Read more

Neuvo on tietenkin yliyksinkertaistus. Yksittäisen suoritukset ovat yksittäisiä suorituksia. Ihmehetkien esiintymistiheydelläkin lienee jotain merkitystä, sen takia pelaajatarkkailijat seuraavat pelaajia mieluummin 90 viikkoa kuin minuuttia. Varsinkin nuorten suomalaispelaajien pelaamista on usein moitittu “start-stop”-pelaamiseksi, jossa pelaaja saattaa pelata yksittäisen tilanteen hyvin, mutta pudota toisenlaisessa pelitilanteessa taas täysin pelin ulkopuolelle, tiukasti tulkiten suorastaan lopettaa pelaamisen.

Uskoisin silti, että tietynlaisen pelaajan potentiaalin tunnistamiseen neuvo on ihan hyvä. Ainakin se nousi kirkkaasti mieleeni, kun näin Abdoulaye Koneen puskevan pallon Ilveksen maaliin elokuun alussa.

Kuva: kuvakaappaus Ruudun Huippuhetket AC Oulu - Ilves -ottelusta -klipistä.

Mestaruussarjapaikan kannalta äärimmäisen tärkeäksi voittomaaliksi jäänyt osuma on kaksinumeroiset lukemat kauden aikana mättävän keskushyökkääjän maali. Kone on keskityksen lähtiessä parhaalla maalintekoalueella, ja varsinainen viimeistely on päällä on upea suoritus. Kone nousee puskuun oikealla ajoituksella, saa kontaktihetkellä koko kroppansa voiman suorituksen taakse, ja suuntaa puskun vastustamattomasti maalin vasempaan alakulmaan.

Tuohon Kone siis kiistatta pystyy. Syksyn mittaan mediassa onkin uutisoitu, että 20-vuotiaaseen norsunluurannikkolaiseen kohdistuu kiinnostusta mm. Skandinavian sarjoista. Nuori hyökkääjä on herättänyt huomiota nimenomaan potentiaalillaan, sillä kauden tilastot eivät ole mitenkään kummoiset. Veikkausliigassa peliaikaa on kertynyt vajaa 300 minuuttia. Siinä ajassa maaleja on syntynyt kaksi. Reservijoukkue OLS:n riveissä Kone on pelannut 11 ottelua Ykkösessä, kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla, ja osunut runsaassa 800 minuutissa kolmesti. Konen kohdalla kiinnostusta lisännee, ja Oulun peluutuspäätökseen vaikuttanee, että 2006-syntyneen hyökkääjän sopimus on päättymässä tähän kauteen.

Sopimuksen päättymisen lisäksi Koneen peluuttamiseen liittyy ACO-valmentaja Mikko Isokankaan mielessä muitakin kysymysmerkkejä, kuin päättyvä sopimus. Kone ei nimittäin koko ottelun mittakaavassa pelaa kovin hyvin. Norsunluurannikkolainen ei tee suurta määrää liikkeitä linjan taakse tai sen etupuolelle pelattavaksi, eivätkä Konen tekemät liikkeet ole laadultaan mitenkään erityisiä. Esimerkiksi Ilves-ottelun maalissa Konen toiminta ennen puskuhetkeä ei edistä mitenkään maalipaikan syntymistä. Joskus hyökkääjän paras liike on olla liikkumatta, mutta uskallan väittää, että Rasmus Karjalaisen keskitys vain sattuu tippumaan Koneen päähän. (Toki Karjalainen on kokeneena pelaajana saattanut harjoituksissa oppia lukemaan joukkuekaveriaan, ja huomata, että tällä on tapana odottaa keskityksiä paikallaan, ja sitten ulottua niihin 194-senttisellä varrellaan. Siksi Karjalainen vilkaistuaan keskittää yhdellä kosketuksella kohti juuri sitä aluetta, jolla Kone on vilkaisuhetkellä, pari sekuntia ennen keskityksen lähtöä, eikä alueelle, jolle Karjalainen arvelisi norsunluurannikkolaisen liikkeen suuntautuvan. Tämä on toki kahden pelaajan hyvää yhteisymmärrystä, joka tuottaa joukkueelle etua, mutta etu on senkaltainen, että paremmin puolustavat joukkueet ja yksittäiset pelaajat syövät sen hyvin äkkiä pois.)

Kone ei pituudestaan huolimatta voita korkeita palloja silmämääräisesti arvioituna erityisen hyvin, eikä erotu liigahyökkääjistä edukseen esimerkiksi kyvyllä suojata palloa, vaikka hänellä pitkän vartensa ansiosta olisi siihen edellytyksiä. Hyökkääjä hukkaa säännöllisesti myös helpompia syöttöjä huonoihin haltuunottoihin, eikä kykene osallistumaan nopeisiin kombinaatioihin.

Tämä johtaa tilanteeseen, jossa vastakkain ovat potentiaalisen myyntiartikkelin (olettaen, että jatkosopimus syntyisi) arvon nostaminen ja kehittäminen, ja mahdollinen joukkuemenestys ja joukkueen sisäisen kilpailuasetelman suojeleminen.

Sitä mukaa kun Koneen pelaama minuuttimäärä kasvaa, kasvaa kiinnostus nuoreen hyökkääjän, jolla on kiinnostava fyysinen profiili. Samalla se antaa Koneelle mahdollisuuden tuottaa Ilves-pelin kaltaisia hetkiä, vaikka kokonaisvaltaisessa pelaamisessa puutteita olisikin. Kääntöpuolella on AC Oulun joukkueen, omistajaportaan ja seurayhteisön toive historiallisesta mestaruussarjapaikasta. Sitä varten päävalmentajalla on vähintäänkin kova kiusaus, ehkä jopa velvollisuus, valita joukkue, joka suurimmalla todennäköisyydellä tuottaa parhaan mahdollisen tuloksen. Näkymättömiin jää myös harjoittelu ja muu otteluiden ulkopuolinen toiminta joukkueen kanssa. Isokangas ei voi peluuttaa Konetta vain, koska tämä on nuori, pitkä ja atleettinen, mikäli Kone esimerkiksi harjoittelisi huonosti. Korostan, että tämä on täysin hypoteettinen ajatusleikki, minulla ei ole Abdoulaye Koneen harjoittelusta tai mistään muusta minkäänlaista sisäpiiritietoa.

Tästä syntyy aasinsilta AC Oulun toiseen hyökkääjävaihtoehtoon, 29-vuotiaaseen Camilo Trianaan. Kolumbialaiskärki on periaatteessa sellainen hankinta, joita en henkilökohtaisesti Veikkausliigaan toivo. On kuitenkin hyväksyttävä, että AC Oulun tavoitteiden kannalta Trianan peluuttaminen on perusteltavissa.

Triana ei pelaamissaan minuuteissa ole osoittanut vielä juuri mitään. Minuutteja on 135, otteluita kaksi, ja vastustajina Inter ja HJK. Tason riittämättömyyttä on siis vielä liian aikaista julistaa. Joka tapauksessa Triana on kokenut hyökkääjä, jolle ACO on Transfermarktin mukaan uran kymmenes seura. Sen tarkemmin urapolkuun tutustumatta Trianalla lienee kokemusta erilaisista sarjatilanteista, toimintakulttuureista, seuroista, pelitavoista, joukkuekavereista ja vastustajista. Hieman oikoen, on mahdollista että Triana voisi pelatessaan pelitavallisesti ja sosiaalisesti kannatella Oulun hyökkäystä, kun taas Koneen pelatessa Oulun hyökkäyksen olisi kannateltava nuorta hyökkääjää puutteineen. Edelleen lyhyellä otannalla arvioiden, Triana vaikuttaa pelaajalta, jonka esitysten taso vaihtelee pienemmässä haarukassa kuin Koneella. Kolumbialaishyökkääjältä tietää suurin piirtein mitä saa. Hän(kään) ei välttämättä voita pitkiä, ilmassa tulevia palloja kovalla prosentilla omalle joukkueelleen, mutta pitää helpommat syötöt varmimmin omilla ja osallistuu pallon lähellä paremmin yhteispeliin.

Vaikka YLE:n Eetu Ikolan uutisen mukaan tämä mielenkiintoinen kilpailutilanne, jossa pelaajat taistelevat samasta pelipaikasta osin eri asein, ei olisikaan toteutumassa, on se kuvaava tapausesimerkki monen Veikkausliigaseuran todellisuudesta. Nostattaako pelaajien arvoa peluuttamalla näitä nuorina ja joiltain osin myös raakileina, vai kunnioittaako viimeiseen asti kilpailua urheilussa, ja hakea parasta tulosta tässä ja nyt?

Henkilökohtaisesti olen aiheen kanssa hieman jakomielinen. Toisaalta edelleen sisälläni asuva valmentaja huutaa, että peliaika ansaitaan harjoituskentällä, ja sen jakaminen muilla perusteilla pyllistää väkisin kohti jotain toista pelaajaa. Veikkausliigan seuraajana taas haluaisin nähdä, että joku joukkue joskus valitsisi toisin, ryhtyisi “Suomen Chelseaksi”, tavoitteenaan kehittää ja myydä nuoria pelaajia eteenpäin. Sillä seuran strategiaan ja arvoihin liittyvistä valinnoistahan tässä on kyse. Arvioidaanko päävalmentajan suoritusta tasan sarjasijoituksen kautta, vai monipuolisemmin? Voisiko vaaka olla jossain niinkin päin, että sarjasijoitus saa olla mitä tahansa 1. ja 10. väliltä, kunhan kentällä on nuoria pelaajia, jotka menevät eteenpäin, ja joista ulkomailla kiinnostutaan?

