Venäläinen kosmismi on filosofinen ja kulttuurinen suuntaus, joka yhdistää tieteen, uskonnon ja teknologian uskoon ihmisen kosmisesta kohtalosta. Se on yli satavuotias liike, jonka juuret ulottuvat 1800-luvulle. Sen varhaisia ajattelijoita olivat kirjastonhoitaja-futuristi Nikolai Fjodorov, biogeokemisti Vladimir Vernadski ja avaruuslennon uranuurtaja Konstantin Tsiolkovski, jotka alkoivat hahmottaa ihmiskunnan paikkaa maailmankaikkeudessa uudella tavalla.

Fjodorov haaveili kuolleiden herättämisestä tieteen keinoin. Vernadski omaksui ja kehitti eteenpäin ranskalaisten ajattelijoiden luomaa noosfäärin käsitettä, älyn ja tietoisuuden kerrosta, jossa ihminen alkaa tietoisesti ohjata biosfäärin kehitystä. Tsiolkovski puolestaan uskoi ihmiskunnan levittäytyvän avaruuteen. Nämä ajattelijat näkivät ihmisen orgaanisena osana kosmosta, jonka tehtävänä oli viedä elämä ja tietoisuus planeetan ulkopuolelle. Tämä perintö on yhä elävä osa venäläistä älyllistä ja poliittista kulttuuria.

Kosmismin erästä nykyistä ilmentymää edustaa Ekonomicheskie strategii -lehdessä (Экономические стратегии, suom. Taloudelliset strategiat) julkaistu artikkeli Энерго‐информационный космизм России (Venäjän energia-informaatiokosmismi, 2022). Saman artikkelin englanninnos Energy-information Cosmism of Russia on julkaistu Amerikan fysiikan instituutin konferenssijulkaisussa vuonna 2023.

Sen kirjoittajat, Vitali V. Bušuev ja Andrei N. Klepatš, kuuluvat molemmat Venäjän akateemiseen ja valtiolliseen eliittiin. Bušuev on tekniikan tohtori, joka on toiminut apulaisenergiaministerinä ja ollut laatimassa maan energiastrategioita vuoteen 2030 saakka. Hänet tunnetaan myös luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa tutkivan synteesitieteen, ‘ergodynamiikan’ (ven. эргодинамика), perustajana.

Klepatš on arvostettu taloustieteilijä, joka on toiminut varatalousministerinä sekä VEB.RF:n, Venäjän valtion kehityspankin, pääekonomistina ja tieteellisenä johtajana. Molempia yhdistää akateeminen korkeatasoisuus, valtiollinen strategiatason vaikuttaminen sekä kiinnostus kosmismiin ja esoteerisiin teemoihin.

Teknokraateilla on kuitenkin myös vahva esoteerinen puolensa. Heidän kosmistiset teoriansa, erityisesti ajatukset ihmisrotujen alkuperästä eri tähtijärjestelmistä, ovat herättäneet ihmetystä ja kritiikkiä akateemisissa piireissä.

Elokuussa 2026 Klepatš erotettiin VEB.RF:n pääekonomistin tehtävistä. Syynä eivät kuitenkaan olleet hänen esoteeriset näkemyksensä vaan se, että hän oli todennut pessimistisesti, ettei Venäjä “voita näännytyssotaa ja häviää teknologisen ja taloudellisen kilpailun paitsi Kiinalle ja Yhdysvalloille, myös paikoin Ukrainalle”.

Itse artikkelissa kirjoittajat lähtevät kuitenkin aivan toisenlaisista lähtökohdista. Sen perusajatus on tiivistetty Pythagoraan sekä Saarnaajan kirjan lauseeseen: “Mikä on ylhäällä, on myös alhaalla; mikä on ollut, se tulee olemaan”. Tämä hermeettinen periaate toimii koko teoksen filosofisena perustana. Kirjoittajien mukaan Maa-planeetta ja kosmos ovat fraktaalisia kumppaneita, jotka muistuttavat toisiaan ominaisuuksiltaan. Ne noudattavat samoja lakeja, kiertokulkuja ja aineen, energian ja informaation muuntumisen periaatteita.

Tässä maailmankuvassa koko kaikkeus on fraktaalinen kokonaisuus, joka koostuu superrakenteista, aalloista ja resonansseista. Tämä ajatus heijastaa suoraan kosmismin filosofiaa. Kirjoittajien mukaan sivilisaatio muodostuu nimenomaan tästä kiertokulusta: luonnonvarat muuttuvat energiaksi, josta syntyy kulttuurinen, informaatioteknologinen ja henkinen tuote, joka mahdollistaa koko elävän maailman toiminnan jatkumisen.

Kirjoittajat esittävät radikaalin näkemyksen ihmisen alkuperästä. Ihmisyys ei ole satunnaisten kemiallisten mutaatioiden tulosta, vaan looginen ja välttämätön muoto, jolla “älykäs kosmoplanetaarinen elämä” organisoituu Maapallolla. Maa ei ole kuollut objekti vaan elävä subjekti, ja elämä on kosmokselle alkuperäinen ja pysyvä ominaisuus, ei myöhäinen sattuma. Tässä kohdassa kirjoittajat viittaavat suoraan Tsiolkovskiin, joka totesi, “olemme kaikki tulleet kosmoksesta, ja tulevaisuudessa ihmiskunta muuttuu säteilyenergiaksi”, palatakseen puhtaana energiana valtaamaan uusia kosmisia alueita.

Yksi artikkelin erikoisimmista osioista on sen kuvaus ihmisrotujen kosmisesta alkuperästä. Kirjoittajat esittävät, että maapallon asuttivat tulijat eri tähtijärjestelmistä. Keltainen rotu Lemuriassa (Aasiassa) on heidän mukaansa peräisin Leijonan tähdistöstä, musta rotu Afrikassa Siriukselta ja valkoinen rotu Hyperborean napaseuduilta (Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä) Isosta Karhusta. Nämä tulijat eivät saapuneet fyysisillä avaruusaluksilla vaan “holografisesti plasmankaltaisina enkeleinä”, jotka hedelmöittivät maanpinnan ja synnyttivät “älykkäiden arjalaisten sukupolven”. Kirjoittajat korostavat, että eri roduilla on yhä kosmiset geeninsä, mikä selittää niiden pysyviä eroavaisuuksia.

Tässä kohdassa kirjoittajat liittyvät venäläiseen esoteeriseen perinteeseen, jossa ‘arjalaisilla’ tarkoitetaan Hyperboreasta peräisin olevaa myyttistä esi-isäkansaa. Termi ei ole peräisin natsi-ideologiasta, vaan se välittyi venäläiseen kosmismiin 1800-luvun teosofian kautta, erityisesti venäläissyntyisen Helena Blavatskyn Teosofisen Seuran oppien myötä. Myöhemmin natsi-Saksa lainasi ja muokkasi näitä ajatuksia omaan rotuoppiinsa.

Kirjoittajien käsitys roduista ja 'arjalaisuudesta' on nykyajassa poliittisesti epäkorrekti ja tuntuu esoteerisuudestaan huolimatta perustuvan 1800- ja 1900-lukujen rotuluokituksiin, joita valtavirran genetiikka ja antropologia eivät enää hyväksy.

He eivät esitä väitteilleen tieteellisiä perusteluja, vaan viittaavat venäläiseen esoteeriseen kirjallisuuteen, kuten omaan aiempaan teokseensa Энергокосмизм России (Venäjän energiakosmismi, 2003) sekä Aleksandr Tulupovin kirjaan Род Севера. Русские гиперборейцы (Pohjolan suku. Venäläiset hyperborealaiset, 2013), joka pyrkii osoittamaan venäläisten polveutuvan hyperborealaisista. Kirjoittajat nojaavat “muinaiseen tietoon” ja omaan auktoriteettiinsa tieteellisen tutkimuksen sijasta.

Tästä kosmisesta alkuasetelmasta seuraa kirjoittajien mukaan ihmiskunnan muuttoliikkeiden historia. Geoklimaattisten muutosten vaikutuksesta arjalaiset kansat siirtyivät napaseuduilta etelään kolmea reittiä. Lännessä nollameridiaania pitkin Euroopan halki kulkenut reitti johti Atlantiksen sivilisaation syntyyn. Idässä Lena-jokea pitkin kulkenut muuttovirta sulautui lemurialaisiin ja muodosti “suurten mogulien” sivilisaation, jota kirjoittajat varoittavat sekoittamasta mongolivalloittajiin. Keskeisin reitti kulki Ural-vuorten (antiikin myyttisten Ripeus-vuorten) kautta Keski-Aasiaan ja edelleen Intiaan, jättäen arjalaiset jäljet, jotka ovat yhä nähtävissä Intian kulttuurissa.

Kirjoittajat jakavat Euraasian sivilisaatiot kolmeen pääryhmään. Pohjoisatlanttinen sivilisaatio edustaa individualistista, katolista ja protestanttista arvopohjaa. Venäläis-euraasialainen sivilisaatio perustuu kollektivismiin, sobornostiin (henkiseen ykseyteen) ja ortodoksiseen kristinuskoon. Itäaasialainen sivilisaatio nojaa keskusjohtoiseen keisarilliseen malliin. Näiden lisäksi islamilainen maailma muodostaa oman ryhmänsä šarialakeineen.

Kirjoittajat korostavat, että Venäjän sivilisaatiorajat ovat selkeät: Dnepr lännessä (Ukrainan tilanne osoittaa, että sen länsipuolella on toinen maailma), Kiinan muuri idässä ja Kaukasus etelässä. He toteavat, että Venäjän ja Neuvostoliiton yritykset levittää omaa sivilisaatiomalliaan näiden rajojen ulkopuolelle ovat aina epäonnistuneet.

