Aivan ensimmäiseksi on esitettävä anteeksipyyntö. Lupasin joskus uutiskirjeen perustamishybriksessä kirjoittavani kerran viikossa, vähintäänkin joka toinen viikko. Nyt on mennyt yli puoli vuotta ilman yhtään kirjettä. Olen ollut niin syvällä uuden kirjaprojektin syövereissä, että kirjoittamisenergiaa ei ole riittänyt kaikkialle. Kirjan ja uutiskirjeen aihepiiritkin ovat osin samanlaiset, joten joitakin keloja ja mehukkaimpia ränttejä olen säästellyt painotuotteeseen, joka tulee saataville toivottavasti heti ensi vuoden ensimmäisellä neljänneksellä!

Mutta pahoittelut sikseen ja asiaan. Halusin katkaista pitkän uutiskirjetauon siksi, että havahduin päivänä muutamana siihen, että en ole varsin pitkään aikaan vihannut vartaloani.

Se tuntui oudolta. Vähän kuin elämästä olisi jossain välissä tipahtanut kyydistä jotain painavaa, johon on vuosikymmenten varrella ehtinyt tottua. Ja myös hieman kapinalliselta, perustuuhan naisena tässä maailmassa oleminen pitkälti siihen, että aina löytyy jotain fiksattavaa. Saako ylipäätään olla kehoonsa tyytyväinen, etenkään kun tietää että oma kroppa ei täytä vaatimuksia, tulivat ne lääkäreiltä (painoindeksi), medialta (näin hehkut nelikymppisenä) tai somevaikuttajilta (ei tekosyitä)?

Olen käyttänyt varmasti satoja ellen tuhansia tunteja elämästäni siihen, että olen aktiivisesti ajatellut sitä, mikä kaikki maallisessa tomumajassani on pielessä. Olen muun muassa toivonut olevani pidempi tai muuten vain toisen mallinen tai että kylkiluuni eivät sojottaisi ulospäin, mutta ennen kaikkea olen pitänyt itseäni liian painavana, riippumatta siitä mitä vaaka on näyttänyt. Erityisen paljon aikaa olen käyttänyt keskivartaloni murehtimiseen. Minulla ei ole koskaan ollut täysin litteää vatsaa, ei edes silloin kun painoin parikymmentä kiloa vähemmän kuin nyt, minkä olen tietysti tulkinnut fyysiseksi, henkiseksi ja moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Mikä sitten on muuttunut? Aika ja sen tuoma perspektiivi on varmasti auttanut, ja se, että ympärillä olevat ihmiset eivät ole pinnallisia mänttejä vaan jostain ihmeellisestä syystä pitävät minusta tällaisena kuin olen.

Kun ei tarvitse koko ajan aktiivisesti inhota kroppaansa, vapautuu paljon aikaa muuhun toimintaan. Esimerkiksi sen miettimiseen, millaiset asiat auttavat oman tomumajan hyväksymisessä, ja sitten niihin panostamiseen. Yksittäisestä kokemuksesta ei tietenkään voi tehdä minkäänlaisia yleistyksiä, mutta nämä jutut ovat toimineet minulle:

Liikkuminen muuten kuin ulkonäön vuoksi. Kuten olen ehkä miljardi kertaa vuosien aikana kertonut eri kanavissa, suhteeni omaan kehooni ja sen tapaan olla tässä maailmassa muuttui radikaalisti, kun aloin liikkua muista kuin ulkonäkösyistä. Jaksan edelleen hämmästyä siitä, mihin kaikkeen tällainen tavallinen kroppa pystyy. Ei sillä ehkä piirinmestaruuksia voiteta, mutta kumminkin. (Jos tämä aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan kirjani Hurahtaneet).

Seksi. Yksin, muiden kanssa ja uteliaasti mutta erityisesti irrottaen toisistaan sen, miltä kropassa tuntuu ja miltä kroppa näyttää. Itse olen huomannut, että erityisen intensiiviset fyysiset tuntemukset palauttavat erityisen tehokkaasti pään sisältä takaisin kehoon ja toisinaan kuljettavat jonnekin sen tuolle puolen.

Tatuoinnit. Tämän muistin taas, kun toinen hihaprojekti tuli valmiiksi keväällä. En edes kehtaa kertoa kuinka monta kertaa olen pysähtynyt peilin eteen ihailemaan kestokoristeltua kroppaani. Silmä toki tottuu tatuointeihin ajan myötä, mutta ne saavat kehon tuntumaan pitkään ihmeellisen uudelta ja hauskalla tavalla hallittavalta. Ehkä samaa tunnetta saa bodauksesta tai kampaajalla käymisestä, kuka tietää.

En toki tarkoita, että rakastaisin kehoani joka ikinen sekunti. Tyytymättömyyden hetkiä tulee ja menee, en ole edelleenkään hankkinut napapaitaa vaikka sellaisesta olen jo pitkään haaveillut ja edelleen minusta tuntuu jostain syystä siltä, että ei saa treenata pelkässä topissa jos ei ole pyykkilautavatsaa. Mutta kokonaisuutena suhtaudun vähintäänkin neutraalisti ja usein varsin ihastuneesti omaan kroppaani. Eli tavallaan samalla tavalla kuin kumppaneihin ja koiranpentuihin: nanosekunnin ajan saattaa tehdä mieli tehdä niistä rukkaset, vaikka pohjimmiltaan kovasti rakastaakin.

En mene lupaamaan uusia uutiskirjeitä kovin säännöllisesti kunnes seuraava kirja on maailmalla. Mutta olisi silti tosi hienoa jos tilaisit, jos et sitä ole vielä tehnyt. Päivittäiset räntit löytyvät helpoiten Instagramista. Videoita jaan satunnaisesti myös Tiktokissa, mutta jo ensimmäisenä päivänä siellä ollessani joku kutsui minua lihavaksi mummeliksi, joten en viihdy siellä kovinkaan aktiivisesti.

Subscribe now

Vuoden päättävät koosteet ovat yksi suosikki-inhokkini somen sisältötyypeistä. Ensin näimme kyllästymiseen asti yhteenvetoja treenisovelluksista, striimauspalveluista ja ruokakapoista, nyt vuoden vaihtuessa tilan ovat vieneet seikkaperäiset listaukset kunkin henkilökohtaisista edesottamuksista vuoden ajalta.

Kirjoitin tovi sitten taipumuksestamme nollasumma-ajatteluun ja somen herättämästä riittämättömyyden tunteesta. Vuodenvaihteessa sitä on helpompi tuntea kuin koskaan, kun ne kaikki muut ovat vähintäänkin edenneet jo ennestäänkin loistokkaalla urallaan, ostaneet ja omin käsin remontoineet lattiasta kattoon itselle kartanon ja markkinoille muutaman sijoitusasunnon, myyneet ainakin yhden yrityksen ja rikkoneen urheilulliset ennätyksensä niin voiman kuin kestävyyden saralla.

On pakko myöntää, että olen joskus tehnyt vuosikoosteita ahkerasti itsekin. Luetellut urheilullisia edesottamuksiani tai muita merkkipaaluja edelliseltä kalenterivuodelta. Joskus se on ollut helppoa, joskus taas hankalampaa, kun ei ole ollut mitään mainittavia urotekoja kerrottavaksi.

***

Uskon, että vuosikoosteet ovat merkityksellisiä ensisijaisesti (ja usein ainoastaan) jakajalle itselleen. Aika harvaa oikeasti kiinnostaa, kuinka monta kilometriä joku sometuttu pyöräili, kuinka monta tuntia jumppasi, kuinka monta kirjaa luki, kuinka monessa maassa kävi tai kuinka monta tonnia nettosi sijoituksistaan viimeisen 12 kuukauden aikana.

Summaaminen on mahdollisuus katsoa taaksepäin ja ankkuroida epämääräisenä vellova elämä edes johonkin pisteeseen. Ehkä kaikki on niin nopeatahtista silppua, että tekee ihan hyvää muistaa, mitä kaikkea ehti touhottaa päättyvän kalenterivuoden aikana.

(Tai nyt vuoden 2025 päättyessä mitä kaikkea on saanut aikaiseksi sitten uudenvuoden 2020. Tosin ilahduttavasti näihin ”viisivuotissummauksiin” käytiin kommentoimassa, että vuoden 2020 alusta vuoden 2025 loppuun on kuusi, ei viisi vuotta, mutta kuka näitä laskee.)

***

Eri asia on, mikä tarkoitus on kaiken jakamisella mahdollisimman julkisesti.

Mitä sillä tavoitellaan, että yhteenveto kirjoitetaan someen eikä omaan päiväkirjaan? Ihailua? Kehuja? Vahvistusta että minäkin olen ihan kelvollinen ja oikeutettu osallistumaan somen tauottomaan menestysparaatiin?

Uskon myös, että moni summaaja tietää, että jakaminen voi aiheuttaa muissa riittämättömyyden tunteita. Kuuluuhan formaattiin olennaisesti myös se, että sitä täytyy pohjustaa jonkinlaisella apologialla: kertoa kuinka ”oli tosi kiireinen vuosi mutta sentään kerkesin vähän treenatakin jotain” tai vähintäänkin muistuttaa, että elämään pitää mahduttaa myös lempeyttä ja rentoutta. Näiden hienojen edesottamusten lisäksi tietenkin.

Sama mekanismi koskee tietenkin myös lupauksia ja tavoitteita uudelle vuodelle, joita saadaan varmasti heti kun menneiden urotekojen listat on laitettu eetteriin ja rakettipadat jätettyä hiekkakentän laitaan.

***
En ole vielä tehnyt omaa vuosisummaustani. En ole varma, teenkö sellaista ylipäätään. En tiedä, mitä kukaan muu tekee sillä tiedolla, mitä minä olen tuusannut vuonna 2025. Olen käynyt pyöräretkillä ja lukenut kirjoja ja osallistunut tapahtumiin. Mutta olen myös järjestänyt hautajaisia, viettänyt useita päiviä putkeen pyjama päällä ja istunut liian paljon tietokoneella tai puhelin kourassa.

Onko vuoden onnistumisen tai merkityksellisyyden mitta ylipäätään edesottamuksissa? Perustuuko muilta ansaittu hyväksyntä luettujen kirjojen määrään, poljettuihin kilometreihin tai firman liikevaihtoon? Mitä jos katsoisikin määrän sijasta laatua?

Sen ainakin tiedän, että en jaa mitään listausta tulevaisuuden edesottamuksista. En nimittäin tiedä vielä yhtään, mitä ensi vuonna tapahtuu. Paitsi että istun vielä enemmän tässä koneella, kun alan toden teolla kirjoittaa seuraavaa kirjaa heti tammikuussa. Onpahan joku oikea edesottamus reposteltavaksi sitten vuosikoosteeseen 2027, kun kirja on vihdoin ulkona!

Ps. Tätä uutiskirjettä ette valitettavasti saa äänimuodossa. Olen kauheassa räkätaudissa, ja olen varma että kukaan ei nauttisi äänitteen kuuntelemisesta.

Eräs tuttuni latasi tovi sitten someen videon uudesta leuanvetoennätyksestään, viisi toistoa vastaotteella.

Hyvä ihminen toki iloitsisi tästä hienosta saavutuksesta, ehkäpä jopa lähettäisi liekkiemojin tai lyhyen kannustavan kommentin.

Häpeän tämän myöntämistä, mutta koska olen oppinut, että häpeän takana odottaa yleensä jotakin kiinnostavaa tai vähintäänkin häpeän sanoittaminen tarjoaa samaistumispintaa, myönnän sen silti: minun ensireaktioni oli kuitenkin ärsytys.

Jostain syystä klippiä katsellessani tuntui, että minä olen hävinnyt tässä sometutun autotallikuntoiluprojektissa jotakin. Että nuo leuanvedothan olisivat voineet olla minun.

Kokemus ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Olen reagoinut samalla tavalla puolituttujen jatko-opintoihin ja tuntemattomien talokauppohin — vaikka en itse edes haluaisi opiskella sosiaalipolitiikkaa tai elää homestead-unelmia todeksi jossain kehä kolmosen ulkopuolella.

Olen myös varma, että en ole ainoa.