Nyt tuntuu, että sarjassa joukkueilla on tasan kaksi vaihtoehtoista strategiaa: muutama joukkue pyrkii välttämään putoamisen, ja loput kertovat taistelevansa europaikoista. Keinot ovat kärjistäen kaikilla samat, tarvittava tulos on otettava nyt ja heti, ja siihen tarvitaan parhaassa peli-iässä olevia yhden vuoden tai loppukauden pelaajia. Turhan vähän on ainakaan näkyvästi myöskään projektiajattelua. Sitä, että vaikka voisimme hankkia tälle paikalle täksi kaudeksi hieman paremman pelaajan, jätämme sen tekemättä, koska uskomme, että näin toimimalla tällä kaudella peluuttamamme pelaaja ottaa niin suuria askeleita eteenpäin, että vuoden tai kahden päästä olemme sen ansiosta merkittävästi parempi joukkue. Voin olla väärässäkin, mutta tuntuu, että jokainen joukkue elää vain vuoden syklissä, kun kasvattajasarjassa sykli voisi olla vaikka kolmivuotinen: rakennus-kehittäminen-huippusuoritus.

Täältä sivusta paineettomana siis huhuilen, Suomen Chelsea, missä olet?

5. Hermann Hesse: Siddhartha

Tämän kirjan luin Veikkausliiga-pelaajan suosituksesta. HJK:n Alfie Cicalelta kysyttiin jollain somevideolla, mitä luet juuri nyt. Cicale kertoi lukevansa Herman Hessen Siddharthaa. Sattumalta pian sen jälkeen kävin pikaisesti kirjastossa, ja kyseinen teos oli nostettu esille hyllyn päätyyn.

Välttelin pitkään aloittamista, taisin uusia lainan pari kertaa. Pelkäsin, että kyseessä on paolocoelhomainen aikuisten satu, jonka taajuudelle en yksinkertaisesti pysty virittäytymään. Ja onhan Siddhartha allegoria elämän tarkoituksen etsimisestä, mutta vähemmän alleviivatusti ja sentimentaalisesti käärittynä, kuin esimerkiksi Coelhon alkemisti.

Kirjassa on muutama filosofinen ajatus, jotka tuntuivat itselle hyviltä kiteytyksiltä ja opetuksilta. Eivät ne varsinaisesti mitään muuttaneet esimerkiksi tavassani ajatella, mutta kirjan lukeminen toi jollain tavalla hetkellistä mielenrauhaa. Se on paljon, se.

4. Ilkka Malmberg: Hehtaari

Ilkka Malmbergin “Hehtaari” koostuu lehtijutuista, joita legendaarinen toimittaja kirjoitti Helsingin Sanomiin hankkimastaan Suomen halvimmasta hehtaarista. Välissä Malmberg avaa erivärisellä fontilla kirjoitetuissa pätkissä juttujen taustoja, ja kertoo elämästään juuri sen artikkelin julkaisuajankohtana.

Jutut ovat hyvin kirjoitettuja, tietenkin, mutta enemmän luin tätä suu auki kuvauksena siitä, että tuollaista journalismi oli joskus. Hehtaarille järjestetään ylilento ja ilmakuvaus, siellä käy ties mitä asiantuntijaa ja yöpyy eri kynäniekkoja kokemuksistaan kirjoittaen. Naapurimaiden omistajien kautta päästään käsiksi historiaan ja valtaviin sitä määrittäneisiin ilmiöihin. Sen lisäksi Malmberg antaa esimerkkejä muista samaan aikaan työn alla olleista jutuista. Välillä lennetään toiselle puolelle maailmaa, joskus seurataan ja haastatellaan tietyn sosioekonomisen lokeron edustajaa vuosi, erilaisten viiteryhmien mukana matkustetaan ja osallistutaan näiden työhön.

Ensin tulee idea, josta sitten ammennetaan monipuolisesti. Alkuperäinen idea ei synny siitä, mikä voisi myydä tai aiheuttaa klikkejä. Mutta kun samasta aiheesta tekee paljon, ihmiset sitoutuvat siihen käsittämättömällä tavalla, kuten Hehtaari-jutun herättämistä yhteydenotoista käy ilmi.

Pakollinen negatiivinen kysymys on, miten olemme vajaassa 20 vuodessa menettäneet tämän, ja synnyttäneet sellaisen journalismin, jota meillä nyt on?

3. Emmi-Liia Sjöholm: Virtahevot

Olen väärä henkilö miettimään äänikirjan merkitystä kirjallisuudelle ja kirjailijuudelle. Tai sitä, mikä on äänikirja, mikä kuunnelma, ja kenelle tekijänoikeudet kuuluvat.

“Virtahevot” on suoraan äänikirjaksi kirjoitettu teos. Se on kahden ihmisen aamuöinen dialogi. Äänikirjan lukevat Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki, äärimmäisen lahjakkaita näyttelijöitä molemmat. Jos olisin lukenut tämän painetusta kirjasta tekstimuodossa arjen keskellä, en tiedä olisinko innostunut. Mutta kuuntelin tämän yksin mökillä ollessani ja pihalla touhutessani, juuri sopivan lämpimänä aurinkoisena päivänä. Ja innostuin.

Kahden nuoren aikuisen pohdintaa ihmissuhteista, vanhemmuudesta, yhteiskunnan odotuksista. Kuuntelin yhdellä kertaa koko kirjan.

2. Nando Parrado: Miracle in the Andes

Toiset kirjat jäävät mieleen kirjallisilta keinoiltaan, kuten kieletään tai tunnelmanluonniltaan. Joissain kirjoissa taas kerrotaan yksinkertaisesti sellainen tarina, jota ei voi olla jäämättä ajattelemaan.

Nando Parradon kertomus Andien lentoturmasta selviytymisestä lukeutuu tietenkin jälkimmäisiin. Olin etäisesti tietoinen tapahtumasta. Uruguaylainen rugbyjoukkue joutuu lento-onnettomuuteen Andien vuoristossa, ja joutuu selviytymään itse merkittävän ajan karuimmissa mahdollisissa olosuhteissa, jota maapallolla on tarjota. Lopulta, kun etsijöitä ei kuulu, he lähtevät itse etsimään tietä pelastukseen.

Luettuna tapahtumat tulevat päin ihan eri tavalla. Minkälaisia asioita lentoturmassa olleet joutuivat kestämään, minkälaisten ongelmien kanssa heidän oli elettävä, ja minkälaisia selviytymiskeinoja he kehittivät. Se, mihin ihminen ja ihmiset yhteistyössä ääriolosuhteissa pystyvät, on vastaansanomattoman inspiroivaa. (Niille, jotka tuntevat tapauksen yksityiskohtia, en viittaa tässä kappaleessa lainkaan k-ratkaisusta, siitäkin Parrado kirjoittaa tavalla, johon minulla ei voi olla mitään lisättävää).

Kirjan lukeminen sai minut putoamaan kaninkoloon, ja luin myös Piers Paul Reedin Elossa -teoksen, joka on ensimmäinen tapauksesta julkaistu kirja, ja toisin kuin Parradon teos, suomennettu. Pidin Parradon teoksesta enemmän, mutta on mahdotonta sanoa, olisiko niin myös, jos olisin lukenut kirjat toisessa järjestyksessä. Aika suuri osa selviytyjistä kirjoitti lopulta ennemmin tai myöhemmin omat muistelmansa. Toistaiseksi en ole muihin tarinan versioihin tarttunut.

1. Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Karl Ove Knausgård kirjoitti Fredrik Ekelundin kanssa tekemässä “Home And Away”-kirjassa jotakuinkin niin, että kirjallisuuden tehtävä on hävittää lukijalta se turvallinen normaaliuden vaikutelma, menemällä piinaamaan lähelle ja kuvaamalla jokaista yksityiskohtaa niin tarkasti, että se turvallinen tuttuus hajoaa.

Mun mielestä Knausgård ei ole itse pystynyt enää tähän temppuun Taisteluni-sarjan ehkä 4. tai 5. osan jälkeen (kuudennesta osasta en muista kuin sen keskelle kirjaa upotetun jäätävän pitkän Hitler-esseen, joka tuntui “katsotaan lukeeko ne ihan mitä tahansa”-performanssilta). Vuodenajat-sarja, jossa oli lyhyitä tekstejä, oli ihan kiva. Samoin kädenlämpöinen on ollut tähän mennessä “Aamutähti”-sarja. Kyllähän niitä lukee, ja vahvimmillaan norjalainen on äärimmäisen hyvä, mutta ei niissä sitä lukijan peruskokemusta kirjallisuuden lukemisesta ole samalla tavalla pystytty järkähdyttämään.