Kaikissa sivilisaatioissa elää kirjoittajien mukaan “taivaan kultti”, muisto kotiplaneetalta ja esi-isien kodista. Ihmistä ei tule nähdä historiansa ja identiteettinsä menettäneenä olentona eikä sieluttomana robottina digitaalisessa maailmassa. Ihmisessä elämä ja olemassaolo eivät pyyhi muistoa, eivätkä järki ja äly tapa sielua.

Venäjän sivilisaation erityispiirteeksi kirjoittajat nostavat sen, että taivaan kultti on toteutunut konkreettisesti sosiaalisessa ja taloudellisessa toiminnassa. He näkevät jatkumon tsaarinajasta Neuvostoliittoon: vaikka iskulauseet muuttuivat, keskitetty hallintomalli ja pyrkimys harmoniseen kehitykseen säilyivät ilmauksina samasta taivaallisen ja maallisen ykseyden periaatteesta. Neuvostoliitto antoi kosmismille käytännöllisen ulottuvuuden avaruusohjelman myötä. Toisin kuin lännessä, jossa avaruus nähdään kolonisaation kohteena, Venäjälle se on osa “kosmoplanetaarista periaatetta”.

Kirjoittajat hahmottelevat poikkeuksellisia ajatuksia, joiden pohjalta keskustelua tulisi heidän mielestään käydä. He esittävät geopoliittisen vision, jonka mukaan Venäjä ei ole risteyskohta idän ja lännen välillä vaan silta Maan ja kosmoksen välillä: psykofyysinen yhteys energia-aine-informaatio-noosfääri-jatkumossa. He puhuvat “sykkivästä maailmankaikkeudesta, jossa aika ei etene lineaarisesti vaan värähtelee”. He esittävät, että “kvanttitasolla havaittujen kietoutumisilmiöiden soveltaminen makromaailmaan mahdollistaisi siirtymisen ajassa ja avaruudessa informaation, ei fyysisen liikkeen, avulla”. Tsiolkovskin visio ihmiskunnan muuttumisesta “säteilyenergiaksi” saa heiltä tukea, samoin rytmidynamiikka, joka “mahdollistaisi liikkeen ilman reaktiovoimia säätämällä kappaleen ominaistaajuutta”.

Kirjoittajat käsittelevät myös sähkömagneettisten prosessien ja painovoiman ykseyttä hienovaraisten energiavirtausten kanssa. He viittaavat kiisteltyihin venäläistutkijoihin Nikolai Aleksandrovitš Kozyreviin ja Vladimir P. Kaznatševiin, joiden mukaan aika ja energia ovat keskenään muuntuvia ja Venäjän pohjoiset leveysasteet muodostavat erityisen informaation läpinäkyvyyden alueen. He mainitsevat biofyysikko Aleksandr Tšiževskin, jonka mukaan kosmisilla myrskyillä on vaikutuksia maanpäällisiin ilmiöihin. Lopuksi he hahmottelevat taloudellisten, ekologisten, teknisten ja kognitiivisten prosessien sulauttamista ekososiaaliseksi kokonaisuudeksi sekä visiota “yhteisestä planeettakodista”.

Kosmisissa sfääreissä liitävät kirjoittajat palaavat sen verran maan pinnalle, että myöntävät ehdotustensa olevan “osin spekulatiivisia”. He korostavat kuitenkin, että juuri Venäjä voi ja sen tulee täyttää historiallinen tehtävänsä: tulla kosmoplanetaariseksi energia-informaatiokeskeiseksi sivilisaatioksi ja avaruuden tutkimusmatkailun johtavaksi valtioksi.

Entä miten tämä visio sopii yhteen päivän politiikan kanssa? Venäjä on maa, jossa vakava ja reaalipoliittinen analyysi – energia- ja talousstrategiat, geopoliittiset laskelmat, ministeriöiden suunnitelmat – elävät rinnakkain tämänkaltaisen, avoimesti spekulatiivisen sisällön kanssa. Sama Bušuev, joka on laatinut maan virallisia energiastrategioita, kirjoittaa toisaalla hyperborealaisesta alkuperästä ja holografisista enkelivieraista. Sama Klepatš, joka on tehnyt pitkän aikavälin talousennusteita VEB.RF:lle, on julkaissut myös uushenkisiä kirjoituksia, joissa käsitellään auringon aktiivisuuden vaikutusta talouden ja yhteiskunnan sykleihin.

Tällainen ajattelun kirjo on luonteenomaista venäläiselle älylliselle kulttuurille, jossa pragmaattinen valtio-oppi ja metafyysinen spekulaatio voivat elää rinnakkain. Venäläiseen perinteeseen kuuluu, että maan kohtaloa pohditaan sekä reaalipoliittisista lähtökohdista että kosmisen mittakaavan narratiiveista käsin. Kosmismi elää siellä virallisen ortodoksis-teknokraattisen kulttuurin ohella omaa elämäänsä spekulatiivisena henkisenä perintönä. Bušuev ja Klepatš edustavat sitä omintakeista venäläistä ilmiötä, jossa akateeminen asema ja esoteerinen maailmankuva kohtaavat.

Raja ei kuitenkaan ole häilyvä: eksentrinen ajattelu on sallittua, kunhan se pysyy erillään varsinaisesta päätöksenteosta. Klepatšin erottaminen valtion kehityspankista elokuussa 2026 sen jälkeen, kun hän oli esittänyt julkisen ja poikkeuksellisen synkän arvion Venäjän taloudesta ja meneillään olevasta sodasta, on konkreettinen esimerkki siitä, missä raja kulkee. Mielikuvituksellisia teorioitakin siedetään, mutta ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan kyseenalaistaminen ei käy.

Kritiikistä ja kolhuista huolimatta Bušuev ja Klepatš edustavat ilmiötä, joka ei ole katoamassa. Venäläinen kosmismi ei ole vain menneisyyden filosofinen kuriositeetti vaan elävä ajattelutapa, joka tarjoaa vaihtoehtoisia vastauksia ihmiskunnan alkuperään ja tulevaisuuteen. Sen omintakeinen sekoitus tiedettä, politiikkaa ja henkisyyttä säilyy osana venäläistä älyllistä maisemaa tulevaisuudessakin, jota sävyttävät maailmanjärjestyksen murros ja tekoälyteknologian nousu.

Kiinalaisessa julkisessa keskustelussa liikkuu kaksi hyvin erilaista tapaa puhua juutalaisten asemasta länsimaissa ja maailmanpolitiikassa. Toinen on laajalle levinnyt populaari salaliittodiskurssi, toinen akateeminen, rakenteellisiin tekijöihin keskittyvä analyysi.

Nämä kaksi näkökulmaa elävät rinnakkain, ja niiden välinen jännite kertoo paljon Kiinan suhteesta länteen, omaan historiaansa ja globaaliin asemaansa. Aihe on monimutkainen, koska Kiinassa ei ole merkittävää juutalaisvähemmistöä, mutta länsimaiset teoriat ovat löytäneet tiensä kiinalaiseen nettikeskusteluun ja saaneet siellä omanlaisensa muodon.

Populaari diskurssi sai vahvaa nostetta 2000-luvun alussa, kun kiinalainen historiaharrastaja Song Hongbing julkaisi kirjan Valuuttasodat (Huobi zhanzheng, 货币战争). Teos väittää, että Napoleonin ajoista lähtien juutalaiset pankkiirit ovat kontrolloineet maailman rahoitusjärjestelmää ja että Rothschild-suvun kaltaiset tahot ovat olleet keskeisiä toimijoita kansainvälisessä taloudessa aina Aasian finanssikriisiin saakka. Kirja oli Kiinassa valtava menestys, ja sen lukivat myös korkeat virkamiehet.

Samantyyppistä narratiivia on levittänyt myös kommentaattori Sima Nan (oikealta nimeltään Yu Li), joka on kertonut seuraajilleen toteutumattomasta ‘Fugu-suunnitelmasta’, japanilaisten 1930-luvulla harkitsemasta hankkeesta sijoittaa juutalaisia pakolaisia Mantsuriaan. Hän on esittänyt sen todisteena juutalaisten ja japanilaisten salaliitosta Kiinan alueelle perustettavan juutalaisvaltion puolesta. Historiallisesti suunnitelma oli olemassa, mutta se ei koskaan toteutunut.

Tällaiset teoriat istuvat hyvin nationalistiseen narratiiviin, jossa ulkovaltojen katsotaan jatkuvasti uhkaavan Kiinaa. Kiinalaisessa nettikeskustelussa on myös esitetty väitteitä siitä, että tunnetut kiinalaiset yritykset olisivat juutalaissijoittajien omistuksessa ja että juutalaiset hallitsisivat maailman mediaa ja rahoituslaitoksia. Erityisesti vuoden 2023 lokakuun jälkeen, kun Gazan sota syttyi, tällaiset näkemykset ovat lisääntyneet kiinalaisessa sosiaalisessa mediassa.

Tämä kehitys on saanut laajempaa kansainvälistä huomiota. Israelilainen tutkija Tuvia Gering on kuvannut ilmiötä käsitteellä “antisemitismiä kiinalaisilla ominaispiirteillä”. Geringin mukaan juutalaisvastaiset puheet eivät ole enää vain marginaali-ilmiö, vaan ne ovat löytäneet tiensä valtamediaan.

