.

Lähtiessä saunavuorosta hätäännyn vähän. Saunan pukuhuoneen ovi menee lukkoon vuoromme jälkeen, joten sinne ei kannata unohtaa asioita. “Mitä jos se mun puhelin jäikin sinne?” mutisen peloissassani ääneen.

“Sähän olet niin detached sun puhelimesta, ettei se haittaisi mitään”, Maria sanoi.

Touché.

Päivä 4.

Mitä nämä tunteet ovat?

Olen pyöräilemässä arvioelokuvan pressinäytökseen. Minua hermostuttaa pyöräillä keskustassa. Se on pelottavaa, enkä aina tiedä, milloin pyörätie loppuu ja milloin pitäisi olla ajoradalla.

Kaisaniemen kohdilla pyörät ohjataan yliopiston taakse kohti tuomiokirkkoa ja hetken aikaa pyöräilen vahingossa kävelyvauhtia ja epävarmana väärässä paikassa. Vihainen vanhempi nainen tulee huutamaan ja huitomaan minua ajotielle.

Sen sijaan, että minua itkettäisi, minussa herää puhdas raivo.

Ihmiset eivät voi antaa edes yhtä pientä virhettä anteeksi, vaikka olen vain surkea ja kaltoinkohdeltu olento matkalla alipalkattuun työhöni halvalla pyörälläni, joka ei ole edes sellainen viiden tonnin gravel-pyörä, jonka oikeasti ansaitsisin ja jolla voisi osallistua vaikka thriatloniin, jos minulla olisi siis varaa osallistua valkokaulus-toppaliivi-ylemmänkeskiluokan-liikuntaharrastuksiin!

Sen sijaan, että pahoittelisin ja ihmettelisin liikennemerkkien puutetta raivoavalle leidille, huudan häpeän puna kasvoillani “JOOOOOOOOO!” Aamuinen konflikti menee ihon alle ja seuraa minua inhottavasti teatteriin.

Pyöräilen pressinäytöksestä kohti kotia uutta hienoa siltaa pitkin sysirumaan Kruunuvuorenrantaan. Laajasalossa pitää pyöräillä tietöiden takia autojen keskellä. Tammisalossa haluaisin räjäyttää hienojen omakotitalojen eteen pysäköidyt Teslat, Polestarit ja ökyveneet.

Sisälleni on syttynyt puhdas valkea.

En ryyppää ja juoksemistakin on pitänyt rajoittaa toissaviikkoisen flunssan jälkeen, joten en tiedä yhtään, mitä näillä vaikeilla tunteilla pitäisi tehdä.

Olen poistanut puhelimesta ChatGPT:n, mutta kysyn neuvoa Googlen tekoälytilalta.

Se suosittelee työpsykologia, jota minulla ei enää ole, koska en ole enää palkkasuhteessa sellaisen tarjoajaan. Se tarjoaa hengitysharjoituksia ja omien tunteiden sanoittamista.

Vihan takana on jokin muu tunne, joka haluaisi tulla esiin, se kertoo. Viha ei ole väärin, mutta ihminen voi valita, miten vihaansa reagoi, se lisää.

En voi turruttaa itseäni lyhytvideoiden virrassa, joten ravaan ympäri asuntoa. “Voin valita omat reaktioni asioihin”, hoen itselleni, kun olen lähettämässä vihaisia viestejä milloin millekin taholle.

On pakko käydä kuitenkin juoksemassa, vaikka älykelloni mielestä olen vielä rasittunut. Viivyn niin kauan, että saan Marialta huolestuneen viestin. Kotiin tullessa vakuutan, että en ole sytyttänyt yhtään Teslaa tuleen.

Kysyn neuvoa Tarot-korteilta ja new age -jumalat osoittautuvat jälleen viisaammiksi kuin tekoäly-saatana.

Ensimmäinen korttini on kuppien kutonen. Se ilmestyy luentaan usein silloin, kun ihminen kamppailee riippuvuuksien kanssa.

Kortit siis tietävät kaiken vieroitusoireistani. Maassa makaa myrkkymaljoja, joista on jo nautittu. Muutama malja on vielä täynnä. Synkkä hahmo kortissa voi vielä tehdä valinnan ja poistua myrkkymaljojen ääreltä kohti taustalla häämöttävää puhtaan valkeaa siltaa. Minne silta vie? Onko se Kruunuvuorensilta?

Toinen kortti “Sotavaunu” edustaa tällä hetkellä tuntemaani raivoa. Siis jälleen oikein!

Olen kortin ja kehoni mukaan valmiina taisteluun. Se on toiminnan kortti. Mutta mikä on järkevää toimintaa, silloin kun ihminen on sotajalalla?

Kolmas kortti on uhkaavan oloinen: Hirtetty. Siinä mies roikkuu pää alaspäin. Se onkin nimestä huolimattaan positiivinen kortti. Sen väärinpäin kääntynyt näkökulmaa kehottaa ottamaan asioihin tuoreen perspektiivin.

Se kehottaa minua irtaantumaan myrkyistä.

“How will you free yourself?”, Tarot-korttien käsikirja haastaa.

Maria ehdottaa omaa tulkintaansa korteista. Ehkä kortit kertovat pitkään patoutuneista tunteista ja energiasta, jolle kannattaisi keksiä jotain järkevää käyttöä.

Ajattelen: riippuvuus on oire. Puhelin turruttaa meitä. Ilman sitä vaikkapa viha paskoja työolosuhteita suhteen saattaa pyrkiä pintaan ja jotain räjähtää.

Päivä viisi.

Ryhdyn toimeen.

Kirjoitan elokuva-arvion loppuun.

Kirjoitan sähköpostiviestin, jossa vaadin muutosta. Kysyn ihmisiltä suoraan, millaisia arvoja ja kulttuuria he edustavat.

Kirjoitan tätä tekstiä. Jatkan lukemista.

Ps. Kiitos Frans sovellusvinkistä <3 Sovelluksen nimi on Foqos.

Ensimmäisen kauden neljännessä jaksossa BoJack Horseman menee Gloria Steinem -roastiin. Illallispöydässä keskustellaan teoriasta, että kaikki ovat persoonaltaan joko Zoëja tai Zeldoja.

Tällä viitataan Mr. Peanutbutterin vanhaan sitcomiin, jossa oli Zoë ja Zelda -nimiset kaksoset. Toinen kaksosista, Zelda, oli iloinen ja positiivinen ekstrovertti ja Zoë puolestaan pessimistinen intellektuelli introvertti.

Jakso keskittyy siihen, miten Zoë-hahmot ajattelevat olevansa Zeldojen yläpuolella, mutta levittävät itse ympärilleen pimeyttä.

BoJack sabotoi Zelda-ystävänsä Toddin rock-oopperan ja orastavan uran. Dianen exä yrittää rikkoa tämän parisuhteen Mr. Peanutbutteriin:

“Mr. Peanutbutter on Zelda. Hän on onnellinen, huoleton, rakastava. Mutta sinä ja minä, me olemme Zoë. Olemme kyynisiä, olemme surullisia ja olemme ilkeitä.”

Olen Zoë.

Usein sudenhetkellä palaan vuosikymmenten taakse yhteen ensimmäisistä itsereflektion hetkistä asian suhteen. Lukion maantiedontunnilla vieressäni istunut tyttö sanoi, että valitan tosi paljon.

Pidän tosiaan valittamisesta. Olen myös kaunainen, surullinen, ilkeä, kaikkea sitä.

Mielestäni Zeldat ovat omituisia. He kieltävät totuuden, eli sen että todellisuus on kärsimystä.