Yökoulussa Knausgård on takaisin. Teksti on niin väkevää, se tunkee lähelle ja kuvaa tarkasti sellaisia asioita, jotka pakottavat jonkin reaktion lukijasta. Knausgård tekee romaanimuodossa saman, mitä Game of Thronesin ensimmäiset kaudet tekivät tv-sarjoille. GoT:ssa kuka tahansa hahmo saattoi kuolla, joten katsojan ja sarjojen käsikirjoittajien sanaton sopimus siitä, ettei päähenkilön kohdalla tarvitse tukalissa paikoissa oikeasti jännittää, käytkö pahasti vai ei, revittiin väkivaltaisesti rikki. Yökoulussa mikä tahansa asia saattaa tapahtua, mikä tahansa mielleyhtymä saatetaan toteuttaa, mikä tahansa voi olla totta.

Se on epämiellyttää, järkyttävää, vaikuttavaa ja loistavaa.

Video vain maksullisen tilauksen tehneille.

Subscribe now

Read more

Read more

KuPS:n ennakkoasetelmat kauteen olivat hankalasti hahmotettavissa. Joukkue menetti paljon sellaisia pelaajia, joiden korvaaminen yksiyhteen välittömästi samantasoisilla pelaajilla ei ollut realistista. Samalla tuntui, että myös määrällisesti sen joukkueenrakennus jäi kesken. Esimerkiksi hyökkäyspäässä oli ajoittain aika ohutta, varsinkin kun Calvin Kabuye on pystynyt pelaamaan vain kolmessa ottelussa Veikkausliigassa.

Read more

Monessa asiassa, mutta ehkä sen profiili on hieman muista joukkueista poikkeava. Se ei välttämättä ole parhaimmillaan päästessään hyökkäämään niihin kuuluisiin isoihin tiloihin, vaan nauttii jauhaessaan pitkää pallonhallintaa vastustajan kenttäpuoliskolla. Lainaan termin jääkiekosta: Argentiinan vahvuus on hyökkäysalueen hyökkäyspeli. Siinä se pääsee ryhmittymään kentälle niin, että se saa laidoilta, usein laitapakkien avustuksella, sekä pituuden että leveyden peliinsä. Samalla se saa pakattua keskelle kaikki pelitaitavat ja katuviisaat keskikenttäpelaajansa, ja pystyy murtautumaan keskeltä ja tuottamaan maailman parhaalle jalkapalloilijalle tilanteita, joissa tämän vahvuudet tulevat esiin.

Missä Argentiina ei ole vahvimmillaan?

Argentiina ei halua päästä päähän aaltoilevaa pelinkuvaa, jossa juostaisiin pitkiä matkoja kovaa. Se totta kai pystyy siihen, onhan se edennyt MM-kisojen finaaliin, mutta sellaisessa pelinkuvassa se ei saa parasta irti raskasjalkaisista keskikenttäpelaajistaan, kuten Alexis Macallisterista, Enzo Fernandezista ja Leandro Paredesista. Jos Argentiinan saa painettua matalalle puolustamaan, sen ylin pelaaja on Leo Messi, joka tainomaisuudestaan huolimatta ei ole raketti, jonka takia hyökkäävän joukkueen pitäisi olla jatkuvasti varpaillaan selustansa suhteen. Koska pakit hyökkäävät Argentiinalla usein leveydestä, sen puolustusvalmius ei ole yhtä hyvä kuin esimerkiksi Espanjalla. Tämän osoitti varsinkin Egypti.

Ottelu ennen 1-0 -maalia

Nämä lähtökohdat huomioiden Thomas Tuchelin ottelusuunnitelma välierään oli perusteltu. Englanti prässäsi Argentiinaa korkealta ja melko rohkeasti. Laitapelaajat Anthony Gordon ja Morgan Rogers sulkivat välikaistat, ja antoivat Argentiinan syöttää vapaasti leveyteen varsinkin laitapakeille. Argentiinan pakkeihin Englanti lähetti omat laitapakkinsa. Prässiin osallistui hyvä määrä pelaajia, ja suunnitelma oli rohkea. Laatua uupui omaan silmääni hiukan, sillä Englannin pakit eivät syystä tai toisesta päässeet tai ehtineet irtoamaan riittävän aikaisin paineistamaan Nicolas Tagliaficoa ja Nahuel Molinaa. Vaikka Englanti pääsikin häiritsemään pelinavaamista ja estämään Argentiinan etenemisiä kentällä ylöspäin, se ei saanut vaarallisia riistoja, eikä tullut tunnetta, että se prässillään söisi Argentiinan.

Hyökätessä Englanti luotti myös määrään. Vasemmalta Djed Spence ja oikealta Reece James nostivat rohkeasti syvällekin mukaan hyökkäyksiin. Spencen muutamaa pitkää kuljetusta lukuun ottamatta vaaraa ei syntynyt, mutta puolustajien aggressiivinen sijoittuminen ja yksinkertaisesti se, kuinka monella pelaajalla Englanti hyökkäsi, pakotti Argentiinan tuomaan esimerkiksi Julian Alvarezin ja Giuliano Simeonen hyvin alas puolustamaan.

Englanti ei luonut käytännössä mitään, mutta se sai Argentiinan myös vaarattomaksi. The Athleticin taktiikkaguru Michael Cox näki X:ssä, että Englannin virhe oli lähteä prässäämään ylhäältä, sillä se johti totaaliseen väsähtämiseen toisella jaksolla. Näkemyksessä voi olla totuuden siemen, mutta Englanti ei myöskään onnistunut suunnitelmassaan täydellisesti. Kuten jo totesin, sen prässipelaaminen ei ollut nappisuoritus. Pallollisenakaan se ei pystynyt saavuttamaan espanjamaista totaalista kontrollia, koska sen pallonhallintajaksot jäivät liian lyhyiksi. Argentiina ei jäänyt jumiin pitkiksi ajoiksi omalle kenttäpuoliskolle, koska Englanti menetti palloja turhaan. Gordon ja Rogers menettivät ottelun aikana pallon yhteensä kuusi kertaa, osa menetyksistä oli hyvin kevyitä. Toinen ongelma Tuchelin kannalta on maalivahti Jordan Pickford, joka tekee toistuvasti tulkintani mukaan vääriä ratkaisuja pallollisena. Pickford antoi ottelussa 24 pitkää syöttöä, joista vain kuusi jäi omalle joukkueelle. Moni näistä on varmasti synkältä viimeiseltä 40 minuuttiselta, mutta Everton-kassari lahjoitti myös paineettomassa tilanteessa pallon Argentiinalla useaan otteeseen.

Ottelu Englannin johtomaalin jälkeen

Englanti siirtyi johtoon 55. peliminuutilla, kun heikosti hyökkäyspelissä siihen asti onnistuneet Gordon & Rogers järjestivät maalin Declan Ricen voittaman kakkospallon jälkeen.

Maalin jälkeen Englanti vetäytyi välittömästi. Tämä on todennäköisesti pelaajien selkärankareaktiota ja väsymystä, ei käsky valmennukselta. Argentiina toi 64. minuutilla kentälle Nico Gonzalezin, joka alkoi hyökätä keskikenttälinjasta vasemmalta boksiin asti. Argentiina pääsi nyt hyökkäämään haluamallaan tavalla, ja viimeistään vaihdon jälkeen se sai myös hyviltä alueilta lähteneitä keskityksiä päättämään sellaisen määrän pelaajia, että Englanti oli helisemässä. Katsoin 62. minuutilla, kun Englanti pääsi purkamaan pallon omasta boksistaan 50 metrin päähän, ja sai nostettua pakkaansa sen jälkeen viisi metriä ylemmäs, että nyt on aika pitkä aika pelata tällaista jalkapalloa jäljellä. Argentiina loi vähintään kaksi erinomaista maalipaikkaa 55. minuutin ja 67. minuutilla tulleen juomatauon välissä, ja oli selvää, että Englannin oli tehtävä jotain.

Tuchelilla oli rajusti yksinkertaistaen kaksi vaihtoehtoa.

1) tuoda lisää jalkoja keskialueelle ja hyökkäykseen, ja jatkaa samalla ottelusuunnitelmalla hieman maltillisemmalla riskinotolla

2) vahvistaa puolustusta, vetää matala blokki ja uskoa, että Englanti pystyy sietämään painetta noin 30 peliminuuttia päästämättä maalia

Jälkiviisaana ja tuloksesta taaksepäin analysoiden on helppo sanoa, että Tuchelin valitsema vaihtoehto kaksi, oli sulaa hulluutta. Vaihtoon tuli Gordon, ja hänet korvasi Ezri Konsa. Konsa tuli kolmanneksi toppariksi Spencen ja Jamesin siirtyessä nimellisesti wingbackeiksi. Keskikentällä jatkoi kolmikko Rogers-Rice-Elliot Anderson, ja kahdeksi ylimmäksi pelaajaksi Tuchel jätti Harry Kanen ja Jude Bellinghamin. Tuchel ei siis varmaankaan valinnut aivan esittämistäni vaihtoehdoista, vaan uskoi Kane-Bellingham -duon kentällä pitämällä säilyttävänsä jonkinlaisen hyökkäysuhan myös.

Olen kirjoittanut 5-3-2 -muodon näissä kisoissa nähdyistä ongelmista kattavasti jo aiemmin:

Jesse Saarinen

Moni joukkue on MM-kisoissa valinnut muodon 5-3-2, tulokset ovat olleet laihoja. Miksi?

