Vietin viime viikonlopun Seilin saarella kirjoitusretriitillä kahdentoista älykkään, hauskan, höyrypäisen, innostavan ja omalaatuisen ihmisen kanssa. Luimme, kirjoitimme, söimme, keskustelimme, saunoimme ja uimme yhdessä.

Ensimmäisenä päivänä kohtasin meressä käärmeen, joka oli kenties seonnut loppukesän yksinäisyydestä ja ui päättäväisellä vauhdilla perässä rantaan saakka, vaikka yritimme kaikin mahdollisin keinoin ilmaista, että ei kiitos, kohtaaminen ei nyt kiinnosta. Käärme luovutti vasta, kun syöksyimme rantakivikossa pystyyn, ja teki äkkijyrkän käännöksen toiseen suuntaan.

Mulle saa kernaasti testamentata paikan, jossa voisin aina kirjoittaa tällaista ikkunamaisemaa vasten!

Yöllä seisoin hämärän kylätien varrella, sirkusteltan valojen kajossa, join pystyviiniä ja tarkkailin yhdessä muiden kanssa kaukana katuvalon keilassa huojuvaa ja aavemaisesti liikkuvaa hahmoa, joka oli samaan aikaan variksenpelätin, vieteriukko, kummitus ja juopunut mies (saattoi olla nainenkin, tai joku muu, ken tietää!)

Seuraavana yönä nauroin itseni tärviölle istuessani päärakennuksen puutarhassa juomassa viinitonkkaa tyhjäksi keskellä elokuun pimeää ja sateista yötä (mikä urotyö, ei tarvinnut kantaa mitään takaisin kotiin!)

Kun aktiivisuusrannekkeen tekoälyvalmentaja (älkää edes kysykö) herjasi sunnuntaina aamulla lyhyeksi jääneistä unista, romahtaneesta valmiustasosta ja matalasta sykevälivaihtelusta, olisin voinut vastata, että kiitos vain, ruumiini saattaa olla raunioina, mutta henkisesti voin erinomaisesti.

Kaiken tämän keskellä olin tietenkin väsynyt, hikinen, huonouninen ja raskaana kaikesta; saaren kahisevasta luonnosta, ihmisistä, naurusta, loppukesän pimeydestä, elävien ja kuolleiden hulluudesta, elokuun paksuista tuoksuista ja kovasta tuulesta vanhojen puiden latvoissa.

Lojuin väleissä ja raoissa kammarin vuoteella, annoin sykkeen tasaantua, tuijotin kattoa ja ajattelin, että jotain olen elämässäni tehnyt oikein, kun saan kokea tämänkin hetken (ja että olen ylipäätään sellaisessa tilanteessa, jossa pystyn maksamaan pöytään valmiiksi katetusta ruoasta ja puhtaista lakanoista sängyssä).

Seilistä tuli sairaalasaari vuonna 1619, kun kaikki Turun leprapotilaat, mielisairaat, kuurot, sokeat ja muut vaivaiset siirrettiin tänne. Vuodesta 1889 eteenpäin sairaalassa hoidettiin vain naispotilaita.

Kotiin palatessa itketti. Olo oli samaan aikaan tyhjä ja täysi, vähän samaan tapaan kuin joskus aikoinaan Sodankylän elokuvajuhlien tai Ilmiö-festivaalien jälkeen, kun istuin palmikko nippusiteillä kiinni, kädet ja jalat mustelmilla, ja yritin käsittää, että kaikki on ohi.

Seuraavat päivät ja viikot kuluivat aina jonkinlaisen festivaalien jälkeisen masennuksen kourissa, ja taskuistani löytyi vielä viikkojen ajan epämääräisiä nastoja, työkaluja ja muistilappuja.

Uusvanhaan Nokialaiseen mahtui tasan 26 kuvaa ennen kuin muistikortti ilmoitti olevansa täynnä.

Kesä ilman älypuhelinta ei mennyt kuten suunnittelin, mutta kirjoitan siitä enemmän seuraavassa tekstissä. Nyt toivotan kaikille vain hidasta ja lempeää syyskauden alkua ja palaan takaisin mustaan aukkooni, jota saatetaan välillä kutsua myös käsikirjoitukseksi.

Tai siis miksi olen koko ajan näin väsynyt.

Laitoin muutama vuosi sitten sähköpostia eräälle kollegalle ja sain automaattivastauksen, jossa luki: kirjoitan kirjoja, en sähköpostia, tai jotakin vastaavaa.

Ajattelin: Mikä ihana yhden ihmisen kapina viesti- ja informaatioähkyä vastaan!

Luulen, että olen itse ollut kuormittunut siitä lähtien, kun sain älypuhelimen ensimmäisen kerran käteeni. Ruutuaikani on säännöllisesti yli kuusi tuntia päivässä, enkä edes tiedä mihin sen kaiken ajan käytän (varsinkin, kun lopetin aktiivisen somen käytön jo vuosi sitten).

Somepaastosta huolimatta havahdun aina välillä siihen, että olen tuijottanut tuntikausia, miten superpallot, viinikumit, diskopallot ja erilaiset muoviset ja metalliset esineet räjähtävät hydraulisten prässien alla. Tai siihen, että olen monta päivää suunnitellut, selvitellyt ja googlaillut asioita, joilla ei ole mitään väliä tai mistä en opi yhtään mitään.

Siitä huolimatta otan kännykän aina uudelleen käteeni ja selvitän, voiko kurkkukipu olla sittenkin merkki nielusyövästä tai oliko Kekkosella viisi vai kuusi sormea vasemmassa kädessään.

Kirjailija ja tutkija Jenny Kangasvuo kirjoitti viime syksynä tekstin, joka on kummitellut siitä asti mielessäni. Kangasvuo kirjoittaa sosiaalisesta mediasta, kaiken katoavuudesta ja sen äärelle pysähtymisestä; siitä miten japanilaisessa estetiikassa kauniit ja arvokkaat asiat syntyvät epätäydellisyyden ja kuluneisuuden kautta. Omenakukat kukkivat vain hetken ja mummun kutomien sukkien parsiminen muistuttaa sekä mummun, sukan että itsen katoavaisuudesta:

Jotenkin siinä sitten parsii itseään katoavana olentona paikalleen ensilumen, keisarinviittojen, omenankukkien, mummujen ja sukkien väliin.

Mutta somesisältö: kun se katoaa, mitään ei jää. Ei edes tuhkaa jota sirotella.

Jenny Kangasvuo: Latteaa kadonnutta aikaa

He lensivät kohti valoa; yölampun varistelua eli vanhoja kännykkäkuvia ajalta, jolloin puhelimella ei vielä päässyt nettiin.

Poiskytkettynäolon tunne

Eeva Kilpi kirjoitti jo vuonna 1978 Naisen päiväkirjassa, että hän vetää kaupungissa ollessaan puhelimen irti seinästä, jotta saisi olla rauhassa, että olisi aikaa:

Puhelin on johto julkisuuteen ja häiriöön. Se on kuin aivoista maailmaan johdettu säie, suora kytkentä häirintäasemaan. Poistan numeron luettelosta, olen jo kirjoittanut kaavakkeen valmiiksi. Sen lisäksi pidän puhelimen irti ja suorastaan nautin tästä poiskytkettynäolon tunteesta. Olen tavattavissa vain kirjeitse tai jos joku tulee käymään.

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Olen koko kevään maanisesti miettinyt, olisiko itsetuhoista kytkeä itsensä irti pikaviestimistä ja älypuhelimesta? Edes yhden kesän ajaksi?

Muistan elävästi ensimmäisen kerran, kun käytin MSN Messengeriä. Olin vaihto-opiskelijana Chilessä ja istuin tuntikausia Santiagon savuisissa internet-kahviloissa näpyttelemässä pitkiä kirjoituksia sähköpostiin, kunnes eräs ystäväni ehdotti ensimmäisen kerran Messenger-treffejä.

Istuin sovittuna aikana tietokoneen näytön edessä ja avasin chat-ruudun.

Se oli kauheaa.

En ymmärtänyt yhtään mitään. Ystäväni ehti laittaa viisitoista viestiä siinä ajassa, kun ehdin itse muotoilla yhden ajatuksen loppuun. Vuorovaikutukseni oli koko ajan jotenkin väärässä rytmissä, epävireistä ja epämukavaa, enkä ole kahdessakymmenessäviidessä vuodessa päässyt kunnolla tuosta tunteesta eroon.

Ylipäätään se, että kannan koko ajan kädessäni laitetta, joka provosoi jo valmiiksi impulssiivisia ja assosiatiivisia aivojani reagoimaan jokaiseen päähäni pulpahtavaan ideaan ja ajatukseen, on kuormittavaa.

En tiedä kuinka monta aktiivista keskustelua ihmisillä on keskimäärin Whatsappissa, mutta laskin itse muutama viikko sitten, että olin yhden päivän aikana kommunikoinut yhdessätoista eri keskustelussa - siitä huolimatta unohdan koko ajan vastata tärkeisiin viesteihin.

Ja sen lisäksi pitäisi pystyä olemaan sosiaalinen vielä ruudun tällä puolella olevien ihmisten kanssa - esimerkiksi puolison ja lapsen.

Näiden vanhojen kännykkäkuvien kämäisyys resonoi tässä AI-ajassa. Ehkä otan kaikki kesäkuvani tänä vuonna vanhalla nokialaisella.

Siksi siirsinkin eilen SIM-korttini toiseen puhelimeen ja aion kokeilla, millaista elämä on, jos internet pysyy läppärin tai tabletin takana ja kädessä on vain Nokia 3210.

Minut saa siis määrittelemättömän ajan kiinni vain soittamalla.

Tai Eeva Kilven sanoin:

”Olen tavattavissa vain kirjeitse tai jos joku tulee käymään.”

Ps. Ensimmäinen vastoinkäymiset tulivat vastaan heti: miten saan noudettua tilaukseni pakettiautomaatista ilman älypuhelinta, jolla lokero avataan? Miten voin kuunnella radiota tai musiikkia lenkillä tai salilla ilman älypuhelinta, kestänkö vain omia ajatuksiani? Miten säädän lapsen menoja muiden vanhempien kanssa ilman älypuhelinta - aaaaarghhh!!

Palaan Substackiin viimeistään elokuussa ja raportoin, miten ihmiskokeeni kanssa kävi.

Sanoisinko, että kirjojen myyntiluvuista murehtiminen kuuluu pääasiallisesti kustantamoille; kirjailijan ensisijainen työ on kirjoittaa kirjoja. Tai että myyntiluvut eivät kerro sitä, kuinka hyviä tai huonoja kirjat ovat. Ne kertovat enemmän siitä, kuinka paljon joku yksittäinen kirja tai kirjailija on onnistunut saamaan huomiota, tai kuinka paljon esimerkiksi kustantamo on päättänyt panostaa aikaa ja rahaa yksittäisen kirjailijan markkinointiin. Jos haluaisin tehdä mainoksia, olisin opiskellut markkinointia ja tekisin nyt työkseni jotain aivan muuta.

Vai pitäisikö itse asiassa selittää lapselle, että Suomi on yksinkertaisesti niin pieni kielialue, että vain harva pystyy täällä tulemaan toimeen pelkällä kirjamyynnillä. Suomen kokoiseen maahan ei mahdu kerralla kovin montaa supertähteä, minkä vuoksi näkyvyys ja myynti kasautuvat usein vain kouralliselle tekijöitä kerrallaan – mikä on tavallaan helpottavaa niille kirjailijoille, jotka eivät viihdy parrasvalojen paisteessa (vaikka toki hekin haluaisivat tulla toimeen ja maksaa vuokransa).

Vai olisiko ihan vain helpointa lähestyä kysymystä selittämällä, että taide ei ylipäätään synny yhden ihmisen tietoisesta päätöksestä tehdä asioita, jotka myyvät, vaan kyseessä on monimutkainen prosessi, jonka taustalla vaikuttaa sekava vyyhti kaikenlaista teoksen aiheesta estetiikkaan, taiteenlajin historiaan, omaan ilmaisuun, olosuhteisiin, ajan henkeen ja muihin yksilöllisiin tai yhteisöllisiin intresseihin.

Ja sitten on toki myös taiteilijoita, jotka tekevät lähtökohtaiseksi myytäväksi tarkoitettua taidetta ja tekemistä ohjaavat muut kuin taiteelliset tavoitteet (eivätkä nämäkään automaattisesti poissulje toisiaan).

Olin viime viikolla kirjoittamassa tutussa residenssissä Kökarissa. Seisoin iltaisin ikkunan edessä ja katselin, miten pelto lainehti naurulokeista valkoisena. Olispa elämä useammin tällaista, tyhjää ja hiljaista.

Äänikirjabuumi muutti markkinat

Äänikirjat valtasivat Suomen kirjamarkkinat kymmenessä vuodessa. BookBeat kertoi huhtikuussa julkaisemassaan tiedotteessa, että lukuaikapalvelun yli 350 000 suomalaista käyttäjää ovat kymmenen vuoden aikana kuunnelleet lähes 550 miljoonaa tuntia äänikirjoja. Kymmenen luetuimman kirjailijan listalla on J.K Rowlingin ja Satu Rämön kaltaisia nimiä. Yli puolet listalla olevista nimistä kuuluu kuitenkin pohjoismaisille rikoskirjailijoille.

Kirja-alan elinvoimaan ovat vaikuttaneet myös muut samaan aikaan tapahtuneet asiat: ihmisten muuttuneet lukutottumukset, ruutuajan lisääntyminen, heikentynyt lukutaito, taiteen ja kulttuurin rahoitukseen tehdyt leikkaukset, kirjojen arvonlisäveron nostaminen ja kotimaisten kustantamoiden vahva keskittyminen.

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen totesi Kirjailija-lehdessä, että esimerkiksi vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki on jo nyt vaikuttanut vähälevikkiseksi arvioidun kirjallisuuden kustannuspäätöksiin (sivuhuomiona, että esimerkiksi molemmat omat aikuisille kirjoitetut teokseni ovat olleet tällä listalla).

Toisaalta sosiaalisen median alustat tarjoavat yksittäisille tekijöille aivan uudenlaisen mahdollisuuden julkaista itse omat kirjansa. Kun kirjailija ja muusikko Kauko Röyhkä ei löytänyt uudelle kirjalleen kustantajaa, hän päätti julkaista sen itse. Röyhkä kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kusessa romaania oli haastatteluhetkeen mennessä myyty suoraan tilaajille yli tuhat kappaletta, ja liikevaihto pyöri jossain 50 000 euron paikkeilla.

Myös kirjailija Päivi Lukkarila päätti vuonna 2024 julkaista itse nuortenkirja Skutsin, jonka käsikirjoitus oli saanut useamman hylsyn. Skutsi voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon, joten palkintorahojen lisäksi Lukkarilan tilille kilahtivat myös kirjan myyntitulot (yleensä kirjailijat saavat noin 21-24 prosenttia voitoista itselleen).

Mitä paremmin yksittäiset kirjailijat oppivat markkinoimaan omaa työtään, ja mitä suuremmiksi heidän yleisönsä sosiaalisen median alustoilla kasvavat, sitä vähemmän he todennäköisesti tarvitsevat tulevaisuudessa kustantajaa itsensä ja kirjojensa väliin. Ehkä tulevaisuuden trendi onkin yhden tai kahden hengen pienkustantamot, jotka keskittyvät julkaisemaan vain yhden kirjailijan teoksia?

Ensimmäiset päivät residenssissä tuntuivat tämän kevään jälkeen siltä kuin olisin ollut entisaikojen tuberkuloosipotilas. Makasin kallioilla ja hengitin ulkosaariston ilmaa, kuuntelin lintujen kirkunaa. Odotin, että syke alkaa laskeutua sellaiselle tasolle, että pystyn taas kirjoittamaan.

Kirjallisuuden vaihtoehtoiset tulevaisuudet

Kävin huhtikuussa Lahden kaupunginteatterissa katsomassa kirjailija ja runoilija Marja-Liisa Vartiosta kertovan näytelmän Maan ja veden välissä. Oli hätkähdyttävää tulla muistutetuksi siitä, että runoilijat olivat vielä 1950-luvulla oman aikansa supertähtiä, joiden teokset myivät kymmeniä tuhansia kappaleita. En tiedä, onko Suomessa yksikään runoilija Heli Laaksosen jälkeen yltänyt samanlaisiin myyntimääriin.

Nykyään runoutta pitävät hengissä lähinnä runoilijat itse. Poesia perustettiin vuonna 2010 osuuskuntamuotoiseksi kustantamoksi, jonka kustannustoiminta on yhteisöllistä. Monet jäsenet toimivat useammassa eri roolissa niin kirjailijoina, kustannustoimittajina kuin kirjantekijöinäkin.

Kustannusliike Parkko on puolestaan tuonut useita merkittäviä käännösrunouden klassikoita suomalaisten lukijoiden saataville. Kustantamoa pyörittää runoilija, tietokirjailija ja kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko.

Runoilijat ovat myös todistaneet, että omakustanteet voivat olla laadukasta ja arvostettua kirjallisuutta. Runoilija Elsa Tölli julkaisi vuonna 2020 esikoisteoksensa Fun Primaveran omakustanteena. Teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voitti Tanssiva Karhu -palkinnon. Myös runoilija Susinukke Kosolan esikoiskokoelma tik. (2014) on omakustanne, joka sai julkaisunsa jälkeen Teos-kustantamon myöntämän Silja Hiidenheimon muistostipendin (loppu onkin historiaa).

Kukaan ei voi tietää, millainen kirja myy kymmenen vuoden päästä - tai missä muodossa se ylipäätään myy. Kaikki toki tietävät, että dekkarit myyvät tällä hetkellä paremmin kuin runous tai esseistiikka, mutta ehkä tilanne on kymmenen vuoden päästä aivan toinen.

Ehkä ihmiset alkavat kaivata lukuaikapalveluiden tarjoaman metrimakkaran tilalle jotain hitaasti ja huolellisesti ajateltua. Ehkä juuri runot tai novellit alkavat trendata uudelleen lyhyen muotonsa ansiosta. Tai ehkä tulevaisuuden laji onkin esseistiikka, joka tarjoaa kypsiä lauseita ja kokonaisnäkemyksiä vastapainoksi netissä pyörivälle pirstaloituneelle ja epäluotettavalle tiedolle.

Kun ottaa huomioon, että kirjailijoiden ansiot ovat (muutamia onnekkaita lukuun ottamatta) romahtaneet, voi olla perusteltua väittää, että jonkinlainen vastavallankumous on käynnissä. Ammattikirjailijoiden omaehtoinen julkaiseminen saattaa olla nouseva trendi, mistä kielii esimerkiksi uuden ajan digikirja-alusta Äänelin perustaminen.

En pysty omalta osaltani vaikuttamaan määräänsä enempää siihen löytävätkö käsikirjoitukseni kustantajan, myyvätkö kirjani hyvin, kirjoitetaanko niistä kritiikkejä tai saanko työskentelyä varten apurahoja1, mutta pystyn vaikuttamaan siihen, että jatkan lukemista ja kirjoittamista siitä huolimatta.

Voin kirjoittaa ja pyrkiä vaikuttamaan kulttuuripoliittiseen keskusteluun. Voin kehitellä sellaisia hankkeita, joiden tavoitteena on tukea lasten ja nuorten lukutaitoa. Voin perustaa oman pienkustantamon ja julkaista sellaista kirjallisuutta, jota ei tällä hetkellä muutoin julkaistaisi. Voin lukea opiskelijoiden käsikirjoituksia ja kannustaa heitä kirjoittamaan entistä paremmin, lukemaan enemmän. Voin jatkaa puhumista arvoista ja merkityksellisestä elämästä suorittamisen ja tehokkuuden sijaan.

Ja voin sanoa lapselleni, kuten ystäväni Kustantaja sanoi, että “on tärkeämpää, että kirjat tulevat luetuiksi kuin myydyiksi”.

Olin innoissani, sillä teemat tuntuivat tärkeiltä ja ajattelin, että isien ja poikien suhdetta ja lähiluonnon merkitystä käsittelevällä lastenkirjalla olisi myös kaupallista potentiaalia.

Sain kuitenkin hylsyjä hylsyjen perään. Syksyllä aloin pohtia, miten tätä työtä pystyy ylipäätään tekemään ilman kustantamoiden tarjoamia rakenteita. Miten kirjat voisivat syntyä maailmaan kulkematta kustantamoiden kautta? Mitä muuta julkaiseminen voisi tarkoittaa kuin omakustanteen tekemistä? Miten voisin itse kirjailijana osallistua kirjallisuuden moninaisuuden ylläpitämiseen?

En ole selvästi ollut yksin ajatusteni kanssa, sillä kentällä tuntuu nyt käyvän kuhina. Palkittu kirjailija Niko Hallikainen julkaisi viime syksynä kolmannen kaunokirjallisen teoksensa Prima Materian netissä ilmaiseksi.

Vuoden alussa julkaistiin manifesti, jossa kerrottiin useamman eturivin kirjailijan perustamasta uuden ajan digikirja-alustasta: ”Äänel ei tarjoa miljoonan nimekkeen buffetia, vaan kuratoidun valikoiman parasta kirjallisuutta”.

Tänään kävin piipahtamassa Instagramissa ja huomasin, että kollegani ovat perustaneet Feministisen Kirjailijayhdistyksen. Kirjailija Minna Mikkonen visioi, että ”Kirjallisuudessa feminismi voisi olla historian, nykyhetken ja tulevaisuuden tarkastelua ja haastamista paitsi vallan ja sen käyttämisen näkökulmasta, myös vallattomasti: uusien ja yllättävien, kummallistenkin reittien ja assosiaatioiden kautta. Feminismi on mahdollistava ja uutta luova tapa olla ja tehdä!”

Meinasin räjähtää innostuksesta!

Olen itse ollut mukana turkulaisen Minna Canthin salaisen kirjailijasalongin toiminnassa (josta en voi kertoa sen enempää, koska se on, noh, supersalaista), ja sen lisäksi olen ollut suunnittelemassa myös toista villiä hanketta, joka on tarjonnut mahdollisuuden pohtia oman julkaisemisen sijaan kaikkien perässä tulevien mahdollisuuksia, sitä aluskasvillisuutta, jota taide tarvitsee hengittääkseen vapaasti.

Tuntuu ihanalta, että saa työntää kädet multaan!

Sen sijaan, että kirjoittaminen passivoituisi kustannuspäätösten odotteluun tai oman kaupallisen potentiaalin kehittämiseen, voikin innostua esimerkiksi zine-kulttuurista, uudenlaisista ääniteoksista, sarjakuvista ja kaikesta siitä, mitä kaupallisten kustantamoiden rinnalle voisi rakentaa!

Taide tarjoaa vaihtoehdon kuluttamiselle

Ihmiskunta on ajamassa kaasu pohjassa päin seinää. BIOS-tutkimusyksikön ekologista jälleenrakentamista käsittelevässä raportissa muistutetaan, että ihmiskunta elää parhaillaan fossiilitalouden raunioilla: ”sivistykselliset ja kulttuuriset arvot ovat osin korvautuneet taloudellisella kilpailulla ja epäkestävällä kulutuskulttuurilla.”

Kirjailija Laura Lindstedt sanoi vuonna 2015 Talouselämän haastattelussa, että hän olisi valmis testaamaan, missä vaiheessa kulttuuriton yhteiskunta alkaisi itkeä taiteilijoiden ja tutkijoiden perään.

Ottaisimme taiteen pois julkisista tiloista, sulkisimme kirjastot ja galleriat, lopettaisimme kustantamisen. Tutkijat jäisivät kotiin eivätkä julkaisisi tieteellisiä tutkimuksia, Jaakko Hämeen-Anttila ei istuisi iltauutisissa Lähi-idän kriisiä kommentoimassa, musiikki ei soisi, baareissa olisi hiljaista, bändit jättäisivät tulematta. Ihmiset tuijottaisivat saippuasarjaa hampurilainen kädessä.