He ovat monesti epäloogisia huolettomuudessaan. Rakastavat eläimiä ja syövät lihaa; uskovat, että ilmastonmuutoksen voi vielä ratkaista, vaikka siitä ei ole mitään merkkejä.

Maailma on tehty Zeldojen ehdoilla, ja Zoët ovat pelkkiä heittereitä.

Yksi elämäni tärkeimmistä elokuvista on Paul Schraderin First Reformed.

Se on elokuva Zoë-kokemuksesta. Se vie Zoë-logiikan äärimilleen.

Ethan Hawke esittää pienen autioituneen kirkon pappia, joka yrittää auttaa nuorta pariskuntaa.

Pari odottaa lasta, mutta mies on ilmastoaktivisti eikä haluaisi, että hänen lapsensa syntyy todistamaan sivilisaation romahdusta.

Mies tekee traagisen ratkaisun.

Uskonsa kanssa kamppaileva pappi alkaa itse radikalisoitua. Hän löytää tarkoituksensa tästä totuudesta, jonka paikkakunnan megakirkko ja sitä sponsoroiva luontoa saastuttava jättiyhtiö kiistävät.

Elokuva versioi Ingmar Bergmanin Talven valoa (1962) -elokuvaa, joka taas versioi Robert Bressonin Papin päiväkirjaa (1951).

Katson sen joka pääsiäinen. Zoë-rituaali.

Välillä mietin, miten paljon levitän toksisuutta ympärilleni, eli toimin kuin BoJack, joka haluaa vetää Zeldat alas omalle alhaiselle tasolleen.

Mikä on oikeutettua ja rakentavaa kritiikkiä, mikä katkeruutta siitä, miten helpolta muiden elämä näyttää ulkopuolelta, kun he saavat kulkea myötävirtaan?

Onneksi ei tarvitse olla BoJack. Onhan sarjassa myös Diane.

Hän on Zoë-hahmo, joka synkkyydestään huolimatta rakastaa omaa valoisaa Zelda-miestään (tarkemmin sanottuna Mr. Peanutbutter on kultainen labradori).

Diane on Zoë, joka yrittää omasta tuskastaan huolimatta olla hyvä ihminen.

Mitä jatkuvaan ruikuttamiseeni tulee, haluaisin lopettaa sen ja olla cool, sellainen kuin ranskalainen elokuva-auteur Catherine Breillat.

Haastatteluteoksessa I only Believe in Myself (2023) elokuvakriitikko Murielle Joudeet kertoo Breillat’n elämänviisauksista:

“Ihmisellä täytyy olla riittävästi ylpeyttä kestääkseen kaikki iskut, eleganssia nousta niiden yläpuolelle eikä koskaan valittaa, vaikka – kuten hän kertoi minulle kerran puhelimessa – ‘elämä tekee sinusta uhrin monella tavalla, tämä on sääntö.’”

Tämä sääntö koskee sekä Zeldoja että Zoëja.

Ja vaikka kärsivä ihminen tuntisi olonsa mitättömän pieneksi, sillä on merkitystä, mitä kärsimyksellään tekee.

Pahoittelut pitkästä julkaisutauosta. Kulttuurialan vapaana agenttina on jatkuvasti tehtävä valintaa, mistä päästä itseään riistää tai säästää.

Hyvää työväen juhlaa toverit!

Kuulin keskustelun, jossa eräs toimittaja sanoi toiselle, että hänelle tulee kritiikeistä tyhmä olo. Hän kuulosti sekä uhmakkaalta että surulliselta.

Vain hetkeä aiemmin toinen kollega sanoi minulle ja toiselle kulttuuritoimittajalle, ettei ole lainkaan kiinnostunut kulttuurista.

Hän ei katso edes Netflixiä eikä kuuntele musiikkia. Näen mielessäni, miten hän palaa kotiin töistä pitkän päivän jälkeen, purkaa ruokatarvikkeet jääkaappiin ja istuu sohvalle katsomaan valkoista seinää.

Seinien ystävä kysyy, miksi mielestämme lehden pitäisi julkaista tekstejä ( eli kritiikkejä), jotka eivät tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä.

Vielä aiemmin itse juhlassa Helsingin Sanomien päätoimittaja Erja Yläjärvi piti puheen, jossa myönsi, että hänelle tulee nykytaiteen äärellä joskus tyhmä olo.

Vaatii rohkeutta sanoa niin tilaisuudessa, jossa on paikalla maan kulttuurikermaa kirjailijoista näyttelijöihin ja kustantamoväestä kriitikoihin.

Tuon illan jälkeen jäin miettimään tuota kovin inhimillistä ja universaalia “tyhmää oloa”.

Miksi ja milloin torjumme tunnetta omasta tyhmyydestämme? Ja kenen tyhmyyskokemuksen ehdoilla todellisuutta muokataan?

Minulla on hyvin usein tyhmä olo.

Toisissa konteksteissa se motivoi oppimaan lisää ja toisissa se aiheuttaa pelkkää välinpitämättömyydeksi naamioituvaa torjuntaa.

En esimerkiksi osaa käyttää rahaa ollenkaan. Ajattelen numeroita tililläni jollain hyvin abstraktilla tunteen tasolla.

Uusien kirjojen ostohetkellä ilahdun, kun tilillä on rahaa yllin kyllin. Unohdan täysin, että olen kaksi viikkoa sitten budjetoinut sen rahan HSL-lippuun.

Torjun ajatusta siitä, että rahan käyttämisen opettelu olisi jotenkin elintärkeää. Rahaa tulee ja menee ja kissani saavat syödäkseen.

Minulla on osaamista, jota yritän myydä, ja välillä joku maksaakin siitä, että kirjoittelen jotain.

Maksan näistä rahoista eri tahoille, jotka vuokraavat minulle esimerkiksi kotia, sähköä, puhelinta, internetiä, suoratoistosisältöjä, vakuutusta ja niin edelleen.

Maksan ison osan rahoistani myös ruokakaupalle, jossa kaurajugurtin hinta jatkaa kohoamistaan samaan tahtiin kuin kauppiaiden voittomarginaalit.

Yritän ajatella rahaa kapitalismin arvonmuodostuksesta irrallisena välineenä, tehdä hampaat irvessä taulukoita ja opetella säästöohjelmia.

Mutta se ei ole muuttanut suhtautumistani rahaan. En vain millään muutu ihmiseksi, joka haluaa tehdä työtä vaurastuakseen.

Tämä itseymmärrys ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö kihisisi kateudesta katsoessani Suomen kaunein koti -ohjelmaa, jossa sijoituksilla ja innovaatioilla vaurastunut yläluokka esittelee ekologisen design-talonsa savirappauksia ja kylpyammetta, josta on vehreä näkymä vesistöön.

Olen kulttuuritoimittaja, mutta en ole kasvanut kulttuurikodissa. Siksi tapahtuu paljon sitä, että kun kollegat puhuvat luontevasti sinfonioista tai taiteilijoista, joista en ole kuullutkaan, tunnen itseni tyhmäksi.

Vaikka häpeän, en torju koko keskustelua vaan sisälleni syttyy tuli. Tästä haluan tietää! Menen kotiin, laitan sinfonian soimaan ja luen Wikipediaa. Ehkä tilaan uusia kirjoja bussilippurahoilla.

Halu oppia ja ymmärtää, halu kasata tietoisuuteeni mahdollisimman paljon erilaisia kokemuksia ja poeettisia totuuksia taiteen kautta, tuottavat koko elämäni merkityksellisyyden pohjan.

Valitettavasti halu oppia rahasta ei kuulu tähän kategoriaan.