Esimerkiksi kommunistisen puolueen äänenkannattaja Global Times on julkaissut artikkeleita, joissa pohditaan juutalaisten vaikutusvaltaa Yhdysvaltain politiikassa ja joissa päädytään johtopäätökseen, että juutalaiset “hallitsevat lähes täysin” maan julkista mielipidettä. Tämä osoittaa, miten populaari salaliittodiskurssi on siirtymässä osaksi valtavirtaa ja sitä hyödynnetään osana laajempaa geopoliittista narratiivia, jossa Yhdysvallat ja sen liittolaiset nähdään Kiinan vihollisina.

Samaan aikaan kiinalaisessa populaarikulttuurissa elää kuitenkin myös vahva filosemitismi eli juutalaisuuden ihailu: Erityisesti 2000-luvulla kirjat juutalaisten menestyksen salaisuuksista liike-elämässä ja älykkyydestä ovat olleet suosittuja. Tämä kaksijakoisuus on tyypillistä kiinalaiselle keskustelulle: menestystä ihaillaan, mutta kansallismielisestä näkökulmasta sitä voidaan pitää myös uhkana.

Myös vapaamuurariutta on käsitelty kiinalaisessa diskurssissa. Tunnetuin tätä aihetta käsittelevä kiinalainen kirjoittaja on He Xin, jonka teos Hallitse maailmaa: Mysteerinen vapaamuurarijärjestö maailmanhistoriassa (Tongzhi shijie: Shijie lishi zhong de shenmi gongjihui, 统治世界：世界历史中的神秘共济会) väittää vapaamuurarien muodostavan salaisen verkoston, joka on vaikuttanut keskeisesti maailmanpolitiikkaan ja Kiinan lähihistoriaan. Akateeminen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että Kiinassa vapaamuurarius on historiallisesti rajoittunut lähinnä siirtomaa-ajan ulkomaalaisyhteisöihin eikä sillä ole ollut merkittävää poliittista tai taloudellista vaikutusvaltaa.

Kiinalainen akateeminen tutkimus suhtautuu salaliittoteorioihin varauksellisesti ja tarjoaa toisenlaisen selityskehyksen. Nanjingin yliopiston professori Xu Xin, joka on perustanut Kiinan ensimmäisen juutalaisuuden tutkimuksen ohjelman, on tutkinut juutalaista kulttuuria ja historiaa jo vuosikymmeniä. Hänen työnsä keskittyy juutalaisten historiaan Kiinassa: 1800-luvulla saapuneisiin kauppiaisiin, Shanghain kautta Euroopasta paenneisiin pakolaisiin ja vanhaan Kaifengin juutalaisyhteisöön, ei niinkään heidän väitettyyn salaiseen valtaansa.

Toinen merkittävä akateeminen näkökulma pohjautuu marxilaiseen luokka-analyysiin. Tässä tulkinnassa ongelma eivät ole juutalaiset tai vapaamuurarit sinänsä, vaan kansainväliset pääomapiirit, joiden monopoliasemaa vastaan tulisi taistella. Juutalaiset ja vapaamuurarit nähdään vain yhtenä pääoman organisoitumisen muotona muiden joukossa.

Myös Kiinan oma historia vaikuttaa akateemiseen lähestymistapaan. Toisin kuin Euroopassa, Kiinassa juutalaisia ei ole perinteisesti pidetty uskonnollisena tai kansallisena uhkana, eikä maassa ole ilmennyt merkittävää antisemitismiä ennen viime vuosikymmeniä. Tämä historiallinen kokemus on tehnyt monista kiinalaisista tutkijoista varovaisia kopioimaan länsimaisia selitysmalleja.

Kahden diskurssin rinnakkaiseloa selittävät osin poliittiset ja yhteiskunnalliset tekijät. Kiinan internet-sensuuri puuttuu harvoin juutalaisvastaisiin puheisiin, koska juutalaisia on Kiinassa vähän eikä puhe heistä uhkaa yhteiskuntarauhaa samalla tavalla kuin jotkut muut aiheet. Samaan aikaan nämä narratiivit sopivat Kiinan viralliseen anti-imperialistiseen ja nationalistiseen maailmankuvaan, jossa länsi – ja erityisesti Yhdysvallat – nähdään Kiinan nousua uhkaavana voimana. Juutalaiset ja Israel edustavat monille kiinalaisille länttä sinänsä, ja heidän kauttaan voidaan kritisoida epäsuorasti Yhdysvaltain politiikkaa.

Nottinghamin yliopiston professori Mary Ainslie on kuvannut, miten aiemmin positiivisina pidetyt juutalaiset stereotypiat (älykkyys, menestys, vaikutusvalta) ovat kääntyneet negatiivisiksi, koska ne sopivat paremmin narratiiviin Kiinan keskeisestä roolista maailmassa. Myös Kiinan suhde Israeliin on vaikuttanut keskusteluun: vaikka maat käyvät kauppaa ja ovat tehneet teknologista yhteistyötä, Israelin läheiset suhteet Yhdysvaltoihin ja sen epäselvä kanta Taiwan-kysymyksessä ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita.

Jotkut kiinalaiset kommentaattorit ovat myös esittäneet, että juutalainen kansainvälinen pääoma olisi tukenut Kiinan kommunistista puoluetta sen alkuvuosina. Historiallisesti on totta, että juutalaistaustaisia henkilöitä, kuten Israel Epstein, toimi puolueen riveissä ja että Rockefeller-säätiön kaltaiset tahot rahoittivat koulutusta ja lääketiedettä Kiinassa. Salaliittoteorioissa nämä kontaktit on kuitenkin muutettu väitteiksi tarkoituksellisesta vaikuttamisesta, vaikka niille ei ole näyttöä eikä länsimaisella pääomalla ole vaikutusvaltaa Kiinan kommunistisessa puolueessa nykyään.

Kiinalainen suhtautuminen juutalaistaustaisiin valtaverkostoihin on siis sekä monimuotoinen että ristiriitainen. Populaari salaliittodiskurssi ammentaa länsimaisista ja venäläisistä lähteistä, mutta sovittaa ne kiinalaiseen nationalistiseen kehykseen, jossa länsi nähdään uhkana. Akateeminen tutkimus puolestaan pyrkii ymmärtämään juutalaisten asemaa historiallisesti ja rakenteellisesti, korostaen kapitalismin dynamiikkaa ja Kiinan omaa erityistä historiallista kokemusta.

Nämä kaksi näkökulmaa eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta ne puhuvat eri kieltä ja palvelevat eri tarkoituksia: toinen kansallista identiteettiä ja toinen akateemista ymmärrystä. Niiden välinen jännite heijastaa laajempia kysymyksiä siitä, miten Kiina määrittelee itsensä suhteessa länteen ja modernin ajan maailmanjärjestykseen, joka on monin tavoin angloamerikkalais-juutalainen konstruktio.

Arabimaihin luotiin Abraham-sopimukset kasvattamaan Israelin sionistiregiimin vipuvoimaa Lähi-idässä. Nyt Latinalaisessa Amerikassa on tarjolla Vanhan testamentin Iisakin nimeä kantava sopimuspohja, joka pyrkii samaan päämäärään läntisellä pallonpuoliskolla. Argentiina on jo mukana, Kolumbiaan saatiin konservatiivinen sionistihallinto, ja Israel on läsnä myös Maduron jälkeisessä Venezuelassa. Tämä kehitys ei ole hyväksi alueen itsemääräämisoikeudelle.

Iisakin sopimukset (The Isaac Accords) julkistettiin virallisesti huhtikuussa 2026 Jerusalemissa Argentiinan presidentti Javier Milein ja Israelin pääministeri Benjamin Netanyahun tapaamisessa. Nimi viittaa suoraan Abraham-sopimuksiin, joiden tarkoituksena oli normalisoida Israelin suhteita arabimaihin ja näin murtaa sen alueellista eristystä.

Sopimukset siirtävät saman logiikan Latinalaiseen Amerikkaan: taloudellista, teknologista, turvallisuus- ja diplomaattista yhteistyötä korostetaan, mutta hankkeen ytimessä on Israelin strategisen aseman vahvistaminen ja Iranin vaikutusvallan torjuminen. Genesis-palkinnon ja siihen liittyvän American Friends of Isaac Accords -järjestön rahoituksella rakennetaan verkostoa, joka ulottuu hallituksista parlamenteihin, yliopistoihin ja yrityksiin. Tavoitteena on luoda rakenteita, jotka säilyvät hallitusten vaihtumisista huolimatta.

Taloudellisesti tämä merkitsee uusliberaalia avautumista: yksityistämistä, ulkomaisen pääoman suosimista ja markkinoiden vapauttamista, mikä voi tuottaa kansantaloudelle ikäviä yllätyksiä velkaantumisen, eriarvoisuuden kasvun ja kansallisten resurssien ulosvirtauksen muodossa.

Argentiina on ollut tämän projektin keskus. Milei, joka on julistanut itsensä “maailman sionistisimmaksi presidentiksi”, on siirtänyt maan ulkopoliittisen linjan jyrkästi Israelin suuntaan, julistautunut Yhdysvaltojen ystäväksi ja vetänyt maan pois suunnitellusta BRICS-jäsenyydestä. Suurlähetystön siirtoa Jerusalemiin on valmisteltu, suoria lentoyhteyksiä Tel Avivin ja Buenos Airesin välille on avattu valtion tukemina, ja Iranin vallankumouskaarti on luokiteltu terroristijärjestöksi.

Milei on toiminut aktiivisesti Iisakin sopimusten edistäjänä, ja kesällä 2026 Buenos Airesissa pidetty latinalaisamerikkalaisten lainsäätäjien konferenssi vahvisti sitoumuksia yhteistyön laajentamiseen sekä suurlähetystöjen siirtämiseen Jerusalemiin. Tämä ei ole pelkkää bilateraalista ystävyyttä, vaan systemaattista liittoutumista, jossa Argentiinan talouskriisistä ja poliittisesta kaaoksesta nouseva oikeistovetoinen hallinto tarjoaa Israelille jalansijan mantereella.