Mutta mistä tämä tunne oikein kumpuaa? Olenko vain kateellinen kanttura, jonka pitäisi olla kiitollisempi siitä mitä omassa elämässä on ja lopettaa vertailemasta itseään muihin? Vai löytyykö tunteen taustalta muutakin kuin pelkästään henkilökohtaista heikkoutta, joka pitäisi kitkeä tai ainakin piilottaa?

***

Tunne siitä, että minulla olisi ollut jotain saatavaa toisen ihmisen leuanvetohankkeessa, on järjellä ajateltuna, no, varsin järjetön.

Ehkä tunne voisi olla vielä selitettävissä, jos olisimme sopineet tapaavamme kahdesti viikossa hänen autotallissaan leuanvetoharjoitusten merkeissä JA lähtötilanteemme ja harjoitusmäärämme olisivat yhteneväiset. Jos tämän jälkeenkin kaveri vetäisi täysiä leukoja ja minä rimpuilisin tangossa tuloksetta, voisin kenties perustellusti kokea, että olen jäänyt jostakin paitsi.

Nollasumma-ajattelu on yksi niistä ärsyttävän sinnikkäistä kognitiivisista vinoumista, joilla varmasti on ollut erinomaisen hyvä tarkoitusperä joskus maakuopassa nauriita jäystäessämme mutta jotka nykyajan internetyhteiskunnassa aiheuttavat paljon mielipahaa.

Nollasummapelissä yhden toimijan voitto on aina pois muilta. Klassisia esimerkkejä niistä ovat kakun leikkaaminen (kun yksi rohmuaa jättisiivun, muille jää vähemmän) ja shakinpeluu.

Lopulta varsin harvat asiat ovat oikeasti nollasummapelejä, eivät kaikki pelitkään. Taloudessakaan niitä ei juuri löydy tiettyjä erikoistapauksia, ensimmäisen vuoden kauppisopiskelijoiden kuvitelmia ja tosielämästä irrotettuja teoreettisia asetelmia lukuun ottamatta.

Eikä nollasummapelejä ainakaan ole kuntoiluun tai elämäntyytyväisyyteen liittyvissä asioissa. Tietääkseni maailmassa ei ole rajallista määrää leuanvetoja, jonka takia tutun kerryttämät toistot tarkoittavat, että niitä ei enää liikene minulle. (Vaikka välillä siltä kyllä tuntuu, sillä leuanvetotoistoni ovat kadonneet jonnekin. Harjoittelemattomuudella ei varmaankaan ole tekemistä asian kanssa.)

***

Some ja jatkuva muiden tekemiselle altistuminen eivät varmasti tee hyvää taipumuksellemme erilaisiin ajatusvinoumiin.

Algoritmien armoilla nollasumma-ajattelua onkin hankala ohittaa, kirjoittaa Amanda Montell mainiossa The Age of Magical Overthinking -kirjassaan. Hän kuvaa meille monelle varmasti tuttua ilmiötä, jossa jopa tuntemattomien, toisella puolella maailmaa asuvien ihmisten menestys tuntuu jollakin tavalla olevan meiltä pois:

”Algoritmi esitteli jatkuvalla syötöllä uusia tilejä, joita en tiennyt olevan olemassakaan ja joihin vertailla itseäni. Tunsin epätoivoissani ytimiäni myöten, että jonkun toisen kauneustoimittajan vaaleus teki minusta entistä brunetimman, että jokaisen vaikuttajan seuraajamäärä henkilökohtaisesti mitätöi minut. Olin varma, että universumissa oli vain rajallinen määrä valoa, ja pelkästään tieto siitä, että joku toinen loisti kirkkaana, himmensi minua.” (Käännös omani)

Montell kertoo, kuinka tuhoisaa — mutta samalla oudon koukuttavaa — tällaiseen someluuppiin joutuminen on. Sitä saattaa tietää, että tuntemuksissa ei ole järkeä ja että jatkuva vertailukohteiden etsiminen vain huonontaa oloa, mutta silti sitä voi olla hankala lopettaa.

***

Miten näistä ankeista ja tyhmistä leuanvetotuntemuksista sitten pääsee eroon?

Ei varmaan mitenkään, vinoumat istuvat meissä aika tiukassa. Reaktion tunnistaminen ja vinoumien ymmärtäminen onneksi auttavat hieman, ainakin minua.

Ja vähintäänkin voi harjoittaa itsehillintää, ettei ärsytyksensä vauhdittamana lähde öyhöttämään muille. Veikkaukseni nimittäin on, että moni somen ankeuttaja purkaa omia ikäviä tuntemuksiaan toisten leuanvetotekniikasta, elämänvalinnoista tai ties mistä urputtamiseen.

Nykyajan internetyhteiskunnassa kaikki pitää tiivistää yhteen simppeliin lauseeseen.

Aina pitää olla hyvä koukku. Muistettava tagline. Parin sekunnin mittainen hissipuhe. Kiteytys joka muistetaan ja joka ennen kaikkea myy.

Tiivistäminen on taitolaji, mutta se on myös vaarallista touhua. Ihan kaikkea kun ei voi, tai ainakaan kannattaisi, yrittää mahduttaa helposti toisteltavaan fraasiin.

Erityistä varovaisuutta pitäisi noudattaa silloin, kun ollaan tekemisissä ihmisten terveyttä, hyvinvointia ja tärkeitä valintoja koskevien teemojen kanssa. Maidon ja sukkahousujen syvin olemus on vielä jokseenkin helppo tiivistää yhteen lauseeseen, mutta elämää kaikkine olosuhteineen yleensä ei.

Otetaan esimerkiksi suosikki-inhokkini kaikista sosiaalisen median boss babe -latteuksista, joille päivä toisensa jälkeen altistun:

If it’s not a fuck yes, it’s a no.

Eli jos ei hotsita, ei kannata ryhtyä. Tämä pätee ehkä Tinderissä tai jos on tilillä pari miljoonaa perintörahoja mutta on hemmetin ongelmallinen ohjenuora elämään noin muuten.

***

Tehdäänpä pieni ajatusharjoitus minun normaalista päivästäni tällä ohjenuoralla:

Kello soi aamukuudelta. Vaikka ajatus kahvista ja smoothiesta ja Hesarin lukemisesta onkin ihan semi-jees, ei se fuck yes -fiilistä synnytä. Parempi jäädä torkkumaan.

Kun lopulta sitten saan itseni ylös ja aamupalalle, seuraavaksi pitäisi pestä hampaat. Ja kuten tiedämme, hammaspesu on yksi ärsyttävimmistä rutiineista. Ei todellakaan fuck yes. Skipataan siis sekin.

Seuraavaksi skippaan asiakkaalta tulleen keikkapyynnön. Palkkio toki houkuttelee ja työ on sikäli mukavaa, mutta jos saisin saman rahan vaikka vuohien paijaamisesta tai somessa viisastelusta, valitsisin jommankumman niistä mukisematta.

Skippaan myös treenit. Vaihdan tofun ja vihannekset pakastepizzaan. Syön jälkiruoaksi koko rasiallisen Geishoja. Selaan puhelinta pitkälle iltaan. Enkä ainakaan pese hampaita ennen nukkumaanmenoa.

Mikä menestyksekäs ja mukava päivä! Kohti tavoitteita ja niiden yli!

***

Nyt varmasti boss babet jo parahtavat, että ei ohjenuoraa näin kuulu tulkita. Tarkoituksenahan on antaa intuition ohjata ihmistä oikeaan suuntaan ja elämään parasta mahdollista elämäänsä. Tämähän on vain markkinointia, ja on kuluttajan vastuulla ymmärtää, missä tilanteissa ja millaisissa konteksteissa neuvoja kannattaa soveltaa.

Tässä piileekin somemaksiimien ongelma. Ne eivät päde aina ja kaikkialla, jos ollenkaan. Silti niitä heitellään ja kaupataan kuin jotakin yleismaailmallista elämänmullistavaa viisautta — ja jotakin semisti epäilyttävää bisnestä siinä rinnalla. Kommentoi ”mindset”, niin saat linkin verkkokurssille, jonka avulla pääset alkuun unelmaelämäsi rakentamisessa!

***

Saman janan toisesta päästä — ja mielenkiintoista kyllä, lähestulkoon pelkästään miehille suunnattuna — löytyvät ohjenuorat, jotka lähestyvät samaa teemaa hyvin erilaisesta lähtökohdasta.

Ne voisi kenties tiivistää näin:

If it’s a fuck no, it’s a yes.

Eli tee kaikkea tarpeettoman epämukavaa, koska vain epämukavuus kasvattaa. Herää neljältä, huljuta naamaa jääastiassa, juokse kymppi paidatta tyhjään mahaan ja punnerra kuralätäkössä.

Lähestymistapa on eri mutta tavoite lopulta sama: saada ihminen elämään jonkinlaista parasta mahdollista elämäänsä yhden yksinkertaisen ajatusmallin avulla. Tai oikeastaan saada käärittyä vähän voittoja grifterin taskuun. Kommentoi ”grindset” niin saat kutsun alfamiesten yhteisöön!

Ja taas ollaan saman somemaksiimiongelman äärellä. Meillä kaikilla on ehkä 24 tuntia vuorokaudessa, mutta resurssit ja vaatimukset niiden käyttämiseen ovat melkoisen erit. On eri asia toteuttaa erikoisjoukkolarppia nuorena sinkkumiehenä kuin ruuhkavuosi-isänä, jonka tehtävälistalla on aika paljon muutakin kuin karaistua parhaaksi versioksi itsestään.

***

Todellinen elämä löytynee jostain janan keskivaiheilta. Pitää nousta ja pestä hampaat, vaikka ei huvittaisi, mutta ihan kaikessa ei kannata mennä ikävimmän kautta.

Mutta nyt on aika lopettaa. Nälkä kurnii, ja on aika sanoa fuck yes syömiselle.

Olen viime aikoina ajatellut paljon kahta asiaa: kuolemaa ja tavaroita.

Näistä ensimmäistä oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti, sillä isäni kuoli yllättäen muutama kuukausi sitten. Jälkimmäistä taas siksi, että kuolemanjälkeinen elämä on hämmästyttävän paljon sidoksissa tavaraan.

Molemmat ovat myös syitä sille, miksi en ole saanut aikaiseksi syksyllä lähettää yhtäkään uutiskirjettä.

***

Siinä missä kuolema on tavallaan suoraviivainen tapahtuma (ihminen on elossa, kunnes ei enää ole), tavarat jäävät sinnikkäästi jälkeen. Minun ja siskoni perattavaksi jäi vanha rintamamiestalo, johon oli kertynyt valtavasti tavaraa sekä isäni että hänen vanhempiensa elämän varrelta.

Osa tavaroista kertoi tarinaa: lehtileikekansio isän pelivuosilta, lasikulhot joista on aterioilla napsittu kurkkuviipaleita ja tomaattilohkoja niin kauas kuin oma muistini kantaa, isoisän luotsaaman demariyhdistyksen pöytäkirjoja. (Hauska knoppi, jonka muuten kuulin isän siskolta perkausprosessin aikana: ukki joutui luopumaan demariaktiiviudesta, koska poikiensa tavoitteellinen jääkiekonpeluu ei ollut riittävän työväenluokkaista).

Yhtäältä tavaroiden läpi käyminen toi tarvittavaa konkretiaa surutyöhön. Oli sentään jotain fyysistä tekemistä hautajaisiin liittyvien päätösten ja perunkirjoitusbyrokratian rinnalle. Taloa tyhjentämään tuli myös sukulaisia ja isän ystäviä, ja tavaroita lajitellessa oli yllättävän paljon naurua. Ja muutama häpeän sävyttämä hetki, kun isosiskoni löysi omista tavaroistaan hänelle lähettämiäni kirjeitä, joita hän tietenkin luki säälimättömästi ääneen.

***

Tavaroiden keskellä aloin kuitenkin tuntea suorastaan kauhua niitä kohtaan. Talossa oli valtavasti tavaraa. Ja niin sitä on kotonakin, vaikka lukemattomia kertoja muuttaneena kerrostaloasujana sitä en haluaisikaan myöntää.