Ollaan rehellisiä, katsoin viikolla jalkapalloa enemmän kuin terveellistä olisi. En koe järkeväksi kirjoittaa aikaisempaan tapaan yksittäisistä otteluista. Sen sijaan nostan esiin MM-kisoista kaksi taktista asiaa, jotka ovat kiinnittäneet oman huomioni. Toisen noston teen tässä tekstissä, toisen myöhemmin julkaistavassa. Nostamani asiat eivät välttämättä ole mitään universaaleja trendejä, ainoastaan asioita, jotka ovat minua mietityttäneet…

Read more

2 months ago · 1 like · Jesse Saarinen

Tässä ottelussa valinta oli, jälleen jälkiviisaana, tavallista järjettömämpi. 5-3-2 jättää tilan välikaistalle laitapuolustajan eteen, paikkaan jossa toimistoaan jo avausjaksollaan piti, kuten MTV:n taukostudiossakin näytetystä heat mapista näimme, maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija, Leo Messi. Juuri tuosta tilasta Messi ja Rodrigo De Paul keskittivät kaksi maalintekoyritykseen parhaalta alueelta johtanutta palloa, joista toisen Macallisten puski tolppaan.

Englannin oma hyökkäyspeli loppui täysin seinään. Sillä ei ollut mitään keinoja saada siirrettyä pelin painopistettä kauemmas. Niin kutsutut wingbackit olivat niin alhaalla, että heistä on aivan turha keskustella vastahyökkäys-kontekstissa. Bellingham tippui auttamaan Andersonia ja Ricea, ja Kane, niin hyvä pelaaja kuin onkin, on tällaisessa pelisuunnitelmassa täysin tarpeeton. Kova olisi ollut ratkaisu myös yhden maalin johdossa ottaa kapteeni, paras rangaistuspotkujen ampuja ja suurin tähti pois, mutta näin se vaan on.

Ne harvat kerrat, kun Englanti esimerkiksi puolen kentän yli pääsi, se ei pystynyt hankkimaan esimerkiksi rikettä, ja ostamaan näin itselleen aikaa. Tämä on hyvä opetus myös meille englantilaisesta jalkapallokulttuurista ammentaville. Me voimme kauhistella filmaamista ja arvioida, mistä kontaktista saa kaatua ja mistä ei, mutta se, että osaa hakea rikkeen tällaisessa tilanteessa on jalkapallopelin perusosaamista. Esimerkiksi Bellingham tyytyi pitkän kuljetuksensa jälkeen vain luovuttamaan pallon argentiinalaisille, sen sijaan että olisi laittanut kroppansa pallon ja vastustajan väliin, vetänyt yhtäkkiä liinat kiinni ja katsonut, juokseeko argentiinalainen selkään. Ajatusleikkinä voi kokeilla, miten argentiinalaiset olisivat toimineet, jos tilanne olisi ollut toisinpäin. Jos joku on sitä mieltä, että ei tällaista saa sanoa tai opettaa, niin ei hätää, opimme me rakastamaan Perparim Hetemajtakin Huuhkaja-paidassa, ja näkemään Perpan hankkimat vapaapotkut sekä taitona että ansaittuina asioina.

Englanti selvisi vielä oikealta välikaistalta iskeneistä salamoista, ja Tuchel pääsi yrittämään uudelleen muutoksen tekemistä. Loukkaantumisista ja sairasteluista kärsineet James ja Rice tulivat pois, heidät korvasivat Dan Burn ja Nico O’Reilly. Samalla Englanti siirtyi 5-4-1 -muotoon, jossa ongelma-alueen puolustamiseen löytyy selkeä vastuuhenkilö. Jälleen, puolustuksellisesti vaihdot olivat perustellut. Englanti toi sisään kaksi kookasta pelaajaa, jotka ovat erinomaisia boksinpuolustajia Valioliigassa. Vastaisku-uhkaa ei tullut tippaakaan lisää, joskin tässä vaiheessa oltiin jo viimeisellä kympillä, ja todennäköisyydet selviytymiseen ovat jo suuremmat.

1-1 -maali ei synnykään suorana seurauksena ongelmista, joita Englannilla on ollut avausmaalin jälkeen. Se puolustaa tilanteen kohtalaisesti, Enzo Fernandez ampuu kaukaa ja maali on kohtalaisesti peitossa, Pickford torjuu yli. Argentiina pelaa yhden monista lyhyistä kulmistaan. Pallo pelataan takaisin kulmanantaneelle Messille, jolloin Anderson lähtee omalta alueeltaan tuplaamaan legendaa. Perusteltu ajatus, mutta Messi pelaa pallon Fernandezille, joka tällä kertaa pääsee ampumaan lähempää ja vapaammin. Voittomaalia taas tuntuu turhalta analysoida, se tuntuu vääjäämättömältä Argentiinan voitontahdon ilmentymältä, joka olisi materialisoitunut Viveza Criolla -hengestä ennemmin tai myöhemmin.

Rinnakkaistodellisuudessa

Mitä Tuchel olisi voinut tehdä toisin?

Ajattelen, että huono jakso johtomaalista mainoskatkoon on valmentajan ulottumattomissa. Voimme vain arvailla, mutta en usko, että Tuchelilta tuli käsky vetäytyä. Päinvastaista viestiä taas on vaikea saada kentälle.

Mielestäni ratkaisevimmat asiat tapahtuvat juomatauolla. Tuchel on lehdistötilaisuudessa kertonut, että näki Argentiinan saavan pelaajia keskityksissä Englannin puolustuslinjan pelaajien väliin, ja siksi koki viiden linjaan siirtymisen välttämättömänä. Sitä havaintoa on vaikea kiistää. Keskitysten kohdealueen vahvistamisen sijaan olisi ollut mahdollista myös pyrkiä ratkaisuihin, jotka vähentäisivät Argentiinan saamien hyvien keskityspaikkojen määrää. Ehkä samalla ottelusuunnitelmalla jatkaminen tuoreilla jaloilla ryyditettynä olisi vaatinut yli-inhimillistä rohkeutta, mutta jokin kompromissi linjan vahvistamisen ja oman pallollisen pelin ylläpitämisen välillä olisi ehkä ollut saavutettavissa. Kotisohvalta lopputuloksen tietäen voi huudella, että Englannin olisi kannattanut mennä suoraan 5-4-1 -muotoon, ja tuoda laitapelaajiksi esimerkiksi Bukayo Saka ja Marcus Rashford. Rashford on vastaisku-uhka, joka voi kuljettamalla voittaa tilaa. Saka taas on englantilaispelaajista yksi taitavimmista pitämään palloa ahdistettuna, ja pakottamaan vastustajan rikkomaan. Vaihto olisi siis ollut:

Ulos: Gordon, Rogers, Rice

Sisään: Konsa, Rashford, Saka.

Viimeisellä kympillä tehdyt vaihdot, kuten kirjoitin, eivät mielestäni ole suuri ongelma. Toki jonkinlainen paineenpurkuventtiili siinäkin olisi voinut kentälle tulla, Rashford toiselle laidalle tai Ollie Watkins kärkeen Kanen tilalle.

Englannin takaa-ajo oli vaisua. Siitäkään en Tuchelin piikkiin laittaisi liikaa, kentällä oli aika erikoinen kokoelma rättiväsyneitä pelaajia, ja pelaajia jotka tuotiin kentälle eri tilanteessa täysin eri rooliin. Mentaalisesti myös haastavahko paikka englantilaispelaajille.

Siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa Englanti voittaisi tämän pelin, vaadittaisiin Kolmelta leijonalta myös parempaa pelaamista suhteessa erotuomaristoon. Senkin pelin vei Argentiina selkeästi. Argentiinalaiset kävivät tönäisemässä tai taklaamassa englantilaispelaajaa myöhässä ottelun alussa niin selkeästi, että ottelun erotuomari puhutteli Paredesia noin kolmen minuutin pelin jälkeen, ja näytti eleillään, että sama rike on tapahtunut useasti. Puhuttelu ei vaikuttanut Argentiinaan mitenkään, joten englantilaispelaajat olisivat näitä kontakteja korostamalla pakottaneet ET:n reagoimaan jollain tavalla. Toinen esimerkki on Elliot Andersonin aikainen varoitus. Anderson pelasi englantilaisista Messiä vastaan aina, kun Messi liikkui keskikaistoilla. Man Cityyn yli 100 miljoonalla siirtyvä englantilainen aloitti kohtalaisen hyvin, ja riisti pallon Messiltä 2-3 kertaa. Aggressiivinen tilan syöminen loppui 37. minuutilla, kun Anderson sai ottelun ensimmäisestä rikkeestään kortin. Kokonaisuudessaan Anderson rikkoi ottelussa kaksi kertaa. Andersonin kortissa ratkaisevaa oli, että rike (ei tosin Andersonin, vaan Djed Spencen) kohdistui Messiin, ja että muut Argentiinan pelaajat reagoivat tilanteeseen niin voimakkaasti.

Read more

Miksi matala blokki?