Talouden pääoma ja kulttuurin pääoma erkaantuvat yhä kauemmaksi toisistaan sekä omassa elämässäni että siinä todellisuudessa, jossa elän.

Vain toinen näistä pääomista tuntuu olevan riippuvainen toisesta.

Kulttuurin tekijöitä pakotetaan rahan alueelle.

Koska suoratoistojätit kasvattavat voittomarginaalejaan halvalla alkutuotteella, taiteen tekijöitä, esimerkiksi kirjailijoita, patistetaan markkinoimaan tuotettaan, brändäytymään, hustlaamaan ja skaalaamaan sisältöjä eri formaateille ja niin edelleen.

Ei enää todellakaan riitä, että taideväki puhaltaa pyhää henkeä katedraaleihin.

Paperilta digiin -siirtymä on tapahtunut käytännössä oman, suhteessa lyhyen työurani aikana. Muutoksen vauhti on käsittämätön. Se, mitä tuo muutos tekee kaikelle sanojen ja luovan ilmaisun varassa olevalle inhimilliselle toiminnalle, on vasta alkanut näkyä.

Suomessa tuo muutos tuntuu kenties rajummalta kuin muualla, koska meillä on tämä ikuisessa talouskurimuksessa elävä pienen kielialueen pieni kansa.

Sellaisen yleisön maassa alustatalouden ehdoilla pyörivä musiikkibisnes esimerkiksi tuottaa algoritmilaskelmoitua pötköä. Lukuaikapalveluissa menestyvät dekkarit ja romantasiat, joten niitä tuotetaan vauhdilla lisää.

Kun taide ja journalismi muuttuvat sisällöiksi, niitä aletaan tuottaa pienimmän yhteisen nimittäjän ehdoilla. Isoista ilmiöistä tulee isompia ja keskikokoisista pieniä, kunnes ne kutistuvat marginaaleihin.

Tällöin kaikki sisältö, jonka omaksuminen saattaa pysähtyä kuluttajassa heränneeseen tyhmyyden tunteeseen, on vaarassa.

Ymmärrän, että tämän muutoksen selostaminen saattaa tuntua yhtä aikaa typerän ilmeiseltä että hähmäisen abstraktilta. Ja näin onkin – kunnes siitä tulee eri tavoin konkretiaa.

Olin syksyllä erään kustantamokonsernin järjestämällä työlounaalla.

Niissä on tapana selata tulevan sesongin katalogeja sienipastojen tai blinien äärellä. Ne ovat siivoja ja asiallisia tilaisuuksia, joissa kukaan ei uskalla juoda edes ruokaviiniä kustantamon piikkiin.

Yksi kustantamoihminen myönsi jossain kohtaa ennen jälkiruokia, etteivät he voineet painaa katalogiin sanaa “novelli”. Se on liian vaikea sana.

Kansainvälisesti tunnetun kirjailijan novellikokoelmaa myydään siis Suomessa “kertomuksina”.

Meiltä alkavat kadota sanat.

Rebecca Solnit kirjoittaa esseessään Woolfin pimeys määrällisen tyranniasta (suom. Pauliina Vanhatalo) :

”Hyödyn maksimointi voittaa mysteerit ja merkitykset, joiden hyöty ulottuu pelkkää hengissä pysymistä ja selviytymistä syvemmälle ja jotka luovat tarkoitusta ja arvoa, jatkavat meidän jälkeemme ja tekevät sivilisaatiosta säilyttämisen arvoisen.”

Solnitin mukaan määrällisen tyrannia on osittain kielen ja diskurssien epäonnistumista. Ne eivät ole onnistuneet kuvaamaan hienovaraisia, monimutkaisia ja liukuvia ilmiöitä.

Eivätkä päättäjät arvosta sitä, jota ei voi edes kunnolla kuvailla. Solnitin mukaan nimeäminen ja kuvaileminen ovat siksi olennaisia tehtäviä kapinassa kulutuskulttuuria vastaan.

Solnitin tekstissä elää toivo, jonka mukaan kieli voisi meidät vielä pelastaa. Kapitalismi ei kuitenkaan puhu merkitysten kieltä. Sillä ei ole mitään muita tavoitteita kuin lisäarvon tekeminen, kasvun luominen kasvulle.

Teknologia- ja alustatalouskapitalismi kiihdyttävät taiteellisten ja tiedollisten sisältöjen muuttumista kasvavan hyödyn kulutuspötköksi.

Kun sisältöä pötköistää, vastaanottaja tyhmentyy ja sitten sisältöjä muokataan lisää sen tyhmyyden ehdoilla vielä helposti sulavammaksi pötköksi.

Jossain tässä välissä journalismi luopui ajatuksesta, että lukija haluaisi oppia jotain uutta.

Mitä silloin tapahtuu, jos taide menee rahan alueelle?

Ei mitään. Kuvitellaan lähitulevaisuus, jossa eletään pötkön todellisuudessa. Siellä on jo normalisoitu se, ettei novelleja saa nimittää novelleiksi.

Ja joku kulttuuriasiantuntija, jolle maksetaan novellien arvioimisesta kaksi penniä, kirjoittaa siitä ininää blogiinsa. Se muuttuu kitkerästä tuhnusta ilmaksi ennen kuin kantautuu minkään tahon korviin.

Kritiikissään asiantuntija käyttää kapinahengessä kiellettyä n-sanaa, ja päätoimittaja saa palautetta siitä, miten elitististä on, kun kriitikko käyttää sanaa, jota hän joutuu maksavana asiakkaana googlaamaan. Päätoimittaja on tietenkin aina lukijansa puolella.

Kitisevä asiantuntija on koulutettava uudelleen. Ehkä emme tarvitse asiantuntijaa ollenkaan. Voihan olla, että hänen ärsyttävät mielipiteensä tulevat vain taiteen ja sen kokemisen välille.

Kitisevä asiantuntija, jonka kritiikkejä ei enää tilata, joutuu lopettamaan työnsä ja yrittää kysyä Työmarkkinatorin sähköisessa asioinnissa, miten pääsisi harjoittelijaksi viestintätoimistoon.

Kitka on poissa. Pötkö luiskahtaa viemäriin.

Vastikään Ruben Stiller lähetti Suomen Kuvalehdessä terveisiä Erja Yläjärvelle: “Elitismin pelko on tyhmyyden alku.”

Ajattelen, että oman tyhmyyden myöntämisessä voisi olla viisauden alku.

Mutta kuka siitä viisaudesta maksaisi?

Yhden tekstin nimesin: “Hitler voitti, ja tässä kymmenen parasta elokuvaa 2000-luvulla.” Listasin siinä hyviä elokuvia, mutta samalla valitin, että on vaikea kirjoittaa mitään, kun mietin 83-vuotiaan juutalaisnäyttelijä Miriam Margolyesin sanoja: “Hitler voitti.”

Elääkseen ja toimiakseen tässä päivässä on revettävä täysin eri todellisuuksiin.

Yksi todellisuus on se, että olen nyt työtön ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Se tarkoittaa sitä, haalin sokeasti ja hädissäni free-juttuja kuin pieni myyrä ja opiskelen, mitä tarkoittaa soviteltu ansiopäiväraha.

Samalla olen seurannut, miten omituisia kierroksia on ottanut keskustelu lukemisesta. Toinen tekstini täällä käsitteli sitä, että kirjallisuuden sijaan esillä on epämääräinen lukemisen fiilistely.

Lukemisen ympärillä on pöhinää, vaikka kirjakaupan tilalle tulee Rusta ja Suomi rankaisee kirja-alaa EU:n ylivoimaisesti kalleimmalla arvonlisäverolla.