Kotona alkoi tuntua, että kaapeissa ja laatikoissa ei ollutkaan arjen tarpeellisia tavaroita tai mielekkäitä harrastusvälineitä vaan hukattuja luonnonvaroja, jotka vain odottivat muuttumistaan muiden rasitteeksi. Jos minä nyt kuolen, mitä minun tavaroilleni tapahtuu? Kuka kiikuttaa kirjat kierrätyskeskukseen? Mitä miettii se, joka joutuu käymään läpi vaatekaapin laatikoita, joissa on vaatteiden lisäksi ihan kaikkea uimalaseista suukapulaan? Kenen kotiin kahvakuulakokoelmani muuttaa?

Ei liene sattumaa, että innostuin prosessin myötä myymään omia tavaroitani Vintedissä. Jokaisen myydyn vaatteen ja kirjan myötä tavaroiden henkinen paino tuntui helpottavan hieman.

***

Talo alkaa nyt olla tyhjillään muutamaa myynnissä olevaa huonekalua lukuun ottamatta.

Omaan kotiin toin vain muutaman esineen, joista halusin isäni muistaa: rannekellon, Moskovan-pelireissulta tuodun posliinisen Miska-karhun, SaiPan edustusverkka-asun 1980-luvun alusta. Sekä pienen laatikollisen omia vanhoja päiväkirjojani ja runovihkojani, joita en ainakaan halua jättää muiden sortteerattavaksi.

Ehkäpä myös uutiskirjeen kirjoittamisen tauko on nyt katkaistu. Paljon on ideoita, aiheita ja sanottavaa. Tavaroista ja aika paljon muustakin.

Tällä kertaa selviää muun muassa:

• Miksi muiden tekemiset vaikuttavat aina omia tekemisiä paremmalta

• Miten toimia kun motivaatio lopahtaa vaikka harrastus olisi rakas

• Miten suhtautua internetissä viisasteleviin setiin

• Miksi pillifarkut ovat housujen kuninkaat

Haluatko kysyä jotain? Voit jättää kysymyksesi anonyymisti tämän linkin takaa.

Olette varmaankin kuulleet, että laihuus trendaa jälleen.

En tiedä onko laihuus muotia sen takia että lantiohousut tulivat takaisin vai tulivatko lantiohousut takaisin koska on taas muotia olla laiha, mutta jokin ilmiössä hiertää ihmistä, joka ei ole ensimmäistä kertaa painonvartijapappia kyydissä.

Lapsuus 90-luvulla oli vahvasti laihdutuskulttuurin värittämää, vaikkei sitä silloin välttämättä tajunnutkaan. Kaikkien vanhemmat olivat kaalikeittodieetillä ainakin kerran vuodessa. Julkkisten kehoja reposteltiin lehdissä harva se päivä. Me ala-asteikäiset opettelimme laskemaan painoindeksimme välitunnilla ja vertailimme tuloksia. Jostain oli saatu tieto, että sen pitää olla alle 18, mutta mieluummin 16. Jos painoindeksin vaatima potenssilasku ei sujunut, helpompi kaava oli muistaa, että ihanteellinen paino löytyy kun miinustaa pituudestaan 120. Eli jos oli 160 senttiä pitkä, sopiva paino alkoi nelosella. Joku oli kopioinut ruutupaperille äitinsä Painonvartijoista saaman taulukon, jonka avulla seurattiin ettei vain tule syöneeksi enempää kuin on lupa. Porkkanasta yksi rasti, täytekakkuviipaleesta kymmenen.

Kasvaessamme laihdutuskulttuuri seurasi meitä internetiin. Netin ravitsemus- ja painonhallintavinkit olivat janan viattomammasta päästä, vahingollisemmassa päädyssä taas Tumblrista oli helppo löytää motivaatiota erittäin epäterveellisen ruokasuhteen muodostamiseen. Muistan elävästi kuinka törmäsin Pro Ana Bootcamp -nimiseen kolmen viikon ohjelmaan, jossa tietoisesti yritettiin hankkia anoreksia vimmaisesti jumppaamalla ja itseään näännyttämällä. Samaan aikaan sisältö ällötti mutta kuitenkin kierolla tavalla houkutteli.

Ja miksei olisi houkutellut, kun laihuuden paremmuudelta ei saanut rauhaa.

Esimerkiksi käynee kokoelma entisaikain heilojen sanomisia:

”Mun uusi tyttöystävä on muuten sua laihempi.”

”Ootko huomannut että sun maha tulee enemmän ulos kuin sun tissit.”

”Oot tainnut päästää itsesi vähän lihomaan.”

Tai YTHS:n gynekologin toteamus kesken alapääni ronklaamisen:

”Kannattaa olla tuon painon kanssa tarkkana ettei vain lähde nousemaan.”

Ja kaikki tämä kohdistettuna keskipainoiselle nuorelle naiselle.

Algoritmi syöttää painonhallintaa pyytämättäkin

Nyt, kun laihuuden ihannointi on taas pop, huomaan kuinka rentouttavaa oli olla siltä suojassa. Osaksi suojasta on ollut kiittäminen kehopositiivisuusilmiötä, osaksi omaa aktiivista rajanvetoani: en seuraa somessa tilejä, jotka ihannoivat laihuutta tai tarjoavat laihdutusvinkkejä.

Mutta kokonaan trendiltä ei voi suojautua. Algoritmit heittävät eteen painonhallintakontenttia ihan pyytämättäkin.

Aloin jakaa tällä viikolla Instagramissa julkaisemiani videoita myös Tiktokiin. En aio viettää aikaa kiinalaisalustalla muuten, mutta eksyin vahingossa minulle suositellun sisällön etusivulle. En ollut ilmaissut minkäänlaisia kiinnostuksen kohteita, seurannut yhtään tiliä tai tykännyt yhdestäkään julkaisusta. Etusivulla näkyvistä pikkuruuduista neljä näytti nopealla vilkaisulla olevan niin kutsuttua skinnytok-sisältöä.

Painosta ja sen pudottamisesta pitää voida puhua, tietenkin, mutta on valtavan tärkeää miten niistä puhutaan — ja kuka niistä puhuu. Jos äänessä ovat etenkin laihuudesta elantonsa saavat somevaikuttajat tai suolistohormonilääkkeiden markkinoinnilla normaalipainoisille rikastuvat tahot (lookin’ at you, Serena Williams), viesti saattaa nopeasti kääntyä haitalliseksi.

Ohjenuoria laihdutustrendin keskellä elämiseen

Mitä laihuustrendin keskellä sitten voi tehdä? Miten toimia, ettei huomaa yön pimeinä tunteina kaivavansa esiin syömishäiriöitä glorifioivaa kontsaa internetin pimeimmistä nurkista tai olevansa muuten osa haitallista laihdutuskulttuuria?

Ainakin voi vaalia omaa somefeediään sen minkä voi: blokata ja hiljentää tilit jotka aiheuttavat vitutusta ja/tai laihdutuspaineita. Vaatia parempaa sisältöä, tutkimuksiin perustuvaa tietoa, lähdeviitteitä väittämien tueksi. Syödä julkisesti täytekakkua.

Tärkeintä on varmaan olla tietoinen. Siitä, ettei oma arvo ole riippuvainen siitä mitä painoindeksi tai joku mäntti poikkis on joskus sanonut. Siitä, että seuraa ja jakaa vain fiksua sisältöä. Siitä, että puhuu painosta ja terveydestä vastuullisesti. Ja siitä, että ei vahingossa haksahda 90-luvun muotiräntinkeihin. Navan yli yltävät pillifarkut forever!

ps. Loppukevennyksenä (tai kauhistuksena, miten sen ottaa) pari lainausta Ylen artikkelista vuodelta 2010:

”Paljonko ihminen saa painaa? Kysymys ei ole monitahoinen, vaan siihen on yksinkertainen ja jämpti vastaus: esimerkiksi 168 cm pitkä (aikuinen) nainen saa painaa 54–68 kiloa. Mikäli hän painaa enemmän tai vähemmän, hän ei ole täysin normaali, tai tarkemmin sanottuna normaalipainoinen.”

”Jokaisen on nimittäin syytä tiedostaa, että tämän päivän normaalipainoinen on potentiaalinen huomisen lihava.”

Kauas on tultu, mutta ollaanko nyt menossa takaisin? Kyselee yksi ei täysin normaali.

Jaksosta selviää muun muassa:

• Miksi kamastelu houkuttaa?

• Milloin on perusteltua laittaa kättä taskuun?

• Pitäisikö roskaajia pamputtaa?

• Kannattaako laittaa elämä uusiksi?

• Mitä on henkinen fuck you -reservi?

• Elääkö kirjoja kirjoittamalla?

• Miten tasapainotella eri innostustensa välillä.

Lisää kysymyksiä saa lähettää! Tämä oli kivaa, ainakin omasta mielestäni.

en käyttänyt sykevyötä.

Kun rullailin Viron pohjoisrannikolta Peipsijärven viertä kohti Tarttoa, ajotietokone näytti vain reittiä ja kellonaikaa. Ja kun päivän etappi oli ohi, en heti rynnännyt syynäämään keskivauhteja, watteja ja nousumetrejä. Enkä postannut someen yhteenvetoa luvuistani vaan kuvia reitin varrelle osuneista uimapaikoista ja syödyistä jäätelöistä.

Radikaalia, tiedän!

Kun kaikki on mitattavissa ja etenkin julkista

Teknologia on ollut läpileikkaava teema lyhyen urheilu-urani varrella. Innostuin treenaamisesta aikana, jolloin biohakkerointi ja puettava teknologia olivat kuuminta hottia, enkä ole oikeastaan koskaan liikkunut mittaamatta sitä jollakin tavalla.

Puoliluomuna pyöräillessäni pohdiskelin, että tämä on taatusti muokannut suhdettani liikkumiseen, halusin sitä tai en.

Teknologia on tehnyt kaikesta mitattavaa — ja ennen kaikkea julkista.

Otetaan esimerkiksi dinosaurusten aikaan erittäin suosittu HeiaHeia. Treenikerrat kirjattiin sovellukseen, josta ne sitten julkaistiin Facebookiin. Erityisesti muistan Faceen automaattisesti ilmestyneen viikkoyhteenvedon, jossa yleensä luki että jäit tälläkin viikolla treenitavoitteestasi, yrittäisit vähän kovemmin (ei välttämättä suora lainaus, mutta jotakin tuonne päin viestin ydinsisältö oli).

Olemme sittemmin hylänneet sekä HeiaHeian että Facebookin, mutta sama meno jatkuu muissa kanavissa ja sovelluksissa, usein viikkoanalyysia paljon yksityiskohtaisemmalla tasolla. Jos ei jaa suorituksestaan mairittelevia statseja somessa, onko sitä edes tapahtunut?

En sano, etteikö teknologiasta olisi valtavasti hyötyä ja iloa treenatessa. Sykevyön käyttäminen on auttanut tunnistamaan tekemisen tehoja ja pitämään kevyet lenkit riittävän kevyinä. Vauhtien ja matkojen kehityksestä voi ammentaa motivaatiota, ainakin toisinaan. Pyöräilyyn tuli mukaan ihan uusi taso, kun sain keväällä testiin wattipolkimet ja aloin ymmärtää tehontuottoa paremmin.

Mutta ilmankin on välillä hyvä olla. Vähintäänkin suorituksissa, jotka eivät ole varsinaisia suorituksia ollenkaan.

Joku muu tekee aina enemmän

Pyöräreissu oli täydellinen monella mittarilla. Ilman suoritustavoitteita ajelu oli ihanaa, mutta yksi ajatus seurasi Itä-Viron paahteisilla maanteillä lähes yhtä sinnikkäästi kuin jättimäiset paarmat:

teenkö sittenkään tarpeeksi?

Kirjoitin muutama viikko sitten siitä, kuinka satasen lenkeistä on tullut minimivaatimus. Jos arjessakin pitää ajaa kolminumeroisia lenkkejä, niin millaisia päivämatkoja odotetaan ihmiseltä, joka viettää lomansa pyörämatkaillen?

Tunteella on varmasti juurensa siinä, kuinka datavetoista ja julkista kaikki liikuntatekeminen on. Eikä sitä ainakaan lievittänyt se, että samaan aikaan moni oli omilla, merkittävästi urheilullisemmilla pyöräretkillään. Yksi kertoi etenevänsä vähintään 160 kilometriä päivässä, toinen kertoili seikkaperäisesti kuinka raskasta ja haastavaa maastoa päivän ”vain” 110 kilometrin etapille oli osunut. Kun postasin kuvia kissoista ja suolakurkuista ja oluista, mielessä käväisi voinko ylipäätään kutsua itseäni pyöräilijäksi ylipäätään.