1) Maajoukkuefutiksen ja seurajoukkuejalkapallon ero. Vaikka maajoukkueiden peräsimeen on viime vuosina palkattu useampia uransa huipulla olevia valmentajia suoraan seurajoukkuemaailman huipulta, on maajoukkueen valmentaminen reunaehdoiltaan hyvin erilaista seurajoukkueeseen verrattuna. Seurajoukkueessa päävalmentajalla on pelaajat käytössään halutessaan vaikka joka päivä useamman tunnin ajan treenikeskuksessa. Kaikkeen voidaan satsata, kaikesta voidaan etsiä kilpailuetua, kaikkea ehditään harjoitella tai ajaa palaverien kautta pelaajien toimintaan. Maajoukkueessa pelaajat ovat käytössä jokusen kerran vuodessa, pari päivää kerrallaan. On tehtävä raakaa priorisointia. Laskettava, mihin panostaminen minkäkin verran nostaa joukkueen menestymismahdollisuuksia. Oman boksin ja sen lähialueiden puolustaminen on listalla suurimmalla osalla kahden kärjessä.

2) Laajennettu turnaus. Jalkapallon globaali taso on laaja, mutta maailman 32. paras joukkue on kuitenkin parempi kuin 48. paras joukkue. Jokaisen maan minimitavoite oli varmasti ottaa piste tai pisteitä kisoista. Jos olet esimerkiksi Kap Verden päävalmentaja, hyvin järkevä ennakkoanalyysi Espanja-ottelusta on varmasti se, että paras mahdollisuus tehdä ottelusta Espanjalle vaikea, saada piste tai kolme, on puolustaa matalalta.

3) Fyysisen kuorman säätely. Ottelumäärät esimerkiksi eurooppalaisissa sarjoissa ja eurocupeissa ovat edelleen nousussa. Viime aikojen pelillinen evoluutio on tehnyt monesta sarjasta, kuten Valioliigasta, entistä kuluttavamman pelata. FIFA:n onnistuneet sääntömuutokset ajanpeluun kitkemiseksi lisäsivät alkulohkoissa tehokasta peliaikaa keskimäärin peräti seitsemän minuuttia per ottelu. Sääolosuhteet monilla ottelupaikkakunnilla ovat kuumankosteat. Kaikki nämä tekijät vaikuttavat siihen, että sekä hyökkäävät että puolustavat joukkueet tekevät ennakkoon tiedostaen ja pelin aikana intuitiivisesti päätöksiä, joilla säätelevät omaa rasitustaan. Prässätäänkö korkealta, lähdetäänkö nopeasti vastahyökkäyksen vastahyökkäykseen, annetaanko painetta kaikilla kentän kaistoilla, tehdäänkö repiviä pystyliikkeitä. Matala blokki on sekä strateginen valinta, että pelaajien tekemien valintojen dynamiikan seurauksena syntynyt pelinkuva.

Kolme yleistä jargon-ohjetta

1) Liikuta palloa nopeammin. Pelissä on tarkoitus liikuttaa vastustajaa, ei palloa. Joskus pallon pitäminen paikallaan liikuttaa vastustajaa enemmän, kuin sen syöttäminen nopeasti ja mahdollisimman vähin kosketuksin eteenpäin. Ohjeella tarkoitetaan usein syöttämisen rytmiä kokonaisuudessaan, puhutaan pallotemposta, ja näytetään klippi, jossa pallollisen joukkueen puolustajat tai keskikenttäpelaajat käyttävät “liikaa kosketuksia” ennen kuin syöttävät pallon seuraavalle. En itse usko, että vaikka palloa kierrätettäisiin vastustajan muodon ulkopuolella (tai kahden ylimmän linjan välissä) kuinka innokkaasti tahansa, sillä olisi mitään merkitystä maalipaikkojen luomisen kannalta. Totta kai pallon kanssa pitää olla nopea, mutta kyse on enemmän rytmistä ja sen muuttamisesta. Täydestä vauhdista ei voi kiihdyttää, peliä pitää ensin hidastaa, jotta murtautumiseen voi tempoa nostaa.

2) Liikuta palloa laidalta laidalle. Ykkösohjeen serkku. Ajatuksena on, että pallon syöttäminen nopeasti laidalta laidalle saisi joko puolustavan joukkueen linjan venymään ja jonkun pelaajan myöhästymään sivuttain liikkumisesta tai jättäisi painottomalle laidalle, jonne pallo sitten nopeasti pelataan, älyttömästi tilaa. Matalalla puolustava joukkue tekee jo vetäytyessään strategisen valinnan: luovutamme jotkin alueet täysin vastustajalle. Esimerkiksi vastustajan toppareita ei usein prässätä, ja laitakaistoille saatetaan antaa syöttää vapaasti. Pallon pelaaminen laitakaistalle ei siis ole asia, joka saisi puolustavan joukkueen ryntäilemään pois tärkeämmiltä alueilta, keskustasta. Laitakaistalla riittävän matalalla olevaa pallollista pelaajaa ei välttämättä paineisteta juuri lainkaan. Jalkapalloilijat ovat lisäksi muiden lajien kollegoidensa tavoin yhä kovempia urheilijoita. Nykyfutari pystyy puolustamaan suurempaa aluetta, ja tekemään sen nopeammin. Nopea puolenvaihto -teoriassa taas on sen verran perää, että hyvä matala blokki on tiivis, niin pysty- kuin leveyssuuntaan. Se tarkoittaa, että pallon ollessa toisella laidalla, linjat kaventavat ja jättävät painottoman laidan tyhjäksi. Siksi esimerkiksi pysäytyskuvaan on helppo maalata valtava alue painottomalla laidalla. Ongelma on, että harva pelaaja pystyy vaihtamaan puolta tehokkaasti sivurajalta sivurajalle. Pallo pitäisi siis pystyä pelaamaan keskemmälle, josta sen voisi laadukkaasti pelata toiselle laidalle. Mutta kun keskellä on kaventamisen ansiosta tiivistä, puolenvaihto joudutaan usein tekemään alakautta: laitapakki syöttää alaspäin topparille, joka vaihtaa puolta. Tämä antaa puolustavalle joukkueelle riittävästi aikaa liikkua poikittain.

*Ohje numero kaksi ei sikäli ole pelkkää jargonia, että pallon liikuttaminen poikittain laadukkaasti on yksi alimman rivin tiili siinä rakennelmassa, joka ehkä johtaa maalipaikkaan. Paino on kuitenkin sanalla “laadukkaasti”. Mitä kautta puolenvaihto tapahtuu? Minkälaiseen tilanteeseen pallo onnistutaan pelaamaan? Kuinka monta pelaajaa omalla joukkueella on pallon ympärillä puolenvaihdon jälkeen, ja miten he toimivat? Näihin päästään mielestäni hyvin harvoin käsiksi kunnolla, ja siksi lasken ohjeen perusmuodossaan jargoniksi.

3) Ammu kaukolaukauksia. Tämän ohjeen päättelyketju menee näin: jos pallollinen joukkue alkaa ampua 20 metristä, puolustava joukkue joutuu reagoimaan, esimerkiksi ryntäämään laukausta blokkaamaan, jolloin aukeaa tilaa murtautua. Väitän, että puolustava joukkue saa päinvastoin lisää uskoa omaan ottelusuunnitelmaansa, mikäli vastustaja alkaa ampua 20 metristä. Usein kaukolaukaukset matalaa blokkia vastaan tapahtuvat puolustavan joukkueen keskikenttälinjan etupuolelta. Tällöin maali on jo valmiiksi hyvin “peitossa”, eikä puolustavalla joukkueella ole syytä heittäytyä tai ryntäillä pallojen eteen. Kisoissa on nähty kansainvälisen jalkapallon trendiin verrattuna poikkeuksellisen paljon maaleja laukauksilla boksin ulkopuolelta. Jos esimerkiksi Leo Messi ampuu pitkän kuljetuksen päätteeksi 17 metristä tai Ousmane Dembele puhtaan 1v1-jälkeen samalta etäisyydeltä, kyse ei varsinaisesti ole kaukolaukauksesta tässä merkityksessä. Kylian Mbappen ja Kaishu Sanon kaukolaukausmaalit taas tulivat vastahyökkäyksistä, ja kumpikin olisi maalivahtien pitänyt torjua. Maalien syntypaikat saattavat olla pitkällä aikavälillä hieman liikkeessä poispäin maalista. Sillä ei kuitenkaan ole juuri tekemistä kaukolaukauksien kanssa, vaan se on seurausta siitä, että joukkueet puolustavat suoraa syöttöä maalin editse ja cutbackia yleisesti aiempaa paremmin. Cutbackeista on siis tulossa jyrkempiä, ja laukaukset suoraan niistä lähtevät hieman kauempaa.

Kolme tehokkaampaa ohjetta

1) Liiku pystyyn, monelta kaistalta, syvemmältä lähtien, ja usein. Tämä ei tietenkään ole helppoa, sillä linjan taakse on vaikea juosta, jos siellä on viisi metriä tilaa ennen kuin tulee päätyviiva vastaan. Liikuttava kuitenkin on, sillä se pakottaa puolustavat pelaajat tekemään lyhyessä ajassa useita päätöksiä, joissa virheitä saattaa tapahtua. Seuraanko juoksun vai kommunikoinko sen jollekin alempana olevalle? Seuraanko juoksun vai yritänkö jättää paitsioon? Kuinka pitkälle seuraan, nostanko linjaa heti jos pallo ei tule? Lisäksi maalia kohti on mentävä, uhatakseen maalia. Syötän syvälle ja liikun heti perään. Juoksen pystyyn toisesta aallosta. Varsinkin syvältä on juostava pystyyn, sillä keskialueelta lähtevä juoksu on paljon todennäköisimmin sellainen, jota kukaan ei seuraa, kuin keskushyökkääjän tekemä. Joskus jalkapallo on myös yksinkertaista matematiikkaa. Jos vastustaja puolustaa neljällä, laita pelaajia viidelle kaistalle. Jos vastustajan linjassa on viisi, hyökkää kuudelta kaistalta, kuten Julian Nagelsmann (tiedän, huono ajoitus). Varsinkin välikaistajuoksut ovat tärkeitä. Ne houkuttelevat toppareita irti, tai jättävät laitureille tilaa. Ilman välikaistajuoksuja, ei matalaa blokkia vastaan oikein synny 1vs1-tilanteita.