Milein uusliberaali talouspolitiikka – savuverhona toimiva ‘vapauden’ retoriikka – on jo tuottanut shokkihoitoja, jotka ovat heikentäneet sosiaaliturvaa ja avanneet ovia ulkomaiselle, myös israelilaiselle, pääomalle. Teknologia- ja turvallisuusinvestoinnit yhdessä Israelin ja Yhdysvaltojen kanssa voivat lyhyellä aikavälillä näyttää modernisaatiolta, mutta pidemmällä tähtäimellä ne syventävät riippuvuutta ja siirtävät päätösvaltaa kansallisista instituutioista ulkopuolisiin verkostoihin.

Kolumbiassa kehitys on ollut yhtä merkittävää. Gustavo Petron vasemmistohallinto oli katkaissut diplomaattiset suhteet Israeliin Gazan tapahtumien vuoksi ja liittynyt jopa Etelä-Afrikan kansanmurhaoikeudenkäyntiin. Kesällä 2026 pidetyissä presidentinvaaleissa voitti kuitenkin oikeistolainen Abelardo de la Espriella, joka on luvannut palauttaa ja syventää suhteita Israeliin sekä siirtää suurlähetystön Jerusalemiin. De la Espriella on korostanut “juutalaiskristillisiä arvoja” ja strategista liittoa Israelin kanssa. Vaalituloksen jälkeen Israelin ulkoministeri onnittelikin häntä, ja suhteiden normalisointi on jo alkanut.

Tämä muutos ei ole sattumaa vaan osa laajempaa, ulkoapäin ohjattua poliittisen sionismin aaltoa, jossa Israelin painoarvo yhdistyy Yhdysvaltojen ja paikallisten oikeistovoimien kanssa. Vasemmistolaiset tai itsenäisemmät hallinnot syrjäytetään, ja tilalle nostetaan Israel-mielisten puolueiden johtamia hallituksia, joita eivät haittaa tällaisen yhteistyön mukanaan tuomat sidonnaisuudet.

Venezuela tarjoaa ehkä dramaattisimman esimerkin. Nicolás Maduron hallinto oli Israelin vastustaja ja Iranin läheinen kumppani. Tammikuussa Maduro syrjäytettiin Yhdysvaltain operaatiolla, ja väliaikaiseksi presidentiksi nousi Delcy Rodríguez. Kesäkuun maanjäristysten jälkeen Israelin humanitaarinen apu avasi oven suhteiden lämmittämiselle, ja elokuussa maat ilmoittivat konsulisuhteiden palauttamisesta 17 vuoden tauon jälkeen. Vaikka täydellisiä diplomaattisuhteita ei vielä ole, koordinointikanava on avattu, ja israelilaiset asiantuntijat ovat maassa.

Tämä merkitsee sitä, että Maduron jälkeinen Venezuela ei enää muodosta vastapainoa Israelin alueelliselle laajentumiselle, vaan on osittain integroitumassa samaan verkostoon. Öljyvarojen ja jälleenrakennuksen yhteydessä ulkomainen pääoma – mukaan lukien israelilainen teknologiaosaaminen – hyötyy kansallisen kontrollin kustannuksella.

Historiallisesti Israelin läsnäolo Latinalaisessa Amerikassa ei ole uutta. Kylmän sodan aikana Israel toimitti aseita ja koulutusta monille lännen tukemille oikeistodiktatuureille. Nyt sama logiikka päivitetään 2000-luvun muotoon: drooneja, kyberturvallisuutta, maatalousteknologiaa, vastaterrorismiyhteistyötä ja ‘antisemitismiin’ vastaamista, joka usein laajenee Israelin politiikan kritiikin vaientamiseen.

Iisakin sopimukset kehystetään taisteluksi terrorismia, huumekauppaa ja Iranin vaikutusta vastaan, mutta käytännössä ne vahvistavat Israelin kykyä projektoida valtaa kauas omilta rajoiltaan. Kun Abraham-sopimukset sitoivat osan arabimaista Israelin etupiiriin, Iisakin sopimukset pyrkivät tekemään saman Latinalaiselle Amerikalle – alueelle, jolla on merkittäviä resursseja, strategisia merireittejä ja perinteisesti monipuolisempia ulkopoliittisia linjoja.

Tämä kehitys on osa laajempaa geopoliittista kamppailua. Moninapaisessa maailmassa, jossa Kiina, Venäjä ja Iran haastavat länsimaista hegemoniaa, Israel pyrkii lujittamaan asemaansa Yhdysvaltojen keskeisenä liittolaisena ja rakentamaan samalla omia verkostojaan. Latinalainen Amerikka on ollut historiallisesti Yhdysvaltojen takapihaa, mutta myös paikka, jossa vasemmistolaiset ja kansallismieliset liikkeet ovat ajoittain haastaneet ulkoista kontrollia. Nyt sionistinen vaikutus yhdistyy oikeistolaisten, usein kristillissionistien ja markkinaliberaalien voimien kanssa. Tuloksena on tilanne, jossa alueen hallitukset sitoutuvat yhä tiukemmin Israelin turvallisuusdoktriiniin ja taloudellisiin intresseihin.

Kriittisesti tarkasteltuna Iisakin sopimukset eivät edusta vastavuoroista kehitystä vaan epäsymmetristä valtasuhdetta. Israel saa diplomaattista tukea, markkinoita teknologialleen ja apua Iranin vastaisessa kamppailussa. Taloudelliset ja kaupalliset kytkökset kannustavat kohdemaata sivuuttamaan Gazan hälyttävän tilanteen. Latinalaisen Amerikan maat saavat teknologiaa ja ehkä lyhytaikaista poliittista hyötyä, mutta samalla ne menettävät liikkumatilaa ulkopolitiikassaan ja taloudellisessa päätöksenteossaan.

Kun ‘juutalaiskristilliset arvot’ ja ‘länsimainen sivilisaatio’ nostetaan yhteistyön ideologiseksi perustaksi, kyse on sionistisen narratiivin levittämisestä alueelle, jolla on myös merkittäviä alkuperäiskansoja, katolisia ja sekulaareja traditioita sekä anti-imperialistisia perinteitä. Samaan aikaan uusliberaali talouslinja – yksityistämiset, sosiaalimenojen leikkaukset ja resurssien avaaminen – tuottaa kielteisiä seurauksia: se hyödyttää usein ulkomaisia toimijoita, lisää eriarvoisuutta ja heikentää kansallista suvereniteettia.

Argentiinan, Kolumbian ja Venezuelan esimerkit osoittavat, kuinka nopeasti tilanne voi muuttua. Kun oikeistolaiset tai Yhdysvaltoihin orientoituneet hallinnot nousevat valtaan, Israelin verkosto aktivoituu. Tämä ei ole sattumanvaraista diplomatiaa vaan tietoista strategista suunnittelua, jossa Abraham-sopimusten opit siirretään uuteen maantieteelliseen kontekstiin.

Latinalainen Amerikka ajautuu yhä syvemmälle Israelin ja länsimaisten sionististen verkostojen otteeseen. Kyse ei ole neutraalista yhteistyöstä vaan tietoisesta etupiirilaajennuksesta. Näin yksi geopoliittinen blokki vahvistuu toisten kustannuksella ja alueen mahdollisuudet itsenäiseen ulko- ja talouspolitiikkaan kaventuvat. Käykö Latinalaisen Amerikan maille kuten Vanhan testamentin Iisakille, joka vanhalla iällään sokeutui, mitä Jaakob käytti hyväkseen saadakseen häneltä petoksella esikoisoikeuden ja siunauksen?

Fjodor Lukjanov on yksi Venäjän vaikutusvaltaisimmista ulkopoliittisista analyytikoista. Hän toimii Russia in Global Affairs -lehden päätoimittajana ja Valdai-klubin tutkimusjohtajana – asemissa, jotka pitävät hänet lähellä päätöksenteon ydintä.

Silti hän eroaa monista kollegoistaan: hän ei juuri ota kantaa konkreettisiin poliittisiin linjauksiin eikä esitä uhkaskenaarioita. Hän selittää maailmaa maltilliseen sävyyn sellaisena kuin hän sen näkee, ja se on sekä hänen vahvuutensa että heikkoutensa. Hänen analyysinsä ovat usein tarkkoja ja ennakoivia, mutta selittäjän rooli on lopulta passiivinen: hän kuvaa tilannetta niin tarkasti, että lukija unohtaa kysyä, kuka sen aiheutti ja mitä sille voisi tehdä.

Kun Lukjanov puhuu interregnumista – Antonio Gramscin tunnetuksi tekemästä käsitteestä – hän ei tee siitä teesiä vaan toteaa sen ikään kuin kyseessä olisi sääilmiö. Vanha maailmanjärjestys on lakannut olemasta, uusi ei ole syntynyt, ja tässä välitilassa mikään ei ole itsestään selvää. Kuten hän itse kirjoittaa: “Kun ihmiskunta siirtyy syvemmälle 2000-luvun toiseen neljännekseen, on yhä vaikeampi kieltää, että edellinen maailmanjärjestys on käytännössä lakannut olemasta.”