Tällaisissa keloissa ei tietenkään ole mitään järkeä. Etenkään sitä tietoa vasten, että olin suorittanut pyöräilyä koko kesän siihen asti: ajoin melkein 300 kilometriä Pöörirandossa, kolusin reittejä Rukalla, ajoin neljä päivää oppaana soratiepyöräilyleirillä.

Oli siis korkea aika ottaa vähän rennommin. Eli toisin sanoen ajaa tavalla, josta pyöräilyinnostukseni on alun perin lähtenyt: tavoitteetta ja hauskanpito edellä. Suoritusmoodi on kuitenkin vaikea kytkeä pois päältä. Sykevyön ja datan syynäämisen skippaaminen oli siihen hyvä harjoitus.

Jonkin verran annoin kuitenkin liekaa teknologialle. Siinä missä ensimmäiselle Viron-pyöräretkelle 11 vuotta sitten lähdimme ilman suunnitelmaa ja edes paperista karttaa, tällä kertaa olin sentään piirtänyt ajotietokoneeseen alustavan reitin valmiiksi.

Vaatekaapissani on yksi pyöräilypaita, jonka näkeminen korpeaa minua joka kerta.

Paita on kokoa L.

Se mahtuu käsivarsista jos olen vältellyt puntilla käymistä viikkokausia ja vyötäröstä jos olen toipumassa pitkästä vatsataudista.

Arjessa olen kokoa S tai M. Olen 161 senttiä pitkä ja 65 kiloa painava. Eli joidenkin pyöräilyvaatevalmistajien silmissä ilmeisesti niin iso, että minä en kelpaa asiakkaaksi.

Pyöräilijällä on yksi muotti, ja se on liian kapea

Yksi hämmentävimpiä ja turhauttavimpia ilmiöitä, joihin pyöräilyyn hurahdettuani olen törmännyt on se, kuinka kapea pyöräilijän muotti on. Sekä vertauskuvallisesti että ihan kirjaimellisesti.

On vaikea löytää pyöräilyhousuja, joihin salilla käyneen tavallisen naisen reidet ja takapuoli mahtuvat mukavasti. Tai housuja, joissa shortsien lahje ei huitele polven alapuolella, jos reidet ja takapuoli vihdoin mahtuvatkin. Harvassa ovat ne paidat, jotka eivät aiheuta kuristavaa makkarankuoritunnetta tai kiristä hartianseudulta niin että veri ei kierrä. Polvisuojat, jotka mahtuvat reidestä ja pohkeesta lyhyeenkin jalkaan, ovat kiven alla.

Tiedän, että en ole ongelmani kanssa yksin. Sopivien vaatteiden ja varusteiden puute ärsyttää monenlaisia kuskeja, mutta erityisesti se koskettaa naisia, myös meitä keskikokoisia.

Kirjoitin uusimpaan Fillari-lehteen pitkän artikkelin naisten pyöräilyvarusteista ja -vaatteista. Ja etenkin siitä, miksi naisten varusteet eivät pysy harrastajien määrän ja monimuotoisuuden kasvun perässä. Haastattelin pyöräilyvaatebrändi No Gods No Mastersin perustajaa Milly de Moria, suunnittelutoimisto Studio Tintin Mari Talkaa ja Mari Mattila-Kämäräistä sekä bike fitting -asiantuntija Anders Bäckmania ymmärtääkseni, mitä pyöräilymaailman pitäisi tehdä paremmin ottaakseen huomioon naiskehot. Parannettavaa nimittäin on.

Huonot varusteet eivät ole mikään turhamaisuuskysymys. Omalle keholle sopimattomat varusteet voivat aiheuttaa epämukavuutta ajaessa ja viedä pahimmillaan leikkauspöydälle. Hyvien vaatteiden puute estää aloittamasta harrastuksia ja osallistumasta täysivaltaisesti. Pyörän osien päivittäminen omalle kropalle sopivaksi (lue: pienemmälle keholle paremmin istuvaksi) voi maksaa pitkän pennin, jos sopivia komponentteja ylipäätään on tarjolla.

Maailma ei ole tehty meitä varten

Kun olen räntännyt aiheesta somessa, olen saanut kahdenlaisia reaktioita. On niitä, jotka ovat palavasti kanssani samaa mieltä, yleensä omiin kokemuksiinsa perustuen. Ja sitten on niitä, jotka eivät ole koskaan törmännyt ongelmaan ja siksi sen esiin nostaminen on ihan turhaa hössöttämistä ja turhamaista liioittelua.

Sepä se. Jos elää maailmassa, joka on mitoitettu juuri kaltaisiaan 180-senttisiä ajokoiravartaloisia miehiä varten, voi olla hankalaa ymmärtää että muille kokemus samasta todellisuudesta on aivan toisenlainen.

Ymmärrän toki realiteetit. On mahdotonta tehdä aivan jokaiselle kehotyypille sopivia rätinkejä. Jokainen kokoelmaan lisätty malli ja koko lisää tuotanto- ja varastointikustannuksia. Jokainen brändi loppuviimein valitsee, millaiselle yleisölle vaatteitaan tekee, kuten Studio Tintin Marit minulle urheiluteollisuuden logiikkaa valottivat.

Valinta kuitenkin lähettää varsin kuuluvan viestin. Tämä ei ole sinulle. Et kuulu joukkoon. Emme halua nähdä kaltaisiasi ihmisiä brändimme nimellä varustetuissa vaatteissa.

Valinta voi myös estää brändejä kasvamasta. Omassa piirissäni on kymmenittäin pyöräilijöitä, jotka pankkikortit ojossa odottavat, että vastaan tulisi omalle kropalle sopivia laadukkaita tuotteita. Nimenomaan laadukkaita, sillä isommissa koissa laatu ja ominaisuudet ovat usein vaatimattomampia, onhan oletus se, että muu kuin tikkulaihuus on epätoivottava vaihe, joka kyllä menee ohi kun ihminen vain tarpeeksi urheilee.

Kohti monimuotoisuutta

Pyöräilymaailma on onneksi muuttumassa, joskin hitaammin kuin mitä pyöräilijöiden joukko monimuotoistuu.

Etenkin uudet brändit ovat tekevät tuotteita myös isommissa koissa, myös sellaisissa joissa 3XL ei tarkoita sitä, että kuski on myös kaksi metriä pitkä. Naisen anatomia ja tarpeet otetaan huomioon niin vaatteiden toiminnallisuudessa kuin satuloiden muotoilussa. Myös Fillarin jutussa nostetaan esiin tuotteita, jotka on suunniteltu nimenomaan naisten tarpeisiin.

Jutun kirjoittaminen tuntui todella merkitykselliseltä. Villakoiran ydin ei ole, kuinka helposti tietyt kuluttajaryhmät löytävät itselleen sopivia vaatteita. Lopulta kyse on siitä, pitääkö meidän kutistua sopiaksemme maailmaan vai pitäisikö maailman laajentua mahduttamaan myös meidät.

Ainoa maratoonari, joka tiedettiin, oli jonkun luokkakaverin vähän eksentrinen isä, jolla oli aina verkkahousut ja t-paita jossa luki kulahtanein kirjaimin ”Vienna Marathon ´87” tai jotain muuta eksoottista.

Kerran vuodessa tuo isä juoksi maratonin, joka kuulosti suorituksena suunnilleen samalta kuin joku olisi kiivennyt Everestille tai lentänyt kuuhun. Uskomaton, suorastaan yli-inhimillinen uroteko, jota me muut voimme vain hämmästellä.

Kauas on tultu noista ajoista (pun intended). Tuntuu, että maratonin juokseminen tai muu vastaava määrämittainen suoritus on enää pääsyvaatimus sille, että voi ylipäätään kutsua itseään jonkin lajin harrastajaksi.

Maksimisuoritus on uusi minimisuoritus

Kuten kirjassanikin kerroin, juoksulenkkeily on kansanharrastuksena varsin uusi ilmiö, siinä missä erilaisia juoksukisoja ja oman etevyyden esittelyjä juoksemisen keinoin on pidetty maailman sivu.

Kun lenkkeilystä tuli supersuosittua 2000-luvun alussa, myös juoksutapahtumien osallistujamäärät räjähtivät. Yhtäkkiä maratonin starttiviivalla oli eksentristen isien rinnalla kaikenlaista väkeä työporukoista polttariseurueisiin.

Ja tietenkin, kun jostain asiasta tulee liian suosittua, osan pitää keksiä jotain muuta. Kun naapurin Repa ja kirjanpidon Ritukin juoksevat maratoneja, täytyy erottua juoksemalla vielä pidempiä matkoja. Ultramaratonien eli maratonia pidempien matkojen osallistujamäärät ovat kasvaneet toistatuhatta prosenttia viimeisen reilun vuosikymmenen aikana.

Matkojen lisäksi on kasvanut myös frekvenssi. Ei riitä, että juoksee maratonin kerran tai edes kerran vuodessa, vaan niitä täytyy paukuttaa toistuvasti. Puolimaraton ei ole enää merkkipaalu vaan rokkarin tavallinen aamulenkki.

Käsitys siitä, mikä on normaalisuoritus, vääristyy entisestään omassa kuplassa.

Jos ennen oli se yksi isä, jonka maratonjuoksusta kuultiin kesälomien jälkeen, nyt jos on yhtään erehtynyt indikoimaan algoritmille että juoksuhommat kiinnostavat, paukuttaa some armotta pelkkää maraton- ja ultrakontsaa. Ja jos ns. kaikki juoksevat satamailisia tai sitä pidempiä matkoja, oma vaatimaton 55 kilometrin ultramaratonkin alkaa kuulostaa laiskurin päiväkävelyltä.

Sama ilmiö on käynnissä pyöräilyssä (osaltaan varmaan sen takia, että osa pitkien matkojen juoksijoista on kyllästymisen tai loukkaantumisen takia siirtynyt pyörän selkään).

”Satkun” polkeminen tuntuu monesti olevan jonkinlainen minimisuoritus, jota lyhyemmälle lenkille ei edes oikeastaan kannata lähteä. Viidenkymmenen, kuudenkymmenen tai kahdeksankymmenen kilometrin matka on pieni luikaus, joka täytyy perustella kevyellä pikaisella pyörittelyllä tai sitten vähintään kertoa että jos matka oli lyhyt, niin ainakin vauhti oli armoton.

Tasaluvut kiehtovat ihmismieltä

Luulen, että osaltaan kyse on siitä, että meitä kiehtovat pyöreät luvut ja selkeät etapit. Kymppi. Maraton. Sata kilometriä. Satamailinen.

Sillä, juokseeko 40,6 vai 42,195 kilometriä tai pysäyttääkö kellon 96 kilometriin täyden satasen sijaan, ei ole mitään merkitystä muualla kuin kollektiivisessa käsityksessämme siitä, millainen on riittävä ja aplodit ansaitseva suoritus.

Ehkä paras esimerkki mieltymyksestämme mukaviin tasalukuihin on hämmästyttävän sitkeä myytti 10 000 askeleesta. Japanilaisen askelmittaribrändin markkinointikulma otti niin hyvin tuulta alleen, että edelleen jopa terveysalan ja valmentamisen ammattilaisten kuulee välillä vetoavan siihen, vaikka tutkimustieto osoittaakin, että terveyshyötyjä saa mainiosti jo 7 500 askelta ottamalla.

Mikä on tarpeeksi minulle vai mikä on tarpeeksi muille?

Kyse ei ole siitä, etteikö tasalukuja ja määrämittaisia suorituksia saisi paukutella vaikka joka päivä. Jos se motivoi ja tuo tyydytystä eikä ole haitallista omalle fyysiselle tai henkiselle hyvinvoinnille, niin siitä vain.

Ongelmallisempaa on, jos siitä tehdään mittari myös muille. Minullekin kerrotiin hiljattain, että ajan lyhyempiä lenkkejä kuin monet aktiivisesti pyöräilevät. Ilmeisesti 80—100 kilometrin lenkit eivät vielä oikeuta oikean pyöräilijän statukseen. (Olen toki itse varmaan myös osa ongelmaa: pari päivää sitten kerroin somessa, että tavoitteeni on ajaa 300 kilometriä Pöörirandossa parin viikon päästä.)