Paitsi eivät tuijottaisi, sillä sen saippuasarjankin on joku käsikirjoittanut, ohjannut, lavastanut, kuvannut ja näytellyt.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra totesi puolestaan, että ”kulttuuri on luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa”.

Kulttuuriväki älähti ja muistutti, että kulttuuri on verotuloja tuottava elinkeino, joka työllistää satojatuhansia henkilöitä. Esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlien taiteellisen johtajan Ville Matvejeffin mukaan valtion alle kymmenen prosentin osuus tuloista tuo yli kolmekymmentäkertaisen tuoton takaisin.

Kuulostaa melko hyvältä investoinnilta!

Paitsi että kulttuurin osuus valtion budjetissa on tämän hallituskauden aikana pienentynyt entisestään: 0,8 prosentista 0,6 prosenttiin eli noin 535 miljoonaan euroon vuodessa.

Sen sijaan pelkästään viime keväänä kaikkein suurituloisimpien verotusta kevennettiin noin 335 miljoonalla eurolla. Se tarkoittaa noin kymppitonnia lisää budjettiin niille, jotka tienaavat jo valmiiksi 250 000 euroa vuodessa. Hallitus perusteli veronalennusta niiden dynaamisilla vaikutuksilla.

On ehkä perusteltua kysyä, kumpi on luksusta: suomalainen kulttuuri vai kymppitonni lisää törsättäväksi Balin-matkoihin, 200-neliöisen kesämökin lämmittämiseen ja Louis Vuittonin laukkuihin – etenkin tässä ajassa, jossa jokaisen pitäisi pyrkiä kuluttamaan radikaalisti vähemmän.

Suomalaisuutta ei ole ilman kulttuuria

Suomenkielistä kirjallisuutta ei olisi ilman valtion tukea. Juha Itkonen kirjoitti Anna-lehden kolumnissa, ettei kaupallista ja kannattamatonta kulttuuria voi erottaa toisistaan, sillä kyseessä on ekosysteemi. Ilman sitä koko suomalaisuuden perusta murenisi. Itkonen myös muistuttaa, että ilman tukia Suomessa ei pärjäisi omillaan myöskään maatalous, lentoliikenne tai telakkateollisuus.

Sen lisäksi, että kulttuurin rahoitusta on viime vuosina leikattu tuntuvasti, hallitus on myös kiristänyt kirjojen arvolisäveroa. Suomen Kustannusyhdistyksen kannanotossa huomautettiin jo kolme vuotta sitten, että verotuksen kiristäminen on vahvassa ristiriidassa hallituksen lukutaitopoliittisten toimien kanssa. Esimerkiksi Tanska aikoo poistaa kokonaan kirjojen myyntiveron kannustaakseen ihmisiä lukemaan.

Samaan aikaan äänikirjamarkkinat ovat syöneet kirjailijoiden ansioita ja palkkiot kutistuneet entistä pienemmiksi. Long Playn jutussa haastateltu kustannustoimittaja totesi, että kustannuspolitiikkaa määrittää pitkälti liiketoiminta, vaikka kustantamoiden arvoissa korostettaisiinkin kulttuurityön merkitystä. Jutun mukaan korkeakirjallisen taideproosan osuus tulee todennäköisesti vähentymään entisestään tulevaisuudessa.

Kestävyysmurroksen näkökulmasta olisi tärkeää, että taiteella ja kulttuurilla olisi tarpeeksi tilaa hengittää. Kestävyyspaneelin asiantuntijoiden mukaan yksi kestävyysmurroksen keskeisistä järjestelmistä on ihmisten hyvinvoinnista ja mahdollisuuksista huolehtiminen. Arvokeskustelut, systeemisen ajattelun vahvistaminen, lukutaito ja kuvitteellisen ajattelun harjaannuttaminen mahdollistavat murroksen kohti kestävää tulevaisuutta.

Ei ole myöskään syytä unohtaa taiteen roolia resilienssin ja vastarinnan välineenä. BIOS-tutkimusyksikön raportissa korostetaankin taiteen erityistä suhdetta totuuteen:

Totuudellisuuden merkitys korostuu yhteiskunnissa, joissa tutkitun, eletyn ja koetun totuuden sekä niin kutsutun virallisen totuuden välillä on vahva ristiriita. Taideteosten äärellä ja taiteellisessa työskentelyssä tosiasioiden kohtaaminen ja hyväksyminen hahmottuu yhteisöllisenä prosessina, jossa on mahdollista käsitellä faktojen ja uuden tiedon omaksumiseen liittyviä tunteellisiakin reaktioita.

Osallistun huomenna koulutukseen, jossa pohditaan omaehtoisen kustantamisen mahdollisuuksia ja sitä, mitä perinteisten kustantamoiden ulkopuolella tapahtuva ammattikirjailijoiden julkaisutoiminta voisi olla.

Ehkä muutos on siis jo alkanut. Ehkä tulevaisuudessa kiinnostavin kirjallisuus löytyykin jostain aivan muualta kuin kaupallisten kustantamoiden listoilta. Ehkä kirjailijat onnistuvat itse kasvattamaan aivan uudenlaisen ekosysteemin, jossa runous, esseistiikka, novellit ja muut marginaaliin jäävät lajit kukoistavat rinnakkain muun kirjallisuuden kanssa.

Mutta sekin vaatisi onnistuakseen tulevaisuuden, jossa ihmiset osaavat yhä lukea ja ajatella.

Olen kertonut anekdootin lukemattomia kertoja eri ihmisille, kun olen yrittänyt selittää, miksi kyky kuvitella asioita on niin tärkeä. Kun kävin aikoinaan läpi raskaan terapian, selvisin järjissäni vain ajattelemalla, että jos oma mieleni on pystynyt tuhoamaan minut tällä tavalla, se pystyy myös korjaamaan kaiken.

Tai ainakin paikkaamaan tarpeeksi.

Albert Edelfelt: Lukeva nainen (1899) Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Tuoreen selvityksen mukaan sosiaalisen median algoritmit syöttävät nuorille pyytämättä sisältöä, jota Sitran kansainvälisen toiminnan johtaja Kristo Lehtonen kuvaili Uudessa Jutussa ”kuonaksi steroideilla.”

Naisvihaa, rasismia, natsisymboliikkaa.

Taideyliopiston dekaani Kaisa Rönkkö kommentoi Sitran selvitystä avoimessa Facebook-päivityksessä, jossa hän pohti myös taiteen välttämättömyyttä:

Jos taidetta ei ole, ei jää mitään ”vapaata tyhjää tilaa”. Sen tilan täyttää jokin muu: informaatiosaaste ja algoritmien syöttämä moska, disinformaatio, viha, kyynisyys, väkivalta, tyhmyys, ylisuorittaminen-stressi-burnis ja näköalattomuus.

Samaan aikaan, kun ongelmat kasvavat sosiaalisessa mediassa, nuorten lukutaito heikkenee. Kyky lukea ja tulkita erilaisia tekstejä vaikuttaa paitsi luotettavaan tiedonsaantiin, myös nuorten mahdollisuuksiin itsenäistyä ja kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi.

Lukukeskuksen kattavassa tietopaketissa muistutetaan, että riittävä lukutaito on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Se vaikuttaa myös tulevien sukupolvien mahdollisuuksiin ratkaista yhteiskunnan polarisaation, informaatiovaikuttamisen ja ilmastonmuutoksen kaltaisia globaaleja ongelmia.

Väitän, että se vaikuttaa myös nuorten kykyyn selvitä mielenterveyttä haastavista elämänvaiheista.

Kirjallisuus ja eksistentiaalinen ahdistus

Asiantuntijat toistelevat nuorten mielenterveyden haasteita käsittelevissä jutuissa, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat normaaliin elämään.

Ihminen on kuitenkin oman päänsä sisällä yksin. Pelkkä tieto ei kaunokirjallisuuden tapaan tuo kertojan kokemusta lukijan oman sisäisen kokemuksen rinnalle.

Tai kuten Viena Lahtinen kirjoittaa Minna Salamin ajatuksiin viitaten: “Pelkkään tieteeseen turvaaminen peilinä tai selityksenä maailmastamme johtaa köyhään heijastukseen.”

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Torsten Pettersson tarjoaa lukemista yhdeksi lääkkeeksi ihmisten eksistentiaaliseen ahdistukseen. Hän viittaa psykiatri Carl Gustav Jungin näkemykseen, jonka mukaan moni potilas kärsii kliinisesti diagnosoitavien neuroosien sijaan elämän merkityksettömyyteen liittyvistä ajatuksista ja tuntemuksista.

Yksi kirjallisuuden eduista onkin Torstenin mukaan se, että lukukokemus voi olla samaan aikaan intiimi ja intensiivinen, mutta pysyä silti lukijan hallinnan piirissä: ”Hallinnan takeena oleva esteettinen etäisyys syntyy automaattisesti kirjallisen teoksen asemasta taideteoksena.”

Sama pätee kaikkeen taiteeseen.

Hoitavalla lukemisella on pitkät perinteet

Kirjallisuustieteen dosentti ja kirjallisuusterapeutti Päivi Kosonen ja kulttuuripsykologian dosentti, kirjailija Juhani Ihanus kirjoittavat hoitavaa lukemista käsittelevässä artikkelissaan, että jo monet antiikin filosofit ja kirjailijat ajattelivat sanojen lievittävän ihmisen kärsimyksiä ja ahdinkoa.

Esimerkiksi roomalaisen kirjailija Seneca nuoremman lukemiseen liittyvää filosofiaa on kautta aikojen pidetty hyödyllisenä. Senecalle päivittäinen lukeminen oli ravintoa, josta hän poimi ajatuksia talteen:

” [K]oska olen kokenut niiden tehoavan omiin mätäpaiseisiini, jotka – jos kohta eivät olekaan täysin parantuneet – ovat ainakin lakanneet leviämästä.”

Kosonen ja Ihanus kirjoittavat myös Soronus Efesolaisesta, kreikkalaisesta lääkäristä, joka suositteli ”maniasta kärsiville potilaille tragedioita ja melankolikoille komedioita”.

Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka tarjoavat aina ensimmäisenä lääkkeeksi mihin tahansa ongelmaan kirjallisuutta. Suosittelin päihdeongelmien kanssa kamppailevalle läheiselleni Hanna-Riikka Kuisman addiktioita ja päihdepolitiikkaa käsittelevää romaania Korvaushoito (Like, 2024), jonka ajattelin tarjoavan perspektiiviä tilanteeseen.

Ja kun toinen läheiseni masentui ja kertoi, että hänen päänsä sisällä kiertää jatkuva negatiivisten ajatusten kehä, nappasin hänelle kirjastosta takakannen perusteella Jussi Nikkisen autofiktiivisen teoksen Näyttelijä (Tammi, 2019), jonka kertoja kamppailee masennuksen kanssa.

Nikkisen romaani avasi läheiselleni vuosien tauon jälkeen tien takaisin lukemisen pariin. Kirjallisuus tarjosi pään sisälle muutakin sisältöä kuin omat negatiiviset ajatukset.

Maria Wiik: Lukeva nainen Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kuvittelemisen kriisi

Nuorten mielenterveyskriisin taustalla vaikuttavat muun muassa lisääntynyt sosiaalisen median käyttö, paineet kouluelämässä, ilmastonmuutos ja korona-ajan rajoitukset.

Väitän, että taustalla vaikuttaa myös lukemisen ja kuvittelemisen väheneminen.

Luimme jokin aika sitten lapseni kanssa yhdessä lasten tietokirjaa, jossa esiteltiin kaikenlaisia olentoja jättiläisistä ja merihirviöistä Ukkosenjumala Thoriin ja Kalevalan Louheen. Eräänä iltana lapsi kysyi, miksi maailmassa ei ole enää Näkin ja Ahdin kaltaisia taruolentoja. Käsitin hänen viittaavaan siihen, miksei tarinoita vedenväen kaltaisista olennoista enää kerrota.

Aloin pohtia, miten paljon enemmän ihmiset joutuivat ennen kuvittelemaan. Kun tietoa ei ollut, aukkoja paikattiin tarinoita keksimällä.

Toisaalta kyky kuvitella oli (ja on) myös ainoa tie toisenlaisiin tulevaisuuksiin. Jos emme osaa kuvitella muuta kuin sen, mikä on jo olemassa, joudumme elämään maailmassa, jonka säännöt on sanellut joku muu, kuten tutkija Lari Hokkanen sanoo Ystäväni Utopia -podcastissa.

Nykypäivän ihmisen ei tarvitse enää – ja hyvä niin – sepittää asioita itse, sillä kaikenlainen tieto on käden ulottuvilla vain yhden tai kahden klikkauksen takana.

Tai siis olisi, jos ihmiset osaisivat etsiä luotettavaa tietoa ja arvioida sitä kriittisesti. Tutkimusten mukaan noin puolet nuorista ei kuitenkaan enää erota nettilähteissä faktaa mielipiteistä.

Venny-Soldan Brofeldt: Isä lukee lapselle (1989) Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Tarinat auttavat jäsentämään todellisuutta

Äidilläni oli tapana kertoa meille lapsena kaikenlaisia tarinoita. Kun pikkuveljeni oli kysynyt kerran, mitä maan alta nousevat höyryävät putket ovat, äitini oli kertonut niiden olevan maan alla asuvien maahisten savupiippuja. Pikkuveljeni isä oli suuttunut. Hän oli väittänyt äitini tekevän pikkuveljestäni hullun.

Lukeminen tai fiktiiviset tarinat eivät kuitenkaan aiheuta mielenterveysongelmia. Sen sijaan tarinoiden on todettu auttavan ihmisiä jäsentämään maailmassa olevaa tietoa ja asettamaan omat sisäiset kokemuksensa osaksi laajempaa kehystä.

Viiden sekunnin videoiden ja pirstaleisen informaation rinnalla kirjallisuus voi jäsentää kaoottisesta todellisuudesta ehjiä ja kokonaisia maailmoja.

On terveen demokratian elinehto, että ihmiset oppivat tosiasioita. Pilvet ovat tiivistynyttä vesihöyryä, mutta voisivatko ne siitä huolimatta olla joskus myös taivaalle rakentuvia linnoja? Se ei tarkoita faktojen sivuuttamista vaan sitä, että maailmaa voisi katsoa välillä myös runoilijan silmin.

Elämä, jossa pilvet ovat pelkkää harmaata vesihöyryä, tuntuu tylpältä ja toivottomalta. Maailma tarvitsee myös jatkossa ihmisiä, jotka pystyvät kuvittelemaan meille parempia tulevaisuuksia.

Väitän, että lukeminen on yksi parhaista tavoista vahvistaa omaa identiteettiä ja oppia erottamaan faktat fiktiosta – tai algoritmin syöttämä kuona tosiasioihin perustuvasta sisällöstä.

Lupa Facebook-päivityksen lainaamiseen pyydetty.

Painetut lähteet: Hoitava lukeminen. Teoreettisia ja käytännöllisiä näkökulmia lukemistyöhön. Toim. Päivi Kosonen & Juhani Ihanus. Vastapaino, 2022.

Tekemättömät työt kasautuivat, pölykasat kasvoivat ja tunnelma kotona kiristyi.

Luin netistä keskustelua, jonka aloittaja halusi mielipiteitä oman puolisonsa huutamisesta. Viestiketju täyttyi hetkessä kommenteista, joissa huutamista kuvailtiin henkiseksi väkivallaksi ja aloittajaa neuvottiin jättämään puolisonsa välittömästi ja muuttamaan lastensa kanssa muualle.

Tunsin piston sydämessäni. Italialainen temperamenttini ja tapani kiihtyä hetkessä nollasta sataan tarkoittaa usein sitä, että HUUDAN. Kuvio menee kutakuinkin joka kerta samalla tavalla: pyydän tai kysyn ensin noin sata kertaa jotain asiaa, ja kun kukaan perheenjäseneni ei reagoi millään tavalla, viimeisellä kerralla huudan.

Yllättävää kyllä, se on usein kaikkein tehokkain tapa saada oma äänensä kuuluviin. Ja lapsuudenkodissani, viisilapsisessa yksinhuoltaperheessä, se oli itse asiassa ainoa tapa saada äänensä kuuluviin. Huutaminen ei sitä paitsi merkitse itselleni vain riitaa ja vihaa, se on myös yksi tapa ilmaista itseään.

Kerroin harjoittamastani itsereflektiosta myöhemmin Tutkijalle, kun olimme matkalla uimaan. Pohdin, onko huutaminen todella pahinta, mitä parisuhteessa tai perheessä voi tehdä. Vai onko se vain pahinta mitä suomalaisessa perheessä voi tehdä, onhan meillä pitkät perinteet puhumattomuudesta - vaikeneminen on kultaa jne.

”Mähän olen tällainen huutaja”, Tutkija huusi, kun kävelimme uimahallin mäkeä ylös.

Hän kertoi, ettei teini-ikäisenä mitään muuta tehnytkään kuin huutanut isänsä - joka niin ikään on huutaja - kanssa kilpaa. Sen sijaan hänen äitinsä ei huutanut koskaan. Kun Tutkija oli äänittänyt vahingossa äitinsä VHS-kasetille tallentaman Henkien talo elokuvan päälle, äiti ei ollut puhunut hänelle mitään kahteen viikkoon.

”Se vasta pelottavaa olikin. En tiennyt yhtään, mitä sen päässä liikkuu, ja saanko tekoani koskaan anteeksi.”

”No niin just”, huusin Tutkijalle takaisin ja avasin uimahallin oven. ”Munkin mielestä on parempi huutaa asiat ulos itsestään kuin jättää ne sisuksiin mätänemään.”

Sokeat pisteet

Kuuntelin jokin aika sitten radiosta kiinnostavaa keskustelua akateemisesta tutkimuksesta. Keskustelu oli sivistynyt ja miellyttävä siihen saakka, että toinen haastateltavista työnsi päänsä perseeseen.

Tieteen tekemisestä ja tutkimuksen luotettavuudesta asiantuntevasti puhunut miestutkija kertoi vilkaisseensa erään naisvihaa koskevan tutkimuksen aineistoa ja tulleensa siihen tulokseen, että väärin tutkittu. Hänen googlailunsa perusteella nimittäin myös Alexander Stubbia on netissä huoriteltu. Tämän perusteella oli paikallaan kysyä, oliko sanaa huora tulkittu tutkimuksessa väärin ja oliko sanan käyttäminen ylipäätään naisvihaa.

Suljin radion.

Tapaus on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun asiantuntijana esiintyvä henkilö ei tunnista omia sokeita pisteitään, mutta jatkaa edelleen puhumista asiantuntijan roolissa.

Opinnoissani käsiteltiin helmikuussa refleksiivistä prosessia, joka on keskeinen osa ammattitaitoa. Kyky tarkastella ja kyseenalaistaa omia ajatuksiaan, tunteitaan ja toimintaansa mahdollistaa kehittymisen.

Ajattelin dioja lukiessa, että emmehän me mitään muuta ystävieni kanssa teekään kuin reflektoi jatkuvasti omaa tekemistämme:

Toiminko väärin, kun sanoin lapselleni asiat x ja y? Miksi puhuin työkaverilleni ikävällä äänensävyllä? Johtuikohan se kateudesta? Otinkohan puolisoni tunteet huomioon, kun kieltäydyin lähtemästä juhliin? Olisinko voinut vähän joustaa ja siirtää omat tarpeeni sivuun?

Ja niin edelleen, loputtomiin.

Ja sitten on kokonaisia ihmisryhmiä, joille tällainen reflektio on täysin vierasta. He puhuvat ja tutkivat ja opettavat ja kirjoittavat vaivautumatta koskaan pohtimaan, olisiko omaa tekemistä tarpeen tarkastella joskus kriittisestä näkökulmasta.

Ehkä maapallo voisi kallistua yllättävään kulmaan, jos kaikki hahmottaisivat paremmin oman asentonsa siinä?

DasArts-metodi

Katsoin viime syksynä dokumenttielokuvan, jossa kuvattiin hollantilaisessa taidekoulussa käyttöön otettua DasArts-metodia. Sen sijaan, että opiskelijat kertoisivat palautetilanteessa, mistä he toisen harjoitustyössä pitivät tai eivät pitäneet, he antoivatkin palautetta erikseen strukturoidun kymmenen kohdan listan avulla.

Otimme kollegani kanssa metodin sovellettuna käyttöön luovan kirjoittamisen seminaarissa, ja vaikuttaa siltä, että paluuta vanhoihin käytäntöihin ei enää ole.

Metodia kuvaa parhaiten kohta, jossa annetaan palautetta harjoitustöiden puutteista. Sen sijaan, että palautteenantaja sanoisi, että ”teoksessa on laahaava rytmi” hänen pitääkin ankkuroida palaute ensin itseensä, esimerkiksi näin:

”Helposti kyllästyvänä” katsojana olisin tarvinnut nopeampia leikkauksia.

”Suomalaisesta kulttuurista tulevana” olisin kaivannut teokseen enemmän hiljaisuutta.

”Vihaisena feministinä” olisin halunnut nähdä vähemmän paljaita rintoja!

Ja kas, äkkiä palautteella onkin mittasuhteet! Monimutkainen palauteprosessi paljastaa osittain subjektiivisen luonteensa. Harjoitustyön puutteet eivät kytkeydy vain sen tekijään, vaan myös vastaanottajan tarpeisiin.

Samalla hahmottuu se itsestään selvä tosiasia, että kun joku kirjoittaa ensimmäisestä suudelmasta, ei ole vain yhtä ensimmäistä suudelmaa, vaan jokaisella lukijalla on jo valmiiksi oma ensisuudelmansa sisällään – ja sitä vasten hän aina myös osittain tulkitsee tekstiä.

Mutta tätä varten palautteenantajan pitää oppia kääntämään katseensa ensin itseensä:

Miksi pitkästyin tässä kohdassa? Mitä se kertoo itsestäni lukijana tai mieltymyksistäni kirjallisuuden suhteen? Millaisia arvoja tai asenteita palautteeni sisältää?

Ensisuudelma. Ajatteletko pilviä, räkää vai säkkipimeää?

Aukot tarinoissa

Olen pohdiskellut viime aikoina narratiivisen journalismin suhdetta todellisuuteen ja siihen liittyen erityisesti kysymyksiä valikoitujen faktojen esittämisestä ja ylitulkintojen tekemisestä (mitä toki harrastan täällä omassa subjektiivisessa Substack-valtakunnassani jatkuvasti!)

Luin psykologi ja tietokirjailija Liisa Keltinkangas-Järvisen haastattelua ja jäin pohtimaan jutussa peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä. Kun puhutaan yhteisöllisyyden hajoamisesta ja ihmisten itsekkyydestä, unohtuu helposti esimerkiksi kysymys siitä, kenen tehtävä on ollut yhteisössä aiemmin toimia muiden hyväksi (hoiva, lastenkasvatus) ja ketkä ovat taas hyötyneet muiden uhrautumisesta.

Tai kun sodasta palanneet miehet eivät menneet terapiaan, kenen tehtäväksi jäi kantaa sen seuraukset?

Samalla pohdin, mitä jätän itse kertomatta, kun puhun italialaisesta temperamentistani ja kiihkeästä luonteestani? Millaisia aukkoja omaan tarinaani jää? Mitä jos näytänkin huutaessani yhtä pelottavalta kuin Jani Volasen näyttelemä Juhani televisiosarjassa L/over?

En koskaan näe itseäni, kun huudan. En tiedä, miltä näytän.

Ehkä sisäinen kokemukseni tilanteesta onkin täysin toinen kuin ulkoinen olemukseni?