* Tämä oli monen heikosti avauskierroksella pelanneen joukkueen, kuten Espanjan ja Belgian suurin puute. Joukkueet säästelevät pystyynjuoksuja, koska esimerkiksi keskikenttäpelaajan pystyynjuoksu hajottaa omaa hyökkäysmuotoa, ja heikentää puolustusvalmiutta. Lisäksi pystyynjuokseminen on kuluttavaa, laadukas pystyliike on useimmiten täysvauhtinen, ja yhtä itselleen saatua palloa kohden niitä joutuu tekemään useita. Espanjan ja Belgian kohdalla tuntuu, että keskikentän keskustan kapellimestarit asettuivat pystyynjuoksemisen yläpuolelle, ja jättivät sellaiset haalarihommat laitapakeille, kuten Marc Cucurellalle ja Thomas Meunierille. Pystyliikkeet ovat myös se asia, jolla pallollinen joukkue voisi eniten vaikuttaa pelinkuvaan. Juoksemalla ja pelaamalla pystyyn se todennäköisesti avaisi peliä niin, että myös vastustaja pääsisi vastahyökkäyksiin useammin. Kontrollin katoaminen tuntuu kauhistuttavan monia eurooppalaisia joukkueita ja valmentajia, mutta itse olen aina ajatellut, että kaaoksessa voittaa todennäköisemmin se joukkue, jolla on paremmat yksilöt. Totta kai se on tanssia veitsenterällä, kuinka paljon altistaa itseään vastahyökkäyksille rikkomalla omaa pakkaansa. Voihan sitä paitsi olla, että vastustaja hyökkää silti vain 2-3 pelaajalla.

2) Rotaatiot ja relationismi. Pallollisella joukkueella ei usein ole suurta vaaraa menettää palloa yllättäen. Tämä mahdollistaa pelaajien paikanvaihdot, ja relationismin eli pelaajien välisiä suhteita hyödyntävän hyökkäyspelin. Paikanvaihtoihin liittyy moni sama hyvä puoli kuin pystyynjuoksuihin. Puolustava joukkue joutuu tekemään päätöksiä siitä, kuka seuraa ja minne asti, milloin vaihdetaan ja miten vastuunvaihto kuitataan. Virheet ovat todennäköisempiä näin, kuin jos pelaajat täyttävät kuuliaisesti ennaltasovittuja alueita. Relationismi taas tarkoittaa sitä, että kenttää ei täytetä tasaisesti vaan pelaajat liikkuvat lähellä palloa, ja etsivät joko sovittuja asetelmia tai ratkaisevat tilanteita hyvän yhteisymmärryksen kautta. Esimerkiksi Mestarien liigan voittaneen PSG:n laiturit Desire Doue ja Khvitsa Kvaratskhelia saattoivat murtautuessa olla molemmat vasemmalla laidalla. Myös Michael Olise on kymppipaikalle siirtonsa jälkeen liikkunut siellä, missä parhaaksi näkee, ja ratkaissut tilanteita ihan hyvin. Argentiinan pelissä (kuuleman mukaan myös Kolumbian) on myös paljon relationismin elementtejä.

3) Hyökkää boksiin pelaajilla ja keskityksillä. Tämä saattaa tuntua yksinkertaiselta ohjeelta. Matalan blokin murtamiseen on kuitenkin yleisesti kaksi keinoa: panostaa laatuun tai määrään. Voi joko jauhaa ja jauhaa, ja luottaa, että se 1-2 huippuluokan maalipaikkaa saadaan luoduksi 90 minuutin aikana, huolimatta siitä, että 89 muun minuutin aikana ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Esimerkiksi Espanja teki näin Kap Verdeä vastaan, ja Englanti Ghanaa. Kumpaakin esitystä pidettiin jälkikäteen surkeana, mutta pohjimmiltaan ne erotti “rutiinivoitosta” vain se, ettei Ferran Torres (ei lainkaan yllättävää) ja Harry Kane (erittäin yllättävää) onnistuneet viimeistelemään massiivisia maalipaikkojaan. Toinen vaihtoehto on panostaa määrään. Paljon keskityksiä, joita päättämässä on paljon pelaajia. Vaikka yksittäisen tilanteen maaliodottama olisi pieni, luotetaan siihen, että tilanteita saadaan määrällisesti niin paljon, että maalin todennäköisyys kasvaa hyväksyttäväksi. Tässäkin on tietenkin yksityiskohtia. Mistä keskitys lähtee, kuka keskittää, miten liikkeet pystyy ajoittamaan keskitykseen. Tässä on mahdollista saavuttaa etua sopimalla joukkueen kanssa yhteiset periaatteet näille asioille. Jos hyökkäävän joukkueen pelaajat tietävät, minkälaisesta tilanteesta keskityksen on sovittu lähtevän, ja minne se suuntautuu, on mahdollista saada hetkellisesti jopa ylivoimia ratkaiseville alueille. Marginaalit ovat tietenkin äärimmäisen pieniä, mutta tällä lähestymistavalla on saavutettu hyviä tuloksia näissä kisoissa.

Subscribe now

Read more

Read more

Read more

Kirjojen nimiä ei tarvitse hakea kauaa. Riittää, että käännän katseeni hieman vasemmalle, jossa suomennettu tuotanto lojuu kirjahyllyssäni sille varatulla hyllyllään.

Taisteluni-sarjalta ja siihen liittyvältä keskustelulta, kirjailijan nimeltä, ja viime vuosina ehkä erinäisiltä sukupuolirooleihin liittyviltä kohuilta siihen liittyen, on ollut vaikea välttyä. Harvempi tietää, että Knausgård on kirjoittanut itselleen ominaisen tiiliskivikirjan (432 sivua) myös jalkapallosta. Home and Away – Writing The Beautiful Game on ruotsalaiskirjailija Fredrik Ekelundin kanssa toteutettu kirjeromaani, joka kietoutuu Brasilian MM-kisojen (2014) seuraamisen ympärille.

Teos rakentuu vastakohtien ympärille. Knausgård seuraa kisojaan kotonaan Glemmingebrossa, Etelä-Ruotsissa, keskeltä lapsiperhearkea. Hän kuskaa lapsia harrastuksiin, isännöi vieraita, käy kirjailijavierailuilla, viettää kesäisiä päiviä rannalla ja pyörittää pientä kustantamoaan. Nukahtelee TV:n ääreen alkulohkomatsien aikana.

Ekelund, jonka teosluettelosta löytyy mm. brasilialaista jalkapalloa käsittelevä teos Sambafotboll, on paikan päällä Brasiliassa. Hän asuu Botafogon kaupunginosassa, vaeltelee ympäri Rio de Janeiroa, pelaa jalkapalloa paikallisten ystäviensä kanssa (peleissä, joissa hänet tunnetaan ilahduttavasti nimillä O Freddy tai Ibra, mutta vain kun peli kulkee), seuraa pelejä stadioneilta, fanialueilta, baareista ja pubeista. Caipirinhaa ja olutta kuluu.

Myös jalkapalloa tarkastellaan vastakkaisista lähtökohdista. Brasilian kuin kotimaansa tunteva Ekelund elää tunteella mukana, arvostaa estetiikkaa ja kaunista jalkapalloa. Kotisohvalle romaanihahmoilleen tyypilliseen ulkopuolisen tarkkailijan rooliin asettunut Knausgård arvostaa tehokkuutta, strategioita ja minimalismia. Ekelund on hyökkääjä, Knausgårdin jo päättynyt peliura sujui puolustajana. Ekelundin suosikkeja ovat Brasilia ja Belgia, Knausgårdin joukkueita ovat Italia ja Argentiina. Katolilaisesta ja protestanttisesta jalkapallosta puhutaan. Ensin mainitussa sisältää näyttävää ja ylimääräistä, jälkimmäisessä tehdään halutun tuloksen saavuttamiseksi mahdollisimman vähän. Knausgårdia esimerkiksi Italiassa kiehtoo juuri ristiriita näiden kahden välillä: Italia pystyisi myös näyttävään, mutta tyytyy voittamaan mahdollisimman vähällä ja rumasti.

No, miltä sitten vaikuttaa, kun maailman laajimmalla kaunokirjallisten keinojen työkalupakilla kirjoitetaan lajeista kauneimmasta?

Ajoittain se on upeaa. Kuten esimerkiksi Knausgårdin ihaileva kuvaus Luka Modricista:

”Modric runs like the wind, he has something all his own, everything he does is propelled by forward motion, not a defensive thought enters his head. The ball has to be won, the ball has to go forward and it has to be at speed.”