Tärkeintä varmaankin on, että löytää itselleen sopivat tavoitteet ja mittatikut ja pitää katseensa niissä, tapahtui ympärillä millaisia suorituksia hyvänsä.

Ja yksi hyvä asia siinä on, että maratonit, ultrat ja century ridet ovat kaiken kansan hupia: on varsin voimaannuttavaa huomata, että ne eivät olekaan mitään yli-ihmisten supersporttisten ihmisten juttuja, vaan niihin kykenee ihan tavan tallaajakin. Suoritukseen kulunutta aikaa tosin ei välttämättä kannata someen postata, jos haluaa pitää onnistumisen kuplansa ehjänä.

Mutta sitten asiaan.

Tämä teksti on ollut luonnoksissa jo helmikuusta, mutta muistin sen olemassaolon taas viime viikonloppuna. Kerrottuani aikovani ajaa sunnuntailenkkinä jotain 80 ja 100 kilometrin väliltä, tuttu, jonka kanssa lenkkijutuista viestittelin, kertoi olettaneensa minun ajavan pidempiä matkoja kuten moni muu aktiivinen pyöräilijä.

Minulta kysytään säännöllisesti, miksi en jaa tarkempia statseja treeneistäni vaikkapa Stravassa. Siihen on useampikin syy, ja jos suljetaan pois viitsimiseen ja aikaansaamiseen liittyvät selitykset, ne liittyvät kaikki pitkälti vertailuun ja sen välttämiseen.

Syy 1: Tuloksissani ei ole kehumista

Voin ihan suorilta myöntää, että en ole erityisen nopea enkä mainittavan vahvakaan.

Olen varmaan kelpo urheilija kategoriassa ”aikuisena liikunnan aloittaneet urheilullisesti lahjattomat nelikymppiset läppärinhakkaajat jotka treenaavat säännöllisen epäsäännöllisesti sekä voimaa että kestävyyttä”, mutta ainakin somessa, jossa usein repostellaan urheilutuloksilla, olen tukevasti siellä Gaussin käyrän huipun tuntumassa tai vasemmassa laidassa.

Kyse ei ole niinkään siitä, että erityisesti häpeäisin keskinkertaisuuttani. Joskus toki tunnen oloni valtavan riittämättömäksi, kun ne kuuluisat ”kaikki muut” tekevät enemmän, paremmin ja pystyvämmin kuin minä. En vain oikein tiedä, mitä kukaan tekisi sillä tiedolla, millä sykealueilla olen arkilenkkini ajanut tai kuinka monta kiloa oli painonnostotangossa.

Syy 2: …mikä jostain syystä kismittää ihmisiä

Mikä minua erityisesti hämmästyttää on se, että tulokseni tuntuvat olevan joillekin ihmisille suuri pettymyksen aihe.

En tiedä, olenko somessa onnistunut jotenkin vahingossa luomaan valheellisen kuvan itsestäni ja kyvyistäni, mutta toisinaan, jos ja kun jotain tuloksia jaan, se on joillekin niin iso pettymys, että se halutaan jakaa myös minulle.

”Luulin että olet paremmassa kunnossa” on tosi outo viesti vastaanottaa. Mitä siihen pitäisi vastata? Kiitos? Anteeksi? Pitääpä ruveta kunnolla harjoittelemaan, että en jatkossa tuota pettymystä? Avata treenistatsini ja muu elämäntilanteeni ja pitää jonkinlainen puolustuspuhe joka selittää miksi kehtaan olla näin keskinkertainen?

On ylipäätään eriskummallinen oletus, että minun tällaisena kolmen pennin somettajana pitäisi olla myös hyvä, jos kerran treenijutuistani postaan. Jo joskus ammoisina blogiaikoina sain lukijapalautetta, jossa toivottiin kertomisia ennätyksistä ja onnistumisista. Mutta mitä jos sellaisia ei ole? Saako silloin ylipäätään somettaa?

Syy 3: En halua lisätä vertailupainetta

Tämä saattaa kuulostaa hieman ristiriitaiselta ensimmäisen syyn kanssa, mutta on silti yhtä lailla validi syy olla raportoimatta jok’ikistä numeroa.

Some on kuratoitua esillä olemista, ja me kaikki jaamme sinne vain tiettyjä osia tekemisistämme. Minäkin. Olen kuitenkin aina halunnut tarjota samaistumisen kokemuksia ja ehkä joskus jopa inspiraatiotakin. Kaikkein vähiten haluan sitä, että minun tulokseni lannistaisivat ketään tai loisivat painetta tehdä yhtään enemmän.

Mutta ehkä keskinkertaisuutta pitäisi van esitellä enemmän (kuten vertailua käsittelevässä kirjeessä alkuvuodesta kirjoitinkin). Tuoda sinne onnistumisparaatien ja humblebragien väliin vähän toisenlaista näkymää.

Vaikka sitten tuottaisikin joillekin kirvelevän pettymyksen.

Tällä viikolla ilmestyneessä Fillari-lehdessä on kirjoittamani pitkä artikkeli pyöräilystä ja painosta. Luin tutkimuksia, kuuntelin podcasteja sekä haastattelin ammattilaispyöräilijä Lotta Henttalaa, liikuntatieteen tohtori Oona Kettusta ja ravitsemusterapeutti Jaakko Mursua, koska halusin selvittää, onko mahdollisimman kevyt pyöräilijä myös mahdollisimman hyvä pyöräilijä.

Spoiler alert: ei ole. Suorituskyky on monen asian summa, ja vauhtiin vaikuttaa painon lisäksi järkyttävä liuta muitakin tekijöitä keuhkokapasiteetista ja lihasvoimasta aerodynamiikkaan ja ajotaitoon. Omalle keholle liian alhaisen painon tavoittelu voi syödä suorituskyvyn, altistaa syömishäiriöille ja aiheuttaa monenlaisia pitkäkestoisiakin ongelmia. Kaikesta tästä seikkaperäisemmin useamman aukeaman verran numerossa 2/25, kipin kapin kauppaan tai kirjastoon siis!

Idea juttuun kumpusi omista kokemuksistani — etenkin siitä, kuinka outoa oli hypätä pää edellä pyöräilyyn ja muuttua yksin tämän valinnan myötä liian isoksi ihmiseksi.

Pyöräilypuhe pyörii painon ympärillä

Ennen pyöräilyharrastusta en ole oikeastaan ikinä kokenut olevani mitenkään erityisen isokokoinen. Olen 161 senttiä pitkä ja painan 66 kiloa. Jos unohdetaan ruumiinrakenne ja kehonkoostumus ja kysytään asiaa painoindeksitaulukolta, olen toki ylipainoinen, mutta tämän tiedon olen painanut villasella. Olen joskus aikoinaan painanut tässä samassa varressa 18 kiloa vähemmän, ja vaikka BMI-taulukon mukaan olin silloin ”normaali” ja terveellisen puolella toisin kuin nyt, on tämä nykyinen keho kaikilla tavoin paljon parempi ja toimivampi.

Harrastin pitkään ja tovin hyvin tavoitteellisestikin crossfitia, joka mullisti kehosuhteeni monella tapaa. 90-luvun langanlaihoja huippumalleja ihannoineessa kulttuurissa kasvaneelle oli hämmentävää huomata, että nainen voikin olla voimakas ja myös näyttää siltä. Oli voimaannuttavaa ymmärtää, että omista jaloista ei saa tikkuja mutta niihin kyllä tarttuu lihasta. Ja sitä myöten kiloja, vaikken mikään liharekka ikinä ollutkaan.

Samanlaista erilaisten kehojen hyväksymistä ja toiveikkuutta ei ole ilmassa yhtä paljon nyt, kun olen viime vuosina sukeltanut syvemmälle pyöräilyn maailmaan. Hoikkuutta ihannoivat viestit särähtävät välillä pahastikin korvaan:

• Jatkuvaa laihdutuspuhetta niin mies- kuin naisharrastajilta: pitäisi pudottaa painoa, jotta olisi nopeampi ja näyttäisi paremmalta pyöräilyvaatteissaan.

• Painoon ja laihduttamiseen keskittyviä sisältöjä pyöräilysomessa ja -medioissa.

• Kalorinkulutuskeskeisiä viestejä sisäpyöräilyohjelmissa: Zwift esimerkiksi kertoo, kuinka monta pizzansiivua olet ansainnut treenistä ja Rouvy onnittelee kun olet päässyt kalorinkulutuksessa jonkin merkkipaalun yli. Aika monessa muussa kontekstissa tähän kaikkeen olisi jo laitettu mukaan varoitukset siitä, että tällainen voi triggeröidä syömishäiriötaustaisia ja tarjottaisiin selkeitä keinoja sulkea kaloriviestit pois.

• Jatkuvaa painopuhetta pyöräilylähetyksissä: selostajat muistavat kyllä kertoa kuskien elopainosta tai mainita jos joku on tiputtanut muutaman kilon.

• Jatkuvaa painopuhetta harrastuspiireissä: tehon ja painon suhde (wattia/kg) on pyhä ja kaikkein tärkein luku, ja vauhdin parantamisen avain yleensä painon pudottaminen (tähän liittyviä myyttejä puretaan muuten artikkelissa Jaakko Mursun kanssa!).

• Puhumattakaan pyöräilyyn liittyvästä kuvastosta, joka on esimerkiksi tällaista:

Ei kovin kaukana ysärin heroin chic -kuvastosta, oikeastaan! (Oikean elämän kehoille sopivien pyöräilyvaatteiden vähyys on sitten oma lukunsa, siitä onkin tulossa oma artikkelinsa ja sivuränttinsä vähän myöhemmin!)

Liian kapea skene

Siirtymä lajiskenestä toiseen on ollut humanistin ja toimittajan silmään mielenkiintoinen mutta henkilökohtaisesti myös toisinaan vähän rankka.

Jos pyöräilyaiheisessa kuvastossa kaikki ovat silmiinpistävän hoikkia ja normaalikokoinenkaan ei meinaa mahtua varusteisiin, alkaa nopeasti tuntea, että on liian iso tähän skeneen. Vaikka kuinka tietäisi että oma kroppa viihtyy ja voi hyvin tässä nykyisessä olomuodossaan, syöminen on kivaa sekä hormonitoiminta ja palautuminen kunnossa, on vaikeaa pitää oma päänsä jos ympärillä jatkuvasti muistutetaan, että ei ole sellainen kuin ”pitäisi”.

Onneksi pyöräilymaailman suhde painoon on hiljalleen muuttumassa, kuten kaimani Lotta haastattelussanikin toteaa. Tutkimusmaailmassa on tiedetty jo pitkään, millaisia vaikutuksia liian vähäisellä energiansaannilla ja jatkuvalla painon optimoinnilla voi olla, ja vähitellen tämä tieto tekee tietään myös käytäntöön. Riittävään syömiseen kiinnitetään enemmän huomiota ja myös voimatreenin merkitys ymmärretään. Ja mikä erityisen tärkeää, monet pyöräilijät ovat rohkeasti nostaneet asiaa esiin ja kertoneet myös omista kamppailuistaan painopaineen ja syömishäiriöiden kanssa. Kehopositiiviset pyöräilyvaikuttajat ja -brändit tekevät myös tärkeää työtä sen eteen, että näkisimme kuvastossa myös itsemme kaltaisia kuskeja.

Tämän takia halusin myös artikkelinkin kirjoittaa: tehdä näkyväksi sitä, että laihdutus ei ole mikään oikotie onneen ja takuukikka kovempiin vauhteihin — ja etenkin että pyöräilystä saa nauttia millaisessa kehossa tahansa.

Tilastollisesti se on tietenkin hyvin epätodennäköistä. Että kenelläkään muulla ihmiskunnan historian arvioidulla 117 miljardilla ihmisellä ei ole koskaan ollut samanlaista fiilistä, kelaa tai mielihalua.

Kun vähänkin kurkottaa oman napansa ulkopuolelle, saa pian huomata, että samanmielisiä tai kohtalotovereita on, yleensä yllättävänkin lähellä.