Ajatus on pysäyttävä siitä huolimatta, että perheeni reaktiot huutamiseeni ovat lähinnä kyllästyneitä tai välinpitämättömiä. Puolustelen itseäni vetoamalla siihen, että rauhoitun yleensä yhtä nopeasti kuin olen suuttunutkin. Unohdan riidat välittömästi, enkä jää hautomaan kaunaisia ajatuksia. Puhdistan ilmaa huutamalla.

Ja pyydän anteeksi aina, joka ikinen kerta.

Vai pyydänkö? Pyydänkö todella anteeksi “joka ikinen kerta”?

Anteeksipyytäminen ei kuitenkaan oikeuta käyttäytymistäni. Pelkkä ajatus siitä, että saatan huutaessani näyttää Volasen Juhanilta, riittää. Ehkä ihmiselle tekee ihan hyvää yrittää välillä käsi sydämellä sanoa, että en löydä itsestäni mitään kehitettävää. En kerrassaan yhtään mitään.

Ja katsoa sitten, mitkä nurkat ovat pimentyneet.

Saimme ennen opintojen alkamista tehtäväksi etsiä valokuvia oman ammatillisen polkumme varrelta. Vajosin tapani mukaan tehtävään kulmakarvojani myöten, ja valokuvien lisäksi kävin läpi noin sata kiloa vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä, lehtileikkeitä, kalentereita ja sen sellaista sälää.

Matka ei ollut mikään nostalginen pyrähdys lapsuuden keveisiin kesiin vaan pikemminkin jonkinlainen raskas vajoaminen liejuisiin vesiin.

Häpeän tunnetta lisäsi se, että siinä missä tehtävä oli ryhmän toimittajataustaisille haastava, koska he ovat ”tottuneet kirjoittamaan vain muista”, itselleni tämä navankaivelu oli suhteellisen tuttua. Olenhan käynyt aikoinaan neljä vuotta terapiassa, kirjoittanut kolmekymmentäkuusi vuotta päiväkirjaa, julkaissut yhden autofiktiivisen romaanin ja kirjoittanut pitkään toista omakohtaista materiaalia sisältävää käsikirjoitusta, jota kutsun nykyään ”paskakäsikseksi”, koska sen materiaali on ollut tuhota mielenterveyteni.

Tämän johdannon myötä aion nyt esitellä itsereflektioni aineistoa ja prosessin johtopäätökset.

Itsestä kirjoittamisen haasteet

Luin viikonloppuna runoilijana tunnetuksi tulleen Daniil Kozlovin ensimmäisen proosateoksen Ryssä (Sammakko, 2025), joka on omistettu kaikelle kummalle, kaikille kummallisille. Vaikka olenkin paperilla tällainen valkoinen, koulutettu, ydinperheen äiti, tunnistin välittömästi tietynlaisen välisyyden, välissä olemisen tilan, jota Ryssässä kuvataan kansallisidentiteettien ja sukupuolijärjestelmän kautta.

Tunnistin myös itsestä kirjoittamisen vereslihaisuuden ja ylipäätään haluttomuuden kirjoittaa juuri tätä teosta, minkä Ryssän kertoja myös eksplisiittisesti tuo esiin läpi teoksen.

Julkaisu palauttaa ympärilleni juuri sen maailman, jota olen paennut. Siinä on jotain itsetuhoista. Jotain itseilmaisun ja nähdyksi tulemisen vastakohtaa. (Daniil Kozlov: Ryssä, Sammakko 2025)

Etenkin Helsingin Sanomissa on viime vuosina suomittu kyllästymiseen saakka autofiktiota lajina, eivätkä kustantamotkaan ole enää aikoihin käyttäneet sanaa katalogeissaan. Useimmiten äänessä tuntuvat olevan (vanhat) miehet, joille laji näyttäytyy jonkinlaisena yksilökeskeisenä traumanpalvonnan pyhättönä, kuten Joel Haahtela kirjoitti Parnassossa ja myöhemmin Suomen Kuvalehdessä julkaistussa jutussa.

Ryssän kertoja haastaa kritiikkiä ja pitää ongelmallisena sitä, että kaikki omakohtainen kirjoittaminen kytketään julkisessa keskustelussa automaattisesti henkilökohtaiseen hyötyajatteluun ja sosiaalisen (ja sitä myötä taloudellisen) pääoman kasvattamiseen.

Sillä, että ihmiset ylipäätään kertovat tarinoita, on lukemattomia syitä, mutta kyyninen mieli osaa palauttaa kaiken takaisin itsekkyyteen – kertoi tarina mistä tahansa, se kertoo aina myös kertojastaan, ja jos kertoja ei tuhoudu takakannen sulkeutumiseen, kyse on imagoprojektista. (Daniil Kozlov: Ryssä, Sammakko 2025)

Kozlovin kertojan läsnäolo tekstissä on jollain viehättävällä tavalla, noh, läsnäolevaa. Kertoja ei poseeraa eikä pyllistä, vaan asettuu – joskin vastentahtoisesti – kielen välittämäksi materiaaliksi ja sanoittaa maailmasta jotain sellaista, joka on ennen ollut itselleni näkymätöntä.

Ja juuri tässä piilee teoksen hienous: se onnistuu omakohtaisen kautta tekemään näkyväksi jotain sellaista, joka näyttäytyy usein pelkkänä epämääräisenä häpeänä ja tunteena siitä, ettei tule havaituksi maailmassa sellaisena kuin on. Ja juuri valitun lajin kautta se onnistuu puhuttelemaan myös sellaista lukijaa, jolla on eri konteksti, mutta samankaltainen kokemus maailmasta.

Haluttomuus kirjoittaa

Kun olen työstänyt omaa ”paskakäsistäni” (joka muuten on tällä hetkellä jonkinlaisessa hajoamisen tilassa ja eriytymässä useamman eri tekstin materiaaliksi), olen puhunut paljon siitä, miten omakohtaisen kirjoittamisen myötä pintaan nousee kaikenlaista irrallista ryönää, joka ei välttämättä liity millään tavalla työn alla olevaan tekstiin, mutta joka pitää siitä huolimatta käsitellä, että pääsisi eteenpäin (elämässä, ajatusprosessissa, käsikirjoituksessa).

Siksi ajattelen, että on tavallaan etuoikeus kirjoittaa jonkun muun kuin itsensä läpäisemän materiaalin pohjalta. Silloin on joko elänyt sellaisen elämän, ettei sen kanssa tarvitse olla jatkuvassa tulehdustilassa tai sitten on onnistunut löytämään sellaisen tavan kirjoittaa, että omakohtaisen voi haudata niin syvälle fiktion sisään, että sen tunnistaa vain kirjoittaja itse.

Jos kirjoittamisen suunta olisi valinta, kirjoittaisin historiallisia romaaneja tai sysimustia trillereitä, enkä kaivelisi sekuntiakaan omaa mennyttäni, vaan nauttisin sieluni kyllyydestä kirjoittamisen keveydestä (kyllä, tiedetään, laji itsessään ei määrittele sitä, miten helppoa tai vaikeaa sitä on kirjoittaa, eikä myöskään poissulje omakohtaisen kulkemista tekstin mukana).

Kozlovin kertojakin tuo useaan otteeseen esiin sen, ettei hän haluaisi kirjoittaa. Hän mainitsee kirjoittaneensa teosta metodisesti pysyäkseen järjissään:

En malta odottaa, että painokoneet murskaavat mahdollisuuteni uudelleenkertoa ja olen vihdoin vapaa. (Daniil Kozlov: Ryssä, Sammakko 2025)

Ammatillisen kriisini ydin: urahäpeä

Teimme opintojen ensimmäisen viikon aikana valokuvien ja niiden yhteyteen kirjoitetun tekstin pohjalta lyhyen videon, uratarinan, jossa tarkastelimme ammatillista polkuamme kirjoittamisen näkökulmasta.

Tehtävä oli vaikea. Kuten sanottua, upposin ensin liejuun ja sen jälkeen kulutin aikaani kaikenlaisilla harharetkillä.

Kun videot viimeisenä päivänä katsottiin yhdessä ryhmän kanssa, olisin halunnut vetää ranteet auki. ”Urani” näytti lähinnä jonkinlaiselta räpellykseltä, jonka harsotut reunat pysyivät hädin tuskin kasassa.

Tapojeni mukaan alkoi raivoisa reflektointi. Lopulta ymmärsin, että häpeäni johtui kahdesta asiasta:

Ensinnäkin: kirjoittaminen ei ole itselleni elämästä irrallinen ammatti, jonka voisi lajitella siististi omaan lokeroon, vaan se kytkeytyy niin tiiviisti kaikkeen, että se tuntuu välillä melkein sisäelimeltä. Kirjoittaminen (ja lukeminen) ovat tarjonneet jonkinlaisen pelastuksen niin monta kertaa elämässäni, etten osaa käsitellä sitä pelkän ansioluettelon kautta.

Ja toiseksi: raha ja toimeentulo ovat tässä yhteiskunnassa niitä mittareita, joiden kautta ihmisen menestystä ensisijaisesti mitataan. Koska olen edelleen jumissa kohdassa, jota kutsun jonkinlaiseksi ”sosiologiseksi vaiheeksi”, olen lähes raivorehellinen toimeentulooni liittyvistä kysymyksistä, jotka taasen kuuluvat suomalaisessa yhteiskunnassa perinteisesti yksityisen piiriin.

Parhaimman hoidon kriisilleni tarjosi kuitenkin taideasiantuntija Anna Lehtelän teksti, joka julkaistiin viime viikolla Taiteen edistämiskeskuksen (vai nykyisen Taide- ja kulttuuriviraston?) blogissa. Lehtelä kirjoittaa taiteilijoiden työstä, sirpaleisesta ansainnasta ja urahäpeästä:

”Prekariaattia korostava retoriikka tekee taiteilijan työstä ongelman, jota korjataan. Kun urasta ei puhuta, kehitystä ei osata tunnistaa tai sanoittaa. Taiteilijan työ näyttäytyy ulospäin sattumanvaraisena ja sirpaleisena projektien sarjana.”

Räpellykseni ei siis ehkä johdukaan ainoastaan yksilönä tekemistäni virheistä, vaan on osa taiteilijoiden työn laajempia rakenteellisia ongelmia.

Amen.

Aionkin nyt ankaran häpeämisen sijaan keskittyä jatkossa seurustelemaan kielen kanssa, kuten kirjailija Sinikka Vuolan lausui Helsingin Sanomien hienossa haastattelussa, sillä se on ainoa pysyvä asia kirjoittamisen ympärillä:

”Minulle kirjailijuus on seurustelua kielen kanssa, jotain aika intiimiäkin. Suurin osa teksteistäni ei ikinä päädy julkaistavaksi. Mutta välillä kirjoja sitten syntyy ikään kuin sivutuotteena.”

Mutta ei.

Olen edelleen se sama rasittava tyyppi, joka tulee tunnille myöhässä rillit huurussa, puhuu aivan liikaa ja levittää joka aamu reppunsa pisin poikin pöytiä ja lattioita ja konttaa sitten etsimässä a) rillejä, b) avaimia tai c) puhelinta (vain löytääkseen ne hetkeä myöhemmin omasta päästään tai taskustaan).

Onneksi näitä lähijaksoja on vain kerran kuussa. Muun ajan saan sekoilla ihan itsekseni. Ehkä myös keksin vuoden aikana, millaiseen ammatilliseen asentoon voisin kääntyä opintojen aikana.

Ja onneksi opinnot itsessään ovat innostavat ja ryhmä ihana! (YAMK-tutkinto, lajina luova kerronta ja nonfiktio).

Kaiken tämän perushärväämisen lisäksi ääneni lähti heti toisena opiskelupäivänä. Luulen, että se oli universumin lähettämä rangaistus siitä, etten osaa pitää suutani muuten kiinni.

Koska olen niin poikki, etten luultavasti jaksa kirjoittaa mitään ylimääräistä hetkeen, ajattelin julkaista tämän vanhan lehtijuttuni, jonka kaivoin elokuussa ennakkotehtävien portfolion liitteeksi. Ei voi kuin ihmetellä, miksi journalistinen urani ei edennyt kovin pitkälle.

Juttu on julkaistu alunperin Turun Sanomien Treffi -liitteessä 08/2007. Tein muutamia kappalejakoja ja selvennyksiä tätä tekstiä varten. Alkuperäisen julkaisun yhteydessä oli myös upeat Maija Tammen ottamat valokuvat ja lisätietoa niistä kuppiloista, jotka oli ehditty raivata maan tasalle ennen vuotta 2007.

Olkaa hyvät!

Kuka vei keskarilta oikeudet?

1980-luvun keskikaljakuppiloista on jäljellä enää kanta-asiakkaat ja pinttynyt tupakansavu.

Keskiolutbaarit tekevät kuolemaa! Vai mitä muuta voi ajatella siitä, että runoilija Markku Into ja innokas baarimies M.A. Numminen antavat molemmat pakit baarikutsulleni. Olen päättänyt päivittää Nummisen keskiolutbaareja käsittelevän kirjan Baarien mies vuoteen 2007.

Numminen vieraili 1980-luvun puolivälissä yhteensä 350 keskiolutkuppilassa ympäri maata. Vuonna 1986 julkaistiin teos, jonka 132 kuppilasta peräti kahdeksan osuu Turkuun. Runoilija Into mainitaan jokaisessa osuudessa.

Pyynnöistäni huolimatta hän ei suostu lähtemään kierroksen emeritus-baarissakävijäksi.

“En ole maistanut tippaakaan alkoholia neljään vuoteen, joten en voi käydä kuppiloissa. Pelkkä ajatuskin ravistuttaa. Suosittelen raittiutta!” hän vastaa.

Keskiolutbaarien tulevaisuus näyttää masentavalta. Tappoisku tulee Nummiselta, joka vastaa olevansa liian kiireinen lähteäkseen baarikierrokselle.

Liian kiireinen?

Mies, joka ehti uudenvuodenpäivän ja juhannusaaton välillä istua sentään 132 eri baarissa ympäri Suomea. Kenellä voi olla niin kiire, ettei ehdi istahtaa yhdelle keskioluelle? Ei ainakaan tällä toimittajalla.

On torstaiaamu. Kello on 8.52. Raunistulassa sijaitseva Masan baari vetelee vielä hirsiä, mutta oven takana käyskentelee jo päivän ensimmäinen asiakas. Oven teipissä tiedotetaan, että paikka on auki joka päivä kello 9–24 (02). Paikka siis aukeaa päivästä riippumatta heti yhdeksältä, mutta sulkemisaika päätetään jäljellä olevien asiakkaiden perusteella.

Astun sisään avaamisajan jälkeen. Paikalle on ehtinyt kaksi asiakasta. Tilaan “rautaisannoksen”: aamukahvin, muffinin ja pullon keskiolutta. Niin Numminenkin tekee kirjassaan, useita kertoja. Tosin kahvin seuraksi hän ottaa aina munkin, mutta sellaista ei ole nyt tarjolla.

Masan baarin sisustus on peräisin ajalta, jolloin Irwin lauloi viuhahtamisesta ja yleisö jorasi leveissä lahkeissa. Paikan asiakkaat istuvat saumattomasti sisustukseen.

“Täällä sekä kalusto että asiakaskunta ovat yhtä vanhoja”, tokaisee päivän neljäs asiakas, joka saapuu paikalle kello 9.32.

Kirjassa Numminen ja Into astuvat sisään itsensä Masan saattelemina. Nykyään Masa viettää eläkepäiviään kuppilan yläkerrassa sijaitsevassa asunnossaan. Paikalla olevasta viidestä asiakkaasta ainakin kolme tuntee hänet. Ja kaikki tuntevat toisensa myös nimeltä, vaikka istuvatkin eri pöydissä.

Pitkänlinjan keskarikuppilan tunnistaa siitä, että myyjättären täytyy kysyä asiakkailtaan baarin historiasta: “Pekka, koskas se Masa ostikaan tämän paikan?”

“Vuonna 1972”, vastaa neljäntenä paikalle saapunut mies empimättä hetkeäkään.

“Eikun vuonna 1979”, väittää paikalle viimeisenä saapunut mies omasta pöydästään jukeboxin vierestä.

C-oikeuksilla varustetun baarin tiskiltä saa myydä ainoastaan alle 4,7 prosenttia alkoholia sisältäviä juomia. M.A. Numminen oli viehtynyt juuri tällaisiin paikkoihin. Vieraillessaan entisessä Myllysillan Pubissa, hän uumoili omistajan havittelevan paikan muuttamista vahvan oluen pubiksi. Tämä toimenpide kyllä karkottaisi Nummisen asiakaspiiristä, Numminen kirjoittaa.

Nykyään sama kapakka kantaa nimeä Wanha Mylly ja sen tiskillä on lautasen kokoinen hanamerkki, jossa on iso A ja karhunpää. Kello on 10.27 ja paikalla on alle kymmenen asiakasta. Kaikki, yhtä lukuun ottamatta, istuvat terassilla. Baarista on tullut savuton. Martinkadun liikenne särkee korvia, mutta siihen kuulemma tottuu vuosien kuluessa.

Yksi heistä on istunut Nummisen kanssa aikoinaan kaljalla, ehkä Hannikaisessa. Tai jossain muualla.

“Kerran se totesi, että Turussa on enemmän baareja kuin bussipysäkkejä”, hän kertoo huurteinen huulillaan.

Yhden keppanan aikana hän ehtii myös kertoa, että Wanhan Myllyn tutumpi nimi on naamabaari.

“Otat mistä tahansa päin Turkua taksin ja sanot, että naamabaariin, niin tänne ne sut ajavat.”

Ja että hänen nahkahattunsa on Irwinin vanha.

“Jätkä kannettiin turkulaisesta Rentun ruususta ulos tuolin kanssa. Se heitti mulle hatun päästään kiitokseksi, koska olin tarjonnut sille viskiä koko illan.”

Ja että Wanha Mylly on oikeasti keskikaljabaari, vaikka tiskiltä saakin kossua.

“Ei täältä mitään sapuskaa saa. Eikä Turussa varmaan ole enää yhtään kunnon keskikaljapaikkaa. Kaikista saa nykyään kossua.”

Kirjassa mainituista kahdeksasta baarista on parinkymmenen vuoden aikana selvinnyt hengissä puolet, joista kaksi kantaa uutta nimeä. Niistä molemmat ovat myös astuneet A-aikaan. 1980-luvulla Numminen kirjoitti Kuunaribaarista, että paikassa on runsaasti satamaseudun merkillistä tunnelmaa. Seinien, lattian ja huonekalujen värisävyt ovat epämääräisen ruskeat tai kellertävät. Sisustus on askeettinen.

Nyt Kuunaribaari, nykyiseltä nimeltään Linna Pub, on kaikkea muuta kuin askeettinen. Seinillä on kaikkea täytetyistä sorsista joulukoristeisiin, eri maiden seteleihin ja hevosenkenkiin.

Heti ulko-ovella on lappu, joka ilmoittaa baarin olevan savuton ravintola. Naisten vessaan on kuitenkin jäänyt tuhkakuppi, joka on isketty pulteilla seinään kiinni.

Paikan kolme miesasiakasta istuu eri pöydissä ja jorisee hedelmäpeliä pelaavan myyjättären kanssa. Heistä kaksi siemailee olutta, kolmannella on lasissaan ilmeisesti kossuvissyä.

“Anteeks Annikki, se oli mun tyhmyyttä taas”, kuuluu yhden miehen aneleva ääni.

Jää epäselväksi, mistä Annikki on tuohtunut.

Paikassa leijuu yhä Nummisen kuvailema merkillinen tunnelma, osittain hämärän valaistuksen takia. Voimakkaammin sisällä tuoksuu kuitenkin vuosikausien aikana seiniin pinttynyt tupakka.

Sama tuoksu odottaa Hasse’s Pubissa, joka on koko kierroksen lannistavin kokemus. Paikka kuului aikoinaan Nummisen turkulaisiin baarisuosikkeihin: Tunnelma on suurenmoinen. Jotkut juovat vapisevin käsin krapulakaljaansa, toiset siemaisevat nautinnollisesti päivän ensimmäisen tuopillisen. Tunnelma on intiimi ja familiääri. A-ravintoloissa näkee harvoin sellaista.

Erityisen vaikuttunut hän oli paikan järjestämistä jam-sessioista, joissa turkulaiset ammattimuusikot kävivät soittamassa ilmaiseksi. Nyt piano lepää seinustalla surkean näköisenä.

“Ei täällä järjestetä enää mitään musiikki-iltoja”, tokaisee pubin nuori myyjä.

Ovetkin aukeavat toistaiseksi vasta kahdelta iltapäivällä. Nummisen aikoihin paikka täyttyi usein jo heti aamukymmeneltä. Nyt paikalla on vain urbaanilta näyttävä pariskunta, joka siemailee siideriä. Vartti avaamisajan jälkeen sisään astelee miesparivaljakko sontikat kainaloissaan. Toisella on yllään merihenkinen pikeepaita. Miehet puhuvat ruotsia keskenään.

Tiskillä käymisen jälkeen jukeboxissa jymähtää - toinen on lyönyt lautaselle Frederikin uusimman levyn. Jalka vispaa tyytyväisenä kappaleen Läähätän ja läkähdyn tahdissa. Hetken päästä mies käy sanomassa kuvaajalle, ettei hän sittenkään halua naamansa näkyvän jutun kuvissa.

“Mä en kato normaalisti käy tällaisissa paikoissa. Ettei ihmiset vaan ymmärrä väärin.”

Kursivoidut kohdat Μ.Α. Nummisen kirjasta Baarien mies (1986).

Ps. Joku nuorisolainen voisi päivittää tämän kulttuurihistoriallisen jutun vuoteen 2026! Ainakin naamabaari on edelleen pystyssä ja Linna Pubin tilalla taitaa olla viinibaari Veistämö?

Mutta ehkä se oli tarpeen! Olo on nyt ainakin kevyempi kuin aikoihin.

Ja toisin kuin tekstieni perusteella saattaisi ehkä kuvitella, olen tänä vuonna voinut oikein hyvin. Ehkä jopa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Siihen on useampia eri syitä, mutta tähän tekstiin ajattelin nyt poimia sekalaisia hetkiä taiteen ja kulttuurin parissa vietetystä ajasta. Mikään ei kutista omia ongelmia yhtä tehokkaasti kuin oman paikan hahmottaminen ihmiskunnan jatkumossa.

Gothic Modern

Vuosi alkoi päiväretkellä Helsinkiin. Ateneumin hittinäyttelyyn oli koottu teoksia taiteilijoilta, jotka inspiroituivat 1800–1900-lukujen taitteessa keskiajan taiteesta. Uutisten mukaan näyttely oli Ateneumin kaikkien aikojen suosituin teemanäyttely ja se kyllä - puuh - myös näkyi paikan päällä.

Sinänsä iloista, että taide kutsuu luokseen, mutta kyllä se vähän tunnelmaa kiristi, kun teokselta toiselle piti kulkea jonossa valtavan ihmismassan keskellä.

Mutta näyttely itsessään oli melko mehukas! Lapsikin vähän innostui, vaikka yleensä se pyörittelee lähinnä silmiään, kun raahaan mukanani kulttuuririentoihin. Mutta kukapa nyt ei innostuisi syntymän, kuoleman, rakkauden ja seksuaalisuuden kaltaisista ikiaikaisista teemoista tai Hugo Simbergin ja Edvard Munchin kaltaisista klassikoista.

Erityismaininta upealle punakantiselle näyttelyluettelolle, jonka ostin ja luin kotimatkalla rauhassa bussissa.

Minä: ”Ah, tän teoksen nimi on Lukeva erakko! Tää kuvastaa täydellisesti mun eläkesuunnitelmia.”