Toisaalta ei ole yhtään yllättävää, että keskustelu on kääntynyt yksilöihin ja toistemme performatiivisuuden ja motiivien kyttäämiseen.

Mitä yritin sanoa on, että taiteen tekemiseltä ja taiteesta kirjoittamiselta viedään happi. Tilalla on kaikenlaista epätoivolta löyhkäävää TAUHKAA.

(Olen ajatellut tämän ajatuksen viime vuosina niin monta kertaa, että se tuntuu nyt murenevan hiekaksi ja valuvan sormien läpi.)

Hain taannoin erääseen työpaikkaan. Mies sanoi, ettei heillä kirjoiteta taiteesta vaan ilmiöistä.

Yritin selittää, että taide on osa elämää. Tarkoitin sillä, ettei taide ole irrallinen yhteiskunnasta vaan heijastaa kaikkea siinä. Se on elämää TAUHKAN välissä. Mutta en osannut.

En saanut työpaikkaa.

Katsoin eilen illalla Room 666 -elokuvan. Ohjaaja Wim Wenders laittoi kameran ja nauhurin hotellihuoneeseen Cannesissa vuonna 1982 ja istutti sinne 15 elokuvaohjaajaa.

Huoneessa oli televisio. VHS-nauhurit olivat alkaneet yleistyä.

Wenders oli jättänyt paperilapulle kysymyksen: “Onko elokuvan kieli häviämässä, tekeekö taidemuoto kuolemaa?”

Ohjaajat olivat yllättävän rauhallisia kysymyksen äärellä. He olivat valmiita hyväksymään sen, että kohta kaikki katsovat elokuvia pieneltä ruudulta. He tuntuivat olevan valmiita muutokseen, oli se mikä hyvänsä.

Moni sanoi, ettei elokuva voi kadota.

Nuori Steven Spielberg käytti minuuttinsa jauhaen rahasta, inflaatiosta ja työntekijöiden palkoista, kun häntä seurannut Michelangelo Antonioni puhui syvällisesti taiteen merkityksestä.

Minua puhutteli Werner Herzogin vastaus. Hän kertoi ystävästään, joka oli huolissaan teknologian kehityksestä ja siitä mitä elokuvalle käy.

Tämä arveli, että kohta varmaan voi tilata ruoatkin kotiin puhelimen ja videon välityksellä, hoitaa pankkiasiat etänä.

“Sanoin hänelle, etten ole huolissani elokuvasta (’cinema’), koska näillä uusilla asioilla ei ole mitään tekemistä elämän kanssa. Elämä tapahtuu näiden ’elintärkeiden’ asioiden ulkopuolella. Ja paikka, jossa elämä koskettaa meitä kaikista suorimmin, on elokuva.”

Haaveilen, että minulla olisi mustakantinen Moleskine täynnä kauniita sitaatteja ja hienoja ajatuksia. Minulla on mustakantinen Moleskine, mutta se on täynnä turhanpäiväisiä palaverimuistiinpanoja ja menojani.

Sen sijaan säilön kirjamuistiinpanoni älypuhelimeeni. Laiskimmillaan (hyvin usein) kirjamuistiinpanoni ovat usein pelkkiä kuvia kirjojen sivuista.

Käytän muistiinpanoja töissä, mutta olen pitkään miettinyt, että niihin pitäisi palata silloin tällöin muuten vain.

Minulla on huono muisti, joka ei tavoita mitään tärkeää ja säilyttää kaikkea typerää. Tuleeko luetusta kirjasta tulee taas lukematon, kun se häviää mielestä? Ehkä ei. Luetut kirjat (ja muukin taide) imeytyvät mielen tekstuuriin ja alkavat elää siellä.

Haluaisin silti vahvistaa polkua teosten ja niiden sisältämien ajatusten luo.

Iphonen kirjamuistiinpanot-kansiossani on tällä hetkellä 255 muistiinpanoa. Lokakuusta 2016 tähän päivään. Ensimmäinen kirja, josta on merkintöjä, on Johannes Ekholmin Rakkaus niinku.

Kaikki kirjat eivät päädy muistiinpanoihin. Teen myös muistiinpanoja ja alleviivauksia suoraan kirjoihin tai muistilapuille, joten ne eivät ole päätyneet digiarkistoon.

Tässä konseptissa aion laittaa koneen arpomaan lukujen 1 ja 255 väliltä, ja palaan vanhoihin muistiinpanoihini ja luettuihin teoksiin.

En aio kirjoittaa teoksista, jotka olen arvioinut tai joista olen muuten kirjoittanut johonkin. Eli jos arpaonni suosii arviokirjaa, otan seuraavan teoksen järjestyksessä.

LET’S DO THISSSS:

(^Oon typonnu Nelsonin nimen)

ELI ARPA SUOSI: Maggie Nelson: Art of Cruelty (2011)

Muistiinpano 1#: Julmuuden aika

Kun luin tätä kirjaa vuonna 2022, mietin silloin paljon traumaa ja traumakirjallisuutta.

Viime aikoina olen miettinyt enemmän julmuutta. Ensimmäinen sivu, jonka olen laittanut muistiin, sisältää Maggie Nelsonin pohdintaa siitä, miten julmuuden ja väkivallan spektaakkeleihin keskittyminen saa meidät uskomaan, että julmuus on osa ihmisluontoa.

Että me ihmiskuntana ajelehdimme vääjäämättömästi kohti verilöylyä, sotaa, sadismia, kansanmurha-bisnestä ja valtiojohtoista terrorismia.

Walter Benjamin kuvaa tätä tilaa “vieraantuneisuutena, joka saavuttaa mittakaavan, jossa [ihmiskunta] alkaa pitää omaa tuhoutumistaan suurimpana esteettisenä nautintona.”

Mielestäni elämme nyt tässä Benjaminin kuvailemassa itsetuhoisen julmuuden tilassa. Siitä merkkinä on, ettei julmuus enää edes yritä piiloutua, sillä sen ei tarvitse.

Luin taannoin artikkelin The New York Review of Books -lehdestä, jossa käsiteltiin sitä, miten vanhassa normaalissa ajateltiin, että “jospa ihmiset vain tietäisivät”.

Mutta äänestäjät, jotka ovat valinneet esimerkiksi Donald Trumpin uudestaan, ovat kyllä tienneet.

Trump toimii näkösällä. Tästä on lukuisia esimerkkejä, joista on vaikea valita yhtä. Olisiko se Qatarin miljoonajetin vastaanottamisen (eli korruption) kutsuminen hyväksi diiliksi? Olisiko se uuskielinen puhe isosta kauniista varainsiirrosta köyhiltä rikkaille?

Tämä runsaus ja todellisuuden taivuttaminen uuteen muotoon on tietenkin tarkoituksenmukaista. Yksittäiset julmuudet hukkuvat julmuuksien mereen.

Muistiinpano 2#: Julmuus tyhmien viihteenä

Julmuutta on monenlaista. Maggie Nelson kirjoittaa julmuudesta, joka kumpuaa anti-intellektuellismista.

Idioluutio suosii kirjailijan mukaan alkukantaisia tarpeita, matalan kynnyksen nautintoja, oikeutta olla maksamatta veroja, oikeutta kantaa asetta, oikeutta ohittaa apua tarvitsevat.

Nelson kirjoittaa, että valtavirta puskee meille tätä anti-intellektuellismia, jossa ajattelua itsessään pidetään elitistisenä. Kiva, jos näin oli jo 2011, koska mikä sitten on tyhmentämisen taso nyt 14 vuotta myöhemmin?