Olenko ainoa vai eikö asiasta vain puhuta?

On pakko tunnustaa, että kuvittelin — tai ainakin toivoin — pitkään olevani ainutlaatuinen. Luulen että kyseessä oli keino käsitellä omaa epävarmuuttani: että jos kerran minulla ei ole niitä perinteisiä avuja ja kykyjä joiden ansiosta minusta pidettäisiin, niin ainakin tekisin ison numeron siitä, että minä olen erilainen ja sellaisten yläpuolella. Toisin sanoen olinkin pitkään varsin tyypillinen ja varmasti sietämätönkin pick me girl.

On houkuttelevaa ajatella, että oma kokemus, hyvä tai huono, on ainutlaatuinen. Mutta aidosti vapauttavaa on ymmärtää, että se ei koskaan ole. Samanmielisten löytäminen on aina elähdyttävä kokemus, mutta erityisen vapauttavaa on huomata, ettei ole yksin niiden kelojen ja tuntemusten kanssa, jotka tuntuvat jollain tavalla oudoilta, kiusallisilta tai noloilta.

Luulen, että yksin olemisen kokemuksessa on ainutlaatuisuuden sijaan usein kyse siitä, että joistain asioista ei vain puhuta. Joku kreisi oire saattaa aiheuttaa oman pään sisällä ihmetystä, mutta sitten eräänä kauniina päivänä sitä lukee netistä että se kuuluukin esivaihdevuosien mittaamattoman laajaan oirekirjoon ja asioissa onkin taas vähän enemmän järkeä.

Helpoin keino pistää itsensä ainutlaatuisuuden oikeaan perspektiiviin on mennä internetiin. Nopeallakin googlauksella todennäköisesti löytää monta keskustelupalstaa, artikkelia ja hanketta, jotka käsittelevät juuri tätä nimenomaista kokemusta.

Ja jos on omaa napaa kaivellessaan kokenut olevansa ainutlaatuinen, netissä pyöriessä huomaa nopeasti että maailma on pullollaan asioita joita ei itse olisi osannut edes kuvitellakaan olevan olemassa. Kuuluuhan internetin sääntö numero 34 näin: jos se on olemassa, siitä on pornoa. Kokeile vaikka (omalla riskillä). Jos vaikka omatkin lihalliset mieltymykset ovat laajat, netissä on niin erikoista kamaa että itselle ei olisi tullut koskaan mieleen edes yrittää ajatella jotain niin erikoista. Ja niin vain sillekin on löytynyt oma kannattajakuntansa, jossa n on merkittävästi isompi kuin 1. Eli tavallaan ihan tavallista hommaa.

Vyönlenkistä ovenkahvaan juuttuvat ja housut puolitangossa työskentelevät yhtykää!

Välillä kuulee puheenvuoroja, että pitääkö ihan kaikesta länkyttää julkisesti. Minun mielestäni pitää. Jos ei muusta syystä niin siksi, että hyvällä tuurilla joku toinen löytääkin kohtalotoverin ja sanoituksen omalle kokemukselleen.

Nykyään minusta on varsin lohdullista ajatella, että on äärimmäisen epätodennäköistä, että on yksin yhtään minkään kokemuksen, ajatuksen tai tuntemuksen kanssa. Omat kummalliset kelat tai kiusalliset vajavaisuudet eivät tunnu enää yhtä musertavilta, naurettavilta tai noloilta, kun tietää että aivan takuulla muillakin on samoja juttuja.

Yritän myös purkaa omaa vajavaisuuttani ja nolouttani tuomalla sitä esille somessa. Pelkästään asian kertominenkin helpottaa, mutta erityisen hauskaa on saada kuulla, että muille käy ihan samalla tavalla. Kun kiroan Instagramissa että jäin taas kerran vyönlenkistä kiinni ovenkahvaan tai unohduin tekemään töitä housut puolitangossa, ei mene aikaakaan kun joku on inboxissa nauramassa, että hänelle kävi juuri ihan samalla tavalla.

Joskus ajattelin että Bossonin imelä (ja Miss Kovis -elokuvasta tuttu!) balladi on vain loukkaava, kun siinä veisataan: ”You’re one in a million”. Ehkä se on sittenkin oikeassa. Olemme ehkä oman kylän raitilla ainutlaatuisia, mutta isossa kuvassa aikamoista standardikamaa.

Näin kävi minulle viime viikolla, kun lähdin lomalle pohjoiseen. Etukäteen ajattelin, että reissussa on aikaa ajatella (ja mahdollisesti jopa kirjoittaa) ja jollakin tavalla kalibroitua uudelleen hässäkkäalkuvuoden jälkeen.

Mutta eihän millekään tällaiselle ollut aikaa, kun piti hiihtää, pyöräillä ja laskea joka päivä.

Ja hyvä niin.

Fyysisesti väsyttävä matka virkistää henkisesti

Alkuvuosi oli pitkä ja väsyttävä ja intensiivinen, kuten alkuvuosilla yleensä tapana on. Ennen reissua mietin useampaankin kertaan erästä Sylvia Plathin lausetta kirjeessään äidilleen:

En tiedä tarkalleen, millaisessa kontekstissa masennukseen taipuvainen runoilija lauseensa loi, mutta ajatus tuntui hyvin sopivalta lopputalven työrumban keskellä lomaa odottaessa.

Reissu oli sen verran aktiivinen ja uniongelmat seurasivat pariksi yöksi myös tunturiin, että yöjunan puksutellessa takaisin Helsinkiin en ehkä ollut fyysisesti levännyt mutta ainakin olin kaikilla muilla tavoin virkistäytynyt.

Lomalla ei syntynyt yhtään uusia ideoita tai ajatuksia. Mutta ymmärsin taas entistä paremmin, kuinka tärkeitä fyysiset tuntemukset ovat ihmisen henkiselle hyvinvoinnille.

Reissun parasta antia olivat ne lukuisat keholliset hetket, jotka arjessa jäävät oman pään sisällä jumittaessa paitsioon: kuinka aurinko lämmittää latukahvilan terassilla pullakahveja juodessa, kuinka sydän lyö juuri oikealla tavalla kovaa tunturiin polkiessa, kuinka saunassa hankittu lämpö haihtuu hiljalleen höyrynä ilmaan mökin terassilla istuessa, kuinka tekee suorastaan mieli huoahtaa tyytyväisyydestä kun pitkän ulkoilupäivän jälkeen saa köllähtää sohvalle kirjan kanssa kuivissa vaatteissa ja kupu täynnä ruokaa.

Kaikkea mitä tarvitaan

Aktiivinen lomailu on lopulta hyvin rentouttavaa. Tekemisen määrä ei kuormita liikaa, sillä muutakaan tekemistä ei ole. Elämästä karsiutuu paljon hälinää pois, kun ainoat valinnat ovat ne, mitä reittiä tänään hiihdetään, mitkä hanskat sitä laittaisi ja mihin latukahvilaan pysähdytään.

Keholliset tuntemukset myös käynnistävät monenlaisia henkisiä prosesseja, vaikkei aktiivista ajattelutyötä tekisikään. Kun ajaa pyörällä alas tunturin laelta auringon helottaessa selkään ja tuulen pistellessä naamaa, on mieli täynnä villiä iloa ja tyytyväisyyttä omaan elämään. Jos arjessa herkästi kokee että pitäisi olla kaikin puolin fiksumpi ja menestyneempi, tällaisissa hetkissä tuntuu että itsellä on oikeastaan kaikkea mitä tarvitaan.

Näistä hyvistä fyysisistä tuntemuksista pitäisi vain osaa pitää paremmin kiinni myös kotona ja koneen ääressä. Tuoda lisää kehollisia hetkiä arkeen, löytää villiä iloa arkipäivinä ja vähintäänkin pitää kiinni erinomaisista lomamuistoista.

Tämän viikon käytän lomakuplasta laskeutumiseen, palataan tuttujen ränttäysaiheiden pariin ensi viikon kirjeessä!

En ollut pyytänyt neuvoja. Enkä edes indikoinut että minulla olisi minkäänlaista ongelmaa, joka kaipaisi ratkaisua.

Olin vain kertonut että herään kevään tultua ja valon lisäännyttyä aikaisemmin kuin talvella.

Ja vähän myöhemmin kerroin onnistuneesti vaihtaneeni maastopyörän renkaat ja totesin että talvirengas ja tubeless-kiekon vannenauha olivat varsin tuskastuttava yhdistelmä.

Renkaanvaihtoasiasta osasin toki odottaa saavani neuvoja. Nainen pyöränlaitteluhommissa on ilmeisesti vastustamaton paikka liukua deeämmiin vähän neuvomaan. Kysyttiin, että onhan minulla asianmukaisia rengastyökaluja (tietenkin on) ja kerrottiin miten renkaan saa helposti nostettua vanteelle (vaikka kuvassa kerroin että oli normaalia haastavampaa saada rengas pois vanteelta, mutta mitäs pienistä).

Enemmän taas yllätti se, kuinka moni ehdotti heräämisstoriini, että laittaisin verhot ikkunaan, niin kämpässä ei olisi niin valoisaa aamuisin.

Verhot ikkunaan! Eipä olisi tullut mieleen!

It’s not me, it’s you

Olen tavallaan hyväksynyt osani naisena, somettajana ja pyöräilijänä: neuvoja tulee paljon, pyytämättäkin. Välillä neuvot ovat toki oikein oivallisia ja hyödyllisiä, ne kysymättäkin tulevat. Mutta todella usein ne ovat vain alentuvia ja vähätteleviä.

Neuvomisella on varmasti yleensä ihan hyvät tarkoitusperät, mutta vastaanottajaa ne tuskastuttavat. Pyytämättä annettu neuvo on minusta pääsääntöisesti moite — se on oletus siitä, että minä en osaa, pysty, tiedä tai kykene, ja mikä vielä enemmän minua hommassa kaihertaa, että en edes ymmärrä tarvitsevani neuvoa.

Yritän kuitenkin muistaa, että pyytämättä annettu neuvo ei loppujen lopuksi ole minun ongelmani (vaikka käytinkin aika paljon sunnuntaina aikaa kertoakseni ihmisille että joo, mulla on pimennysverhot ja että sain sen renkaan jo vaihdettua) vaan se paljastaa enemmän neuvon antajasta ja tämän suhtautumisesta muihin ihmisiin.

Mutta on pakko myöntää, että verhovinkit menivät jo vähän ihon alle. Jos ongelma (jos sellainen olisi, minusta nimittäin on tosi kiva herätä viiden—kuuden maissa!) olisi valon määrä torpassa, osaisin varmasti päätellä itsekin että asialle voisi tehdä jotain kaihtimien muodossa.

Avautumista vai avunpyyntöjä?

Olen nähnyt somessa useammankin kerran varsin hyödylliseltä kuulostavan neuvon.

Kun toinen avautuu jostakin asiasta, neuvomaan säntäämisen sijaan kysykin häneltä: ”Haluatko ratkaisuja ongelmaasi vai vain avautua asiasta?”

Vinkki on kätevä parisuhteissa, mutta näkökulma soveltuu hyvin myös someen. Jos joku haluaa puhista jostakin oman elämänsä epäkohdasta, voi olla että hän vain haluaa puhista siitä eikä kaipaa siihen ylipäätään yhtikäs yhtään neuvoa. Tämä kysymys kannattaa toki ensisijaisesti esittää itselleen eikä mennä heti laittamaan viestiä että onko tarvetta vinkeille, vaikka sekin on kyllä parempi vaihtoehto kuin ryysiä neuvomaan ihan pyytämättä.

Ymmärrän kyllä, että neuvojen antaminen tuntuu neuvojasta hyvältä. Mutta aina kannattaa miettiä tovi, millaisen kuormituksen se aiheuttaa siellä toisessa päässä. Tuntuu että tämä valoisuusasia (joka siis kertauksena lähti siitä että totesin herääväni entistä aikaisemmin kevään tullen mutta joka tulkittiin niin, että minulla on makuuhuoneessa tosi valoisaa ja kärsin sen takia unettomuudesta) kaappasi ison osan sunnuntaistani.