Lapsi: ”Äiti sä oot jo lukeva erakko.”

(Carl Spitzweg: Lukeva erakko,1870–1875)

Wednesday (Netflix)

Lapsi on tullut siihen ikään, että se tulee koulusta kotiin, kävelee omaan huoneeseensa ja läimäisee oven perässään kiinni.

Tim Burtonin ohjaama Wednesday palautti hänet kuitenkin peräti kahden tuotantokauden ajaksi viereeni sohvalle. Tämä riemastuttava sarja goottilaisen kirjallisuuden ystävälle on oiva vaihtoehto niille äideille ja tyttärille, joille Gilmoren tytöt ei ole yrityksistä huolimatta uponnut (ja kaikille muillekin toki).

Lukuisten kirjallisuusviittausten lisäksi tarjolla on teinidraamaa ja kalmanhajuista huumoria sekä vanhempien yrityksiä vaalia yhteyttä aikuistuviin lapsiinsa. Täydellistä katsottavaa vuoden pimeimpään aikaan! Erityismaininta Addamsin perheen isälle, jolla on hurmaava tapa kutsua tytärtään erilaisilla synkän runollisilla hellittelynimillä.

Klasariparatiisi

Klassinen musiikki on iso musta aukko sivistyksessäni. Olen paikannut sitä tänä vuonna kuuntelemalla ystäväni lähettämiä linkkejä Eva Tigerstedtin juontamaan Klasariparatiisiin.

Erityisen ihanaa on mielestäni kuunnella Tigerstedtin puhetta: hänen innostunut, asiantunteva ja yllätyksellinen puheensa ohjaa kuulemaan musiikista asioita, joita tällainen amatööri ei muuten edes huomaisi.

“Korvat kiinni selloihin!”

“Viimeinen osa lurittaa taas kuin keväästä totaalisen humaltunut lintu.”

“Nyt Bachia kehiin.”

Tilavuuden laskemisesta III

Tanskalaisen kirjailijan Solvej Ballen septologia Tilavuuden laskemisesta kertoo antiikkikauppias Tara Selteristä, joka jää työmatkallaan jumiin marraskuun 18. päivään. Ensimmäisen osan jälkeen olin vähän tylsistynyt, mutta varovaisen kiinnostunut, toinen osa räjäytti tajuntani. Tänä vuonna luin sarjan kolmannen osan, enkä olisi halunnut tulla kirjasta ollenkaan ulos.

En luultavasti ymmärrä puoliakaan sarjan filosofisista pohdinnoista, mutta se ei estä nauttimasta lukemisesta. Jokainen kirja on kuin häikäisevän hallittu pienoisveistos.

Muita tämän vuoden erityisiä lukukokemuksia olivat Jon Fossen Toinen nimi ja Tove Janssonin Kesäkirja, joista kirjoitin jo aiemmin syksyllä.

“Maailma on yksinkertainen. Syömme jätteitä ja puhumme rakkaudesta ja kadonneista imperiumeista.” (Suom. Sanna Manninen)

Glitter ja verkkosukkahousut

Kino Killassa olisi ollut marraskuun alussa mahdollisuus päästä katsomaan Rocky Horror Picture Shown etikettinäytös. Koska lapsi ilmaisi varovaista kiinnostusta lähteä mukaan, hankin meille liput. Ennen lähtöä innostuin täysin luonteeni vastaisesti tälläytymään: vedin verkkosukkahousut jalkaan, laitoin kirkkaanpunaista huulipunaa ja hankin vielä glitteriäkin – huhhuh!

Teatterin aulassa kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä oli K18 -anniskelunäytös (itse elokuva olisi ollut K12). MIKÄ TRAGEDIA! Missä näitä lapsia oikein kuuluu elokuvakasvattaa?!

No, elokuva jäi tällä kertaa näkemättä, mutta tälläytyminen piristi silti! Jätin glitter-lakan kynsiin ja ajattelin, että olkoon siinä piristämässä loppukuuta. Ensi vuonna järjestän kyllä jossain oman elokuvanäytöksen, johon myös teinit ovat tervetulleita.

Kirjoittamisen ja lukemisen materiaalisuus

Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ja Taideyliopiston yhdessä järjestämässä seminaarissa pohdittiin kirjoittamisen materiaalisuutta.

Riemastuin jo ensimmäisen puheenvuoron aikana, kun kirjallisuudentutkija Miikka Laihinen ei meinannut mahtua seminaarisalin seinien sisään puhuessaan niin kiihkeästi ranskalaisista filosofeista ja tekstin materiaalisuudesta. Maria Matinmikon ja Milka Luhtaniemen lisäksi tilaisuudessa esiintyi runoilija Erkka Filander, joka kertoi Siemenholvi (Poesia, 2025) teoksensa kahdeksan vuotta kestäneestä kirjoitusprosessista.

Oli ilahduttavaa todeta, että maailmassa on vielä olemassa tällaisia nurkkia, joissa puhutaan rahan ja tehokkuuden sijaan ”kirjaesineen arkkitehtuurista” (Filander) ja ”kielen periferiasta” (Luhtaniemi) ja siitä, miten kieli rakentuu joskus niin hitaasti, että sitä voisi verrata ammeen täyttämiseen pipetillä.

Kirjallisuuskeskustelu on tänä syksynä ollut niin ankeaa, että tuntui lähes hartaalta saada istua neljä tuntia kuuntelemassa tätä keskustelua (hällä väliä, vaikka en puheenvuorojen sisällöistä kaikkea ymmärtänytkään).

Ny Carlsberg Glyptotek

Kööppenhaminassa sijaitsevan taidemuseon on perustanut Carlsberg-oluesta tunnetun panimon perijä Carl Jakobsen (1842–1914). Olen halunnut museoon siitä saakka, kun lehtori taidehistorian luennolla kehotti juomaan kaljaa, tarkemmin sanottuna Carlsbergia, jos halusi samalla tukea taidetta.

(Missä ovat muuten nykypäivän mesenaatit? Valtion yksivuotinen taiteilija-apuraha on 26 671,92 euroa. Se olisi mitättömän pieni summa jonkun ison firman budjetissa, mutta näkyvyys olisi taattu. Voisin kernaasti alkaa Vuoden Kaljataiteilijaksi! Tai miten olisi Pirkka-taiteilija tai kustantamon rahoittamat omat kotikirjailijat?)

No mutta taidemuseoon!

Ny Carlsberg Glyptotekin kokoelmissa on yli 10 000 taideteosta ja se on jo rakennuksena vaikuttava. Keskellä sijaitsevan talvipuutarhan lasinen kupoli kohoaa korkeuksiin ja vanhat palmut ja muut kasvit muodostavat vehreän keitaan museon sydämeen.

Hätkähdyttävin kokemus oli kulkea saleissa, joissa oli luultavasti satoja antiikin ajoilta säilyneitä marmoripäitä ja rintakuvia. Luulin monta kertaa tunnistavani rivistä jonkun tutun kasvot. Kovin samanlaiselta tuntui ihminen halki aikojen!

Ihmisiä taiteen äärellä Kööppenhaminan glyptoteekissa.

Sibelius-museo

Sibelius-museon tunnelmassa on jotain samaa kuin vanhoissa kirkoissa, mutta uskonnon sijaan tilassa puhuttelee musiikki ja vähäeleinen arkkitehtuuri. Betonista valetut pilarit ja holvimaiset rakenteet konserttisalin katossa aiheuttavat joka kerta jonkinlaista esteettistä mielihyvää. Tilan akustiikka on niin miellyttävä, että se voisi jo itsessään toimia hoitona nykypäivän stressaantuneille hermokimpuille (kuten itselleni).

Ostin puolisolleni lahjaksi liput museoon Turun kitaraseuran 30-vuotisjuhlakonserttiin lähinnä siksi, että halusin itse päästä tunniksi istumaan museoon. Kun astuimme ovesta sisään, lapsi huudahti, että täällähän on pelkkiä vanhoja ihmisiä!

Nauratti, sillä hän sai syntymäpäivälahjaksi akustisen kitaran ja on koko syksyn harjoitellut soittamaan sillä lähinnä Nirvanan ja Curen kappaleita. Mielikuvat kitarakonsertista olivat luultavasti jotain muuta kuin arki-ilta seesteisessä museossa.

Mutta konserttisali oli lähes täynnä keskellä pimeintä marraskuuta!

Viistosti edessäni istui vanha mies, joka pysyi koko konsertin ajan paikoillaan kuin kivi, pää alas painettuna ja kädet sylissä leväten. Ehdin jo hetken ajatella, että mies on kuollut, kunnes näin hänen vähän liikahtavan, siirtävän toista kättään tai korjaavan paksujen silmälasien sankoja parempaan asentoon.

Kun sopraano konsertin loppupuolella alkoi laulaa, vanha mies puhkesi kyyneliin.

Kulttuurin loppukevennys

Kuuntelin vuoden aikana äänikirjoina ainakin kaksikymmentä suht paskaa dekkaria (muutamia erinomaisia oli kyllä joukossa!) ja katsoin niin paljon keskinkertaisia tai huonoja tv-sarjoja, että muististani on luultavasti pyyhkiytynyt kokonaisia päiviä tai viikkoja niiden vuoksi.

Mutta niillekin on ollut oma paikkansa, kaikelle kulttuurille on. Siksi sitä pitääkin puolustaa raivoisasti silloin, kun sen merkitys ei ole päättäjille itsestään selvää. Raha ei tuo sisältöä elämään, mutta taide ja kulttuuri tuovat. Sen tiesivät luultavasti jo entisaikojen mesenaatit.

Nyt vaikenen loppuvuodeksi.

Hyvää (tai edes siedettävää) joulua kaikille teille, jotka olette jaksaneet lukea koko syksyn tätä mesoamistani täällä! Ja myös kaikille teille, jotka ette ole jaksaneet.

Ensi vuonna kokeilen ehkä vähän kevyempää otetta tänne kirjoittamiseen (hehheh, niin varmaan) ja raportoin ainakin opinnoista, jotka aloitan tammikuussa.

Kirjoitin tämän viestin toiselle työryhmän jäsenelle syyskuussa hetki sen jälkeen, kun olin saanut lähetettyä apurahahakemuksemme Koneen Säätiölle. Olin kirjoittanut hakemusta melkein kolme viikkoa kuumeisen innostuksen vallassa. Olin löytänyt työskentelyyni kesällä uuden kulman, jonka merkitystä kirjoittamiseeni en ollut aiemmin havainnut.

Tuntui siltä, että kaikki mitä olin elämässäni siihen mennessä tehnyt, oli kanavoitumassa juuri tähän hankkeeseen.

Viestin lähettämisen jälkeen lähdin lenkille ja aloin saman tien valmistautua emotionaalisesti hylsyyn, jonka tulisin todennäköisesti saamaan (ja jonka tänään sitten sainkin).

Valmistautuminen ei liittynyt millään tavalla hakemukseen - se oli ehkä paras apurahahakemus, jonka olen koskaan kirjoittanut ja yhdisti kaikki säätiön painopisteet - vaan kylmiin faktoihin: vain noin 5-7 prosenttia hakijoista saa myönteisen päätöksen.

Me loput 93-95% emme ole tänään näkyviä, joten vertaiskärsimyksen hengessä halusin muistuttaa, että olemme siitä huolimatta valtava enemmistö.

Imperiumin rakennus ja romahdus

On järjetön henkinen ponnistus innostua ensin omasta ideasta, ottaa yhteyttä mahdollisiin yhteistyökumppaneihin, kasata työryhmä, suunnitella aikatauluja ja budjettia ja teosten sisällöllisiä ja muodollisia mahdollisuuksia – nähdä koko tuleva kaksivuotinen elämä edessään kirkkaana ja loistavana, ilman taloudellisia huolia ja jatkuvaa epävarmuutta – ja saada sitten viesti, jossa lukee: Valitettavasti hakemukselle ei tällä kertaa myönnetty rahoitusta.

Se siitä. Monen kuukauden lepattava odotus ja pieni toivo onnistumisesta, ja sitten yksi ainoa lyhyt lause, joka romahduttaa koko huolellisesti rakennetun imperiumin hetkessä.

Jäljelle jää vain silmiä kirvelevä tomu ja tyhjyys, joka ammottaa raunioiden keskellä.

Siksi päätin syyskuussa heti hakemuksen lähettämisen jälkeen alkaa kirjoittaa terapiakirjettä itselleni valmiiksi tätä hetkeä varten. Tekstini on osa sitä defenssiivistä prosessia, jota kaikki apurahansaajat joutuvat toiston kautta harjoittelemaan: innostus, toivo, pettymys ja tyhjyys. Ja sitten sormet verillä sama uudelleen.

Ajattelin, että ehkä en tunne oloani niin epäonnistuneeksi, jos voin vielä joulukuun alussa kuulla tämän toisen Kirsin äänen täältä syyskuun alun valon keskeltä, täältä missä visiot vielä välkkyvät kultaisina ja kauniina, ja kaikki tuntuu mahdolliselta.

Taiteen vapaus ja vapaaehtoisuus

No miltä nyt sitten tuntuu?

Paskalta.

Mutta ei ehkä ihan niin kauhealta kuin odotin. Ehkä tämän tekstin pyörittely päässä auttoi käsittelemään asiaa etukäteen. Ehkä kirjoittaminen toimi jonkinlaisena manauksena tai rituaalina, jonka aikana osa pettymyksestä ehti haihtua jo etukäteen.

Tai en tiedä, ehkä menen sittenkin kohta ulos huutamaan.

Tilannetta helpottaa joka tapauksessa se, että taloudellinen tilanteeni on pysynyt muutaman vuoden siedettävänä. Oven takana ei odota huomenna ulosottovirkailija, ja suhtaudun toiveikkaasti siihen, että elämälle löytyy uusia suuntia ensi kevään aikana.

Puolisollani on myös vakituinen työpaikka, josta maksetaan pienehköä, mutta aivan helvetin säännöllistä palkkaa. Vuokramme on kohtuullinen, ja kaiken lisäksi supervoimani on kyky elää ihan hyvää elämää myös persaukisena.

Kaikkein vaikeimpia hylsyt ovat rahattomille yksinhuoltajille, yksinasuville, kallista vuokraa pääkaupunkiseudulla maksaville, terveys- tai mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville, toimeentulotukea hakeville ja niille, joiden toinen työ on baareissa, kaupan kassoilla ja siivousfirmoissa.

Ja sitten toiseksi vaikeinta meille kaikille muille.

Jos tästä hylsystä haluaa etsiä edes yhden positiivisen asian – mitä ei todellakaan tarvitse tehdä – niin tämä oli nyt ainakin vuoden viimeinen hylsy. Pahintahan on nimittäin odotus. Ystäväni, joka niin ikään odotteli eilen tätä päätöstä, laittoi illalla viestin: Puuh, heilahtaispa giljotiinin terä jo. Nyt se heilahti! Kaikki on ohi! Enää ei tarvitse odottaa!

Loppuun siteeraan kirjailija Marja Kankaan sanoja, jotka lausuttin joulukuun alussa Minna Canthin huippusalaisen salaseuran pikkujouluissa. Salaseura jakaa vuosittain yhdelle ansioituneelle turkulaiselle ei-mieskirjailijalle kirjallisuuden Nåbel-palkinnon. Kankaan itsensä kirjoittamissa palkintoperusteluissa luki:

”Marja Kangas on ansainnut kirjallisuuden Nåbel-palkinnon, koska hän tekee taidetta vapaaehtoisesti, ei rahasta!”

Ja tässä se ongelma juuri on.

Mikään ei koskaan muutu, jos ihmiset eivät uskalla valittaa. En valita itseni takia, vaan meidän kaikkien takia. Valitan suomalaisen kirjallisuuden takia. Valitan siksi, että kaikki asiat tässä maailmassa eivät ole palautettavissa vain niiden kaupalliseen arvoon.

Kun freelance-kirjoittajien toimeentuloa käsittelevä esseeni aikoinaan julkaistiin, sain sähköpostiini lähemmäs kolmekymmentä viestiä vastaavissa ongelmissa olevilta ihmisiltä. Toki aina on myös niitä, jotka ovat tyytyväisiä ja tulevat toimeen, mutta muiden ongelmat eivät ratkea sillä tiedolla.

Kökarissa residenssissä kesällä 2020.

Raha ja kirjoittaminen = hankala yhtälö

Karo Hämäläinen sanoi tänään Helsingin Sanomien haastattelussa, että suomalaiset kirjailijat tuhlaavat aikaansa Spotify-keskustelussa: ”Suomalainen kirjallisuus elää apurahoilla, ei kirjamyynnillä”.

Olen samaa mieltä siitä, että ongelma ei ole Spotify, vaan ylipäätään kirjoittamisen ympärillä tapahtunut laajempi muutos.

Kun valmistuin toimittajaksi vuonna 2006, alamäki oli jo alkanut. Kerroin Journalistiin kirjoittamassani esseessä, että tienasin laivalla siivoamalla viikossa enemmän kuin sanomalehden avustajana kuukaudessa. Kun tein viime keväänä töitä kaupungin keskusvaalilautakunnalla, tienasin suhteellisen pienellä tuntipalkalla muutamassa kuukaudessa enemmän kuin koko vuoden aikana tekemällä yliopistolla opetustöitä.

Entistä vaikeammaksi tilanne muuttuu tulevaisuudessa, kun tekoäly kehittyy ja yritykset voivat kouluttaa sitä omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Koko kirjoittamisen ja lukemisen taito on uhattuna.

Kaikesta tästä huolimatta olen valinnut kirjoittamisen kerta toisensa jälkeen.

Nyt en tosin ole enää aivan varma. Olen jo pitkään etsinyt jonkinlaista pakoreittiä, aukkoa, jonka kautta voisin vielä pelastaa itseni ja löytää kestävämmän tavan tulla toimeen – enkä ole yksin ajatusteni kanssa.

Mitä jää jäljelle, jos yhä suurempi osa kirjailijoista valitsee jotain muuta kuin kirjoittamisen?

Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus

Karo Hämäläinen sanoi haastattelussaan, että ”Valtiovallan on nyt mietittävä, haluaako se säilyttää suomalaisen kirjallisuuden”.

Myös Ville-Juhani Sutinen kirjoitti apurahojen merkityksestä vähän aikaa sitten hyvän esseen Helsingin Sanomiin:

”Etenkin nykyisen hallituksen aikana on yleistynyt retoriikka, että jos taide ei pärjää omillaan, toisin sanoen markkinoiden varassa, ei sitä tarvita lainkaan. Kansa äänestää rahoillaan.

Tällöin unohtuu, että Suomen kokoisessa maassa valtion on tuettava lähes kaikkea yrittämisestä urheiluun ja maatalouteen. Hyvin harva toimija näillä aloilla pärjäisi etenkään alkuvaiheessa vain kaupallisesti.”

Joten puhuttaisiinko vielä hetki taiteilijoiden perustulosta?

Kun tätä ehdotetaan, joku kysyy aina, miten voidaan määritellä, kuka on taiteilija ja kuka ei. Sanoisin, että ihan samoilla perusteilla kuin apurahojakin myönnetään. Ei se niin kovin vaikeaa ole. Mutta siinä missä apurahoja myönnetään harvoille, perustuloa voitaisiin maksaa tietyin kriteerein kaikille.

Perustulo takaisi työlle jatkuvuutta ja mahdollisuuden ottaa riskejä sen sijaan, että työskentely loppuu aina apurahaan ja välissä pitää keksiä kaikenlaisia sirkustemppuja itsensä elättämiseksi. Tai täytellä työvoimaviranomaisten lomakkeita. Tai tehdä päätoimisesti työkseen jotain muuta ja harrastaa kirjailijuutta vain sivutoimisesti.

Perustulo voisi toimia jonkinlaisena ponnahduslautana: jos pääsee kiinni parempiin tuloihin, perustulo vähenee tai loppuu. Jos tulot taas tippuvat, kirjailija ei tipu rotkoon vaan takaisin ponnahduslaudan päälle. Ja säätiöt voisivat silti edelleen jakaa muhkeampia apurahoja hakijoille. Apurahatta jääneille perustulo takaisi minimitulon.

Ihmiset eivät kukoista köyhyydessä vaan kuolevat (okei, okei, vähän dramaattista! ehkä ihmiset eivät kuole, mutta taide kyllä kituu henkitoreissaan tämän hallituksen leikkausten jäljiltä)

Sutinen kirjoittaakin osuvasti Aleksis Kivestä: ”Myyttiä apurahatta ahertaneesta Kivestä voidaan myös katsoa toisesta näkökulmasta ja kysyä, miten paljon parempaan hän olisi pysynyt, jos hänen työnsä olisi saanut ansaitsemansa tuen. Ainakin hän olisi saattanut säästyä elämänsä loppupuolta piinanneilta alkoholismilta ja psyykkisiltä vaikeuksilta”.

Ps. Kaikenlaisia matalapalkka-alan ruumiillisia töitä tehneenä olen sitä mieltä, että perustuloa pitäisi itse asiassa maksaa kaikille. On täysin kestämätöntä, että ihmiset eivät tule enää toimeen pelkällä palkalla, vaan joutuvat palkan päälle hakemaan erilaisia sosiaalitukia tullakseen toimeen.

Irvokastahan tässäkin on se, että esimerkiksi suomalaiset ruokakaupat ovat maailman kannattavimpia vertailussa muihin maihin. Vahvalla keskittymisellä on eliminoitu kilpailijat, kun samaan aikaan myyjät tekevät töitä osa-aikaisilla työsopimuksilla ja kuuluvat työtä tekevään köyhälistöön.

Valitsemalla kirjoittamisen olen luopunut mahdollisuudesta omistusasumiseen, palkallisiin kesälomiin, kunnon työeläkkeeseen, hyvään mielenterveyteen ja säännöllisiin tuloihin.

Koska en ole onnistunut monetisoimaan osaamistani - eikä puolisoni ole varakas, vanhempani eivät tarjoa taloudellista tukea enkä asu isoäidin testamenttaamassa perintöasunnossa - olen joutunut (usein paniikissa) ottamaan vastaan joka ikisen työn, jota on tarjottu tai jonka olen onnistunut saamaan.

Työelämäni muistuttaakin lähinnä sekatavarakauppaa, jonka hyllyiltä löytyy kaikkea mahdollista siivoustöistä apurahoihin, kirjoittamiseen, festivaalitöihin, työttömyyteen, opetukseen tai sekalaisiin pätkätöihin sekalaisissa paikoissa.

Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana olen tiennyt tuloni korkeintaan puoli vuotta eteenpäin.

Vastineeksi olen saanut säilyttää jonkinlaisen illuusion vapaudesta ja tehdä itselleni merkityksellistä työtä. Olen käsitellyt kirjoissani aiheita, joista on vaikea tehdä kaupallisia menestyksiä. Siitä huolimatta ajattelen, että ne ovat tärkeitä kirjoja, joilla on oma paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kentällä.

Olen - ystäväni sanoja lainaten - ajatellut, että on tärkeämpää, että kirja tulee luetuksi kuin myydyksi. Täydellisessä maailmassa nämä molemmat tietenkin toteutuisivat, mutta Suomen kokoisessa maassa se on usein mahdotonta.

Ostin tämän Timo K. Mukan elämää käsittelevän teoksen toissa kesänä oululaiselta kirpputorilta. Kirja sisältää runojen ja kuvataiteen lisäksi myös useita Mukan kustantajilleen lähettämiä kirjeitä. Sitaatteja kirjeistä alempana.

Arvostuksen puute näkyy puheissa

Kirjailijoiden toimeentulo on ollut koko syksyn tapetilla. Hallituksen leikkausten, kirjojen arvolisäveron korottamisen ja äänikirjamarkkinoiden päälle lätkäistiin vielä viime viikolla tieto siitä, että kustantamot ovat kaikessa hiljaisuudessa myyneet Spotifylle oikeudet äänikirjoihin.