Monesti teksti on myös kuin kenen tahansa penkkiurheilijan tekemiä geneerisiä havaintoja, urheilujargonia. Jalkapallosta on kirjoitettu niin paljon, että lahjakkaimmankin sanankäyttäjän on vaikea välttää havaintoja, jotka ovat jo tuhannesti tehtyjä. Toki Knausgård ja Ekelund – joka ei häviä tekstin vetovoimassa nimekkäämmälle kollegalleen lainkaan – osaavat pukea ilmiöt hienosti sanoiksi ja tarinoiksi. Esimerkkinä tästä hyvin perustavanlaatuinen havainto, jalkapallo yhdistää, joka avautuu Ekelundin pelatessa Copacabanan rannalla futista porukassa, jolla ei ole yhteistä kieltä. Jonkun kaatuessa ja vaatiessa vaparia yksi pelaajista huutaa Robben! Robben! ja pelaajat vapaapotkua kalastellutta myöten räjähtävät yhdistävään nauruun.

Kumpikaan kirjoittajista ei ole lajiasiantuntijoita. Omaa suhdettaan jalkapalloon Knausgård kuvailee vähättelevästi:

”I watch football the way I read books. I get involved. I have no idea what is going on or why. It’s the same with Dostoevsky, Dortmund or Donn.”

Jalkapallo vilahtelee kuitenkin miehen tuotannossa. Esikoisromaanin, Poissa päiväjärjestyksestä, päähenkilö liittyy Pohjois-Norjaan muutettuaan paikalliseen alasarjajengiin, ja ihmettelee siellä tanskalaisen päävalmentajan monimutkaisia taktisia kuvioita. Knausgård on tunnettu pienimpienkin yksityiskohtien näkyväksi kirjoittamisesta. Tässäkin kirjassa hän kuvailee omaa kirjoittamistaan yksityiskohtien kautta. Kirjailijan tehtävä on rikkoa jokapäiväisen tuttuus menemällä kiusallisen ja kivuliaan syvälle yksityiskohtiin, outouttaa. Jalkapallon suhteen norjalaisen asiantuntijuus ja katseen syvyys ei riitä tähän temppuun.

Ekelundin suhtautuminen taas on lähes naiivia. Italian tai Argentiinan pelaamasta jalkapallosta hän ei pidä, koska se, että pyrkii estämään vastustajaa pelaamasta jalkapalloa, ei ole jalkapalloa. Jalkapallon romanttisessa kuvauksessa ruotsalainen ei kuitenkaan yllä esimerkiksi uruguaylaisen Eduardo Galeanon tasolle.

Jalkapallosisällön osalta kirjan pelastaa lopulta se, että Brasilian MM-kisat 2014 ovat niin tapahtumarikkaat. Kisat ovat yleisesti modernin ajan parhaina pidetyt, ja jo niiden aikana vallitsee teksteissä oikeutettu The Last Great Party -tunnelma – ovathan vuodesta 2014 katsottuna seuraavat kisat Venäjällä ja Qatarissa, ja sitä seuraavat donaldtrumpin Amerikassa ja Saudi-Arabiassa. Kentällä on Luis Suarezin puremisepisodi, Neymarin ympärillä pyörivä, loukkaantumiseen päättyvä saippuaooppera, hallitsevan mestarin Espanjan dramaattinen siipienpoltto, sekä useita ikonisia maaleja. Luonnollisen huippukohdan, jota kohti lukijan sisäinen jännite kasvaa, on tietenkin Brasilia-Saksa-välieräottelu.

Siitä huolimatta teos on ehkä parhaimmillaan, kun kirjoittajat puhuvat muusta kuin jalkapallosta. Kumpikin avaa oman elämänsä kipukohtia. Ekelund kertoo masennuksestaan, Knausgård avautuu kirjojensa saamasta käsittelystä ruotsalaisissa feministipiireissä. Taisteluni-sarjasta tuttuun tapaan näennäisesti jalkapallon MM-kisoista ja päähenkilöiden elämästä niiden aikana kertovaan kirjaan on upotettu myös itsenäisiä esseitä eri aiheista.

Lopulta lukiessani tekstiä, odotan kisojen seuraamisen joukosta jaksoja, joissa Ekelund kertoo Brasilian kulttuurihistoriasta tai Knausgård kertoo jonkin tarinan, merkityksiin kaivautuen. Kohtia, joissa kirjoittajat palaavat toisen aloittamaan vuoropuheluun jostain teemasta.

”Home And Away” on loppu viimein kuin aikuisille suunnattu versio perinteisistä ”Jalkapallon MM-kisat” (tehdäänkö näitä muuten vielä?) -kirjoista. 12 vuoden etäisyyden takaa, MM-kisakesänä, on ihanaa heittäytyä nostalgiaan ja muistella Brasilian kisoja 2014. Yhtälö – jalkapallon yhdistäminen kirjoittajien henkilökohtaisiin havaintoihin heitä ympäröivästä todellisuudesta – lunastaa toimivuutensa lopullisesti, kun Ekelund kuvaa ilmapiiriä Rio de Janeirossa 1-7 -tappion iltana, ja sitä seuranneina päivinä.

Ilman tapahtumarikkaita kisoja kirjasta olisi saattanut tulla pannukakku. Toisaalta tämän tason kynäniekat pystyvät kirjoittamaan tarinat vähäisimpienkin tarinoiden ympärille, ja Knausgårdin kirjoittamana lukee tunnetusti heittämällä vaikka 10 sivun kuvauksen aamukahvikupillisen juomisesta.

Read more

Read more

Read more

”The world used to be a bigger place”, toteaa Barbossa.

”World’s still the same. There’s just less in it”, vastaa Sparrow.

Taustalla lojuu mätänevän merihirviön ruumis.

Keskustelun käyneille fiktiivisille merirosvoille maailman sisällön väheneminen koon pysyessä samana tarkoitti karttojen tyhjien alueiden täyttymistä, löytöretkeilijöiden aikakauden päättymistä ja lain pitkän kouran kurottautumista mittoihin, jota ei enää ollut mahdollista paeta. Itse pelkään, että älypuhelinten, sosiaalisen median ja tekoälyn yhdistelmä on viemässä maailmasta jotain jättäen tilalle ei mitään.

Näinkin ajattelin, kun törmäsin Turun Sanomissa lyhyeen uutiseen taivaalle ilmestyneestä haloilmiöstä, jonka Naantalin Luonnonmaalla koiraansa ulkoiluttanut Esa Harkka näki. Harkka kertoo todenneensa ilmiön komeaksi, ja napanneensa siitä kuvan. Sen jälkeen artikkelissa puretaan patologisen tarkasti, renkaan asteen tarkkuudella, mikä ilmiö oli kyseessä. Lisätutkimukset Ursan nettisivuilla kertovat, että kyseinen haloilmiö on yleisempi kuin esimerkiksi sateenkaari, ja sen voi nähdä 150 päivänä Suomessa. Jos artikkeliin pitäisi reagoida meemillä tai giffillä, niin kuin tietenkin pitää, sillä koska tahansa kuka tahansa voi lisätä sen mihin tahansa niistä kymmenistä WhatsApp-ryhmistä, joissa sinä niin kuin minäkin olet jäsenenä, sopiva kiteytys olisi teini, joka tuijottaa puhelinta, nostaa ilmauksetonta katsettaan sekunniksi, ja palauttaa sen takaisin puhelimeen. Punavalkoinen rengas auringon ympärillä, entä sitten?

Jotain jää siis puuttumaan. Minulle se on hämmästymisen tunne. Kuten Ursakin kertoo, ennen nämäkin taivaan valoilmiöt tulkittiin taikauskoisina ennustuksina tai hakattiin talteen kiveen. Toki oikeille jäljille, jääkiteisiin, päästiin jo 1700-luvulla. Siitä oli vielä askel tai pari älypuhelimiin ja tekoälyyn, mutta maailmassa oli taas ripauksen vähemmän sisältöä.

Taas teini, joka irrottaa sekunniksi katseensa puhelimestaan. Hämmästys, entä sitten? Mihin sitä tarvitaan? Filosofian ja arkeologian tohtori Helen De Cruz käsittelee aihetta Areiopagi-verkkolehdessä. De Cruz määrittää hämmästyksen olevan tunne, joka on kokijaansa suurempi. Hämmästys saa De Cruzin mukaan ihmisen havaitsemaan oman pienuutensa, ymmärtämään kuinka vähän tietää, ja siirtää huomion omasta navasta ympäröivään maailmaan. Jos joku ei kaipaa näitä attribuutteja esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluihin, hän ei ole ollut sellaisen vaikutuspiirissä.

De Cruz esittää, että hämmästys on tunne, joka edistää tieteellisten edistysaskelten ottamista. Sen sijaan tieteelliseen objektiivisuuteen helposti mielikuvissa liitettävä kylmän rationaalinen, etäisyyttä ottava suhtautuminen asioihin ei De Cruzin mukaan auta tieteentekijöitä eteenpäin.

En ole tieteentekijä, mutta rullaillessani läpi somen suhtautumiseni on juuri tuo jäänviileä. Upea maisemakuva? Varmaan muokattu raskaalla kädellä. Pöyristyttävä lainaus julkisuuden henkilön sanomisista? Klikkiotsikko tai joku krypto-huijaus. Hellyttävä video lasten jaloissa pyörivistä vuohivasoista? Tekoäly, kerta kerrasta. Onko tappava asteroidi törmäyskurssilla maan kanssa? Jos otsikossa on kysymys, vastaus on ei.