Homma ei jäänyt myöskään viikonlopulle. Sain vielä maanantaina päivällä kullanarvoisen vinkin, että pimennysverhot kannattaisi hankkia. Tässä vaiheessa siis oltiin jo käyty julkisesti läpi että a) minulla on pimennysverhot, b) minulla ei ole mitään ongelmaa varhaisen heräämisen kanssa ja jos olisikin, makuuhuoneen valoisuudella ei kohdasta a johtuen olisi mitään tekemistä sen kanssa, c) en halua enää yhtään lisää vinkkejä koska ei ole mitään ongelmaa. Tämä neuvo tuli stooriin, jossa nimenomaisesti kerroin KAIKKI NÄMÄ KOLME HELVETIN SEIKKAA JA KIELSIN LÄHETTÄMÄSTÄ ENÄÄ YHTÄÄN NEUVOA. Tässä ilmeisesti kyseessä oli sisälukutaidon puute, sillä vastattuani ystävällisesti mutta topakasti että mahdoitkohan lukea mitä siinä kuvassa lukee, sain vuolaat anteeksipyynnöt, kuulemma oli jättänyt lukematta mutta ajatellut vinkata, että pimennysverhot on hyvät jos kämpässä on liian valoisaa eikä saa aamuisin enää unta.

Koska nyt varmasti moni on pahastunut ja miettii että eikö enää saa olla avulias ja sanoa mitään, niin kyllä saa, kunhan sen tekee fiksusti. Siksi tein tällaisen havainnollisen kaavion, jonka voit vaikka tallentaa kännykään ja kaivaa esille aina kun tekee mieli mennä kertomaan että oletko rengasrautoja tai verhoja harkinnut:

Eilen tuli vastaan jälkimmäistä. Videolla nuori kaunis nainen esitteli tuotetta, jonka hän kehui olevan ”gamechanger” ”kaikille naisille”. Kyseessä oli hieman pikkuhousunsuojan näköinen ihonvärinen haaroväliin liimattava paksuhko tarra, jonka avulla alapäästään saa jumppatrikoissa barbiemaisen sileän ja muodottoman.

Niinpä. En ymmärtänyt minäkään.

Jatkoin videon katselua. Nainen esitteli tarraa ja kertoi kuinka ihanaa on kun voi pitää trikoita salilla miettimättä, näyttääkö haaroväli jotenkin epämiellyttävän möykkyiseltä tai kiristääkö kangas kamelinvarpaan esiin. Minä taas jäin miettimään, kuinka hirveän hiostava ja hiertävä tuollainen muovilappu mahtaa olla.

Epävarmuuksien luominen on iso bisnes

Tällaiset tuotteet on helppo ohittaa naureskellen. Mutta sitä on vaikea tehdä ilman, että samalla käy käytännössä automaattisesti läpi tällaisen ajatusketjun:

1. Pitääkö alapään näyttää barbiemaisen sileältä jumppatrikoissa?

2. Näyttääkö minun alapääni barbiemaisen sileältä jumppatrikoissa?

3. Jos ei, haittaako se minua?

4. Pitäisikö sen haitata?

Tämä ei tietenkään ole mikään someajan uutuus vaan iänikuinen kikka myydä (etenkin naisille) tuotteita epävarmuuksiin vedoten — tai niitä luoden. Yhtäkkiä aivan normaalit ruumiinosat muuttuvat kyseenalaisiksi, kun kainaloiden pitääkin olla hajuttomien ja karvattomien lisäksi myös ”kauniit” tai alapään humanoidimaisen piirteetön.

Näihin jo olemassa oleviin tai markkinoinnin myötä syntyviin epävarmuuksiin vedoten sitten voi myydä asiaa korjaavia tuotteita. Tärkeää on, että epävarmuudesta ei kuitenkaan lipsuta epätoivon puolelle — voit vielä tehdä asialle jotain, kunhan vain ostat tämän tuotteen! Kuten meikkimoguli Helena Rubinstein aikoinaan totesi, ”ei ole rumia naisia, vaan vain laiskoja”. Eli jos olet kalvakka ja möykkyinen, omapahan on vikasi, ratkaisu kun on ihan käden ulottuvilla lyhyttavaran muodossa.

Esiin pullahtelevia epävarmuuksia

En seuraa somessa minkäänlaista kauneus- tai kosmetiikkasisältöä, mutta algoritmi on silti tulkinnut minun olevan keski-ikäinen freesaamista vaativa haahka, jolle kannattaa tykitellä erilaisia kosmetiikkarutiinivideoita (oikeasti, kenellä on a) 20 kohdan ja tuotteen ihonhoitorutiini ja b) tarve tehdä se lentokoneen turistiluokassa?) ja etenkin kauneusleikkauksia.

Yritän ohittaa tällaiset sisällöt sen enempää niitä ajattelematta, niin kuin pitäisikin. Mutta niinä aamuina, kun huonojen yöunien ja hormonikierron tietyn vaiheen ansiosta peilistä katsoo joku muumioituneen suohirviön näköinen elähtänyt kurppa, alkaa aivojen sopukoista pulpahdella esiin jos jonkinlaisia epävarmuuksia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan ja jotka ovat tarttuneet mukaan jostain matkan varrelta.

Parasta on antaa niiden vain olla, yleensä ne haihtuvat ilmaan päivän mittaan ja vähintään kierron edetessä tai kun alla on paremmat yöunet.

Itse olen lisäksi todennut, että yksi parhaista keinoista karistaa ulkonäköön liittyvät epävarmuudet on tehdä jotain fyysistä. Mielellään trikoissa ja ilman haarovälitarroja.

Niitä ovat muun muassa Chiang Maissa sijaitsevan Mr. Green -ravintolan tofumassamancurry, se kun vastasin väärin yhteen professorin kysymykseen fuksivuonna ja dinosaurukset.

Sekä se, kun eräs naispuolinen tuttuni totesi, ettei feminismi ole koskaan tehnyt hänen hyväkseen mitään.

Taivaasta tupsahtaneita oikeuksia

Jälkimmäistä ajattelen erityisen taajaan aina näin naistenpäivän alla. Lausahdus jäi vaivaamaan, mutta sitäkin enemmän se, osasinko vastata siihen mitenkään järkevästi.

Näin jälkikäteen on helppo osoittaa tuosta tilanteesta moniakin esimerkkejä oikeuksista, jotka eivät vain ole tupsahtaneet taivaasta aikojen alussa naisten iloksi ja hyödyksi.

Esimerkiksi oikeus tehdä työtä ilman miehen lupaa.

Tai oikeus perustaa oma yritys ja avata oma pankkitili.

Tai oikeus ajaa autoa.

Todennäköisesti en vedonnut mihinkään näistä vaan horisin jotain epäselvää ja epäkiinnostavaa intersektionaalisuudesta ja naisasialiikkeestä. Yllä olevat, meille arkiset asiat olisivat olleet erinomaisia esimerkkejä feminismin saavutuksista, mutta nyt vuosia aiheeseen toistuvasti palattuani ymmärrän, että olisi sittenkin pitänyt mennä sillä esimerkillä, joka olisi ollut lähimpänä keskustelukumppanini sydäntä:

Mahdollisuus osallistua maratoneille.

Liikkuminen on liikkumavaraa

Sitä helposti lankeaa ajattelemaan omassa elämässä itsestäänselvistä asioista, että näinhän se on ollut aina, mitä tässä hössöttämään.

Siitä ei nimittäin ole vielä kovinkaan montaa vuosikymmentä, kun naisia ei päästetty juoksemaan maratoneja. Erityisesti pelättiin, että kohtu tippuu plätsis vaan keskelle kisareittiä, ja se nyt olisi kiusallista kaikille.

Yhdysvaltalainen Kathryn Switzer juoksi ensimmäisenä naisena lappu rinnassaan Bostonin maratonin vuonna 1967. Kisan säännöt eivät teknisesti ottaen kieltäneet naisten osallistumista, joten Switzer ilmoittautui kisaan K. Switzerinä ja paineli pokkana starttiviivalle. Siitähän kisan järjestäjät repivät pelihousunsa, ja historiaan ovatkin jääneet kuvat ukkelista, jolle naisten turvallisuus on niin tärkeää, että pitää käydä naiseen käsiksi.

Mutta palataan Switzeriin vähän myöhemmin.

Liikunta ja urheilu ja vapaa-ajan harrasteet ovat nimittäin erinomainen konteksti tarkastella naisten asemaa tai yleisemminkin sitä, onko ”tasa-arvo mennyt liian pitkälle”, kuten jotkut tykkäävät väittää.

Toimittaja Danielle Friedman käy läpi naisten liikunnan suhteellisen lyhyttä historiaa erinomaisessa kirjassaan Let’s Get Physical — How Women Discovered Exercise and Reshaped the World. Hänen keskeinen väitteensä on, että naisten yhteiskunnallinen vapautuminen ja liikuntaharrastukset ovat kulkeneet käsi kädessä. Liikkuminen on ollut naisen kasvavan liikkumavaran näkyväksi tuomista: oman kehon haltuunottoa, autonomian lisäämistä, oman elämän elämistä.

Vaikka aikamoisia kehitysaskeleita on otettu viime vuosikymmenten saatossa, ei tilanne edelleenkään mitenkään ongelmaton tai täydellinen ole, kaukana siitä. Tässä vain muutamia nopeita esimerkkejä, joihin olen törmännyt viime viikkoina:

• Mukavien ja naisen anatomialle suunniteltujen vaatteiden ja varusteiden puute.

• Ja jos tällaisia on, ne ovat usein merkittävästi tavallisia (lue: miesten) vaatteita ja varusteita kalliimpia. (350 € pyöräpaitamallista jota on saatavilla muillekin kuin kukkakepeille? Morjens!)

• Lajipiireissä ja harrastusporukoissa piilevä ja välillä avoimestikin rehottava naisviha ja häirintä. (Tsekkaa esim. urheiluaiheiset #womeninmalefields-postaukset Instagramissa.)

• Palkkaepätasa-arvo ammattiurheilussa.

• Epäyhtäläiset mahdollisuudet panostaa harrastuksiin. (Tutkitusti naiset kokevat miehiä useammin esteitä liikunnan harrastamiselle. Erityisen paljon esteitä kokevat pienituloiset, vieraskieliset ja yksinhuoltajat.)
  

Eli sanoisin, että ei ihan vielä olla menty liian pitkälle tässä yhdenvertaisuudessa.

Starttiviivalla saa nauttia tasa-arvotyön hedelmistä

Jos oikein muistan, keskustelumme feminismin ansioista päättyi lopulta rakentavassa hengessä. Ehkä onnistuin jotenkin selittämään, että feminismi ei ole vain sitä, että barrikadeilla vaaditaan sitä sun tätä ja tuikkaillaan rintaliivejä tuleen (fun fact: rintaliivien polttaminen on myytti), vaan lukuisten isojen ja pienempien asioiden jatkumoa, jonka seurauksena ihmisillä on yhtäläisiä mahdollisuuksia taustatekijöistään riippumatta.

Bostonin maratonin juossut Switzer ei rikkonut maratonkisojen lasikattoa jonkin nimenomaisen feministisen agendan vuoksi — eikä hänen tarkoituksenaan ollut päätyä feministisen liikkeen keulakuvaksi kohusuorituksensa jälkeenkään.

Hän eli aikana, jolloin naiset alkoivat vaatia ja saada uusia oikeuksia. Hän kasvoi ympäristössä, jossa tytötkin saivat urheilla. Hän halusi vain juosta eikä kokeneena juoksijana nähnyt estettä sille, miksei nainen voisi myös osallistua maratonille. (Ja koska hän oli juoksija ja nainen, hän tiesi ettei kohtukaan jäisi Bostonin kaduille.)

Switzerin juoksua oli edeltänyt monta tärkeää hetkeä ja mahdollisuutta (Roberta ”Bobbi” Gibb oli juossut Bostonin maratonin reitillä epävirallisesti jo vuotta aikaisemmin ja inspiroinut Switzeriä osallistumaan ihan virallisesti numerolappu rinnassa), ja sitä seurasi monta tärkeää edistysaskelta, joista Friedmankin kirjoittaa.