Aiheesta on käyty kiivasta keskustelua muun muassa Kulttuuriykkösessä ja Helsingin Sanomissa.

Kustantajien vastauksissa häiritsi se, miten kirjailijoista puhutaan aivan kuin nämä olisivat vähä-älyisiä lapsia. Oskari Onninenkin sanoi tänään Kerman ääniversiossa, että kirjailijat pitäisi laittaa käymään muutama kauppatieteen kurssi.

Mistä tämä alentuva sävy johtuu? Miksi me olemme näin automatisoituneita ajattelemaan, etteivät voittoa tekevät yritykset voisi jakaa tuloja jollain tavalla oikeudenmukaisemmin?

Aivan kuin kirjailijat eivät ymmärtäisi bisneksestä tai liiketoiminnasta mitään (mikä on tavallaan loogista, jos katsoo niitä kirjailijan työstään saamia tuloja). Tilanne ei kuitenkaan kerro mitään kirjailijoiden valmiuksista ymmärtää bisnestä, vaan alan rakenteista.

Jos katsoo esimerkiksi tämän Youtube-videon Kuka omistaa kenet? Kotimaiset kustantamot 2025, ymmärtää ehkä vähän paremmin millaisessa todellisuudessa kirjailijat elävät.

Yksittäisillä tekijöillä ei todellisuudessa ole juurikaan valtaa neuvotella omista sopimuksistaan. Kaikki kirjallisuuden lajit eivät ole tasa-arvoisessa asemassa suhteessa toisiinsa. Kaikista aiheista ei voi takoa kultaa. Suomen kokoiseen maahan ei mahdu samaan aikaan montaa supertähteä: huomio on rajallista ja se kohdistetaan usein vain muutamaan kirjailijaan kerrallaan.

On tärkeää myös huomioida, että kustantamot eivät esimerkiksi suostu kertomaan kirjailijoille, millä hinnalla ne myyvät äänikirjojen oikeudet eteenpäin, vaan vetoavat liikesalaisuuteen. Miten tällaisessa tilanteessa voisi edes olla mahdollisuus jonkinlaisiin aidosti tasavertaisiin neuvotteluihin?

Prekaarit kirjoittajat ja isojen firmojen myyntivoitot

Kirjoitin vuonna 2013 Journalistiin esseen, jonka ingressissä julistin reippaasti, että freelance-kirjoittajien työehdot täyttävät nykyään monta paskaduunin määritelmää. Viittasin sillä freelancereiden pieniin palkkioihin, kohtuuttomiin vaatimuksiin luovuttaa kaikki tekijänoikeudet isoille mediataloille ja ottaa samalla täysi vahinkovastuu riitatilanteissa (ja kaiken lisäksi usein salaamaan sopimustensa sisällön).

Viittasin jutussa Journalistiliiton vuotta aiemmin tekemään tutkimukseen, jonka mukaan suurten mediatalojen tilanne oli hyvä, monilla jopa erinomainen. Siitä huolimatta alalta oli kadonnut yli 700 työpaikkaa neljässä vuodessa. Freelancetoimittajien ansiot olivat tutkimuksen mukaan tosin nousseet, mutta vain harvat saivat liiton hinnoitteluohjeen mukaista korvausta työstään.

Kirjailijat ovat samassa tilanteessa. Kirjamessujen jälkeen julkaistussa tiedotteessa isot kustantamot hehkuttivat myynnin kasvua ja kovia tuloksia. Kirjailijoille maksetut rojaltit ovat kuulemma kasvaneet, mutta Kirjailijaliiton jäsenkyselyiden mukaan kirjailijan tulotaso on ollut laskussa koko 2020-luvun ajan.

Kenen taskuun rahat siis katoavat? Muutaman yksittäisen supertähden? Kirjailijoille, jotka eivät vastaa liiton kyselyihin? Liittoon kuulumattomien influenssereiden?

Tästä vastauksesta olisi vaikka hyvä aloittaa. Sen jälkeen voitaisiin hetki pohtia sitä, miksi äänikirjoista maksetaan kirjailijalle vähemmän kuin painetuista kirjoista, vaikka äänikirjan tekeminen on kaiken järjen mukaan kustantamolle huomattavasti halvempaa verrattuna painotuotteen valmistamiseen? (Vai onko, saa korjata jos olen väärässä! Tästä olisi kiinnostavaa kaivaa numeroita jostain.)

Lopuksi voitaisiin siirtyä valtiolliselle tasolle pohtimaan, miten kotimaisen kirjallisuuden monimuotoisuus voitaisiin turvata tulevaisuudessa ilman, että sen merkitys pitää alistaa kaupallisille vaatimuksille.

Muistiinpanoja Timo K. Mukan kustantajille lähettämistä kirjeistä. Typot omiani.

Perustulo taiteilijoille

Irlannissa käynnistettiin kolme vuotta sitten pilottiohjelma, jossa kokeiltiin perustulon maksamista taiteilijoille. Nyt maan hallitus on ilmoittanut, että kokeilusta tulee pysyvä malli. Päätöksen odotetaan muun muassa tuottavan lisää verotuloja ja vähentävän sosiaalikuluja.

Miksi Suomessa ei kokeilla samaa? (tiedän, olen jankuttanut tästä kohta kaksikymmentä vuotta)

En vaadi, että kirjoittamalla pitäisi pystyä ostamaan kesämökkejä tai matkustamaan kerran vuodessa New Yorkiin tai Bahamalle. Työtäni ei motivoi raha, vaan sitkeä usko kirjallisuuden merkityksiin.

Voin hyvin ostaa vaatteeni jatkossakin käytettyinä ja asua loppuelämäni vuokralla, mutta jonkinlainen bare minimum olisi, että tällä työllä voisi olla jonkinlainen mahdollisuus jatkuvuuteen sen sijaan, että ammatillinen tulevaisuus on katkolla puolen vuoden välein.

Kotimainen kirjallisuus ja sen monimuotoisuus ovat pienellä kielialueella niin tärkeitä, että meidän kaikkien tulisi tehdä hartiavoimin töitä sen elinvoimaisuuden eteen. Jonkinlainen kirjailijoille maksettava perustulo olisi ensimmäinen askel oman kielen ja suomenkielisen kirjallisuuden suojelemiseen.

”Toi on niin AI”, hän sanoi.

”Ai miten niin AI?”, kysyin, sillä minusta video näytti aidolta.

”No kato vaikka sen käsiä, kun se taputtaa.”

Tarkensin katseeni käsiin ja totta tosiaan, kun nainen alkoi taputtaa, kädet näyttivät menevän toistensa läpi.

En tunnistanut tekoälyä videosta, mutta väitän haistavani sen heti tekstistä.

Käytän tässä tekstissä Pixabayn ilmaisia kuvia, joista osa on luultavasti tehty tekoälyllä.

Koneen tuottama teksti

Kun avaan nykyään sosiaalisen median, näen joka kerta tekoälyn tuottamia pitkiä monologimaisia tekstejä. Tunnistan ne oudosta, aavistuksen metallisesta sävystä, joka tuntuu lukiessa elottomalta. Sitä ei voi osoittaa samalla tavalla konkreettisesti kuin tekoälyn tekemää kuvaa, jossa ihmiseltä puuttuu yksi sormi kädestä, mutta sen aistii kyllä.

Tekoälyn kirjoittama teksti on liian virheetöntä. Se on mekaanista ja kompaktia, vaikka sitä olisi kuinka promptattu. Siitä puuttuu jonkinlainen ruumiin tuntu.

Inhimillinen kieli syntyy ihmisen keskeneräisyydestä, siitä että me teemme virheitä. Me olemme typeriä ja tunteellisia ja kirjoitamme epätäydellisiä lauseita. Tekoälyn tuottamasta kielestä tuntuu parhaimmillaankin puuttuvan se jokin, joka muodostaa syvemmän yhteyden tekstiin.

Toki on tekstilajeja, joissa tällä ei ole mitään väliä. Tekoälyn käyttö myös demokratisoi julkista tilaa, kun kuka tahansa voi saada äänensä kuuluviin kirjallisessa muodossa, mutta väitän, että ilman kirjoittamisen prosessia, ajatukset jäävät kapeiksi ja yksipuolisiksi.

Kirjoittaminen itsessään nimittäin haastaa jatkuvasti myös reflektoimaan omia ajatuksiaan ja hankkimaan tietoa ajatusten tueksi.

Monet ajatukset ja mielipiteet saattavat tuntua oman pään sisällä tärkeiltä, mutta murentuvat kun niistä alkaa kirjoittaa - sanoja näppäillessä huomaakin äkkiä, ettei tässä ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa, pelkkää tyhjää huminaa.

Kielen ja ruumiin välinen yhteys

Tekoälyn kirjoittamaa tekstiä pohtiessa tuntuu pysäyttävältä ajatella, ettei siitä ole kovin pitkää aikaa, kun puhuttiin vielä käsin kirjoittamisen merkityksestä.

Turun Sanomien jutussa vuodelta 2017 aivotutkija Mona Moisala kertoo, että käsin kirjoittaminen aktivoi ajatteluprosessia eri tavalla kuin koneella näppäileminen.

Jo käden liike itsessään tuottaa paljon infomaatiota.

Kirjailija Riitta Jalonen, joka kirjoittaa - tai kirjoitti, sillä Jalonen muistaakseni ilmoitti, että Omat kuvat (Tammi 2022) jää hänen viimeiseksi teoksekseen - aina käsikirjoituksen ensimmäisen version käsin. Hän sanoo jutussa:

”Käsin kirjoittaessani menen jonkinlaiseen tiedottomaan tilaan, jossa on paljon kanavia auki itseen ja ties minne. Käsiala ei tuo tullessaan mitään tyhjää vaan jotain hirveän tärkeätä.”

Millaisia ihmisen tajuntaan liittyviä piileviä mahdollisuuksia katoaa samalla, kun maailma muuttuu ja teknologia kehittyy? Arkisotutkijoilla saattaisi olla kiinnostavia ajatuksia tähän liittyen.

Kirjoitusprosessi ja ajattelu

Kirjailija Silvia Hosseini kuvaili esseen kirjoittamista käsittelevällä luennollaan kirjoitusprosessiaan seuraavasti:

”Kirjoittajilla on rakenteen tekemiseen eri menetelmiä – oma menetelmäni on työläs ja itsetuhoinen, mutta se on osoittautunut toimivaksi.”

Nauratti, koska tunnistin jotain kuvauksesta.

Oma kirjoittamiseni tuntuu usein räpeltämiseltä. Haalin kasaan kaikenlaista sekalaista materiaalia, jonka ajattelen liittyvän työn alla olevaan tekstiini. Luen kirjoja ja tutkimuksia, kirjoitan muistiinpanoja ja havaintoja ylös ja yritän sitten jossain vaiheessa prosessia puristaa jätekasaa muistuttavasta läjästä kokoon jonkinlaisen ydinmehun, josta kirja sitten syntyy tai on syntymättä.

Tiedän, että on myös toisenlaisia tapoja kirjoittaa, mutta opetuskokemukseni perusteella väitän, että moni kirjoittaja lukeutuu kuitenkin tähän samaan läjään. Osa kirjoittamisen nautinnosta nimittäin syntyy juuri siitä, että kaoottisen sotkun keskeltä alkaa jossain vaiheessa viimein hahmottua se teos, jonka haluaa kirjoittaa.

Prosessi itsessään tuottaa tekstiä

Pitkän tekstin kirjoittaminen on kokemukseni mukaan hidasta ja vaivalloista. Se on epäsiistiä, hähmäistä, tehotonta ja sekavaa. Teksti tuntuu usein rakentuvan ja hajoavan vuoron perään. Illalla nerokkaalta tuntunut ajatus paljastuu päivän valossa palatsista pelkäksi lahonneeksi pihavajaksi.

Siksi käsikirjoituksista kirjoitetaan usein useampi kuin yksi versio. Kirjailija Saara Turunen sanoi muistaakseni joskus kirjoittaneensa yhdeksän eri versiota toisesta romaanistaan (en löytänyt tätä haastattelua mistään, joten muistin varassa mennään).

Kirjoittaminen sopii huonosti tehokkuutta ja tulosta vaativaan aikaan.

Kun tätä ajattelee tarkemmin, niin olisihan se nyt itse asiassa kamalan kätevää (ainakin markkinatalouden näkökulmasta), jos tekoälyn voisi kouluttaa omalla tuotannollaan ja käskeä sen sitten kirjoittaa pelkän idean ja ajatusten pohjalta romaanin ensimmäinen versio.

Tämä tosin sopisi parhaiten sellaiseen kirjallisuuteen, jonka tarkoituksena ei ole luoda mitään uutta ja omaperäistä, vaan toisintaa tuttuja kaavoja jo olemassa olevan kirjallisuuden pohjalta. On itse asiassa varmaan vain ajan kysymys, että kustantamot alkavat tuottaa jonkun menestyskirjailijan tuotannon pohjalta mallinnettuja teoksia markkinoille (vai tehdäänkö sitä jo nyt?).

Tekoäly tekstin tuottajana istuu hyvin ajan henkeen: Ajatelkaa nyt, jos kenenkään ei tarvitsisi enää istua kuukausi- tai vuosikausia ruudun edessä tuijottamassa mätänevää rytökasaa verestävin silmin, kun tekoäly voisi hetkessä jäsennellä maatuvasta jätteestä kukoistavan puutarhan! Tai ainakin jonkinlaisen muovisen ja helposti myytävän version siitä.

Mutta idea ja tarina eivät ole sama asia kuin kirjoittaminen. Kirjoittaminen itsessään synnyttää nimittäin uusia ideoita ja ajatuksia assosiaatioiden kautta. Se mikä saattaa tuntua ideana hyvältä, ei välttämättä toimi paperilla ollenkaan, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta saattaa syntyä jotain, mitä ei olisi ikinä tullut ajatelleeksi ilman kirjoitusprosessin eri vaiheita.

Maailman ajatteleminen ja jäsentäminen

Kun valmistuin kaksikymmentä vuotta sitten toimittajaksi, lainasin opinnäytetyöni alussa toimittaja Anu Nousiaisen sanoja:

”Kirjoittaminen on maailman jäsentämistä. Kirjoittaessa rakennetaan sitä, mitä on koettu, hyviksi lauseiksi. Se on epäolennaisen hylkäämistä ja olennaisen nostamista – vaikka joskus juuri epäolennainen osoittautuu tärkeäksi.”

Uskon, että juuri tämän epäolennaisen löytäminen vaatii lihaa ja verta olevan ihmisen, jonka tajunta kykenee yhdistelemään aistitodellisuuden, kokemusten ja muistojen rikkaruohoista jotain uutta ja ennennäkemätöntä.

Ja haluan uskoa, että suurin osa kirjailijoista valitsee tulevaisuudessakin tekoälyn sijaan sittenkin sen umpeen kasvaneen ja pimeän ryteikön, jonka läpi pitää kulkea naama verillä ennen kuin kirja on valmis.

Tekoälyn käyttäminen kirjoittamisen apuna olisi vähän sama kuin osallistuisi maratonille, mutta kulkisi maaliin golfkärryn kyydissä juoksemisen sijaan.

Ps.

Loppuun vielä pieni uutiskatsaus niille, jotka eivät ole seuranneet alussa mainitsemaani kirjallisuuskeskustelua, mutta ovat kuitenkin kiinnostuneita aiheesta:

Niko Hallikainen julkaisi uusimman teoksensa Prima materian omakustanteena, jonka voi ladata ilmaiseksi netistä. Helsingin Sanomien haastattelussa hän sanoi:

”Suuri yleisö tuskin tietää, että työskentelemme käytännössä palkatta: meille maksetaan vain ennakko, joka sitten vähennetään myöhemmin tilitettävistä tekijänoikeuskorvauksista.”

Pontus Purokuru jatkoi keskustelua Substackissa ja kirjoitti, että ”Kirjallisuus on tällä hetkellä mahdollista vain, koska kirjailijat tekevät työtä ilmaiseksi.”

Silvia Hosseini kirjoitti Imageen esseen, jota en ole maksumuurin vuoksi päässyt lukemaan, mutta Piirin vastineessa todettiin, että jutussa käsiteltiin sivistyksen rapautumisen lisäksi myös lukemisen performointia ja kirjallisuuden influensointia.

Lopuksi keskusteluun osallistui vielä kriitikko Maaria Ylikangas, joka kirjoitti Helsingin Sanomissa, kulttuurijournalismista ja akateemiseksi leimatusta asiantuntijuudesta.

Annoimme sen tehdä surutyötä rauhassa, mutta lopulta kuollut kaveri oli pakko nostaa terraariosta pois. Jäljelle jäänyt gerbiili kävi kerran katsomassa kuolinpaikan tyhjyyttä, syöksyi sitten pää edellä puruihin terraarion nurkkaan ja kuoli siihen asentoon yön aikana.

Se oli lapseni ensimmäinen konkreettinen kosketus kuolemaan.

Se oli musertava kokemus.

Kevyet heinät, Namu ja Manteli! Järjestimme gerbiiliherroille asianmukaiset hautajaiset ja laskimme ne marraskuun hämärissä multiin lapsen kummitädin maille.

Miksi kirjoitin kolme vuotta kuolemasta?

Olin muutama vuosi sitten keskustelemassa kirjoistani Hannikaisen kirjaolkkarissa, kun toinen haastattelijoista kysyi, miksi kaikki naiset kuolevat esikoisromaanissani Villa Vietin linnut (Savukeidas, 2016). Vitsailin jotain siitä, että sadan vuoden kuluttua kaikki tässä baarissa nyt istuvat ihmiset ovat kuolleet, joten eihän siinä tavallaan ole mitään kummallista.

Mutta haastattelija oli oikeilla jäljillä. Kun aloin kirjoittaa esikoisromaaniani, isäni oli juuri kuollut ja lapseni syntynyt. Postilaatikkoon tipahti yhtenä päivänä sekä ensimmäisen sikiöseulonnan että kuolemansyyntutkinnan tulokset.

Elin keskellä syntymän ja kuoleman kysymyksiä. Ne siirtyivät sekä tietoisesti että tiedostamatta keskeneräisen käsikirjoitukseni sivuille.

Kun jatkoin myöhemmin samojen kysymysten käsittelyä teoksessani Kuplat (Karisto, 2021), olin lyhyen ajan sisällä menettänyt lähes kymmenen ihmistä läheltäni. En edes muista, kuinka monet hautajaiskahvit join niiden vuosien aikana.

Kuolema on vääjäämätön tosiasia, joka hallitsee kaikkea elämää. Kun ammattikorkeakoulussa piti vuosia sitten kirjoittaa synopsis dokumenttielokuvaan, jonka aiheena oli Ammattilainen, kirjoitin haudankaivajan työstä.

Miksi?

En tiedä.

Ehkä kuolema veti jo silloin puoleensa, koska sen ympärille tuntui tiivistyvän jonkinlainen puhumattomuuden kulttuuri. Tai ehkä käsittelin kuolemanpelkoa, joka pesiytyi jo lapsena sisälleni, kun humalainen isäni uhkasi toistuvasti tappaa itsensä.

Tai ehkä aiheen juuret olivat jossain paljon syvemmällä, jossain ihmisen perimmäisessä halussa selvittää, mistä tässä elämässä on kyse, mitä kuolema tarkoittaa ja mihin me tämän rajallisen aikamme tällä planeetalla käytämme.

Kertojan käsitys marraskuusta ja kuolemasta kirjassa Kuplat.

Aiheen tyhjeneminen

Kun aloin kirjoittaa teostani Kuplat, pelkäsin hysteerisesti omaa kuolemaani. Kirjan työnimi oli vielä siinä vaiheessa Kuolinpesä, ja se syntyi keskellä henkilökohtaista kriisiä. Vähitellen käsikirjoitus laajeni omakohtaisten pelkojen rinnalla käsittelemään esseistisellä otteella kuoleman kohtaamista ja menettämisen pelkoa yleisemmällä tasolla.

Ajattelen silti, että ennen kaikkea kirjani käsittelee kuitenkin elämää. Mitä enemmän kirjoitin kuolemasta, sitä lähemmäksi pääsin itse elämää. Olen jälkikäteen melkein kaivannut niitä viiltävän tietoisia hetkiä, kun pelkkä hengittäminen tuntui ihmeeltä:

“Hengitykseni höyrysi koleassa ilmassa ja kylmä hiipi takin läpi iholle. Kun ruumiskoira alkoi vinkua toisen veneen keulassa, tiedostin äkkiä niin kirkkaasti ja terävästi olevani elossa, että tuntui hetken siltä kuin olisin pystynyt yhteyttämään taivaalta lankeavan valon viirussa. Hengittäminen tuntui ihmeelliseltä. Sormeni liikkuivat lämpiminä paksujen lapasten sisällä ja ruumiini suorastaan kuhisi elämää. Aurinko siirtyi Kaupunginteatterin takaa kokonaan esiin, ja lokakuun valo sokaisi hetkeksi silmäni.” (Kuplat, 2021)

Romaanin rinnalla kirjoitin lastenkirjaa Luutarhan tarinoita, joka käsittelee erilaisia kuolemaan liittyviä uskomuksia eri puolilla maailmaa (Karisto, 2020 yhdessä kuvittaja Marjo Nygårdin kanssa).

Lastenkirja oli romaanin kirjoitusprosessin kääntöpuoli, reflektio aiheen herättämistä sivupohdinnoista: Millainen on kristinuskon taivas? Voiko ihminen syntyä uudelleen? Miksi ennen uskottiin, että vainajat palaavat takaisin kummittelemaan? Miten tällaisia kysymyksiä voisi pohtia yhdessä lapsen kanssa?

Monet kuolemaa käsittelevät lastenkirjat pyrkivät kohtaamaan kuolemaan liittyvän surun ja menettämisen tunteen. Ne on suunnattu lapsille, jotka ovat kohdanneet kuoleman omassa elämässään. Halusin kirjoittaa niiden rinnalle kirjan, jossa kuolema olisi vasta kysymys ilman menetyksen aiheuttamaa surua ja ikävää.

Lähtökohtana oli ajatus siitä, että mitä enemmän me tiedämme kuolemasta, sitä vähemmän meidän tarvitsee pelätä sitä.

Luutarhan tarinoista on tehty myös 15-osainen kuunnelmasarja YLE Areenaan.

Vaeltelevat aiheet

Ajattelen joskus, että kirjojen aiheet ovat kuin Jerikonruusuja. Ne saattavat vaeltaa aavikolla vuosikausia kuiviksi palloiksi käpertyneinä vailla riittävää vettä ja valoa.

Sitten joku, ehkä kirjailija, juuttuu ajattelemaan aihetta.

Kuolleelta näyttävä kuiva käppyrä alkaa avautua ja herää lopulta henkiin. Kirjailija ravitsee aihettaan heittäytymällä kiihkeään dialogiin sen kanssa: aihe salamatkustaa kuukausia tai vuosia kirjailijan matkassa lounaspöytien keskusteluihin, saunan lauteille, kävelyille metsään tai oluelle ystävien kanssa. Se tunkeutuu kirjailijan uniin ja ajatuksiin, eikä lakkaa vaivaamasta ennen kuin kirjoitusprosessi on saatettu loppuun.

Ja kun kirja lopulta tulee valmiiksi ja se julkaistaan, aihe sulkeutuu. Kirja viskaa kirjailijan ulos teoksesta. Jerikonruusu käpertyy takaisin käppyräiseksi palloksi ja jatkaa vaeltamista aavikolla. Ja eräänä päivänä joku toinen löytää aiheen taas uudelleen ja alkaa ravita sitä omilla ajatuksillaan. Syntyy uusi teos.