Jos minulta kysytään, niin tyhmyydestä kumpuavaan julmuuteen sekoittuu nyt vulgaaria sadismia. Ja sitten meillä on myös tätä tukevaa laskelmoivaa, suorittavaa julmuutta.

Tässä Taiskan mahtavassa kappaleessa Raul Reimanin sanat kertovat julmuuden sisältämästä epälogiikasta, toisin sanoen tyhmyydestä: “Voit voittaa aina taistelun mutta sama tuomio on sun, ei voittajaa kun kaikki loppu on.”

Lapsi repii perhoselta siivet, polttaa muurahaisen hengiltä sytkärillä, tyhmää julmuuttaan, huvikseen.

Internetin manosfääri-nurkan julmahuvi on levinnyt valtavirtapolitiikkaan asti. Tässä pahan karnevaalissa mikään julmuuden esitys ei ole liian pieni tai merkityksetön oman yhteisön huvitukseksi.

Ajattelen näitä julmuuden mittakaavoja suuresta pikkumaiseen, kun Trumpin hallinto poistaa transihmiset puolustusvoimien viroista ja homoaktivisti-veteraani Harvey Milkin nimen merivoimien laivan nimestä.

Mietin tätä ilakoivaa julmuutta, kun ajattelen Riikka Purran saksia.

Saksien heilutteluun tarvitaan myös valtionvarainministeriön moneen taipuvia laskelmia. On nimittäin yleisö joka tykkää käppyröistä enemmän kuin saksista.

Hallitus valmistelee parhaillaan toimeentulotuen perusosan leikkausta ja suojaosan poistoa. Se pudottaisi yli 28 000 ihmistä pienituloisuuteen. Heistä 8500 on lapsia.

Näillä leikkauksilla on väitettyjä työllisyysvaikutuksia. Perusosan leikkauksella luodaan Suomeen 400 työpaikkaa. Ekonomistien matematiikalla kai 400 työllistä on siis parempi kuin 8500 köyhyydessä elävää lasta.

Perseestä revittyjen lukujen heiluttelua reilumpaa olisi myöntää, että viimesijaisen sosiaaliturvan leikkauksilla rahoitetaan 350 miljoonan euron veronkevennyksiä suurituloisten verotukseen.

Valkokaulusjulmuus pakottaa minut tekemään banaaleja, hirvittäviä vertauksia. Antakaa anteeksi tämä seuraava.

Kun luin uutisia Sanna Marinin työpaikan ja Boston Consultin Groupin konsulttien suunnitelmista hävitetyn Gazan tilalle, mieleeni palasi se hetki viime vuodelta, kun seisoin ihmistuhkien päällä ja pohdin kaikkea sitä insinöörityötä, joka on mennyt Birkenaun suurkrematorioiden liukuhihnamallin suunnitteluun.

Anteeksi. En voi tälle mitään. Mutta kun seisoin Rudolf Hössin hirttopaikalla, ajattelin että tänne päätyi ihminen, joka halusi tarjota perheelleen keskiluokkaisen elintason ja olla hyvä työssään.

Kauhean monet haluavat vain olla hyviä työssään.

Muistiinpano 3#: Julmuuden katsojana

Kaikki tietävät varmaan sen tunteen, kun selaa puhelimesta lyhytvideoita, ja kissanpentuvideon jälkeen tulee video kuolleesta lapsesta Gazan raunioissa ja sen jälkeen tulee video Jeff Bezosin häistä.

Meistä kaikista on tullut julmuuden todistajia, ja se tekee meistä kaikista jollain tavalla osallisia.

Maggie Nelson kirjoittaa siitä, mitä se tarkoittaa, kun todistamme julmuutta ja väkivaltaa taiteessa ja elämässä. Olen ottanut ylös Jacques Ranciéren sitaatin “katsojan paradoksista”:

”Ei ole teatteria ilman katsojia. Mutta katsojuus on paha asia. Katsojana oleminen tarkoittaa spektaakkelin todistamista. Ja katsominen on pahasta kahdesta systä. Ensinnäkin katsominen on tietämisen vastakohta… Toisekseen, katsominen on toiminnan vastakohta.”

Mitä taide opettaa meille julmuuden katsomisesta? Brechtin mielestä katsoja voi olla ja katsojan tulee olla tietoinen siitä, mitä hän katsoo, tietoinen omasta osuudestaan. Antonin Artaudin mielestä taiteen taas pitäisi pyrkiä rikkomaan etäisyys kokonaan niin, että katsomisen ja toimimisen välillä ei ole enää eroa.

Nelson nostaa esiin sen, miten Michael Hanekenin Funny Games -elokuvassa murhaajat rikkovat neljättä seinää ja puhuttelevat verenjanoista katsojaa. Tätähän te halusitte? Brechtiläistä viihdettä parhaimmillaan!

Baudrillardin mielestä syyskuun 11. päivän tapahtumissa fiktio ja fakta vuotivat toisiinsa peruuttamattomalla tavalla. Terroristit järjestivät tietoisesti julmuuden teatterin, spektaakkelin. (Kirjoitin tästä esseessäni vuosia sitten Television lapset -antologiassa ja edelleen huomaan kelailevani näitä samoja juttuja.)

Nelsonin mielestä Artaudin toiveet katsojia shokeeraavasta julmuuden teatterista eivät resonoi enää maailmassa, jossa mestausvideoita voi löytää Youtubesta.

LOPUKSI: The answer my friend is blowing in the wind

Nelson pyrkii teoksellaan vastaamaan kysymykseen, mikä rooli julmuutta esittelevällä taiteella on tänä päivänä. Mielestäni koko taiteen merkitys on uudelleen tarkasteltavana näinä päivinä.

Vedän tähän brittiläisen dokumentaristin Adam Curtisin. Hän on tehnyt kiehtovia dokumenttiesseitä muun muassa Neuvostoliiton hajoamisesta, länsimaisesta individualismista ja vieraantuneisuudesta. Uusin dokumenttisarja Shifty kertoo Britannian muuttuneista poliittisista voimasuhteista vuosisadan lopulla.

Kaikki Curtisin dokumentit löytyvät Youtubesta.

Curtis sanoo Dazed-lehden haastattelussa, että suhtautuu epäilevästi siihen, voiko taide muuttaa maailmaa.

Historiallisesti taide seuraa tapahtumia. Taide tekee kuitenkin Curtisin mielestä loistavaa analyysia siitä, mitä nyt tapahtuu. Se näyttää, miten valta toimii. Taide tuo maistiaisia siitä, miltä yhteiskuntamme pian näyttää.

Taide ei tuo vallankumousta, Curtis sanoo. Vain raha ja valta voivat toteuttaa vallankumouksen.

Taiteilijat eivät kuulemma pidä siitä, kun Curtis sanoo tämän. Mutta taiteen rooli ei ole silti vähäinen. Sen pitää olla näyttämässä, mitä tapahtuu.

Taide ei ole pysäyttänyt julmuuksien toistumista, vaikka se kysyykin kaikki oikeat kysymykset: Yes, and how many deaths will it take 'til he knows / That too many people have died? JNE!

Katsoin juuri Taksikuskin uudestaan. Tänä päivänä ei kenties tehtäisi enää näin moraaliltaan monitulkintaista elokuvaa, ei valtavirralle ainakaan. Mutta ehkä nyt kuvittelen, että ennen osattiin katsoa elokuvia paremmin.

Jo julkaisun aikaan 1976 Scorsese ja Schrader ahdistuivat siitä, miten yleisö teattereissa hihkui ja kannusti Travisia (De Niro) tappomatkallaan.