Niin vain naiset alkoivat osallistua joukolla juoksutapahtumiin. Kehitettiin urheiluliivit, jotta rintojen kanssa juokseminen ei olisi kivuliasta, ja jälleen yhä useampi nainen alkoi urheilla. Tamponien myynti ja käyttö yleistyi, kun ymmärrettiin että urheilla voi myös kuukautisten aikana, ja jälleen yhä useampi nainen alkoi urheilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Tällaiset kehityskulut jos mitkä ovat feminismin saavutuksia, niitä joista pääsemme nauttimaan joka päivä. Ja siksi joka kerta maratonille tai oikeastaan mihin tahansa urheilutapahtumaan osallistuessaan onkin aika vänkää ajatella, että on osa pitkää tasa-arvotyön ketjua.

Mutta mitä omannäköinen elämä oikeastaan tarkoittaa — ja elänkö minä sellaista, koska oma elämäni on niin tavallista?

Onko pakko ruveta lammasfarmariksi tai diginomadiksi?

Mediassa omannäköistä elämää elävä on yleensä hypännyt kuluttavasta palkkatyöstä tekemään jotakin itselleen mielekkäämpää ja muuttunut tässä prosessissa kaikin puolin paremmaksi ihmiseksi, joka voi nyt opettaa muille, mitä on oppinut siirryttyään rahoitusalalta lammasfarmariksi tai sairaanhoitajasta diginomadi-hyvinvointivaikuttajaksi.

Näissä tarinoissa omilla ehdoilla eläminen kiertyy ensisijaisesti rahan ja työn ympärille: joko olet tehnyt entisessä elämässä niin paljon fyrkkaa, että voit ruveta harrastelemaan jotain mielekkäämpää ja ”aidompaa”, tai sitten sinulla on elämäntilanne, josta voi helposti irrottautua bisneksiin, joissa on enemmän tienausmahdollisuuksia mutta myös merkittävästi enemmän riskejä. (Kolmas, joskin harvemmin esillä oleva vaihtoehto on, että olet vähävarainen mutta toteutat säntillisesti hyvän köyhän kertomusta ja osoituksena siitä esittelet nikkarointiprojektejasi, neulomuksiasi ja leipäjuuriasi.)

Isot elämänmuutokset ovat toki helppoja ja houkuttelevia kertomustyyppejä medialle ja lukijoille, mutta ne tarjoavat lopulta erittäin kapean kuvan siitä, mitä tavoiteltavalla elämällä oikeastaan tarkoitetaan. Sillä mitä jos kyse ei olisikaan rahasta vaan siitä, miten valitsee käyttää vapaa-aikaansa, millaisia ihmissuhteita vaalii ja miten toteuttaa omia arvojaan?

Toki ajankäyttö ja arvot usein liittyvät myös työhön ja sen tekemisen tapoihin, mutta on jokseenkin erikoinen oletus, että ainoa mahdollisuus elää mielekästä elämää tässä yhteiskunnassa on poistua palkkatyön tai yhdessä sijainnissa asumisen ikeestä. Entäpä ihmiset, jotka käyvät niissä tavallisissa töissä, mutta ovat ruuvanneet omaa elämäänsä niin, että elävät sitä itselleen sopivalla tavalla, haluamissaan ihmissuhdekuvioissa, tehden asioita joista heille tulee hyvä fiilis? (Ei sillä etteikö työelämässä olisi aika monta asiaa pielessä. Mutta se on eri kirjoituksen aihe se.)

Minun omannäköinen elämäni

Havahduin viime viikolla siihen, että minulla on ollut oma yritys jo viisi vuotta. Se on aika merkittävä osa työurastani, yli neljännes. Olin hellinyt ajatusta yrittäjyydestä jo jonkin aikaa ryhtymättä toimeen, kunnes sitten potkut saatuani huomasin, että osaamiselleni on kysyntää ja pistin oman firman pystyyn.

En voi kieltää, ettenkö olisi pitänyt yrittämistä alusta asti omannäköisen elämän projektina. Kun määrittelin firmalle tavoitteita, en listannut sinne miljoonien liikevaihtoa vaan että saisin tehdä töitä tavalla, joka sopii minulle: omaa vireystilaa seuraten, sopivissa määrin työtä, lepoa ja muuta tekemistä yhdistäen. Mentorini Kaisan kanssa kirjasimme ylös, että ensimmäisen talven tärkein mittari on se, kuinka monta kertaa ehdin päiväsaikaan hiihtämään.

Elämäni on kaikin puolin aika tavallista ja seuraa edelleenkin pitkälti normaalin työelämän rytmejä: aloitan työt aamulla ja pidän vapaata viikonloppuisin. Suurin ero on, että teen töitä kotona pyjamassa, työpäiväni ovat lyhyempiä kuin palkkatöissä ja välttelen palavereihin osallistumista kuin ruttoa.

Välillä mietin, olenko epäonnistunut omassa omannäköisen elämäni projektissa, kun se on niin tavallista. Jos on yrittäjä, niin eikö pitäisi sitten tehdä miljoonia ja ajaa Maseratilla tai vähintäänkin istua Balilla imailemassa juomaa kookospähkinästä ja myymässä verkkokursseja joilla kehotetaan muitakin matkustamaan Balille myymään verkkokursseja?

Mutta jos omannäköisen elämän hyötyjä mitataan hyvinvoinnissa ja mahdollisuuksissa tehdä itselleni mielekkäitä asioita, olen varmasti saamapuolella, kaikesta tavallisuudesta ja ajoittaisista palavereista huolimatta.

Omannäköisen elämän arvon huomaa parhaiten silloin, kun se on uhattuna

Kuten muustakin elämästä, myös siitä omannäköisestä tulee lopulta aika nopeasti normaalia. En ole niitä jotka koko ajan somessa hehkuttaisivat kuinka superfantsua on mennä omien aikataulujen mukaan ja treenata keskellä päivää, koska se ei suoraan sanottuna tunnu mitenkään ihmeelliseltä. Arkea sekin on, ja se on vähän harmi.

Parhaiten huomaan oman vaatimattoman omannäköisen elämäni arvon silloin, kun en pääse elämään sitä.

Viime viikot ovat olleet todella kiireisiä, ja olen viettänyt pitkiä päiviä koneella ja palavereissa. Olen huomannut suhtautuvani elämääni hetkittäin samalla tavalla kuin palkkatöissä: tuntuu että en ole sen ohjaksissa, ja se vituttaa. Yritän muistaa, että kiireet onneksi menevät kausittain, ja että yrittäjänä sentäs paljon kiirettä tarkoittaa myös jonkin verran rahaa.

Omaa elämää on helppo arvostaa myös silloin, kun joku ehdottaa siitä luopumista. Minua on aina välillä kyselty takaisin työelämään, mutta olen aina torpannut tarjoukset suorilta. (Tosin näin jälkikäteen mietin, että ehkä olisi voinut torjua yhden työtarjouksen toisella tavalla kuin repeämällä nauramaan ja huutamalla ”NO EN TODELLAKAAN”, mutta luulen että ehdottaja otti sen lopulta ihan hyvällä, koska oli juuri aikaisemmin tunnustanut olevansa tosi huono organisoimaan yrityksensä asioita.)

Ehkä tämä sitten on sitä omannäköistä elämää, joskaan ei sitä glamourikasta tai eksoottista josta lehdissä kirjoitellaan. Yksi päivä nappasin itsestäni kuvan, kun istuin päivätreenin jälkeen hikisenä pyöräilyvaatteissa eteisessä läppäri sylissä hoitamassa vielä pari asiaa. Omanlaistaan tasapainoa sekin.

Otetaan esimerkiksi vertailu muihin. Evoluution näkökulmasta se käy järkeen, sillä muita tarkkailemalla on pysynyt hyvin kärryillä siitä, mitä yhteisössä tapahtuu ja mitä tarvitaan oman aseman pönkittämiseksi. Alkuperäinen mekanismi ei varmaan kuitenkaan ole tarkoitettu tilanteeseen, jossa vertailun kohteena on koko maailma ja kaikki sen ihmiset eikä vain naapurimaakuopan tyypit.

Vertailua tapahtuu koko ajan, automaattisesti. Tässä hyvin kapea otos alkuviikon aikana tekemistäni vertailuista:

• Oma maanantai joka koostui vain koneella istumisesta ja kaverin maanantai, johon kuului vain treenaamista ja kivoja menoja

• Oman firman liikevaihto ja massimuija-somevaikuttajien holdingyhtiökuviot

• Se miltä itse näyttää treenin jälkeen kotiin pyöräillessään (kirkkaanpunainen toppamuumio jonka silmälasit ovat huurussa) ja miltä treenikaveri näyttää samassa hommassa (kuin freesi fitnessmalli värikoordinoidussa softshell-asussaan)

• Oma taipumukseni yliajatteluun ja katastrofointiin ja karvanaaman vankkumaton can do -asenne

• Pyöräilyammattilaisen uusi kisakireä pyörä ja oma, kipeästi huolenpitoa vaativa arkiratsu

• Kaverin somessa esittelemä överilaskiaispulla, kun itselläni ei ollut mitään hyväskää ruoan päälle

Normaalia? Kyllä. Hyödyllistä? Eipä oikeastaan.

Vertailun suunnalla on väliä

Vertailu on pitkälti automaattista, ja tutkijoiden mukaan sitä tapahtuu kolmeen eri suuntaan. Vertailemme itseämme ylöspäin eli ihmisiin joita pidämme jollain tavalla itseämme parempina, alaspäin niihin jotka ovat jollain mittarilla itseämme huonompia sekä sivuttaissuuntaisesti, vertaisiimme.

Vertailun suunnalla onkin väliä. Ylöspäin vertailu voi toimia kimmokkeena tavoitella korkeuksiin mutta myös latistaa. Vertailemme ylöspäin erityisesti somessa, koska siellä elämästä esitellään usein jonkinlaista puunattua ja kuratoitua ihanneversiota. Tutkimuksissa onkin huomattu, että somenkäyttäjät ovat alttiita uskomaan, että muut ovat onnellisempia ja elävät parempaa elämää kuin he itse.

Alaspäin vertailu on sekin vähän kinkkinen juttu. Tietyissä tilanteissa ja terveessä kontekstissa voi olla itsetuntoa vahvistavaa todeta, että on onnistunut jossain asiassa muita paremmin. Mutta ainoaksi keinoksi pönkittää omaa egoaan muiden epäonnistumisista ja vähäisemmistä resursseista ilakoimisesta ei ole, tai ainakaan pitäisi olla.

Kaikkein hyödyllisintä on vertaileminen sivuttaisuuntaan — ja varmaankin lähinnä sitä, mihin mekanismi on aikoinaan syntynyt. Sekään ei ole täysin suoraviivaista, sillä olemmehan kokoelma monenlaisia onnistuneempia ja vähemmän onnistuneita ominaisuuksia.

Vertailun tiedostaminen vähentää sen tuomaa painetta

Kuten kaikkien ihmislajin kehittymisen kannalta tärkeiden ominaisuuksien tapauksessa, on tosi hyödytön vinkki vain kehottaa jotakuta tukahduttamaan koko mekanismi pelkällä tahdonvoimalla. Ei tule onnistumaan.

Jo vertailutaipumuksen tunnistaminen auttaa paljon, ainakin itseäni. Etenkin jos vertailu meinaa aiheuttaa paineita tai mielipahaa, on helpottavaa hahmottaa että sitä tapahtuu ja ymmärtää mihin suuntaan se tällä kertaa kohdistuu. Minun on esimerkiksi turha vertailla itseäni vakavissani huippumalleihin, perijättäriin tai ammattiurheilijoihin, sillä mitään näistä minusta ei saa.

Parhaimmillaan sivuttaissuuntainen vertailu on kannustavaa: vapaata maanantaita viettänyt kaveri ei esimerkiksi ole mikään miljonääri vaan tavallinen tyyppi joka päätti järjestellä elämäänsä uusiksi ja irtaantua perinteisestä palkkatyökuviosta.

Sivuttaissuuntaisen vertailun ruokkimiseksi tarvitaankin kontekstia, etenkin somessa. Koska hyppäämme helposti johtopäätöksiin, on täydellisen elämän larppaamisen sijaan hyvä aina säännöllisin väliajoin muistuttaa siitä, että tavallisen talliaisen elämä on aika paljon muutakin kuin ylenmääräistä vapaa-aikaa, värikoodattuja ulkoiluasuja ja hienoja laskiaispullia.