Tavoitteeni oli möyriä kuolema-aiheessa niin pitkään ja niin perusteellisesti, että se lakkaisi lopulta vaivaamasta ajatuksiani. Olen käsittääkseni onnistunut siinä suhteellisen hyvin, sillä en usko, että löydän kuolemasta mitään uutta sanottavaa - ainakaan tässä kohtaa elämää.

Hetki gerbiilien hautaamisen jälkeen viime marraskuussa.

Lopuksi: oikaisu aiempaan haastatteluun

Käytän nyt tilaisuuden hyväkseni ja teen oikaisun yhteen vanhaan haastatteluun, jossa puhuin Luutarhan tarinoita -kirjan taustoista. Jutun otsikossa lukee: ”Kuolemasta on hyvä puhua pienenkin lapsen kanssa, sanoo kirjailija Kirsi Alaniva”.

Oikeastaan otsikossa pitäisi lukea: Kuolemasta on hyvä puhua pienenkin lapsen kanssa, jos lapsi itse kiinnostuu aiheesta ja haluaa keskustella siitä.

Noin.

Kylläpä helpotti.

Otsikko on vaivannut kokonaista viisi pitkää vuotta, sillä se antaa ymmärtää, että lasten naamaan pitäisi hieroa aihetta kysymättä ja väkisin.

Ei pidä.

Mutta jos lapsi kysyy jotain kuolemasta, siihen olisi syytä vastata. Aikuinen voi omien pohdintojen tueksi lukea kuolemaa käsittelevää kirjallisuutta ja miettiä etukäteen, mitä haluaisi lapsen kysymyksiin vastata.

Lapsen koulussa tekemä veistos Mantelista on muistona kirjahyllyssä.

Tärkein palaute Luutarhan tarinoista on tullut suuresti arvostamaltani kollegalta, kirjailija Veera Vähämaalta, joka on käyttänyt kirjaa tukena sanataiteen opetuksessa. Lapset ovat saaneet tunneilla tehtäväksi keksiä Luutarhan hengessä hahmoja, joiden elämistä ja kuolemista on yhdessä kirjoitettu tarinoita:

“Muuan tyyppi asui Robloxissa ja sai sydärin kun Orkolero Orkalaa varastettiin Steal a Brainrotissa. Näin yhdistyy kas sanataide, kaunokirjallisuus & lasten oma kulttuuri”, Vähämaa kirjoitti syksyn alussa Instagramissa (lupa tekstin lainaamiseen pyydetty).

Voisin lisätä listaan vielä perään kuolemakasvatuksen, jota suomalaisissa kouluissa voisi tarjota enemmänkin!

Kaikesta lukemastani huolimatta en osannut itsekään täysin varautua gerbiiliemme kuoleman aiheuttamaan musertavaan suruun, mutta osasin ainakin antaa tunteille tarpeeksi tilaa ja lapselle mahdollisuuden puhua asiasta.

Lukuvinkkejä Pyhäinpäivään:

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika. (Like, 2007. Suom. Marja Haapio)

Klassikkoteos puolisonsa menettäneen kirjailijan yrityksestä ymmärtää tapahtunutta.

“Maagisen ajattelun aika on kirja luopumisesta, surusta ja siitä epätodellisesta tilasta kun toinen on mennyt ja silti jollain tavalla kaikessa tekemisessä vielä läsnä. Ei suostu hiipumaan. Se on myös lohdullinen kirja.” - Levoton lukija

Caitlin Doughty: Hyvää kuolemaa etsimässä. Matkalla täältä ikuisuuteen - Kertomuksia arvokkaasta kuolemasta ja hautausrituaaleista (Viisas Elämä, 2017. Suom. Jaana-Mirjam Mustavuori)

Amerikkalaiseen tyyliin vetävästi kirjoitettu tietokirja kuoleman konkreettisesta puolesta ja siihen liittyvistä rituaaleista eri puolilla maailmaa. Jos kuolema aiheena pelottaa, suosittelen tarttumaan tähän. Doughty kirjoittaa hauskasti, mutta lämpimän kunnioittavasti ja pohdiskellen aiheesta.

Henna Mäkelin: Kuolema. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää. (S&S, 2018)

Informatiivinen tietokirja paitsi kuolemasta, myös surusta, kivusta ja kärsimyksestä. Sisältää mm. luvun “Miten puhua lapselle surusta ja kuolemasta?”, jossa kerrotaan, miten eri ikäiset lapset käsittävät kuoleman, miltä lapsen suru näyttää ja annetaan konkreettisia vinkkejä aiheen käsittelemiseen.

Ulf Nilsson & Eva Eriksson: Leikitään hautajaisia (Kustannus-Mäkelä, 2006. Suom. Raija Viitanen)

Suosittelen tätä lämpimästi pienemmille lapsille, jotka haluavat puhua kuolemasta. Kirjassa lapset harjoittelevat erilaisia kuolemaan liittyviä rituaaleja hautaamalla mm. kuolleita mehiläisiä.

Ja vuonna 2017 ensi-iltansa saanut animaatioelokuva Coco sopii tietysti koko perheen katsottavaksi vainajien muistopäivän kunniaksi!

Olemme lajina kehittyneet vain siksi, että opimme aikoinaan tekemään yhteistyötä toistemme kanssa (toinen aihe on sitten se, millaista tuhoa olemme onnistuneet tekemään tämän supervoimamme ansiosta).

Ajattelin lukiessa Tutkijaa, jonka kanssa olen kymmenen vuotta jakanut kaikki apurahansaajan ylä- ja alamäet. Alkuaikoina luuhasimme baareissa, joimme pullotolkulla punaviiniä ja juttelimme milloin mistäkin, usein työn alla olevasta käsikirjoituksestani tai Tutkijan väitöskirjasta (joka btw paisui lopulta lähes 500-sivuiseksi, koska hän on hyvin perinpohjainen ihminen).

Korona-aikana kävelimme kymmeniä kilometrejä ympäri Aurajokea ja raivosimme räntäsateessa maailman (ja työelämän) vääryyksistä. Nykyään jaamme sivistyneesti pöytäpaikan isommassa työhuoneessa ja järjestämme muutaman kerran vuodessa tyhy-päivän, jolloin lintsaamme töistä ja teemme yhdessä jotain kivaa samalla kun nuijimme maailmaa paremmaksi paikaksi.

Uskalsin vuokrata paikan työhuoneelta vasta sen jälkeen, kun ihana vuokranantajamme oli maksanut muutamaksi kuukaudeksi vuokran julkisivuremontin vuoksi. Nykyään jaamme pöytäpaikan puoliksi Tutkijan kanssa: puolet kuukaudesta hänelle, puolet minulle = puolikas lasku.

Mikään ei yhdistä ihmisiä yhtä vahvasti kuin yhteinen vihollinen: kapitalismi, patriarkaatti, hiekoittamattomat kävelykadut tai syksyn viimeinen apurahahylsy.

Mutta meitä yhdistää myös rakkaus yhdessä ajattelemiseen!

Muistan elävästi erään pimeän illan, kun olimme juoneet aivan liikaa viiniä ja seisoimme horjuen tupakoimassa jonkun turkulaisen baarin pihalla.

Minä sönkötin jotain sokraattisesta menetelmästä, siis siitä, että jonkinlainen totuuden tapainen on löydettävissä vain dialogin kautta, yhdessä muiden ihmisten kanssa. Ja että itseään ja omia totuuksiaan pitää jatkuvasti haastaa, muuten kehitys pysähtyy ja näkee vain oman napansa.

Tutkija kiihtyi (hän kiihtyy aina innostuessaan) ja alkoi puhua siitä, miten kaikki tutkimus rakentuu aina aiemman tutkimuksen päälle, sitä ei koskaan tehdä yksin ilman muita, mutta siitä huolimatta tässä maailmassa rakastetaan tarinoita yksilöneroista, usein miehistä, jotka ovat aina rakentaneet kaiken menestyksensä aivan yksin, ihan itse, ilman kenenkään muun apua.

Syyskuussa vietimme tyhy-päivää Ruissalossa. Ensin kävimme vähän kävelemässä, sitten uimassa (eli istuimme kaksi tuntia porealtaassa) ja lopuksi syömässä.

Kirjailijoiden myyttiset kammiot

Kirjan kannessa lukee usein vain kirjailijan nimi (kustantamon lisäksi). Kirja ei kuitenkaan koskaan synny tyhjiössä ilman muita ihmisiä, vaan on aina tavalla tai toisella vuorovaikutuksessa maailman kanssa, vähintäänkin elävien tai kuolleiden kirjailijoiden, mutta usein myös ystävien, kollegoiden, kustannustoimittajien tai taustahaastateltavien kanssa.

Siitä huolimatta etenkin kirjallisuudessa vaalitaan edelleen jonkinlaista kuvaa nerosta, joka istuu hämärässä kammiossa (eli päänsä sisällä) yksin kirjoittamassa teoksiaan. Ja sitten kirja putkahtaa maailmaan tuosta vain, tämän ihmeellisen neron suurista aivoista, ilman kenenkään muun apua.

Haluaisin murskata tämän käsityksen!

Esimerkiksi edesmennyt Miki Liukkonen, jonka julkisuuskuva rakentui jonkinlaisen neromyytin varaan, käytti ystävänsä, sarjakuvataiteilija Ville Rannan haastattelun mukaan usein tämän puolison Rebekan ajatuksia kirjoissaan.

”Rebekan kanssa ei ole koskaan tylsää, sillä hän ajattelee ihan eri tavalla kuin minä. Painan Rebekan jännät näkökulmat mieleeni ja toistan niitä ominani. Niin teki myös ystävämme, kirjailija Miki Liukkonen. Mikin viimeisessä romaanissa Vierastilassa on paljon Rebekan ajatuksia.” (Kodin Kuvalehti 7.5.2024)

Ja sellaista kirjoittaminen on!

Ajattelu kehittyy yhdessä muiden ajattelun kanssa. Kirjoittaminen on paitsi kirjoittamista, myös keskustelemista, kokeilemista ja tunnustelemista. Jonkinlaista haparointia pimeässä, kunnes joku – kustannustoimittaja, ystävä, lehdestä luettu essee – loksauttaa jotain tärkeää paikoilleen ja teksti löytää oikean asennon. Samalla saattaa löytyä myös jotain uutta ja yllättävää, jotain mitä ei olisi tullut ikinä ajatelleeksi ilman muita ihmisiä.

Renny Harlin ja miesnerouden historiallinen jatkumo. Muistelin juttua (IL 18.9.2025) lukiessa Salvador Dalín sanoja: “Every morning when I wake up, I experience an exquisite joy —the joy of being Salvador Dalí— and I ask myself in rapture: What wonderful things is this Salvador Dalí going to accomplish today?”

Teksti tarvitsee valoa ja ravinteita

Luin vähän aikaa sitten kirjailija Helmi Kekkosen kirjan Näin minä sen kirjoitin (Kosmos, 2025), jossa hän kuvailee Finlandia-ehdokkaana olleen teoksensa Liv! (Siltala, 2024) kirjoitusprosessia.

Meinasin tukehtua kateuteen (tällaisia alhaisia tunteita tämä ammatti välillä herättää!), kun luin Kekkosen kuvailua yhteistyöstään kustannustoimittajan kanssa: Kuulen Sarin äänestä tutun innostuksen ja ilon, sen, johon olen vuosien aikana oppinut luottamaan. Hän tekee kysymyksiä ja ehdotuksia, pohtii mahdollisia lopetuksia ja haastaa minua menemään vielä rohkeammin ja syvemmälle päähenkilöni kokemukseen.

Pohdin lukiessa, että tuollaistahan sen pitäisi olla! Kaikilla kirjailijoilla pitäisi olla joku, joka kulkisi tekstin rinnalla, haastaisi, pohtisi ja kannustaisi. Heiluttaisi valkoista lippua jossain kaukana maalin merkiksi. Auttaisi sekä kehittymään kirjailijana että kehittämään tekstiä parhaimmaksi mahdolliseksi versioksi itsestään.

Mutta harvoilla tällaista mahdollisuutta kai nykyään enää on. Oletan, että sekin liittyy jollain tavalla kiireeseen ja tehostamiseen: kustannustoimittajien aikaa ja palveluita on supistettu ja niitä tarjotaan vain rajatusti.

Tiedän, etteivät kaikki kirjailijat halua näyttää keskeneräisiä käsikirjoituksiaan kenellekään tai kaipaa ylipäätään muiden kommentteja ennen kuin kokonaisuus on kasassa, mutta itse ajattelen, että keskustelu on kirjoittamisen lähtökohta. Keskeneräiset ja idullaan olevat tekstit imevät juurillaan ravinteita muiden ajatuksista ja huomioista.

Olen vetänyt Turun yliopistolla luovan kirjoittamisen aineopintojen seminaaria useamman vuoden ja nähnyt, miten käsikirjoitusten hauraat idut kasvavat vahvoiksi taimiksi ja lopulta kokonaisiksi kukoistaviksi puiksi ja pensaiksi, kun ne saavat vain tarpeeksi valoa ja ravinteita eli kannustavaa palautetta ja muiden innostuvia ajatuksia.

Siksi tärkein vinkkini kirjailijaksi haluaville onkin se, että hanki itsellesi ystäviä, jotka lukevat ja innostuvat teksteistäsi! Tapasin Tutkijan aikoinaan opiskellessani itse juurikin luovan kirjoittamisen seminaarissa, ja yhä edelleen hän on yksi niistä korvaamattomista ystävistäni, jotka lukevat ja kommentoivat tekstejäni vuodesta toiseen ja kannustavat jatkamaan silloinkin, kun olen täysin valmis vaihtamaan ammattia.

Paras kustannustoimittajani ikinä on lapseni, joka on siirtynyt kuunteluoppilaasta tarkaksi palautteen antajaksi. Kun luin tätä lastenkirjan käsikirjoituksen ensimmäistä versiota hänelle kesällä ääneen, sain tärkeää informaatiota: “Blaablaablaa, miksi sä selität jotain sen äidin vaatteista, mua kiinnostaa mitä sillä lapsella on päällä!”

Lopuksi: pieni ylistys ystävyydelle

Lupasin kertoa, mistä unohdin puhua fiktiivisessä kirjamessuhaastattelussani. Se oli ystäväni Arkistorotta! Elli ja sata napaa (WSOY, 2024) kirjan kaikkein tärkein influensseri oli tietenkin Arkistorotta, kaikkien esikuvieni äiti.

Arkistorotta suhtautui omaan kehoonsa ja sen röllyköihin hyväksyvästi jo kauan ennen sosiaalista mediaa. Häneltä olen itse asiassa oppinut koko sanan röllykkä sen kaikissa lempeissä ja rakastavissa merkityksissä.

Tutkin kehollisuutta koskettamisen näkökulmasta vuonna 2005, kun aloin tehdä silloista lopputyötäni ammattikorkeakoulussa. Suunnittelin dokumenttielokuvaa, johon olisin halunnut kuvata ja haastatella Arkistorottaa, joka istui siihen aikaan usein alastonmallina kuvataideopiskelijoiden luokissa.

Olisin halunnut jakaa dokumentin kautta Arkistorotan ilmiömäistä kykyä nauttia omasta kehostaan, mutta lopulta dokumentti-idea hautautui. Sen sijaan käsittelin lopputyössäni kehollisuutta ja koskettamista pitkän lehtijutun muodossa muun muassa rintasyövän myötä toisen rintansa menettäneen naisen ja vaikeasti kehitysvammaisen lapsen äidin näkökulmista.

Kirjojen aiheilla on siis usein paljon pidemmät juuret kuin aluksi muistaa! Siksi haastattelu on myös formaattina petollinen, se tarjoilee ensimmäiset ja ilmeisimmät vastaukset.

Ruumiillisuuden tematiikka on kulkenut mukana myös muissa teoksissani, esimerkiksi esikoisromaanissani Villa Vietin linnut (Savukeidas, 2016) sekä kuoleman näkökulmasta lasten kuvakirjassa Luutarhan tarinoita (Karisto, 2020, yhdessä kuvittaja Marjo Nygårdin kanssa) ja omakohtaisessa teoksessa Kuplat (Karisto, 2021).

Kuolema-aihetta olen puolestaan käsitellyt jo opiskeluaikoinani haudankaivajan työtä käsittelevässä lyhyessä dokumenttielokuvassa Multa (2004).

Kirjailijat pääsevät harvoin eroon omista aiheistaan, vaikka kuinka pyristelisivät. Kirjailija Iida Rauma sanoi joskus jossain haastattelussaan jotenkin niin, että jos ei olisi näitä aiheita, voisin tehdä työkseni jotain aivan muuta.

Ps. En jaa enää tämän jälkeen linkkejä näihin teksteihin Instagramin kautta. Joudun sitä varten lataamaan sovelluksen takaisin puhelimelleni, ja joka kerta melkein kuulen, miten sen sisältä kuuluu SLURPS! ja aivoni imeytyvät sinne kuin mustaan aukkoon. Sitten tuijotan vuorokauden putkeen tuttujen ja tuntemattomien kuvia, stooreja ja keloja ja kirjoitan sataa eri viestiä, kunnes havahdun koomaa muistuttavasta tilasta ja poista äpin vähän äkkiä puhelimeltani.

Tässä iässä monet asiat ja ajatukset on nähty ja kuultu moneen kertaan. Vaatii työtä, ettei henkinen kehitys pysähtyisi ja katse jämähtäisi tuijottamaan jonnekin myyttiseen menneisyyteen.

Pähkäilin viime viikolla, että pitäisikö lähteä kirjamessuille vai ei. Lopulta annoin periksi, suljin puhelimen koko viikonlopuksi ja luin Jon Fossen teoksen Toinen nimi (WSOY, 2025. Suom. Katriina Huttunen).

Onneksi, sillä lukukokemus oli poikkeuksellisen intensiivinen.

Olisin ensimmäisten 20 sivun jälkeen halunnut paeta kirjan kanssa jonnekin; pois kotisohvalta, pois televisiosta pauhaavan jääkiekko-ottelun vierestä, pois ruutuaikaa kinuavan lapsen luota. Olisin halunnut olla kirjan kanssa kahdestaan, lukea, ajatella ja tuijottaa aina välillä ikkunasta ulos merta tai taivasta.

Hidasta proosaa

Toinen nimi sisältää kaksi ensimmäistä osaa Nobel-palkitun Jon Fossen pääteoksesta Septologia, joka on kokonaisuudessaan yli tuhatsivuinen tutkielma mm. taiteen luonteesta, Jumalasta, alkoholismista ja ajan kulumisesta.

Fosse kutsuu Herman Raivion kritiikin mukaan tyyliään hitaaksi proosaksi, ja siltä se myös tuntuu, mutta ei raskautensa vaan syvyytensä vuoksi. Lähes 500-sivuisen kirjan juurihetki käsittää vain noin vuorokauden mittaiset tapahtumat, vaikka ajallisesti teoksessa liikutaan paljon pidemmällä ajanjaksolla lapsuudesta nykyhetkeen ja ehkä myös tulevaisuuteen.

Kehämäinen kerronta on kuin aaltojen liikettä; mennyt vetäytyy ja palaa taas hetken kuluttua takaisin, vähän muuttuneena, mukanaan kenties hylkytavaraa, kunnes katoaa taas jonnekin tajunnan laitamille.

Kun aloin perjantaina illalla lukea kirjaa, olin varma, että se jää kesken. Lähinnä kai siksi, että kestävyyteni pitkien romaanien kanssa on ollut heikohkoa lapsiperhe-elämän alusta saakka.

Ja myönnettäköön, myös siksi, että pelkäsin kirjan olevan liian vaikea itselleni.

Tommi Melenderin kritiikissä luvattiin, että “Septologia ei ole lukijoita hylkivää taideproosaa”, mutta yhdestä pitkästä, katkeamattomasta virkkeestä koostuvan teoksen lukeminen tuntui silti, noh, haasteelta (luen myös haastavampaa taideproosaa, mutta sen aika ja paikka ei ole työviikon jälkeen sohvalla, kun yritän rentoutua).

Mutta kirja olikin kaikkea muuta kuin haastava!

Noin sivulla 16 tapahtui jotain – kirjan kieli ui jollain tavalla sisälleni ja lomittui osaksi omaa ajatteluani, mukautui omaan hengitykseeni, tuli osaksi omaa sisäisyyttäni. Ajattelin, ettei tällaista teosta voi olla olemassa, ettei kukaan voi kirjoittaa samaan aikaan näin syvällä ja silti oudon ilmavalla ja kevyellä kielellä.

Romaanissa uskon löytänyt taidemaalari Asle yrittää pelastaa kaupungissa asuvan Aslen, joka ei pysty lopettamaan juomista. Myös hän on taidemaalari. Ajaessaan kylän ja kaupungin väliä Aslen mieleen nousee kuvia, joissa mennyt ja tuleva limittyvät unenomaisina näkyinä. Tärkeä osa on myös naapurissa asuvalla kalastaja Åsleikilla, jonka kanssa Asle keskustelee ja joka vie joka joulu yhden Aslen maalauksen sisarelleen lahjaksi.

Ihmisen ajattelun avaruus

Lukiessa pohdin ihmisen ajattelun avaruutta, sitä miten kaikki aika on aina läsnä sisällämme ilman kronologisia jäsennyksiä. Pohdin kipua ja pimeyttä ja sitä, mistä ja millä tavalla ihminen etsii itselleen pelastusta ja minne se hänet vie. Pohdin taiteen luonnetta, valoa, pyhyyksiä, jumaluuksia sekä ihmisen kykyä pysähtyä niiden äärelle.

Veneessä on niin monta ruskeaa väriä että Asle menee aivan pyörälle päästään katsoessaan niitä, mutta tuntuu hyvältä nähdä miten ruskea Vene on ruskea niin monella tavalla, siinä on niin monta ruskeutta vaikka se onkin ruskea, ja Asle näkee kaikki nämä ruskeat värit juuri sellaisina, ruskeina väreinä, ei veneen ruskeina väreinä vaan yksittäisinä väreinä, vain väreinä, ja hän näkee miten ne sulautuvat toisiinsa, ja miten yksi ruskea väri antaa itsestään seuraavalle ja kaikille muille ja tekee niistä jotain aivan muuta kuin mitä ne muuten olisivat, sillä Vene on ruskea, se on selvää, ja herajuusto on ruskeaa, ja Äidin käsilaukku on ruskea, Asle ajattelee, vaikka ne ovat niin erilaisia värejä kuin olla voivat

(Jon Fosse: Toinen nimi, Suom. Katriina Huttunen)

Lukeminen on toisinaan yksityistä, syvästi henkilökohtaista. Siksi en halua kirjoittaa tästä kirjasta enempää. Haluan varjella lukukokemustani samaan tapaan kuin varjelen joskus elokuvia: katson niitä yksin vain siksi, etten halua kenenkään pilaavan kokemustani heti elokuvan jälkeen kertomalla siitä oman mielipiteensä.

Taiteen iloja Kööppenhaminan Glyptoteekissa, jossa vietin heinäkuussa neljä hurmoksellista tuntia.

Puhelimen sulkeminen itsessään on retriitti

Sunnuntaina join aamukahvia ja tuijotin sateista maisemaa ikkunan toisella puolella. Mietin, miksi ihmiset eivät hanki enemmän taidetta koteihinsa.

Mietin, miksi ihmiset sijoittavat varojaan johonkin nimettömiin rahastoihin tai hankkivat aina vain lisää omaisuutta sen sijaan, että menisivät taidegalleriaan ja ostaisivat vaikka maalauksen (joojoo, tiedän että näitä molempia voi tehdä rinnakkain, mutta tajuatte varmaan, mitä yritän sanoa).