Myös maailman hienoimmat taideteokset voivat kauhistuttaa tekijänsä, koska viestiä ei voi hallita.

Kaikki olennainen, mitä kannattaa tietää Taxi Driverista tässä fantastisessa podissa.^^

Minulla ei todellakaan ole vastauksia mihinkään, ja oikeastaan tällä tekstillä ei ole mitään kokoavaa loppua. Pääsin Nelson-muistiinpanoissakin vain vähän alkuun.

Ehkä pitäisi tehdä toinen osa joskus, sillä julmuutta riittää.

Miki vihasi kesää. Miki kuoli kesällä.

Nyt minun kesäni on muuttunut. Se alkaa nykyään painajaisilla.

Ensimmäisinä kesinä näin unta, ettei Miki kuollutkaan. Kyse oli nerokkaasta huijauksesta, jolle nauroimme yhdessä baarin terassilla.

Kolmantena kesänä olen alkanut nähdä unia, joita en voi tässä kuvailla. Alitajuntani on alkanut käsittää, että Miki on poissa.

Olen ollut kateellinen ihmisille, joita Miki kävi hyvästelemässä unissa. Niistä kertomuksista huokuu rauha ja onni. Sulkeuma.

Kaksi vuotta sitten kesällä ymmärrykseni kuolemasta muuttui.

Ensin minusta tuli sekava ja aloin kyseenalaistaa elämän ja kuoleman välistä rajaa, vaikka samalla koko todellisuuden läpi viilsi tietoisuus siitä, miten totta on kuolema.

Aloin kuitenkin puhua tyhjyyteen ja vaadin kaikenlaisia merkkejä siitä, ettei kuolema ole lopullinen kadotus, katoaminen, hävitys, häviäminen, tuhoutuminen, absoluuttinen, ikuinen, peruuttamaton. Kokeilen tähän sanoja, koska mikään ei kuvaa sitä koko olemiseen leviävää kauhua.

Löysin merkkejä, kuten niitä etsivä aina löytää.

Pieni hiiri tuijotti minua jalkojeni juuressa baarin terassilla, jonne olin paennut sisällä soinutta hautajaiskappaletta. “Haluan, että tämä soi hautajaisissani”, Miki sanoi Lou Reedin Perfect Daysta monta kertaa, kun seurustelimme jo hyvin kauan sitten.

Kerran pesin hampaita, ja yksi kitaran kieli soi. Kissat säikähtivät.

Mutta merkit eivät poistaneet tunnetta. Mikään ei korjaa tätä.

Kuolema on muuttanut suhtautumiseni menneisyyteen. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta niin kauan kun on elämää, tässä hetkessä on mahdollisuus sille, että tapahtunut saa uusia merkityksiä. Voi korjata, armahtaa, parantaa.

Mutta kuolema sinetöi menneisyyden pysähtyneeksi kammottavalla tavalla. Mitä sellaista sieltä palaa, johon en voi enää vaikuttaa mitenkään?

Entä mitä voi säilyttää? Kaikkihan ovat kuulleet sen, että muiston palauttaminen mieleen manipuloi muistoa vähän kerrallaan. Kun katson menneeseen, luon vain fiktiota ja tuhoa.

“Niin se vain on (—), kuolleet jäävät elävien käsiin.” - Hanna Weselius, Pronominit

Mikistä kirjoittaminen ei ole helppoa, eikä se tunnu ongelmattomalta (siksi kirjoitan lähinnä itsestäni). Se myös tuntuu varjeltavalta asialta. Kukaan ei saa koskea tähän.

Kukaan ei voi säilyttää ihmisestä kuin pieniä sirpaleita sieltä täältä eri versioista elämää. Palasia kulkeutuu sinne tänne ja niistä muodostetaan vääristäviä kuvia. Jotkut haluavat koota kuvat kiiltäviksi ja paistatella niiden heijastuksissa.

Erityisen vaikea säilytettävä on Miki.

Miki oli läpitunkematon, ja siitä kaikki hullaantuivat.

Roland Barthes kirjoittaa Rakastuneen kielellä -teoksessa, että rakastettu on mysteeri, jonka “tavoittelu ponnistuksia säästämättä on silkkaa uskontoa.” Ja jos tuntematonta yrittää määritellä, tulee itse määritellyksi sen perusteella, saako rakkaaltaan osaksi kärsimystä vai mielihyvää.

Mikissä oli puolia, jotka eivät näy lehtijutuissa tai niissä lukuisissa puheissa, joita olen kuunnellut ja jotka alkavat sanoilla: “Mikin tavoin myös minä olen kirjailija/taiteilija/muusikko…”

Kaksi kesää sitten aloin vihata taiteilijuutta, taidepuhetta ja nerouspuhetta.

Aloin vihata joo joo -miehiä, faneja, hännystelijöitä ja juhlijoita.

Aloin vihata mielenterveyspalveluita ja avohoitoa.

Aloin vihata niitä, jotka ryntäsivät lehtiin markkinoimaan omia teoksiaan.

Aloin vihata mediaa ja niitä iltapäivälehtiä, jotka tähtäilivät kameroillaan itkeviä ihmisiä kirkon asehuoneessa.

Aloin vihata kolumnien kirjoittajia ja meemitaiteilijoita, joiden oli pakko tehdä välittömästi sisältöä tunnetun ihmisen kuolemasta.

Olin niin vihainen, että kirjoittelin höyrähtäneitä vihaviestejä näille tahoille.

Olen lukenut työssäni vuosikausia kommenttipalstoja, jotka lainehtivat vihaa. En koskaan ymmärtänyt, mitä surusta ja epätoivosta kumpuava raivo tekee, en ennen tätä.

Tässä vihassa ei ole mitään henkilökohtaista. Se on puhdasta ja avutonta.

Olin vihainen myös itselleni. Olen vihainen.

Miki kirjoitti Rimbaudin runokokelmani sisäkannen täyteen tekstiä, käänteli sivuja hiirenkorville ja tahri niitä nesteellä, jonka oletan valkoviiniksi. Meillä oli molemmilla omat kirjat. Joko Miki oli sekoittanut niteet tai ei ole välittänyt.

Miki kuvasi siellä kaoottisin tikkukirjaimin sutaistuissa muistiinpanoissa sen, jolle en löydä sanoja. Miki kirjoittaa äidistään, kuten usein:

Äiti! Hänen lumensiniset silmänsä

ovat ruusujen alla.

Nyt sateenkaaren väreissä, ammollaan.

Ja silti: Helsingin kirjamessut teki kaikkien aikojen kävijäennätyksensä viime vuonna.

Ihmiset myös jonottavat päästäkseen lukemaan Ronja Salmen ja kymmenien muiden ihmisten kanssa kirjojaan Bar Tÿpoon.

Julkisuudessa on koko ajan joku tunnettu henkilö kertomassa siitä, mitä TÄRKEÄÄ kirjaa he ovat joskus lukeneet ja miksi lukeminen on TÄRKEÄÄ.

Tuntuu, että kirjallisuuspuhe on vähentynyt ja tilalle on tullut epämääräistä lukemisen fiilistelyä. Toisin sanoen kukaan ei puhu enää kirjallisuudesta, mutta kaikki puhuvat lukemisesta.

Tämä oli tietysti kärjistys, jonka sisällä saattaa piileksiä pieni katkeruuden makuinen siemen.

Olen miettinyt tätä ristiriitaa ainakin siitä lähtien, kun itkin viime kirjamessujen tungoksessa ystävälleni sitä, ettei kirjallisuusosaamiseni ole taannut minulle pysyvää työsuhdetta.