Tämä on sinänsä pätevä diagnoosi, mutta siinä on myös sokea piste. Gramsci tarkoitti interregnumilla nimenomaan poliittista kriisiä – hetkeä, jossa vanha kuolee eikä uusi vielä synny, ja juuri siksi se vaatii toimintaa, ei pelkkää analyysia. Lukjanov kuvaa tilaa, mutta jättää avoimeksi, kuka käyttää sitä hyväkseen ja kuka yrittää täyttää tyhjiön. Hän puhuu ikään kuin maailmanjärjestyksen romahdus olisi luonnonilmiö, eikä seurausta poliittisista valinnoista. Tämä tekee hänen analyysistaan tietyllä tapaa epäpoliittisen – tai ainakin epähistoriallisen.

Toinen ongelma on hänen suhteensa aikaskaaloihin. Lukjanovilla on tapana puhua sukupolvista, jopa vuosisadoista. Kun hän toteaa, että “uuden kansainvälisen järjestyksen muodostuminen on pitkä ja kaoottinen prosessi” – hän samalla siirtää vastuun tulevaisuuteen: mikään mitä tehdään nyt, ei ole ratkaisevaa, koska prosessi on hidas ja väistämätön. Tämä on syvästi konservatiivinen ajattelutapa, joka oikeuttaa passiivisuuden ja estää kysymästä, voisiko asioita tehdä toisin.

Kuitenkin Lukjanovin ajattelussa on myös sävyjä, jotka kumoavat tämän fatalismin. Erityisesti silloin, kun hän puhuu Euroopasta, hänen analyysinsa muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Yhdessä kolumnissaan hän on kuvannut, kuinka Saksan vihreät ovat muuttaneet maan ulkopolitiikkaa perusteellisesti: siitä on tullut “päävastustaja”, ja maa on siirtynyt “perinteisestä länsieurooppalaisesta asemasta” kohti “tavanomaista itäeurooppalaista” Venäjä-vastaisuutta. Tämä tapahtui nopeasti. Saksan ulko- ja talouspolitiikka on tehnyt Lukjanovin sanoin “180 asteen käännöksen” – tai kuten Saksan entinen ulkoministeri Annalena Baerbock itse asian ilmaisi, 360 astetta.

Hän ei sano sitä suoraan, mutta rivien välistä voi lukea, että hän pitää Euroopan irtautumista Venäjästä kulttuurisena, ei vain poliittisena tappiona. Hän on filologi, ja se näkyy hänen suhtautumisessaan kieleen, teksteihin ja kulttuuriin. Eurooppa ei ole pelkkä vastustaja vaan menetetty yhteyden mahdollisuus – sekä strateginen vastustaja että sivilisaation toinen puolisko, josta irtautuminen tuntuu amputoinnilta. Tämä ristiriita – poliittinen vihollisuus ja kulttuurinen kaipuu – on se jännite, joka tekee Lukjanovista kiinnostavamman kuin monista hänen kollegoistaan, joille asiat ovat mustavalkoisempia.

Toinen Lukjanovin kolumneissa toistuva teema on atlantismin ja lännen tarve “Venäjän uhalle”. Hän on kirjoittanut, kuinka Naton laajentumisesta tuli “tavallaan automatisoitu prosessi”, joka työnsi Venäjää yhä kauemmas itään. Samalla hän on todennut, että sotilasliitto ei koskaan voinut ottaa Venäjää jäsenekseen, koska se olisi muuttanut koko organisaation olemusta – “atlantismin periaatteet” olisivat kärsineet. Tässä on piilevä ajatus: Nato tarvitsee Venäjän ulkopuolisena uhkana säilyttääkseen oman identiteettinsä. Konfrontaatio on rakenteellista, ei vain historiallista sattumaa.

Samaan aikaan Lukjanov on hyvin tietoinen Venäjän sisäisistä ongelmista, ja tässä hän on paljon suorempi kuin ulkopolitiikassa. Hän on todennut useasti, että venäläinen yhteiskunta on väsynyt, jakautunut ja vailla yhteistä tulevaisuudenkuvaa. Tämä ei ole puhetta oppositiosta, mutta se on rehellisyyttä, jota harva hänen asemassaan oleva uskaltaa viljellä. Hän sanoo ääneen sen, minkä monet eliitin jäsenet tietävät mutta jättävät sanomatta – hän kuitenkin pysähtyy juuri ennen kuin rehellisyydestä tulisi politiikkaa. Hän ei tarjoa ratkaisua, koska ei näe sellaista, mutta hän pitää esillä kysymystä siitä, miten pitkään Venäjä jaksaa nykyisellä tiellä.

Lukjanov ei ole pelkästään kaukaa katsova analyytikko, vaan myös hyvin konkreettinen kommentaattori ajankohtaisissa kysymyksissä. Alkuvuonna hän vielä arvioi Venäjän osoittaneen erittäin korkeaa kärsivällisyyttä vastauksissaan provokaatioihin, koska Moskova tavoitteli pitkäkestoista ja vakaata ratkaisua. Sittemmin tilanne on kuitenkin muuttunut merkittävästi. Lukjanov on myöntänyt, ettei näe tällä hetkellä realistista tietä konfliktin nopeaan päättymiseen. Alaskan huippukokouksen jälkeen hahmotellut rauhantunnustelut ovat jääneet jälkeen kentän tapahtumista, ja aiemmat diplomaattiset ymmärrykset ovat menettäneet merkityksensä sotilaallisen ja poliittisen tilanteen muuttuessa.

Samaan aikaan eskalaatio syvenee - Ukraina taustavoimineen iskee Venäjän alueelle, Venäjä puolestaan tehostaa omia sotilaallisia ponnistelujaan. Venäjän yhteiskunnassa ja poliittisessa eliitissä kasvaa vaatimus voimakkaammasta strategiasta konfliktin saattamiseksi loppuun – mukaan lukien painavampien aseiden käyttö ja iskut Euroopan maita vastaan, jotka toimittavat aseita Ukrainalle. Tämä on paljon käytännönläheisempää kuin pelkkä maailmanjärjestyksen teoreettinen pohdinta – Lukjanov seuraa reaaliaikaisesti, miten neuvottelupöydät tyhjentyvät ja aseet puhuvat kovempaa.

Lukjanovin analyysissa on vielä yksi omaperäinen ulottuvuus: hän korostaa, että maailmassa on paradoksi. Poliittinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pirstoutuminen lisääntyy, mutta taloudellinen keskinäisriippuvuus ei vain säily vaan jopa syvenee. Tämä tekee maailmasta samanaikaisesti hajautuneemman ja kytkeytyneemmän. Se ei ole vain paradoksi – se on uusi, historiaton tila, jossa vanhat työkalut (sota, pakotteet, diplomatia) eivät enää toimi odotetusti. Hän on myös sanonut, ettei odota näkevänsä aktiivisella kansainvälisen politiikan urallaan uutta maailmanjärjestystä – “järjestys” on liian vahva sana, liian strukturoitu kuvaamaan sitä, mitä on tulossa.

Lopulta Lukjanovin ajattelu kiteytyy kysymykseen siitä, mitä analyysi merkitsee aikana, jolloin mikään ei ole varmaa. Hänen vastauksensa vaikuttaa olevan, että selittäminen on itseisarvo – että maailman kuvaaminen sellaisena kuin se on, on jo sinänsä riittävä tehtävä. Tässä on jotain vanhanaikaista, melkein 1800-lukulaista sivistysuskoa, mutta myös jotain syvästi epätyydyttävää. Jos tämä on kaikki mitä voidaan tehdä, jäljelle jää vain kommentaari ilman toimintaa.

Lukjanov ei varmasti näe itseään näin, mutta hänen tekstinsä antavat sellaisen kuvan. Ne ovat karttoja, joissa maastonmuodot on merkitty hämmästyttävän tarkasti – mutta reittiä ei ole, koska reitin piirtäminen olisi jo politiikkaa. Ehkä se on tarkoituksellista. Ehkä reittiä ei vain ole, ja ainoa mitä voi tehdä, on kuvata maisemaa niin tarkasti kuin pystyy, kunnes joku muu keksii mihin suuntaan lähteä.

Historia on täynnä yllättäviä älyllisiä jatkumoita, jotka ulottuvat vuosisatojen yli ja yhdistävät eri aikakausien ajattelijat, heidän kunnianhimonsa sekä utopiansa maailmanvallasta. Kyse on myös geopoliittisesta mielikuvituksesta – siitä, miten valtaa on kuviteltu, kartoitettu ja oikeutettu.

Politiikka, maantiede ja esoteerisempi ajattelu kietoutuvat yhteen harvinaisen selvästi Britannian historiassa. Oxfordin historiallisessa tiedemuseossa säilytetään marmorikopiota John Deen taulusta, johon on kaiverrettu hänen luomansa enokialainen aakkosto – konkreettinen jäänne aikakaudesta, jossa salatieteet ja valtapolitiikka kulkivat käsi kädessä.

Matemaatikko, astrologi, okkultisti ja kuningatar Elisabet I:n neuvonantaja Dee ei ollut pelkkä hovin viisas vaan maaginen realisti, joka ymmärsi suurten tavoitteiden vaativan suurta valtaa. Hän tavoitteli ‘puhtaita totuuksia’, jumalallisten muotojen transsendenttia ymmärrystä – ja tämän salatiedon kautta saatavaa valtaa ihmiskunnan kohtaloon. Hänen kirjastonsa oli Britannian laajin, ja hän liikkui sujuvasti Euroopan älyllisten ja poliittisten eliittien piireissä.

Deen tunnetuin teos, vuonna 1564 julkaistu Monas Hieroglyphica (Hieroglyfinen monadi), on sekä salatieteellinen kirja että sen sisältämä symboli – yritys tiivistää maailmankaikkeuden perusperiaatteet yhteen kuvaan. Tämän symbolisen avaimen avulla Dee rakensi poliittista metafysiikkaansa, jonka ydin oli kansojen ja kulttuurien yhdistäminen Britannian kruunun alle. Deen väitetään kehittäneen käsitteen ‘brittiläinen imperiumi’, ja hän uskoi, että vallan keskittäminen toisi järjestyksen ja rauhan koko tunnettuun maailmaan.