Join kahvia ja mietin, etten halua avata puhelintani enää koskaan. Tuntui siltä kuin olisin ollut kaksi päivää retriitissä. Lopulta oli pakko avata (koska sovitut asiat ja aikataulut). Kun kytkeydyin takaisin verkkoon, tilasin ensimmäisenä paitsi Toisen nimen, myös septologian ensi keväänä ilmestyvän toisen osan Minä on toinen.

Onpahan sitten edes kirjallisuutta luettavana ensi keväänä, jos töitä ei löydy eikä apurahaonni ole ollut myötäinen.

Viime vuonna samaan aikaan, samassa tilanteessa (= rahat loppumassa), ostin Museokortin. Ja sitä edeltävänä vuonna ystäväni Maalauksen. Selviän helposti ilman uutta talvitakkia tai olohuoneen mattoa, mutta ilman taidetta en selviä.

Ja mitä taas tulee kännykkäpaastoon, niin sanoisin, että viikonloppu kirjan kanssa tuntui lähes henkiseltä kokemukselta. Aivoni addiktoituvat helposti ja häiriintyvät jokaisesta piippauksesta. Ja vaikka olenkin lähes luopunut somesta, kulutan edelleen kaikenlaista sirpaleista mössöä kännykän ruudulta ja mesoan pikaviestimissä väsymykseen asti ellei joku ota luuria pois kädestäni.

Siksi on välillä hyvä olla hiljaa ja keskittyä lukemalla vain jonkun toisen ajatuksiin.

Ihmettelen, jos luostarit ja askeettinen elämä ei 20 vuoden sisällä trendaa nuorison keskuudessa – ihan vain siksi, että meinaamme tukehtua jo nyt kaikkeen tähän tavaraan ja meluun ympärillämme.

Ps. Muistin juuri, että ostinhan minä kirjoja myös syyskuussa! Hukkasin Tove Janssonin Kesäkirjan bussiin matkalla Galtbyn satamasta kotiin ja tilasin kolme uutta tilalle. Yhden annoin lukemisen jälkeen residenssinaapurilleni, toisen syntymäpäivälahjaksi ystävälleni ja kolmannen pidin itse. Aion lukea sen ääneen lapselleni, jos saan siihen vain luvan (ei ihan itsestään selvyys esiteinin kanssa).

Meiltä ilmestyi viime vuonna kuvittaja Marjo Nygårdin kanssa lasten kuvakirja Elli ja sata napaa (WSOY, 2024), joka käsitteli ihmiskehojen moninaisuutta.

Pääsin viime syksynä Helsingin Kirjamessuille peruutuspaikalle puhumaan otsikon Yhteiskunnalliset aiheet lastenkirjallisuudessa alla, mutta muita esiintymisiä ei ollut.

Kirjan pohjalta tehtiin kuitenkin yksi haastattelu Kaksplussaan. Myöhemmin ilmestyi myös muutama ilahduttavan kiittävä arvostelu IBBY Finlandissa ja Lapsen Maailmassa:

“Tämä ihastuttava kuvakirja on kuin karnevalistinen ilotulitus kehojen monimuotoisuudelle!” (IBBY Finland)

“Pikkutyttö Elli sen sijaan puhuu kauniisti röllyköistä ja muhkuroista – ihan kaikenlaisista ihmisistä.” (Lapsen Maailma)

Tämä on käsittääkseni kuvakirjalle jo aivan pökerryttävän hyvä määrä huomiota!

Paljon jäi kuitenkin sanomatta, joten kirjoitan tänne omaan Substack -valtakuntaani nyt kaiken sen, mistä en päässyt viime vuonna puhumaan.

Kirjaa on Sanaston tilastojen mukaan lainattu viime vuonna kirjastoista lähes 4000 kertaa, joten se on heittämällä myös lainatuin kirjani koskaan! Varsinkin jos ottaa huomioon, että se ehti olla saatavilla vain seitsemän kuukautta, ei koko vuotta.

“Ajattele Elli, että säkin koostut miljardeista atomeista, jotka tekee joka päivä valtavan määrän työtä tehdäkseen susta juuri sut”, äiti sanoo ajatuksiinsa uponneena.

Haastattelija: Sinulta ja Marjo Nygårdilta ilmestyi viime vuonna lastenkirja Elli ja sata napaa, haluaisitko kertoa vähän kirjan taustoista?

Alaniva: Toki! Mukavaa, kun kysyit. Aloin suunnitella kirjaa koronakeväänä, kun lapseni sanoi suutuspäissään, että hän haluaisi itselleen laihan äidin. Vitutti. Ei niinkään se, mitä lapsi sanoi, vaan se, että elämme sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jo 6-vuotias lapsi tietää, millainen keho on hyväksyttävä ja millainen ei.

Purin raivoni apurahahakemukseen. Koneen Säätiö jakoi sinä keväänä apurahoja niin sanottuihin kotiresidensseihin, ja suunnittelin, että teen etäyhteyksien kautta ryhmähaastattelun, johon olisin kutsunut tutkija ja taiteilija Saara Särmän, kirjailija ja taiteilija Raisa Omaheimon, toimittaja ja aktivisti Tytti Shemeikan ja tanssija Evaleena Vuorenmaan.

Olin seurannut heitä kaikkia jo pitkään somessa ja tullut tietoiseksi niistä normeista, joita erilaisiin kehoihin liittyy. Olin kuullut heidän kauttaan esimerkiksi ensimmäistä kertaa sanan läskiviha, ja alkanut nähdä sen merkit niin itsessäni kuin ympäristössäni.

Edellä mainittujen lisäksi seurasin myös lukuisia muita henkilöitä, joiden tekemä somesisältö vaikutti radikaalisti omaan kehosuhteeseeni.

Voisi siis sanoa, että koko kirjaa ei olisi olemassa ilman sosiaalista mediaa ja niitä lukuisia ihmisiä, jotka jaksoivat viikosta ja kuukaudesta toiseen vääntää lihavuuden terveysriskeistä jankkaaville ihmisille rautalangasta, että kehopositiivudessa on kyse ihmisoikeuksista. Siis siitä, saavatko esimerkiksi lihavat, vammaiset, ei-binääriset tai muut kuin valkoiset kehot olla olemassa ilman järjestelmällistä syrjintää (hämmentävän monen mielestä ei saisi).

Joten vaikka olen piiskannut sosiaalista mediaa monesta asiasta, niin onhan sillä ollut omat kiistattoman hyvät puolensa!

Kirjoitin työsuunnitelmaani, että olisin halunnut pohtia yhdessä haastateltavien kanssa, miten aihetta voisi käsitellä nimenomaan lasten kanssa ja lasten näkökulmasta. Ajattelin, että juuri lasten sensuroimattomat kommentit ulkonäöstä ovat kaikille tuttuja.

Lapset rikkovat usein sellaisia sosiaalisesti hyväksyttyjä sääntöjä, joita suurin osa aikuisista noudattaa (siis kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa, internetissähän ne säännöt on jo kauan sitten haudattu).

En saanut apurahaa, mutta aihe jäi kytemään takaraivooni.

Meksikolaisen pop taiteilija Jose Rodolfo Loaiza Ontiverosin teos “Mirror, mirror on the wall” (2014) nyrjäytti aikoinaan ensimmäisen kerran ajatteluani liittyen kehonkuvaan. Kuvan hahmo täyttää länsimaiset kauneusihanteet kaikilta muilta osin paitsi kehon koon osalta, se riittää provokaatioon.

Haastattelija: Millaisia kysymyksiä pohdit kirjoitusprosessin aikana?

Alaniva: Halusin kirjoittaa lastenkirjan, joka käsittelisi erilaisia kehoja ja kehollisuutta lempeän katseen kautta ja välittäisi lapsille keho- ja kasvurauhaa.

Pohdin paljon kehohäpeää ja sitä, miten paljon se rajoittaa ihmisten elämää. Milloin me hävetään meidän liian isoa nenää, milloin näppylöitä, milloin karvoja tai väärän kokoisia jalkoja, ryppyjä, liian ohuita huulia, roikkuvia luomia, väärän värisiä hiuksia, leveää namaa, tuuheita kulmakarvoja – you name it.

Mietin myös, miten näkymättömäksi ihminen muuttuu, jos hän ei koskaan näe kuvia itseään vastaavista ihmisistä. Ja miten puhua lapsen kanssa erilaisuudesta ja miten opettaa muihin ihmisiin liittyvää suvaitsevaisuutta.

Tai miten esimerkiksi kertoa, ettei laiha ole synonyymi kauniille tai terveelle (tai edes onnelliselle)? Miten esittää lapsen kielellä ajatuksia, joiden taustalla on usein monimutkaisia yhteiskunnallisia asenteita ja pitkään jatkunutta, etenkin naisten ulkonäköön liittyvää, kontrollointia?

Tässä nyt muutamia ajatuksia, joiden kanssa työskentelin.

Haastattelija: Mistä varsinainen kirjoitusprosessi sitten lähti liikkeelle?

Alaniva: No, sain ensinnäkin pienen apurahan kirjan kirjoittamiseen ja Marjo innostui lähtemään työpariksi. Sen jälkeen kävelin tietysti kirjastoon tutkimaan, millaisia lastenkirjoja aiheesta oli julkaistu aiemmin. Koska kirjasto oli suljettu koronarajoitusten vuoksi, tein aineistopyynnön kirjaston ihanalle virkailijalle, joka pienen odottelun jälkeen kantoi ison kasan lasten kuvakirjoja tiskille.

Halusin tutkia, millaisia representaatioita lastenkirjallisuudessa oli erilaisista kehoista. Mietin, miten stereotypioita voisi purkaa ja rakentaa kirjallisuuteen uusia, eri kokoisten ja eri näköisten kehojen mentäviä aukkoja.

Suomenkielisiä kirjoja ei aiheesta juurikaan löytynyt, mutta ruotsinkielinen Bara rumpor (Annika Leone ja Bettina Johansson, 2019) teki vaikutuksen! Kuvissa ei kainosteltu, vaan niissä oli alastomia ihmisiä erilaisissa kehoissa uimahallin suihkutiloissa.

Lempikuvassani yksi hahmoista on nostanut toisen jalkansa pukuhuoneen penkin päälle ja ison takapuolen alta, reisien välistä, pilkistää tuuhea tuhero (anteeksi lapset, tämä haastattelu on nyt suunnattu vain aikuisille!).

Tai no, Ruotsissa voi myös lastenkirjassa kirjoittaa alapääkarvoituksista näin villillä ja anarkistisella tavalla:

Det finns många nakenfisar att titta på i duschen! Mira tycker att det är spännande med snippor. En del är alldeles kala, en del har massor av hår, några ser ut som att dom nästan lipar och några har stubbigt hår.

“Titta mamma, den där tantens snippa ser ut som Lakrits! Massor av morrhår ju! Och den där ser ut som en nakenråt...”

(Annika Leone&Bettina Johansson: Bara rumpor, Lilla Piratförlaget 2019)

Kirja tuntui jotenkin vapauttavalta: tuoltahan ihmiskehot näyttävät alastomina eri asennoissa kuvattuina! Tuollainen näky meitä kohtaa julkisen uimahallin pesu- ja pukutiloissa! Tuollaisia kommentteja lapset saattavat heittää ilman arvottavaa sävyä. Ne opitaan vasta myöhemmin yhteiskunnallisten asenteiden kautta.

Aloin samalla kerätä Instagramista itseäni inspiroivaa kuvamateriaalia. Koko kirjoittamiseni lähtökohta oli näyttää, miten ihanilta erilaiset kehot näyttävät omissa silmissäni!

Lopuksi haastattelin vielä Syömishäiriöliiton asiantuntijaa Katri Mikkilää aiheesta. Hänellä oli teräviä ja tärkeitä huomioita, jotka auttoivat työstämään omaa ajattelua ja käsikirjoituksen ensimmäistä versiota.

Olin lukenut taustatyönä Marja Kihlströmin kirjan Oikeilla nimillä: Seksuaalikasvatusopas aikuisille (Kosmos, 2023), jossa Mikkilä sanoo:

“Muistetaanko, että kehon kokoon vaikuttaa aina kokonainen elämäntarina, ei koskaan yksin se, kuinka paljon tai vähän joku syö tai liikkuu. Vahvistetaanko yhteiskuntamme ihannoimaa hoikkuutta, tehokkuutta ja pystyvyyttä, vai annetaanko sekä ulkonäöllisesti että toiminnallisesti erilaisille kehoille tilaa olla olemassa?”

Mikkilän sanat olivat koko kirjoitusprosessin ytimessä: halu tehdä tilaa erilaisille ihmisille ja monipuolistaa kuvaa ihmiskehojen kirjosta.

Haastattelija: Kiinnostavaa! Olisiko sulla antaa joku esimerkki näistä mainitsemistasi inspiraation lähteistä?

Alaniva: Hmmm! No silloin, kun olin vielä Instagramissa aktiivinen, seurasin esimerkiksi ruotsalaista Kajsa Kobrania (@kobranhugger), jonka välitön ja humoristinen suhde omaan kehoon teki vaikutuksen. Muistan katselleeni kuvia ja ajatelleeni, etten ole koskaan aiemmin nähnyt esimerkiksi mahaa, joka näyttää nauravan!

Tällainen hupsutteleva asenne omaan kehoon tuntui ihanalta ja vapauttavalta. Itselläni on ollut aina iso maha. Olin ehkä kuusivuotias, kun lastenlääkäri sanoi neuvolassa, että pömppömaha häviää kyllä sitten jossain vaiheessa. No ei hävinnyt.

Sen sijaan kuuntelin väsymiseen asti tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kommentteja oletetusta raskaudestani, kunnes sitten viimein 34 vuoden kypsässä iässä olin viimein oikeasti raskaana ja arvailut loppuivat.

Katsokaa nyt tätä tyyppiä! Eihän häntä voi kun rakastaa (paitsi tietty kaikki internetin vihaiset “lihavuus on terveysriski” -ihmiset). Ihanaa, että somessa on tarjolla myös tällaista sisältöä kaiken haitallisen, syömishäiriöitä ja itseinhoa ruokkivan materiaalin rinnalla.

Haastattelija: Millainen suhde sulla on nykyään omaan kehoosi?

Alaniva: Kehoni on ollut jonkinlaisessa muutoksen tilassa läpi elämäni, niin kuin kai meillä kaikilla, mutta eniten se muuttui synnytyksen jälkeen. Muistan, miten eräänä päivänä, lapseni ollessa ehkä neljävuotias, katsoin itseäni peilistä ja totesin sen ilmiselvän tosiasian, että kaikkien näiden lihomisen pelon täyttämien vuosien jälkeen olin viimein oikeasti lihava.

Se oli vapauttava kokemus. Sen jälkeen ei tarvinnut enää pelätä läskivahinkoa, kuten Raisa Omaheimo kuvaa lihomisen pelkoa kirjassaan Ratkaisuja läskeille (S&S, 2022). Vahinko oli jo tapahtunut. Ei tarvinnut enää vilkuilla omaa kuvaa paniikissa ikkunoiden heijastuksista ja miettiä, että näytänkö lihavalta. Asia oli ilman vilkuiluakin päivänselvä. Sen jälkeen suhteeni omaan kehooni rentoutui.

Muiden suhde kehooni sen sijaan jännittyi. Sain jatkuvasti erilaisia pyytämättä tulleita vinkkejä painonhallintaan. Kun lääkäri esimerkiksi ehdotti, että voisin syödä enemmän täysjyväviljoja, olisin halunnut vetää häntä turpaan (olin vastaanotolla aivan toisesta syystä).

Olisi edes kysynyt ensin, syönkö jo mahdollisesti täysjyväviljoja! Tai mitä esimerkiksi kuuluu, miten nukun, olenko stressaantunut, millaisia talouteen, lähipiiriin tai omaan jaksamiseen liittyviä huolia minulla on tai miten kuormittavaa meidän arki ylipäätään on. Noin niinku aluksi.

Haastattelija: Haluaisitko sä vielä sanoa tai lisätä jotain tähän loppuun?

Alaniva: Joo, mä olen huomannut, että kaikenlainen laihdutussisältö on taas vyörynyt ihan ennen näkemättömällä volyymillä eri medioihin. Se tuntuu kauhealta. Jokaisella ihmisellä on oikeus päättää omaan kehoonsa liittyvistä asioista, kuten laihduttamisesta tai kauneusleikkauksista, mutta onko siihen liittyvää sisältöä pakko jakaa ja julkaista?

Ehdottaisin, että seuraavaksi kehorauhaa voitaisiin laajentaa myös mediasisältöihin: kuukauden panna kaikelle ulkonäkö- ja laihdutuspuheelle! Ei ainuttakaan juttua mistään syömiseen, laihduttamiseen tai ulkonäköön liittyvästä asiasta.

Tämän voisi toteuttaa vaikka joka vuosi tammikuussa, kun kaikenlaiset “elämäntapamuutosta” tarjoavat yritykset rahastavat ihmisten itseinholla ja tahkovat luultavasti vuoden parasta tulostaan.

Jännä, että lastenkirja, jonka hahmoilla on karvoja, näppylöitä, syntymämerkkejä, isoja vatsoja, ruttuisia vatsoja, luomia, ryppyjä ja arpia (siis kaikkea sellaista elävään kehoon liittyvää, mikä pyritään usein systemaattisesti piilottamaan muiden katseilta) herättää aikuisissa ihmisissä näin voimakkaita tunteita. Siis vapaus olla omassa kehossaan ilman muiden tuomitsevia sanoja tai katseita. Kuvakaappaus Suomalaisen kirjakaupan tuoreista arvosteluista, jotka löysin sattumalta tätä tekstiä kirjoittaessa.

Haastattelija: No niin, kiitos haastattelusta Kirsi Alaniva! Ja kiitos myös teille fiktiivinen yleisö, että jaksoitte lukea tänne saakka. Kirja on kustantamon varastosta lähes loppu, mutta näyttäisi siltä, että sitä voi edelleen tilata mm. kirja.fi -sivustolta.

Alaniva: Kiitos myös minun puolestani! Tuntuu, että sain kerrankin sanottua tästä aiheesta kaiken, minkä halusin.

Voisin tähän perään vielä lisätä, että koska meillä Suomessa on edelleen upea kirjastolaitos, kirjaa voi lainata ihan ilmaiseksi vielä sen jälkeenkin, kun sen kaupallinen potentiaali on hyödynnetty.

Haastattelija: Kiitos. Ja seuraavaksi lavalle…

Alaniva: Ja hallitukselle voisin vielä lähettää sellaisia terveisiä, että poistakaa nyt saatana se kirjojen naurettava 14% arvolisävero ja tehkää jotain sen eteen, että suomeksi kirjoitettuja kirjoja on kannattavaa kirjoittaa ja julkaista myös tulevaisuudessa.

On järkyttävää, että verottaja saa kirjamyynnistä mahdollisesti enemmän tuloja kuin kirjailija. Ja että kirjat ovat niin kalliita, ettei kenelläkään ole varaa enää ostaa niitä. Ottakaa mallia vaikka Tanskasta, joka aikoo poistaa kirjojen arvolisäveron kokonaan tukeakseen lukutaitoa ja kannustaakseen ihmisiä ostamaan enemmän kirjoja.

Haastattelija: Tästähän olisi kiinnostavaa jatkaa, mutta nyt lavalle…

Alaniva: Ja nyt kun pääsin vauhtiin, niin myös tätä lainauskorvausta olisi syytä nostaa ja sassiin! Elli ja sata napaa -kirjaa lainattiin Sanaston tilastojen mukaan viime vuonna 3859 kertaa (KIITOS kaikille teille, jotka lainaatte!).

Tänä vuonna lainauskorvausta maksetaan kuitenkin vain 0,25 euroa per laina, koska kirjoja lainausmäärät ovat nousseet.

Sanaston mukaan kirjoja lainattiin viime vuonna enemmän kuin kertaakaan 19 vuoteen, mutta lainauskorvauksiin varattu määräraha ei noussut. Sen sijaan tekijöiden saama korvaus laski, koska summa jakautuu nyt entistä useamman tekijän kesken.

Kuulostaako reilulta? Missä on meidän bonukset?

Saan napakirjan vuoden 2024 lainauskorvauksista 40 % eli yhteensä koko viime vuoden lainoista 395,50 euroa bruttona.

(Korjaus alkuperäiseen tekstiin: kirjoitin, että loput 60% summasta tilitettäisiin kuvittajalle Kopioston kautta. Kyseessä on kuitenkin Sanaston oma kuvavähennys, jonka avulla määräraha voidaan jakaa kirjailijoille oikeudenmukaisemmin siten, että selvästi tekstipainotteisista teoksista voidaan maksaa täysi korvaus eli tänä vuonna 0,25 euroa per laina. Kopiosto tilittää sitten omasta määrärahastaan kuvittajille korvaukset omien periaatteidensa mukaisesti.)

Eli voitte siellä hallituksessa ihan tykönänne miettiä, onko tämä kohtuullinen korvaus tästä työstä! Ja ylipäätään kaikesta siitä työstä, mitä me kirjailijat ja kuvittajat teemme muun muassa lasten lukutaidon, lukemisen ja suomenkielisen kirjallisuuden eteen.

Kirjailijat eivät saa kuukausipalkkaa. Kirjailijaliiton edellisen tuloselvityksen mukaan kaunokirjailijan myynnistä ja tekijänoikeuskorvauksista (mm. Sanaston korvauksista) saama mediaanitulo oli 1 713 euroa vuodessa. Siis VUODESSA. Miettikää!

Samaan aikaan kirjat kuitenkin tarjoavat mukavan kuukausipalkan mm. kustantamoiden toimitusjohtajille, kustannustoimittajille, graafikoille, painotalojen työntekijöille, äänikirjabisnekselle, kirjakaupoille jne. Toisin sanoen työpaikkoja ja veronmaksajia valtiolle.

Tätä kuviota vasten tuntuu käsittämättömältä, että apurahoista on leikattu ja leikataan vielä lisää. Ne ovat suurimmalle osalle ainoa mahdollinen tapa tehdä tätä työtä, mutta silti niitä riittää vain harvoille. Suurin osa hakijoista jää nimittäin kokonaan ilman apurahaa.

Haastattelija: Öhm…

Joo… tota, pahoittelut tästä vähän agressiivisesta sävystä. On mennyt vähän tunteisiin nämä viime aikaiset leikkaukset.

Haastattelija: No niin, ehkä me nyt päästetään yleisö kuuntelemaan seuraavaa kirjailijaa?

Alaniva: Joo, päästetään vain! Perjantainahan alkaa Turun Kirjamessut. Siellä kannattaa mennä kuuntelemaan ainakin mahtavia esikoiskirjailijoita Vy Tramia (su klo 15:30), Mikko Kohoa (pe klo 14) ja Mira Kreivilää (su klo 13) sekä yhtä lempikirjailijaani Piia Leinoa, jolta on juuri ilmestynyt uusi romaani Hämärän laulu (pe klo 13:30).

Hyviä kirjamessuja kaikille!

Kun lähdin heinäkuun puolivälissä Kökariin residenssiin, poistin Goodreadsin (ja sen myötä itselleni asettamani lukutavoitteen tälle vuodelle) kännykältäni. Päätin, että luen loppukesän aikana vain yhden kirjan. Se oli Tove Janssonin Kesäkirja, joka on vuosia odottanut hyllyssäni luetuksi tulemista.

Lopulta luin kirjaa heinäkuun puolivälistä syyskuun alkuun asti, hitaasti, yhden luvun kerrallaan, hurmioituen.

Lukemisesta tuli jonkinlainen meditatiivinen hetki - kuin rukous, jolloin pyyhin ajatuksista kaiken muun ja keskityin vain tekstiin eli Janssonin lähes järkyttävän hienoon kerrontaan ja maailmaan, jossa voi yöllä kyykkypissalla sekoittaa oman valtimosykkeensä saaren ohi kulkevan silakkaveneen jyskytykseen.