Seuraa muutamia tämän ristiriidan ja katkeruuden synnyttämiä ajatuskudelmia:

Lukemisesta on tullut luksusharrastus, jossa tärkeintä on suorittaa ja performoida.

Isäni aloitti työuransa 13-vuotiaana valomainosasentaja isänsä omistamassa firmassa. Kouluja käymätön isäni säilyttää vintillä vuosikymmeniä vanhoja sanomalehtiä, joita ei ole vielä ehtinyt lukemaan kannesta kanteen.

Isäni poimii kirjaston ilmaishyllystä liitoksistaan revenneitä venäläisklassikoita, kuten Hiljaa virtaa Don ja Vankileirien saaristo (jälkimmäisen kirjan ensimmäisen osan isä korjasi maalarinteipillä ja lahjoitti minulle, mutta en ole vieläkään sitä lukenut).

Isäni myös pesee meidät kaikki Trivial Pursuitin Genius-versiossa, jota hän ei pelaa, mutta huutelee silti vastaukset sohvalta.

Sivistys on reilusti seitsemänkymppisen isäni aikana ollut kaikkia sosioekonomisia luokkia leikkaava tavoite ja ylpeyden aihe.

Mutta tänä päivänä sivistys on out ja sivistyneeltä näyttäminen on in, joten lukemisesta on tullut ennen kaikkea erontekemisen symboli keskiluokalle.

Lukeminen kuuluu osaksi tasapainoista elämäntapaa samalla tavalla kuin meditaatio ja 10 000 askelta päivässä (tai 20 000, jos olet Sanna Marin).

Lukemiseen kannattaakin suhtautua kuin maratontreeniin, osallistua erilaisiin lukuhaasteisiin, mitata sivumäärää ja lukuaikaa. Vain siten voi oikeasti haastaa itseään (ja tietää, onko pärjännyt paremmin elämässä kuin muut).

Onko kirjallisuuden tunteminen enää edes osa yleissivistystä?

Lukion voi nykyään läpäistä lukematta kirjaa kannesta kanteen.

Yhtä lailla kuvataiteilija voi tehdä taideprojektin Seitsemästä veljeksestä, vaikka ei jaksanut lukea kirjaa ihan kokonaan.

Ilmeisesti myös toinen klassikko Raamattu kannattaa ohittaa, jos kokee vaikeaksi sen, ettei pysty samaistua 1000–160 eaa vallineeseen arvomaailmaan.

(Saarnaajan kirja on tämän kirjoitelmani pohjateksti.)

No mikä sitten olisi elitistikriitikolle sitä “OIKEAA KIRJALLISUUSPUHETTA”?

Kun olin ensimmäistä kertaa Nuori Voima -klubilla, joku heitti ilmoille vitsin “formalismista”. Kaikki nauroivat, enkä tajunnut mitään. Tunsin olevani väärässä paikassa ja täysi juntti.

Korvaamatonta työtä tekevät taidelehdet pitävät yllä kirjallisuuspuhetta. Kirjallisuuteen intohimoisesti suhtautuvissa piireissä keskustelu parhaimmillaan kohottavaa ja sivistävää. Pahimmillaan löytää itsensä illanvietoista, joissa kaikki vain esitelmöivät vuoron perään omista kirjoitusprojekteistaan.

Taidelehtiä tai akateemista tutkimusta lukiessani mielessäni raksuttaa, miten näitä keskusteluja voisi kääntää yleistajuiseksi sanomalehtikieleksi? Tämä on ainakin joskus ollut päivälehtikriitikon ydintyötä, jonka vaikkapa kriitikko Mervi Kantokorpi hallitsi brilijantisti.

Kantokorpi toimi vuonna 2003 Finlandia-diktaattorina ja valitsi voittajaksi muodollisesti ja temaattisesti aikaansa edellä olleen Pirkko Saision Punaisen erokirjan. Kantokorpi kertoi palkinnonjakotilaisuudessa Suomen kansalle (ja sitten Helsingin Sanomien lukijoille), mitä autofiktio tarkoittaa.

Koen tarpeelliseksi siteerata tämän kohdan kokonaan, koska 22 vuoden jälkeenkin autofiktio-termiä käytetään vähän fiiliksen mukaan:

“Punainen erokirja [—] tutkii kauttaaltaan kirjailijan tarinoitunutta minuutta. Hän kertoo omalla nimellään ‘Pirkko Saisiosta’, väliin etäännyttäen kolmannessa persoonassa, väliin palautuen suoraan monologiin. Tutkimus kutsuu tällaista erisnimen peliin heittävää romaania autofiktioksi tehdäkseen eron väljempään omaelämäkerralliseen proosaan.

Autofiktion herättämät kysymykset kirjallisuuden ja maailman suhteesta ovat kiinnostavimmillaan, kun päästään etäälle sen tapahtumien ajasta. Saision romaanin henkilögalleria on jo nyt jokseenkin fiktiivinen kirjailijaa nuoremmille sukupolville”

Tätä on kirjallisuuspuhe, esimerkiksi.

Ajatteleeko kukaan enää, että kulttuurijournalismin tehtävä on kertoa lukijoille, mihin kirjallisuus on taidemuotona menossa?

Tai että kulttuurijournalismin tehtävä olisi tulkita ja kuvailla kirjallisuuden ilmiöitä, jotka kertovat jotain olennaista tästä kulttuurisesta hetkestä?

Kriitikeissä näitä edelleen tehdään, mutta niitä pidetään vaikeaselkoisina ja lukijoiden yläpuolelle asettuvina.

Jos kirjallisuustoimittaja käyttää vaikeita sanoja, se on elitismiä. Ja jos taloustoimittaja käyttää vaikeita sanoja, se on asiantuntijuutta.

Fiilistely on helpompaa ja tehokkaampaa kuin kriittinen analyysi.

Miten nopeasti kirjallisuusanalyysin pitäisi syntyä päivälehtityössä? Kerran sain tällaisen ohjeen:

“Kirja luetaan päivässä ja siitä kirjoitetaan päivässä tai korkeintaan kahdessa.”

Hitaasti kytenyt loppuunpalamiseni sai sytykkeen tästä aikataulusta, kun käsillä oli englanninkielinen noin 500-sivuinen filosofin elämäkerta. (Onneksi tämä oli äärimmäinen esimerkki.)

Fiilistely lisääntyy, koska ajattelulle ja hitaalle perehtymiselle ei ole aikaa. Nopeuskulttuuri ei palkitse vaivannäöstä. Eikä vaivaa kannata ainakaan nähdä, ellei tee siitä contsaa.

Fiilistely on sitä, ettei kyseenalaista omia ensireaktioitaan asioihin. Se toimii huomiotaloudessa, sillä se tuottaa suoria tunteita herättäviä väittämiä.

Usein asioihin perehtyminen tuo mukanaan nyansseja ja harmaan sävyjä, eikä sen jälkeen tee enää mieli antaa kärkeviä lausuntoja.

Mitä väärää on lukemisen fiilistelyssä?

Ei yhtään mitään. Make lukeminen great again!

“Lukeminen on seksikästä”

Seksi myy, joten lukemista ja seksiä yritetään naittaa. Voisiko lukeminen olla myös eroottista? Tai kinkyä? Vähän intiimiä ja kiellettyä.

Se voisi olla vaikka sellainen pieni friikkikerho, joka kiihottuu paperihaavoista ja lyöntivirheistä kuin henkilöhahmot Cronenbergin Crash-elokuvassa ruttuisesta autonpellistä.

++ Hence: uusia työmahdollisuuksia?