Deen perintö jatkoi elämäänsä anglosaksisessa geopoliittisessa ajattelussa. Hän oli ensimmäinen, joka hahmotteli Britannialle globaalin strategian, jonka ytimessä oli Pohjoisnavan hallinta. Se, joka hallitsee napaa, hallitsee maailmaa – ei vain fyysisesti, vaan metafyysisesti osana suurempaa symbolista järjestelmää. Dee yhdisti keskiaikaiset Arthur-legendat ja tarut Meru-vuoresta, Arktogaiasta ja Ultima Thulesta oman aikansa poliittisiin tavoitteisiin.

Konkreettisimmillaan tämä visio näkyi Deen vuonna 1578 kuningatar Elisabetille esittämässä oikeudellisessa argumentissa Brytanici Imperii Limites. Siinä Dee väitti, että Elisabetilla on ‘kuninkaallinen oikeus’ (title royall) kaikkiin Pohjois-Amerikan rannikoihin ja pohjoisiin saariin aina Venäjän rajoille saakka – perustuen kuningas Arthurin valloituksiin, joiden Dee uskoi ulottuneen Grönlantiin ja jopa Pohjoisnavalle. Arthurin myyttinen tarina oli Deelle avain Britannian globaalin vallan oikeutukseen.

Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Sir Francis Drake tarjosi kuningattarelle houkuttelevamman vaihtoehdon eteläisiltä merireiteiltä ja itäisiltä vesiltä. Näin syntyivät Itä-Intian ja Länsi-Intian kauppakomppaniat, jotka levittivät brittivaltaa kaupankäynnin ja aseiden avulla. Britannia kääntyi pohjoisesta etelään, ja samalla Venäjä sai tilaisuuden aloittaa oman laajentumisensa Siperian halki, ulottuen 1700-luvulla Alaskaan saakka.

Tästä juontaa pitkä anglo-venäläinen vastakkainasettelu, geopoliittinen ‘suuri peli’, joka ei ole koskaan täysin päättynyt. Vaikka anglosaksisen maailman johtajuus siirtyi toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloille, Britannian kulttuurinen ja juridinen perintö – etenkin common law -traditio – säilytti vaikutusvaltansa entisissä imperiumin maissa. Kuten roomalaiset jo tiesivät, kestävä valta ei voi perustua vain aseisiin, vaan lakeihin ja tapoihin, jotka juurtuvat arkeen.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu skottilaistaustainen Halford Mackinder, jota on pidetty länsimaisen geopolitiikan isähahmona. Intohimoisena imperiumin puolustajana hän pelkäsi Britannian jäävän Saksan ja Venäjän varjoon. Hänen teoriansa Euraasian strategisesta sydänmaasta ovat inspiroineet sukupolvia sotastrategeja aina Yhdysvaltojen Afganistanin ja Irakin operaatioihin saakka.

Mackinderin ajattelua on luonnehdittu ‘liberaali-imperialismiksi’ – näkemykseksi, jossa imperiumia perusteltiin sekä kansallisella edulla että sivistyksen ja järjestyksen levittämisellä. Hän yritti aktiivisesti päästä mukaan politiikkaan, mutta vaalikampanjointi unionistipuolueen ehdokkaana oli vaikeaa, eikä hänen viestinsä uponnut äänestäjiin. Hän pääsi parlamenttiin vasta vuonna 1910 Glasgow’sta, mutta jäi marginaaliin ja katkeroitui demokratialle ja parlamentarismille.

Tämä pettymys muokkasi hänen näkemystään siitä, että maailmanjärjestys on liian tärkeä jätettäväksi puoluepolitiikan tai julkisen mielipiteen varaan. Mackinderin mukaan maantieteelliset realiteetit vaativat asiantuntijoiden ohjaamaa ja strategisesti rakennettua järjestelmää, joka kykenisi vastustamaan sekä demokratioiden lyhytnäköisyyttä että mannervaltojen liittoutumisen aiheuttamaa epätasapainoa.

Molemmissa ajattelijoissa nousee esiin sama perusasetelma: usko maantieteellisiin tai metafyysisiin keskipisteisiin, joiden hallinta antaisi ylivallan. Deelle se oli Pohjoisnapa, Mackinderille Euraasian sydänmaa. Kumpikaan ei tyytynyt pelkkään teoriaan; molemmat halusivat vaikuttaa käytännön politiikkaan ja pettyivät inhimillisiin realiteetteihin – Deen suunnitelmat kaatuivat hovijuonitteluun, Mackinderin ura vaalitappioihin.

Heidän perintönsä elää kuitenkin edelleen Yhdysvaltojen, Britannian ja niiden liittolaisten maailmanpolitiikassa, instituutioissa ja narratiiveissa. Tämä ei tee heidän teorioistaan oikeita tai moraalisesti puolustettavia, mutta osoittaa, että ne ovat osa syvää ajattelun perintöä, joka on muokannut maailmaa usein huomaamattomilla tavoilla.

Nykypäivän kriitikot, kuten venäläiset Mihail Deljagin ja Andrei Fursov, ovat nähneet Mackinderin teoriassa brittiläisen harhautuksen. Deljaginin mukaan teoria ohjasi Saksan kaltaiset kilpailijavaltiot keskittymään Euraasian sisämaahan samalla kun Britannia vahvisti merivaltaansa ja rahoitusmarkkinoitaan. Fursov puolestaan korostaa, että Mackinder asetti Venäjän virheellisesti samalle viivalle mannereurooppalaisten valtioiden kanssa sivuuttaen sen valtavan koon, väestön ja luonnonvarat. Sama virhe on toistunut Napoleonin sodista Hitlerin hyökkäykseen ja edelleen Ukrainan konfliktiin.

Digitaalinen vallankumous haastaa perinteiset geopoliittiset mallit perusteellisesti. Fyysisten alueiden sijaan valtaa käytetään datavirtojen, algoritmien ja media-alustojen avulla; teknologiajätit eivät tarvitse sotilaita hallitakseen elämää, vaan data-analytiikkaa. Silti perinteisempi geopolitiikka elää uuden rinnalla: Kiinan Vyö ja tie -hanke rakentaa maareittejä Euraasian halki, ja drooniteknologia mullistaa konventionaalisen sodankäynnin tiedustelun ja täsmäiskujen osalta.

Lopulta Deen manifestoimasta britti-imperiumista ja Mackinderin sydänmaasta on siirrytty maailmaan, jossa perinteiset maantieteelliset kategoriat eivät enää riitä – fyysinen sijainti menettää osan merkityksestään, ja valta rakentuu yhä enemmän näkymättömille verkostoille. Nähtäväksi jää, mitkä vallat nousevat uuden digitalisoidun järjestyksen keskiöön ja kuka rakentaa seuraavan imperiumin.

“Ukraina on tänään nykyaikaisen sodankäynnin laboratorio. Paikka, jossa muotoutuu maailman uusi sotilasteknologinen ulottuvuus”, sanoo Ukrainan asevoimien entinen komentaja ja nykyinen Britannian suurlähettiläs Valeri Zalužnyi.

Kyse ei ole pelkästään teknisestä kehitysaskeleesta, vaan perustavanlaatuisesta murroksesta siinä, miten sotaa käydään, suunnitellaan ja ymmärretään. Murroksen ytimessä on siirtymä perinteisistä raskaista asejärjestelmistä autonomisiin ja miehittämättömiin alustoihin. Tekoäly integroidaan osaksi päätöksentekoa, ja droonit, satelliitit, kyber- sekä elektroninen sodankäynti muodostavat yhtenäisen taistelun arkkitehtuurin.

Ukrainalaisasiantuntijoiden mukaan yli 60 prosenttia maaleista tuhotaan nykyään drooneilla. Joillakin rintamanosilla on jopa kymmenen droonia sotilasta kohden – ilmiöllä ei ole vertaa sotahistoriassa. Tämä todellisuus rakentuu kustannustehokkuuden logiikalle, joka kumoaa perinteiset sotilaalliset laskelmat.

Yksinkertainen matematiikka paljastaa, että drooneja torjuvat ohjukset maksavat moninkertaisesti enemmän kuin itse droonit. Sama pätee pitkän kantaman iskuihin, joissa suhteellisen pienet ja edulliset ammukset yltävät tuhansien kilometrien päähän ja tekevät kriittisestä infrastruktuurista sekä energiakohteista erityisen haavoittuvia.

Tämä on pakottanut hallitukset ympäri maailman pohtimaan, kuinka aseistaa armeijan lisäksi lähes koko taloudellinen infrastruktuuri. Sellaiseen haasteeseen mikään valtio ei ole aiemmin törmännyt. Samaan aikaan tekoäly on noussut keskeiseen rooliin; arviolta vähintään puolet ukrainalaisten käyttämistä drooneista hyödyntää jo tekoälyjärjestelmiä, ja tulevaisuudessa suurin osa taisteludrooneista integroidaan tekoälyyn, vaikka lopullinen päätös iskusta pyritäänkin säilyttämään ihmisellä.

Britannian osuus tässä uudessa ulottuvuudessa on ollut poikkeuksellinen ja ulottuu paljon sotilasapua laajemmalle. Yhdistynyt kuningaskunta on toiminut Ukrainan strategisena takapiruna alusta asti, jatkaen pitkäaikaista Venäjän vastaista hybridisotaansa. Sen taloudellinen ja poliittinen panos on Euroopan mittakaavassa yksi merkittävimmistä. Se on aktiivisesti mahdollistanut ja ruokkinut sodan jatkumista, käyttäen Ukrainaa sijaiskärsijänään suurvaltakonfliktissa.