On meidänkin maailmassamme vielä sisältöä, mutta on vaikea innostua valtameren syövereissä elävistä vielä löytämättömistä loismatolajeista tai siitä, mitä antimaterialle tapahtuu mustassa aukossa. Nathan Hillin Wellness -romaanissa fiktiivinen valokuvataiteen professori esittää, ettei maailmassa ole enää mitään valokuvattavaa. Kun ihminen oivalsi tämän, hän lisäsi kuviin itsensä. Syntyi selfie.

Emme tarvitse enempää kyynisyyttä tai omakuvia. Tarvitsemme hämmästystä, jota kuvaillaan Areiopagin artikkelissa mm. esteettiseksi, moraaliseksi ja hengelliseksi tunteeksi. Ehkä hämmästyksen tunteen hiipuminen on yksi monista syistä, miksi olemme esimerkiksi olleet niin tehottomia ilmastonmuutoksen ja luontokadon hidastamisessa. De Cruz lainaa artikkelissaan filosofi Abraham Joshua Heschelin kirjojen perusteluita hämmästyksen tunteen tärkeydestä. Varsinkin Heschelin määritelmä ihmisestä, joka uskoo, että selittämällä maailman ja organisoimalla sen, ihminen voi hallita maailmaa, tuntuu kovin tutulta argumentilta. Vastalääke on Heshcelin mukaan hämmästyminen. Asioiden katoamisesta, varsinkin kun se tapahtuu pitkän ajan kuluessa kaukana ihmisen omasta kokemuspiiristä, on epätodennäköistä hämmästyä. Ehkä, jos olisi mahdollista kulkea samaa reittiä toiseen suuntaan, ja nähdä niiden lajien ja ympäristöjen ilmestyminen, jotka paraikaa katoavat, hämmästyisimme toimimaan.

Sillä hämmästyä meidän pitää, jotta kohotamme katseemme omista varpaistamme, ymmärrämme, kuinka vähän tiedämme ja että olemme osa irrottamaton osa omaa ympäristöämme. Siksi, vaikka uskon vankasti tieteelliseen menetelmään ja varmistettuun tietoon, toivon että koiranulkoiluttaja Naantalista olisi tulkinnut punaiset kehät auringon ympärillä vaikka enteenä ja merkkinä siitä, että olemme jonkin linssin tarkkailun alaisena. Tämän pyhän oivalluksen hetken, hämmästyksen, varsinaissuomalainen herrasmies olisi voinut pitää itsellään, ja muuttaa toiminnaksi arvokkaina pitämiensä asioiden eteen.

”Peruskoulun tilanne on valjennut poliitikoille, ja uudistusvaateet ovat kovat. Se on erinomaista, sillä jotakin on viimein pakko tehdä, mutta tietämättömien into johtaa helposti ylilyönteihin.

Tässä ketjussa muutama toiveeni:”

Ketju on erinomainen, ja kiteyttää monet alalla tuskastuttavat asiat loistavasti. Suosittelen sen lukemista voimallisesti.

Teinkin ehkä hölmösti, kun tartuin yhteen Kinnusen toiveeseen. Hölmöä se oli sikäli, että olen noin 90 prosenttisesti samaa mieltä toiveista. Lisäksi tämä kyseinen asia oli yhden toiveen lillukanvarsi. Itse toive oli otsikoitu Korjaa tämä maailma, ja siinä kritisoitiin tapaa sysätä kaikki yhteiskunnan ongelmat koulun korjaustehtäviksi. Tästä usein lehtien mielipidekirjoitusosastoilla ”Koulussa pitäisi opettaa X” -otsikoiduilla teksteillä näkyväksi tulevasta ilmiöstä olen täysin samaa mieltä.

Lillukanvarsi liittyi oppituntien liikunnallistamiseen, josta Kinnunen totesi seuraavaa: ”Siksi äikänope joutuu oppitunnilla kansan ylipainon vuoksi jumppauttamaan koululaisia, jotka vanhemmat kuskaavat koulun portille autolla.”

Koulun toimintakulttuurin liikunnallistaminen on usein ymmärretty väärin vastaavalla tavalla. Koulu ei tosiaan voi vaikuttaa kansan ylipainoon, parantaa lasten ja nuorten fyysistä toimintakykyä tai kehittää motorisia taitoja. Nämä kaikki ovat asioita, jotka vaativat enemmän aikaa kuin koululla on. Esimerkiksi liikuntatunteja on alakouluikäisellä 2-3x 45 min / viikko. Tuosta aktiivista liikkumisaikaa on ehkä 75-90 minuuttia viikossa. Siinä ajassa ei paino putoa, pallo ala totella tai kestävyyskunto kohene.

Näihin kaikkiin tarvitaan niitä asioita, joita minulle jälleen X:ssä riennettiin kertomaan. Arkiliikuntaa, vapaa-ajan liikkumista, halvempia harrastusmaksuja, mallia kotoa, alempaa liikuntavälineiden ALV:ia ja liikkumisen mahdollistavaa infraa.

Miksi koulussa sitten pitäisi ajatella liikkumista, vaikka siellä äikäntunnilla?

Ensimmäinen syy on mielestäni velvoittava. Istuminen on terveydelle haitallista. Se on sitä pitkinä jaksoina, ja se on sitä 6-8 tuntisina päiväannoksina. Terveyden kannalta muuten riittävä määrä liikuntaa ei myöskään pelasta haittavaikutuksilta, eli lapsi jonka arki- ja vapaa-ajan liikuntamäärät ovat riittäviä, voi silti kärsiä liiallisen istumisen haittavaikutuksista. Koska lapset – kuten he hyvin usein muistavat kertoa – pakotetaan tulemaan kouluun, olisi kohtuullista, ettei heitä siellä laiteta tekemään mitään terveydelle haitallista, kuten hengittämään homeisissa rakennuksissa tai istumaan paikallaan tavalla, joka aiheuttaa tuki- ja liikuntaelimistön ongelmia.

Onneksi terveydelle haitallisten vaikutusten kumoamiseen ei tarvita valmentajalisenssiä tai liikuntatieteen tutkintoa. Istumisjakson katkaisu auttaa. Integroiduimmillaan se toimii esimerkiksi niin, että kirjat haetaan open alkusanojen jälkeen kävellen lokerosta, tehtävät tarkistetaan käytävällä tai luokan takana olevasta tarkistuskirjasta tai -monisteesta, tai tehtävämonisteesta on leikattu tehtävät yksitellen irti, ja ne käydään yksi tehtävä kerrallaan hakemassa jostain. Yhdelle 45 minuutin oppitunnille riittää usein yksi istumisjakson katkaisu.

Tämän päälle voi sitten rakentaa ties mitä. Tarkistuskirjan edessä voi olla tasapainolauta, jolla oleillen tehtävät pitää tarkistaa. Tarkistamisen jälkeen voi ”palkinnoksi” tehdä jonkin liikuntasuorituksen. Yksittäiset tehtävät voi hakea suoritettuaan jonkin radan, joka sisältää esimerkiksi hyppelyä tai eri tasoissa liikkumista.

Sen jälkeen voi kokeilla taukojumppia tai varsinaisia liikuntatuokioita, joita löytyy valmiina tanssimisesta lihaskuntoon, tasohyppelyistä mindfulnessiin.

Toinen syy on, että liikkuminen tehostaa oppimista. Esimerkiksi aivotutkija Minna Huotilainen kertoo, että ”liikkuminen juuri ennen oppimista tai oppimisen aikana parantaa sekä oppimistuloksia että muistijäljen säilymistä.” (https://liikkuvakoulu.fi/liikkuvat-aivot-oppivat-paremmin/)

Jokainen opettaja tuskailee varmasti joskus sen kanssa, miten saada jokin tietty vaikea asia opetettua. Silloin usein pohtii, miten voisi selittää vielä selkeämmin tai eri tavalla. Miten voisi havainnollistaa ja mallintaa asiaa, miten konkretisoida ja miten tuoda esimerkin lasten omasta maailmasta. Miksei silloin kääntäisi kaikkia kiviä, ja ottaisi tutkitusti tehokasta oppimisen apua osaksi keinovalikoimaa?

Lasten ja nuorten liikkumattomuus on valtava ongelma. Esimerkiksi 7.4. Turun Sanomissa julkaistun artikkelin (https://www.ts.fi/a/6905729) mukaan turkulaisista 5. ja 8. luokkalaisista 33-49 prosentilla on heikko fyysinen toimintakyky. Paras luku on 5. luokkalaisten poikien, heikoin 8. luokkalaisten tyttöjen. Vähintään tunnin päivässä liikkuvien 4.-5. luokkalaisten lasten osuus on 43 prosenttia, 8.-9. luokkalaisista tunnin päivässä liikkuu 30 prosenttia.

Lasten (7-12v) liikuntasuositus on 1,5-2h päivässä.

Nämä ovat ihan kammottavia numeroita, eikä niistä puhuta läheskään riittävästi. Tämän kokoluokan ongelmaa ei yksikään taho yksinään korjaa, mutta koululla on lasten päivittäisenä säilytyspaikkana oma ruutunsa hoidettavana. Yritetään nyt vähintään olla tekemättä terveydelle hallaa.

Subscribe now