Tove Janssonin Kesäkirja on yksi hienoimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Olen varma, että lukukokemuksen väkevyyteen vaikutti se, että annoin kirjalle aikaa. En yrittänyt ahmia, kiiruhtaa tai varsinkaan suorittaa sitä.

Minuutintarkka (työ)elämä

Ystäväni työskentelee sote-alalla. Työnantaja oli laskenut jokaiselle työntekijälle käytettävissä olevan työajan minuutin tarkkuudella niin, että jokaiselle työntekijälle pitäisi jäädä päivässä viisitoista minuuttia ylimääräistä aikaa. Kun työntekijät olivat vastustaneet uutta mallia ja kertoneet, ettei annettu työaika riitä millään kaikkien tehtävien hoitamiseen, esihenkilöt olivat kehottaneet kääntymään työterveyden puoleen, jos tuntuu siltä, ettei pärjää omassa työssä.

Tällaisessa maailmassa me elämme. Kaikki lasketaan rahassa, tehokkuus minuuteissa. Inhimilliset näkökulmat hukkuvat kapitalismin kääreisiin. Eläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri Jan Schugk sanoi Ylen haastattelussa, että ”yhteiskunta joutuu maksamaan kovan hinnan siitä, että voimakkaan minäkeskeinen ajattelutapa yleistyy ja yksilön oman hyvinvoinnin merkitys korostuu”.

Schugk listasi haastattelussa kolme keskeistä syytä sairauspoissaolojen lisääntymiselle. Yksikään niistä ei ollut esimerkiksi työnantajien heikko sitoutuminen työntekijöiden hyvinvointiin, työehtojen heikentäminen tai työelämän vaatimusten epäinhimillistyminen.

Huvittavaa koko jutussa oli se, että koko kapitalistinen talousjärjestelmähän perustuu yksilökeskeisyyteen. Se nimenomaan kannustaa ihmisiä ajattelemaan juuri omaa etuaan. Ja jos palkka on niin pieni, ettei se riitä edes elämiseen eikä työ tarjoa mitään muuta lisäarvoa elämään, miksi yksilön pitäisi asettaa työnantajan etu oman hyvinvointinsa edelle?

Just asking.

Radion tarjoama yhteys maailmaan

Kun palasin residenssistä syyskuun alussa kotiin, yritin tuoda sieltä edes yhden hyvän rutiinin mukanani. Ostin käytetyn radion. Olen laittanut sen nyt viikon verran joka aamu päälle sen sijaan, että työntäisin korviini kuulokkeet ja kuuntelisin jotain itse valitsemaani podcastia tai äänikirjaa.

Radion kuunteleminen on lisännyt yhteyttäni maailmaan aivan toisella tavalla kuin sosiaalinen media koskaan. Kuuntelen uutisia, toimittajien valitsemia kappaleita, sotateollisuuden asiantuntijoiden haastatteluita, juttuja kuun vaiheiden merkityksestä eläinten käyttäytymiseen tai ihan vain merisäätä jossain kaukana kaupunkien ulkopuolella.

Radio ei polarisoi, se ei vaadi ottamaan kantaa, valitsemaan puoltaan tai houkuttele ostamaan uusia talvikenkiä, puhelinta tai lippuja toiselle puolelle maailmaa. Se lisää tietoa maailmasta, avartaa omia näkemyksiä ja saa tuntemaan, että olen kiinni maailmassa jollain yhteisöllisemmällä tavalla.

Samalla se rauhoittaa kuumana kiehuvat aivot.

Kiehuvia aivoja rauhoittaa myös se, että tuijotan ikkunasta ulos ja seuraan hitaasti eteneviä asioita: syksyn tuloa, valon värin vaihtumista, seitin tuhoutumista ja jälleenrakennusta. Kaupungissa maisemat ovat staattisempia ja yksityiskohtia on vaikeampi erottaa, saaristossa ne taas korostuvat ja kiinnittävät huomion helpommin itseensä.

Pyöräteillä kiitävät nahkakuulat

Itselleni yksilökeskeisyyden huippua edustavat tällä hetkellä työmatkapyöräilijät. Siis ne kireät lihaskimput, jotka kiitävät kaduilla kenestäkään muusta välittämättä ja rimputtavat vihaisina kelloa kaikille, jotka uhkaavat hidastaa niiden vauhtia (syke saattaisi hidastaessa vaikka tippua ei-tehokkaalle ja ei-tavoitteelliselle tasolle!)

Kun kävin heinäkuussa Kööppenhaminassa, törmäsin aivan toisenlaiseen pyöräilykulttuuriin. Ihmiset polkivat, eivät nyt ehkä hitaasti, mutta miellyttävän inhimillisellä vauhdilla pyöräteillä, jotka olivat keskustassa täysin tasa-arvoisessa asemassa autoteiden rinnalla. Kukaan ei huutanut, ohitellut tai kilkutellut kelloa.

Ajattelen, että työmatkapyöräilijöissä näkyy ehkä parhaiten yksilökeskeinen tapa hahmottaa maailmaa: minä on kaiken keskipiste, liikenteessä ei huomioida muiden tapaa liikkua, muiden vauhtia, suuntia tai ylipäätään toisenlaisia tarpeita. On vain oma ruumis, vauhti ja tie, jota pitkin pitäisi saada kiitää ilman häiritseviä muita.

(Lisättäköön tähän, että olen itsekin työmatkapyöräilijä ja vihaan skuutteja ja autoilijoita vielä enemmän kuin näitä katukiitäjiä. Kirjoitan niistä ehkä joskus oman tekstin.)

Lukutaidon ja hitauden välinen yhteys

Maanantaina julkaistiin tiedote uudesta selkokirjahankkeesta. Sen mukaan Suomessa on jo reippaasti yli puoli miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsevat selkomukautettuja kirjoja. Kohderyhmään kuuluu ihmisiä, joilla on haasteita lukemisen kanssa (mm. suomen kieltä opiskelevat maahamuuttajat, ikäihmiset tai muistisairaat, kehitysvammaiset ja oppimisen haasteista kärsivät).

Käsittääkseni joukossa on nykyään myös paljon lapsia, joiden lukutaito ei vain yksinkertaisesti riitä yleiskielisten tekstien lukemiseen. Hanke on siis laastari vuotavan avohaavan päällä (ystäväni on kuvaillut samoilla sanoilla kaikkia apurahansaajille kehitettyjä hankkeita, joilla yritetään paikata valtavia puutteita perustason rakenteissa).

Pitäisi selvittää juurisyyt ja puuttua niihin: miksi lapset eivät enää opi koulussa lukemaan kunnolla? Miksi vain 56 % suomalaisista nuorista saavuttaa PISA-tutkimusten mukaan riittävän lukutaidon työelämän ja opiskelun näkökulmasta?

Tai miksi esimerkiksi oma lapseni teki ensimmäiset vuodet koulussa joka ilta kaksi tuntia matematiikan läksyjä, mutta luki vain muutaman kerran läksynä koulusta annettua kaunokirjallista teosta? (tiedän, tässä on luokkakohtaisia eroja, ja viidennestä luokasta eteenpäin myös oman lapseni koulussa on ollut erillinen lukutunti)

Laps on kauneimmillaan lukiessaan. Kuva kesältä 2020, kun olin ensimmäistä kertaa Kökarissa residenssissä.

Miten ja millaiseksi kieli kehittyy, jos yhä enenevä määrä ihmisiä lukee vain selkokirjoja, joissa sanat ovat helppoja, rivit lyhyitä ja vaikeita lauserakenteita ei käytetä? (oletan, että saan tähän kattavan vastauksen huomenna, kun vietän tyhy-päivää ystäväni Tutkijan kanssa, joka kumoaa aina kaikki huolipuheeni kieleen liittyen).

Ja siis joka tapauksessa tärkeintä on, että luetaan.

Mutta pohtiiko kukaan missään, kuinka paljon lukemisen haasteisiin mahtaa nykyään vaikuttaa esimerkiksi se, että sen vaatimaa aikaa ja hitautta ei tunnisteta? Tai ehkä tunnistetaan, mutta sille ei vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi aikaa.

Kerron siitä ehkä jollain toisella kerralla. Nyt tekee mieli kirjoittaa residenssityöskentelystä ja haukkua samalla vähän hallitusta.

Residenssissä saa aina pienen tunnun siihen, millaista tämä työ voisi olla. Millaista olisi, kun voisi vain kävellä, ajatella ja kirjoittaa. Millaista olisi, kun kalenterissa ei olisi sivutöitä, lounastreffejä, lääkäriaikoja, vanhempainiltoja tai päättymätöntä listaa tekemättömiä asioita. Millaista olisi, kun ei tarvitsisi koko ajan kirjoittaa apurahahakemuksia, työhakemuksia ja selvityksiä milloin minnekin.

Toki olen täälläkin kirjoittanut apurahahakemuksia, pääsykoehakemusta ja yhtä sivutyötä, sillä nykyinen apurahani loppuu marraskuussa, ja sen jälkeen olen taas yhtä lirissä kuin aina ennenkin. Siitä huolimatta residenssi on mullistanut jälleen kerran mahdollisuuteni keskittyä vain omaan työhöni.

Eräs meritoitunut kirjailijakollegani sanoi keväällä, että hänen kaksikymmenvuotisen uransa aikana on ollut vain kaksi kokonaista viikkoa, jolloin olosuhteet kirjoittamiselle ovat olleet täydelliset.

Luulen, että olen nyt tämän kesän aikana käyttänyt omat kaksi viikkoani. Tai oikeastaan neljä, sillä olin Kökarissa ensimmäiset kaksi residenssiviikkoa jo heinäkuussa.

Kuva: Kalliot Hamnön saarella kirkon takana.

Taiteen tekemisen realiteetit

Valitin muutama vuosi sitten eräälle henkilölle siitä, miten kuluttavaa on elää vuodesta toiseen pienillä ja epävarmoilla tuloilla ja yrittää siitä huolimatta kehittyä ammatillisesti ja uskoa oman työnsä tulevaisuuteen. Henkilö kuunteli myötätuntoisesti, mutta kertoi sitten heti perään ihailevansa amerikkalaisia, jotka nousevat aina pystyyn kaatumisen jälkeen. Nämä kekseliäät amerikkalaiset jakoivat kuulemma aamulla postia, hoitivat päivällä naapurin lapsia ja ajoivat vielä illalla taksia.

Ymmärsin kyllä rivien välissä olevan vihjeen. Teki mieli jatkaa keskustelua Yhdysvaltojen opioidikriisistä, mutta sen sijaan kerroin, että sitähän meidän apurahansaajien elämä jo on ‒ paitsi että suurin osa tekemästämme työstä on ilmaista, näkymätöntä tai yksinkertaisesti täysin turhaa (terveisiä vain Kelalle ja työvoimaviranomaisille, kuulin radiosta, että siellä on avattu ilmiantolinja, jonne voi käräyttää ”töitä” tekevät työttömät kansalaiset).

Kuva: Kanervat kukkivat Kalenin vaellusreitin varrella.

Omistavat työttömät ja rahattomat työttömät

Harvat päättäjät tuntuvat ymmärtävän, kuinka paljon akateemista ja innovatiivista kapasiteettia kaadetaan viemäristä alas, kun kalliisti koulutetut, tieteen ja taiteen parissa vuosikausia työskennelleet ihmiset pakotetaan muille aloille tai työnnetään taloudellisesti ja henkisesti niin ahtaalle, että tuloksena on mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä ja köyhyydestä johtuvia liitännäissairauksia.

Miksi hallituksessa ei pohdita, mihin sitä kapasiteettia voisi käyttää leikkaamisen ja kyykyttämisen sijaan! Millaista uutta teknologiaa, palveluita tai ratkaisuja voitaisiin keksiä, jos kaikki se aivomassa vapautettaisiin perustoimeentulon kanssa kamppailemisesta. Tai miten paljon enemmän tästä yhteiskunnasta ylipäätään löytyisi yritteliäisyyttä ja uskoa tulevaisuuteen, kun kaikille taattaisiin sama perustulo, jonka päälle voisi rakentaa työtä ilman jatkuvaa selvitysten tekemistä ja pelkoa katuojaan kaatumisesta.

Näiden kysymysten pohtimisen sijaan tämä hallitus leikkasi työttömiltä mahdollisuuden tienata 300 euroa kuukaudessa ilman, että se vaikuttaa työttömyyskorvauksen määrään (Kelan peruspäiväraha verojen jälkeen on 595 euroa kuukaudessa). Sen sijaan omistava luokka voi edelleen tienata 311 euroa pääomatuloja kuukaudessa ilman, että se vähentää työttömyyskorvauksen määrää.

Omistava luokka voi siis osittain vapaasti kerryttää omaisuuttaan työttömyyden aikana, mutta töitä tekevän työttömyyskorvausta leikataan joka ikisellä tienatulla eurolla.

Kuva: Vanhan pappilan takaa lähtee meditaatiopolku, joka johtaa rantaan.

Kuva täydellisestä kirjoittamisen tilasta

Mutta palataanpa takaisin residenssiin. Apuraha loppuu vasta marraskuussa, joten sitä ennen aion ottaa ilon irti työn tekemisestä. Täällä ei ole kiire minnekään. Lähin kauppa on kahdeksan kilometrin päässä ja kahviloita, ravintoloita ja ihmisiä ei enää tähän vuodenaikaan ole täällä päässä saarta. On vain ikkunan takana avautuva merenlahti, rannassa huojuvat kaislat ja todellisuus, joka kiertyy tekstin ympärille.

Aina välillä voi käydä residenssinaapurin kanssa kävelemässä tai uimassa, ettei meininki ala muistuttaa liikaa Hohtoa. Sanaton sopimus kuitenkin on, ettei ole mitään painetta olla sosiaalinen. Kirjoittaminen vaatii ympärilleen ehdotonta hiljaisuutta.

Ja kun on tarpeeksi tilaa ja rauhaa, voi jopa tiskaaminen tuntua nautinnolta. Olen ottanut tavaksi tiskata päivän astiat aina viimeisenä illalla. Sytytän kynttilät, avaan radion ja upotan käteni lämpimään veteen. Huuhdon tiskaamalla ajatukseni tyhjäksi ennen nukkumaan menemistä.

Havainnot maailmasta ovat mahdollisia vasta, kun vauhti hidastuu. Yksityiskohtia ei näe, jos on koko ajan kaasu pohjassa. Ja tätä residenssissä työskentely on parhaimmillaan. Herään aamulla, laitan kahvin tippumaan, syön aamiaisen, pesen hampaat ja tuijotan viisi minuuttia keittiön ikkunasta, miten maisema soi. Ohuet keltaiset heinät helisevät tuulessa, kivimuuri ja kallio värähtelevät matalasti, tervalepän oksat paukkuvat kohti maata ja marjapensaan liike sahaa sivuttain.

Annan ajatusten avautua rauhassa. Sitten istun alas ja alan kirjoittaa.

Meidän perheessä kausi aloitettiin jo heinäkuun puolivälissä keuhkotaudilla, ja jatkettiin nyt koulujen alettua jollain mystisellä nielutulehduksella. Ensin nousi kuume, sen jälkeen järkyttävä kurkkukipu. Tuntui siltä kuin kurkussa olisi ollut kirves pystyssä. Pahinta kaikessa oli kuitenkin se, että päässäni soi koko viikon korvamatona Ismo Alangon Taiteilijaelämää (käytiin muutama viikko sitten katsomassa Absoluuttisen Nollapisteen keikka ja nähtiin kaupan päälle myös Ismo Alanko, valitettavasti).

Ollaan perinteisesti sairastettu kaksi kunnon tautia vuodessa, joten toivottavasti tämän vuoden saldo oli nyt tässä, kiitos!

Kuva: Todiste siitä, että myös istumatyö voi kuormittaa kipeänä. Ihmettelin työhuoneella, miksi on niin huono olo. Kun pääsin kotiin, kuume oli noussut yli 38 asteeseen ja aktiivisuusrannekkeen mukaan sydän oli hakannut 237 zone-minuutin verran työpäivän aikana. Yleensä noita minuutteja kertyy noin 30-40 sellaisina päivinä, kun pyöräilen työhuoneelle ja takaisin.

Myel-vakuutus on muutakin kuin pelkkä työeläkemaksu

Jokainen tutkija ja taiteilija, joka on saanut yli neljän kuukauden työskentelyyn tarkoitetun apurahan, tietää että apurahasta maksetaan Myel-maksua. Itse maksan esimerkiksi keväällä saamastani puolivuotisesta apurahasta yhteensä 1775,37 euroa vakuutusta (vastaa meidän taloudessa kahden kuukauden vuokraa ja Kirjailijaliiton vuoden jäsenmaksua).

Harvempi tietää, että jonkun hähmäisen eläkertymän (Mikä eläke? Kun elää kädestä suuhun, ei ehdi keskittyä tulevaisuuteen ja murehtimaan, millä sitä sitten joskus eläisi) lisäksi vakuutus kattaa myös apurahakauden aikaiset lyhytaikaiset sairastumiset.

Sain viime syksynä infernaalisen keuhkotaudin vain muutama viikko sen jälkeen, kun olin lusinut kotona ensin lapsen koronan ja sitten omani. Keuhkotauti (epäilen että se oli joko mykoplasma tai hinkuyskä) pilasi töiden lisäksi myös Ville Leinosen akustisen keikan, josta kannoin erityisen pitkään kaunaa. Sairastaessani tajusin, etten ole koskaan hakenut sairauspäivärahaa (paitsi tietty palkkatöissä, missä sairaslomatodistus on pakollinen).

Aloin siis viimein selvittää, miten mystinen Mela-sairauspäiväraha toimii käytännössä. Muutamaa viikkoa myöhemmin tilille kilahti 278,74 euroa. Se oli korvaus kuudesta sairaslomapäivästä yhteensä kymmenen päivää kestäneestä taudista. Ostin rahalla ökykalliit liput Sigur Rósin ja Tampereen filharmonisen orkesterin yhteiselle keikalle, jonne ei olisi muutoin ollut ikinä varaa mennä. Vähimmäiskorvaus Ville Leinosen menettämisestä!

Kuva: Mela-korvauksen hakeminen on yksinkertaista. Hakemus tehdään Melan sivuille kirjautuneena, ja myös päätös tulee sinne.

Sairauspäiväraha pähkinänkuoressa

Mela maksaa sairauspäivärahaa vasta viidennestä sairauspäivästä lähtien. Siksi on tärkeää hankkia sairaslomatodistus heti ensimmäisenä sairaspäivänä. Jos tauti nimittäin pahenee ja venyy, ehtii omavastuuaika täyttyä ja olet oikeutettu hakemaan korvausta.

Sairaanhoitaja voi kirjoittaa puhelimessa sairaslomatodistuksen 3-5 ensimmäiselle sairaspäivälle, joten sitä varten ei tarvita kuin se puhelinsoitto (paitsi tietty jos olet niin sairas, että tarvitset lääkäriä!) Tämä kelpaa Melalle, vaikka ohjeissa puhutaankin lääkärintodistuksesta.

Jos satut sairastumaan viikonloppuna, soita päivystykseen. Melan vakuutus kattaa myös viikonlopun sairaspäivät. Päivystys ei kirjoita sairaslomaa, mutta kirjaa tiedot ylös. Lääkäri tai sairaanhoitaja voi maanantaina kirjoittaa sairaslomatodistuksen takautuvasti viikonlopulta. HUOM! Tämä pätee Turussa. Kannattaa selvittää oman alueen käytännöt.

Tee tämä kaikki siitä huolimatta, että arvelet olevasi muutamassa päivässä kunnossa. Luultavasti oletkin, mutta jos tauti osoittautuukin sitkeäksi tai pahenee vaikka keuhkokuumeeksi, saat ainakin korvauksen kärsimyksistäsi ja vastinetta vakuutusmaksuillesi. Olen varma, että apurahansaajat kuolevat nuorempina kuin palkansaajat, joten on ihan kohtuullista, että vakuutuksesta on jotain hyötyä jo nyt!

Hakemuksen tekeminen on nopeaa ja yksinkertaista. Tarvitset sitä varten liitteeksi sairaslomatodistuksen. Päätös tulee nopeasti. Mela korvaa sairaslomasta päivät 5-12. Jos sairaus jatkuu pidempään, korvauksen maksaa Kela, mutta myös silloin korvattava summa on ansiosidonnainen eli perustuu apurahan määrään. Edellisen hakemukseni perusteella korvaussumma oli 52,53 euroa / päivä.

Sairauspäiväraha maksetaan apurahan päälle, se ei siis pienennä apurahaa tai lyhennä apurahakauden kestoa (poikkeuksena tietty pidemmät sairaslomat, jolloin pitänee varmaan jo neuvotella apurahakauden katkaisemisesta sairasloman ajaksi). Ja menetetyt työpäiväthän korvataan sitten perinteisesti tekemällä tuplavuoroa ja viikonloput, että pysyisi työsuunnitelman mukaisessa aikataulussa.

Mitä muuta hyötyä vakuutuksesta on?

Myel-vakuutus kattaa Melan nettisivujen mukaan myös työtapaturmat. Jos siis esimerkiksi kaadut pyörällä matkalla työhuoneelle tai työhuoneelta kotiin, murrat kätesi pystyttäessäsi näyttelyä tai jäät konsertin jälkeen harpun alle ja loukkaat itsesi, korvaa vakuutus tutkimukset, lääkärikulut, hoidot ja muut mahdolliset kulut myös yksityisellä (!).

Ihan hyvää kompensaatiota siitä, että useimmilla apurahansaajilla ei ole ollenkaan työterveyshuoltoa tai muutenkaan ikinä mahdollisuutta päästä lääkärin vastaanotolle yhdellä sovelluksen klikkauksella (testasin kesällä matkavakuutuksen kautta ja kävi harvinaisen selväksi miten epätasa-arvoista terveydenhoito nykyään on – sain sovelluksen kautta lääkäriajan puolen tunnin päähän samalle päivälle jonottamatta minnekään!)

Myel kuulemma kerryttää myös työeläkettä paremmin kuin yrittäjien maksama Yel-maksu, mutta en ole perehtynyt asiaan. Ehkä kirjoitan siitä jossain vaiheessa uuden kirjeen!

Fun fact loppuun

Apurahatyö ei ennen vuotta 2009 kerryttänyt ansiosidonnaista työeläkettä. Tutkijat ja taiteilijat tippuivat pitkän työuran jälkeen pelkän kansaneläkkeen varaan. Epäkohta korjattiin liittämällä apurahansaajat osaksi Maatalousyrittäjien eläkelaitosta eli Melaa (älkää kysykö miksi, mutta siellä me nyt olemme muina Apurahansaajina yhdessä Kalastajien, Maatalousyrittäjien, Metsänomistajien ja Poronhoitajien kanssa).

Nykyään kaikista yli neljän kuukauden työskentelyyn myönnetyistä apurahoista maksetaan noin 13-25% Mela-maksuja riippuen vakuutetun iästä ja apurahan määrästä.

Loppuun vielä muutama sana työkyvystä. Useimmista kausiflunssista toipuminen kestää yhdestä kahteen viikkoa. Anna terveydenhuollon ammattilaisten määritellä sairasloman pituus ja keskity itse hoitamaan itsesi kuntoon! Jos jaksat kipeänä vastata yhteen sähköpostiin tai olla muutaman tunnin pystyssä, se ei vielä tarkoita sitä, että olet terve.

Nyt menen jatkamaan työn alla olevan käsikirjoituksen kirjoittamista, sillä pitää kiriä viime viikon työt kiinni. Seuraavassa kirjeessä kerron vähän residenssikuulumisia. Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!