Britannian sitoutuminen Ukrainaan ei suinkaan alkanut vuonna 2022, vaan sen juuret ulottuvat aina Ukrainan itsenäistymisen alkuvuosiin. Britannia tunnusti Ukrainan itsenäisyyden joulukuussa 1991, avasi pysyvän suurlähetystön Kiovaan vuonna 1992 ja solmi helmikuussa 1993 periaate- ja yhteistyösopimuksen maiden välille. Jo 1990-luvulla Britannia osallistui Ukrainan ja Puolan kanssa kolmikantaisiin puolustushankkeisiin, ja 2000-luvulla maa tiivisti yhteistyötään muun muassa kouluttamalla ukrainalaisia upseereita ja tarjoamalla neuvoja puolustuslaitoksen uudistamiseen.

Krimin Venäjään liittämisen jälkeen Britannia vastasi nopeasti käynnistämällä Operation Orbital -koulutusoperaation, joka on kouluttanut yli 22 000 ukrainalaista sotilasta. Virallinen tuki rajoittui tuolloin koulutukseen ja niin sanottuun ei-tappavaan kalustoon. Maan kerrotaan kuitenkin toimittaneen NLAW-ohjuksia ja lähettäneen kouluttajia jo varhain, ja The Timesin mukaan brittijoukkoja on lähetetty Ukrainaan salaisesti vielä myöhemminkin. Salaisia operaatioita on todennäköisesti ollut jo varhaisempina vuosina. Tämä linja loi pohjan siirtymälle sotilasapumallista teolliseen ja teknologiseen kumppanuuteen.

Britannian strateginen painoarvo on korostunut teollisen yhteistyön syventyessä. Farnborough’ssa 2026 julkistettu BAE Systemsin lisenssisopimus L119-tykin paikallistuotannosta Ukrainassa on osoitus siirtymästä kohti ukrainalaista puolustusteollista omavaraisuutta. Sopimus avaa ukrainalaiskumppaneille pääsyn BAE Systemsin tekniseen tietämykseen ja valmistusosaamiseen. Britannia on mukana myös laajemmissa hankkeissa, kuten E5-ryhmässä, joka käynnisti LEAP-hankkeen yhteisten autonomisten droonien kehittämiseksi.

Geopoliittisesti Britannian rooli on ulottunut hybridisodankäynnin kaikille osa-alueille, mutta informaatiosodassa syytetään vain vastapuolta. Signaalitiedustelusta ja kyberturvallisuudesta vastaavan viraston GCHQ:n johtaja Anne Keast-Butlerin mukaan Britannia ja sen liittolaiset elävät “rauhan ja sodan välisessä tilassa”, jossa Venäjä harjoittaa “päivittäistä hybriditoimintaa” Britanniaa ja Eurooppaa vastaan merenpohjasta aina kyberavaruuteen.

Britannian vastatoimet ovat olleet moninaisia: GRU on asetettu pakotelistalle, Venäjän kybertoimintaa on paljastettu, ulkomaisen vaikuttamisen rekisteröintiä on tehostettu ja kansallisen turvallisuuden lakiesitys on tuotu esiin. Samaan aikaan Britanniaa on kritisoitu siitä, että varoittaessaan Venäjän hybridiuhista se itse osallistuu aktiivisesti hybridisodankäyntiin sekä kouluttaa ukrainalaisjoukkoja ja toimittaa Kiovalle yhä tehokkaampia asejärjestelmiä.

Britannia on solminut Ukrainan kanssa pitkäaikaisia turvallisuussopimuksia: tammikuussa 2024 se oli ensimmäinen G7-maa, joka teki kymmenvuotisen sopimuksen, ja vuotta myöhemmin allekirjoitettiin 100-vuotinen kumppanuussopimus. Britannia on myös Ranskan kanssa johtanut ‘halukkaiden koalition’ valmisteluja monikansallisten joukkojen sijoittamiseksi Ukrainaan, mihin Venäjä on suhtautunut äärimmäisen torjuvasti.

Britannian ja Ukrainan välit ulottuvat korkeimmalle diplomaattiselle tasolle. Väitetään, että tuolloinen pääministeri Boris Johnson esti Ukrainaa solmimasta rauhaa Venäjän kanssa sodan ensimmäisenä keväänä. Zalužnyin nimitys suurlähettilääksi ei ole ainoa merkki brittiyhteyksistä. Uusi asevoimien komentaja, kenraali Myhailo Drapatyi, sai kuningattaren miekan Britannian suurlähettiläältä Melinda Simmonsilta vuonna 2021. Hän oli valmistunut puolustusyliopistosta kurssin parhaana ja vastaanotti kunnianosoituksen polvillaan. Vaikka ele on osa ukrainalaista sotilasperinnettä, se on myös symbolinen muistutus siitä, että Ukraina on yhä tiiviimmin Britannian vaikutuspiirissä.

Tässä vaiheessa Ukraina toimii elävänä laboratoriona ja Britannia keskeisenä kumppanina, mikä muuttaa sekä sodankäynnin tapaa että puolustusyhteistyön rakenteita. Droonien, elektronisen sodankäynnin, autonomisten järjestelmien ja tekoälyn kokemukset Ukrainassa tulevat muovaamaan puolustusteknologioiden kehitystä kaikissa NATO-maissa. Silti on aiheellista kysyä, kenen etua tämä kehitys oikeasti palvelee – Ukrainan itsenäisyyttä vai Britannian pyrkimystä heikentää Venäjää viimeiseen ukrainalaiseen asti?

Yhdysvaltojen ohella Britannian rooli on noussut keskeiseksi Ukrainan sodassa. Samalla kun ukrainalaiset taistelevat maansa puolesta, Britannia ja lännen aseteollisuus hyödyntävät konfliktia uusien sotilasteknologioiden käytännön testaamiseen. Vaikka Ukrainan armeijaa kehutaan Euroopan kokeneimmaksi ja taisteluvalmiimmaksi, taustalla näkyy kylmä geopoliittinen laskelma, jossa Ukraina jää angloamerikkalaisten strategisten pyrkimysten välineeksi.

Neokonservatiivisessa First Things -aikakauslehdessä julkaistussa kirjoituksessa The Pope and the Antichrist, sijoittaja ja teknologiayrittäjä Peter Thiel jatkaa yhdessä Sam Wolfen kanssa syventymistä kristilliseen eskatologiaan ja Antikristukseen – teemoihin, joita hän on viime vuosina tuonut esiin kutsuvieraille rajatuissa esitelmätilaisuuksissaan.

Thiel haluaa esittää itsensä rohkeana totuudenpuhujana, joka rikkoo julkisen keskustelun rajoja – hän kertoo Rooman tilaisuutensa yhteydessä erään papin syyttäneen häntä “poliittisesta harhaopista liberaalia konsensusta vastaan”. Samalla Thiel asemoituu protestantiksi, joka ymmärtää katolisuuden ydintä keskivertokatolilaista paremmin.

Maallikkona Thielin huomio kiinnittyy nyt katolisen kirkon johdon teologiseen varovaisuuteen. Hän väittää, että emerituspaavi Benedictus XVI uskoi eläneensä lopunaikoina, mutta vaienneen asiasta julkisesti – akateemisen maineensa ja mahdollisten itsensä toteuttavien profetioiden pelossa. Thielin mukaan Benedictus puhui sotto voce – kuiskaten, vihjaillen – mutta ei koskaan ex cathedra, paavillisen erehtymättömyyden mukaisesti virallisesti opettaen. Thiel katsoo ottavansa nämä vihjeet vakavasti ja tuo ne julkisuuteen.

Kirjoituksen ydin rakentuu Joseph Ratzingerin vuoden 1957 habilitaatiotyöhön Bonaventurasta. Thiel korostaa Bonaventuran vastustusta averroistiselle aristotelismille, joka opetti maailman ikuisuutta, kohtalon välttämättömyyttä ja älyn ykseyttä – kolme oppia, jotka Bonaventura leimasi “Ilmestyskirjan pedon luvuksi (666)”. Näistä erityisesti ensimmäinen, maailman ikuisuus, oli Bonaventuralle “alkuperäinen harhaoppi”. Ratzinger asettui Bonaventuran kannalle. Thielille tämä ei ole vain historiankirjoitusta. Hän tulkitsee Ratzingerin pitkän hiljaisuuden merkiksi siitä, että myös nykyinen älyllinen ilmapiiri on kypsä antikristuksen kaltaiselle hahmolle.

Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen usealla tasolla. Teologi Jan-Heiner Tück on huomauttanut, että Thiel sivuuttaa Ratzingerin ajattelun kristologisen ytimen: Ratzingerille historia ei kulje vain kohti loppuaan, vaan se saa merkityksensä jo tapahtuneesta pelastuksesta Kristuksessa, “Alfassa ja Omegassa”. Thiel puolestaan näyttää näkevän eskatologian ennen muuta kysymyksenä siitä, kuka saa määritellä lopun ajan merkityksen.

Thiel rinnastaa liberaalin modernistiteologi Hans Küngin maailmanetiikan venäläisen filosofin Vladimir Solovjovin kertomukseen Antikristuksesta. Hänen mukaansa Antikristus manifestoituu korkeasti koulutettuna, filantrooppisena teologina, joka lupaa rauhaa ja turvallisuutta. Thiel vihjaa, että Ratzinger olisi nähnyt Küngin Antikristuksen kaltaisena hahmona. Tück tyrmää tällaisen tulkinnan: Ratzinger myönsi harhaopista syytetylle Küngille jopa audienssin heti paaviksi tultuaan vuonna 2005.