Voisiko kirjaseksiklubi olla uusi juttu? Maailmalla on sellainenkin ammatti kuin kirjastylisti. Kirjastylisti valitsee jollekin Kylie Jennerille kirjan, joka sopii kantajansa asuun ja brändiin.

Kirjastylisti/booktokkaajavinkkini: Karissa Ketun H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään sopii hyvin kesän ja hyvinvoinnin sävyihin, kuten tässä IG-storykuvassani vihersmoothieen, älykelloon ja mätänevään pioniin.

Vuosia olen säästellyt ajatuksiani Työn louhittavaksi. Viimeiset seitsemän vuotta olen antanut kokemani kulttuurin Työn käyttöön.

Haluaisin ottaa kirjoittamista takaisin itselleni.

Tässä Substack-hommassa on jotain vanhan ajan internet-fiilistä. Tuota aikakautta ennen korporaatiosomeja määritti ainakin nostalgisissa mielikuvissani toiveikkuus, innostuminen ja itseilmaisu.

Olen kirjoittanut internetiin valtavia määriä tekstejä, ensimmäiset yli 20 vuotta sitten. Minusta tuli kirjoittaja blogeissa, irc-kanavilla ja erinäisillä foorumeilla.

Kirjoitin laiskasti mutta sinnikkäästi kirjablogia. Sitä edelsi Livejournal, jossa paljastin pienelle piirille elämäni salaisuudet. Mutta niin tekivät muutkin, huolettamasti. (Miranda July arvosteli Substackissa juuri kauko-ohjattavan vibraattorin ja ajattelin että that’s the spirit!)

Optimistinen internet-suhde tiivistyy omassa henkilöhistoriassani siihen, että ammattikorkeakoulussa tein lopputyöni journalismin joukkoälystä.

Sitä siivitti Arabikevään henki, usko siitä, kaikista voi tulla internetissä kansalaisjournalisteja ja demokratian airueita. Sen sijaan internetistä tuli tietenkin tämä tuntemamme helvetinkone, joka toimii vihalla ja tyhmyydellä.

Samoihin aikoihin, kun internet paskoontui, Työ alkoi hallita kirjoittamistani. Työlle kirjoittamisen jälkeen ei ole voimia tai halua kirjoittaa “muuten vain”.

Työ myös ajattelee, että jos kirjoitan ihan ilmaisun ilosta, sen pitäisi vähintään osallistua pitkällä tähtäimellä Työ-minän rakentamiseen.

Miksi en kehittelisi tänne jotain Eleonooran kritiikkikirjettä, Työ ehdottaa. (Tai siis eihän se olisi mikään kirje vaan uusi media, koska uusien medioiden konseptoiminen ja uusien mediakonseptien myyminen on se juttu.)

Lupaan miettiä asiaa. Nyt haluan vain kirjoittaa taas tekstejä internetiin.

Muusikkoystäväni sanoi taannoin lauseen, joka on jäänyt mieleeni.

“Tässä ajassa on vaikea innostua.”

Innostumisessa on kyse siitä, että haluaa tehdä asioita ilman pakkoa, ilman että kukaan muuttaa lopputulosta numeroiksi.

Meillä oli yksi sellainen maailmanlopun keskustelu, joita nykyään tulee käytyä.

Keskustelumme ajautui David Lynchiin. Ystäväni kertoi arvostavansa Lynchissä sitä, miten tämä elämänsä loppuun asti vaikutti olevan vilpittömän innoissaan luomisesta.

Ajattelen sen johtuvan siitä, ettei Lynchin luova prosessi pohjautunut kärsimykseen, vaikka hän käsitteli taiteessaan ihmisen pimeimpiä puolia.

Kun Mark Frost muisteli Dazed-lehdelle Twin Peaks Returnin tekemistä, päällimmäisenä hänen mielessään oli, miten paljon he nauroivat yhdessä.

“Repeilimme toistemme jutuille. Sellainen ilo on harvinaista elämässä.”

Naomi Watts on kuvaillut viimeistä lounastaan Laura Dernin ja Lynchin kanssa ohjaajan kotona. Se oli lokakuussa, Lynch oli ollut huonovointinen, mutta halusi silti kovasti palata töihin.

“Hän ei ollut lopettanut. Näin, miten luovuus eli hänessä”, Watts kertoi Los Angeles Timesille.

Watts sanoo, että tuo viimeinen keskustelu valoi häneen rakkautta ja toivoa.

“Nothing will die” - The Elephant Man

Lynch jätti tänne käsityksensä maailmasta, jossa hyvä säilyy unelman sisällä.

Paskoontuminen ei yllä Lynchin hyvyyteen, jossa ei ole mitään naiivia, mahtipontista tai epäaitoa.

Optimismille ei ole ehkä aihetta, mutta meillä on uni, jossa tuhannen punarinnan parvi tuo mukanaan sokaisevan rakkaudenvalon.

INNOSTAVIA JUTTUJA:

• Hirveä peligrafiikkakohtaus Danny Boylen ohjaamassa The Beach -elokuvassa. The Beach on Y2K-kapseli, joka tuntuu millenium-Playstation-mainokselta ja Daruden musiikkivideolta. Me kaikki menimme katsomaan tätä leffaa ihan liian nuorina Titanicin jälkeisessä Leo-kiimassa. Leonardo DiCapriolla on geelillä pystyyn vedetty hyppyritukka (joka muuten oli suomalaisen kampaajan Tapio Salmen käsialaa), reisitaskushortsit ja tribaalipaita. Leo esittää Bangkokiin matkustanutta amerikkalaista Richardia, joka ei missään nimessä halua olla turisti vaan TRAVELLAAJA, joka juo käärmeenverta ja tunkeutuu kielletylle hiekkarannalle. Elokuva perustuu nykyisin ohjaajana paremmin tunnetun Alex Garlandin romaaniin. Vaikka The Beach on melko järjetön, se on kiehtova ajankuva matkustamisesta ja länsimaisten ihmisten tarpeesta etsiä ns. autenttisia elämyksiä kaukomailta. Millenniaaleja on varoitettava Moby- ja All Saints-needledropeista. Plussaa: kuuma Tilda Swinton ja hai-kauhu.

  

• Se, miten auringon säteet osuvat Cillian Murphyn pitkiin silmäripsiin maailman parhaassa zombie-elokuvassa (joka on niin ikään Boylen ja Garlandin tekemä). Yksi toistuvista painajaisistani on, että vaeltelen tyhjässä suurkaupungissa maailmanlopun jälkeen. Uni lienee perua 28 päivää myöhemmin -leffan alusta, jossa Cillian Murphyn esittämä pyörälähetti haahuilee tyhjässä Lontoossa. Näin elokuvan pitkästä aikaa erikoisnäytöksessä, ja se oli parempi kuin muistin! Erityisen vaikutuksen teki Dogma 95-veteraani Anthony Dod Mantlen elokuvaus rupukameralla. Pääasiassa käsivaralla tehty kuvaus luo elokuvaan rujon ja paniikkia lietsovan tunnelman. Pian tulee ensi-iltaan kolmas osa, jonka tekijöiksi alkuperäinen B+G-tiimi on palannut. Toivottavasti se on hyvä ja sijoittuu Suomeen (“Lähetätkö helikopterin?” = Torille-historiaa ).

• Tämän vihreä curry -ohjeen mukaisesti tehty vihreä curry. Osta sieltä Aasia-kaupasta se Cock Brandin (lolll) Green Curry -pönttö, mutta älä laita enempää sitä tahnaa kuin ohjeessa. Haaveilen myös oman tahnan tekemisestä, mutta en ole vielä tällä tasolla kotikokkiutta.