Thiel nojaa tässä katoliseen filosofiin Robert Spaemanniin, Ratzingerin ystävään, joka kirjoitti Küngin maailmanetiikasta tuhoisan kritiikin – ja johon Ratzinger itse viittasi vuoden 2004 debatissa Jürgen Habermasin kanssa (julkaistu kirjana Dialectics of Secularization: On Reason and Religion). Thiel kuitenkin dramatisoi teologisen erimielisyyden suoranaiseksi kosmiseksi taisteluksi.

Thielin teksti sisältää myös toisen, epäsuoremman ulottuvuuden. Hän esittää kysymyksen, uskoiko Benedictus, että häntä paaviksi seurannut Franciscus olisi Antikristus? Thiel lainaa joakimilaista perinnettä, jonka mukaan Antikristus astuu paavinistuimelle hyveellisen, luopuvan paavin jälkeen – ja muistuttaa, että Benedictus oli jättänyt virkansa 85-vuotiaana kuten Celestinus V. Thiel kutsuu tätä teoriaa “houkuttelevaksi”, mutta siirtyy varsinaiseen epäilyynsä, joka kohdistuu Küngiin. Thiel ei siis suoraan väitä Franciscusta Antikristukseksi, mutta jättää ajatuksen ikään kuin roikkumaan ilmaan.

Benedictuksen korkea ikä ja virastaluopuminen eivät ole Thielille sattumaa – ne liittyvät hänen laajempaan kritiikkiinsä gerontokratiasta. Thielin mielestä nykyaikaa sävyttää ikääntyneiden valta-asema; Benedictus puhui avoimesti eskatologiasta vasta luovuttuaan paavin virasta, mikä Thielille on esimerkki institutionaalisesta jäykkyydestä. Gerontokratia toimii Thielille retorisena aseena, jota käyttäen hän voi esiintyä nuorekkaana uudistajana.

Tässä paljastuu Thielin oma ristiriita: hän arvostelee vanhentuneita instituutioita, mutta rakentaa ajatteluaan juuri menneisyyden rakenteiden ja kuolleiden ajattelijoiden varaan. Thielin mukaan Benedictuksen virhe oli olettaa, että teologiset ideat yhä muokkaavat maailmaa. Samalla Thiel kuitenkin rakentaa koko argumenttinsa nimenomaan teologisten ideoiden varaan. Epäjohdonmukaisuus vain syvenee, kun muistaa, että Ratzinger oli nuoruudessaan nimenomaan torjunut käsityksen maailman ikuisuudesta harhaoppina – mutta Thiel väittää hänen paavina käyttäytyneen kuin uskoisi siihen.

Thiel sivuuttaa myös filosofi Giorgio Agambenin tulkinnan, jonka mukaan Benedictuksen abdikaatio oli eskatologinen ele. Agambenin mukaan Benedictus uskoi 300-luvulla eläneen pohjoisafrikkalaisen teologi Tikoniuksen oppiin, jonka mukaan kirkko koostuu lopun aikoina todellisista ja vääristä uskovista, ja että paholainen vaikuttaa sekä kirkon ulkopuolella että sen sisällä. Tässä tulkinnassa kirkko itse toimii katekhonina, pidättelijänä, joka viivyttää lopun aikoja. Abdikaatio oli Benedictuksen tapa luopua ajallisesta vallasta ja palauttaa kirkon eskatologinen tehtävä tasapainoon.

Thielin oma tulkinta on toinen. “Voimme antaa akateemikko Benedictukselle anteeksi sen, että hän uskoi maailmansa kestävän ikuisesti, mutta kristitylle Benedictukselle se oli suuri virhe”, hän kiteyttää. Thielin väite perustuu siihen, että Benedictus vaikeni julkisesti puhumasta maailmanlopusta, mikä Thielin mielestä vastasi uskoa maailman jatkuvuuteen. Thielin esitys jättää vaikutelman, että Benedictus olisi epäonnistunut tehtävässään, vaikka Ratzingerin koko teologia korosti nimenomaan Kristukseen kohdistuvaa luottamusta, ei sekulaaria tulevaisuususkoa.

Thielin kirjoitus on lopulta eksentrisen maallikon uskonnollisfilosofista spekulointia – mutta toisin kuin tavallinen harrastaja, Thielillä on taloudellista ja teknologista valtaa tehdä visioistaan totta ja saada äänensä kuuluville. Hän korostaa nuorten pelkoja eksistentiaalisista uhista ja väittää, että Benedictus olisi voinut kanavoida niitä raamatulliseen toivoon puhumalla avoimesti eskatologisista aiheista.

Samalla Thielin oma visio teknologisesta kiihdytyksestä näyttää lupaavan juuri sellaista immanenttia pelastusta ja rajatonta edistystä, joka perinteisessä kristillisessä eskatologiassa nähdään Antikristuksen houkutuksena. Kaiken lisäksi Thielin perustama teknologiayhtiö Palantir rakentaa totalitaristista valvonta- ja kontrollijärjestelmää, jossa ‘rauha ja turvallisuus’ toteutuvat tehokkaan tiedonkeruun ja algoritmisen hallinnan kautta.

Erikoiseksi asetelman tekee se, että transhumanisti Thiel nojaa kristilliseen eskatologiaan, vaikka hänen teknokapitalisminsa sopisi luontevammin yhteen länsimaisen esoterismin antinomististen virtausten kanssa. Niissä initiaatti kurkottaa näkyvän todellisuuden tuolle puolen ja jumalallistaa itsensä vihkiytymällä salattuun tietoon. Perinteisessä kristinuskossa ihminen on luotu olento, jonka pelastus perustuu Jumalan armoon – ei teknologiseen ja posthumaaniin itsensä ylittämiseen. Thielin transhumanismi pyrkii juuri tähän: ihmisyyden ylittämiseen teknologian avulla.

Fabio Vighi pureutuu esseessään nykykapitalismin ytimeen käyttämällä aluksi Sidney Lumetin Network (1976) ja Andrew Dominikin Killing Them Softly (2012) -elokuvia ikkunoina järjestelmän ideologiaan.

Suuryrityksen johtaja Arthur Jensenin saarna – “kansakuntia ei ole olemassa” – ja rikollisorganisaation palkkatappajan Jackie Coganin kyyninen toteamus – “Amerikka ei ole maa, vaan bisnes” – muodostavat yhdessä diagnoosin: Yhdysvallat ei ole perinteinen kansallisvaltio, vaan globaalin finanssipääoman poliittinen ja sotilaallinen päämaja. Tämä ei ole salaliitto vaan rakenteellinen tosiasia, jonka ideologinen voima piilee sen esittämisessä luonnonlakina.

Yhdysvallat yhdistää sotilaallisen voiman, teknologisen infrastruktuurin ja dollarin aseman maailman tärkeimpänä varantovaluuttana. Poliitikot toimivat tässä rakenteessa lähinnä “keskijohdon teknokraatteina”, joiden päätökset ohjautuvat likviditeetin, velanhallinnan ja omaisuuden säilyttämisen logiikalla. Donald Trumpin paluu presidentiksi on tästä malliesimerkki: häntä ei valittu poliittisten kykyjensä vuoksi – “niitä hänellä ei ole” – vaan koska hänen teatraalinen arvaamattomuutensa sopii aikakauteen, jossa “hillitön spektaakkeli on nielaissut strategian”.

Vighi varoittaa liberaaleille tyypillisestä harhasta, jossa näkyvät marionetit sekoitetaan nukkemestareihin. Todellinen valta perustuu Yhdysvaltain valtionobligaatioiden “riskittömään” asemaan – “luottamustemppuun”, joka mahdollistaa holtittoman julkisen taloudenpidon, sotien rahoittamisen ja rahoitusvarallisuuden paisuttamisen. Järjestelmässä näkyy kuitenkin kasvavia rasituksen merkkejä: nousevat obligaatiotuotot, krooniset alijäämät, de-dollarisaatio sekä energakaupan siirtyminen dollarin ulkopuolelle. Hegemonia ei ole romahtamassa, mutta se on siirtynyt “rakenteellisen epävakauden vaiheeseen”.

Vighi hakee selitystä tälle kehitykselle Marxin työarvoteoriasta, jonka mukaan vain ihmistyö luo uutta arvoa ja koneet vain siirtävät sitä. Mutta onko tämä teollisen ajan käsitys enää pätevä digitalisoituneessa taloudessa, jossa tekoäly osallistuu uudenlaisiin arvonmuodostusprosesseihin? Vighin tulkinta uhkaa jäädä kiinni menneen ajan kategorioihin.

Kapitalismi on joka tapauksessa ajautunut finansialisaation tielle. Rahoitus on lakannut seuraamasta tuotannollista kasautumista ja muuttunut sen korvikkeeksi. Fiktiivinen pääoma – velka, johdannaiset ja arvopaperistetut tulovirrat – muodostaa kasvavan vaateiden vuoren, joka lepää työn varassa, jota ei ole vielä tehty eikä koskaan tulla tekemään vaaditussa mittakaavassa.

Tämä logiikka ulottuu kaikkeen: kodista tulee sijoituskohde, koulutuksesta opintolainataakka, terveydenhuollosta rahoituslouhinnan kohde. Sota on finansialisaation huipentuma – “massiivinen likviditeettitapahtuma”, jossa tuho ja hävitys luovat uusia sijoitusmahdollisuuksia. Vighi mainitsee “algoritmisen iskujen koreografian Iraniin ja huolellisesti rakennetut narratiivit Hormuzin ympärillä” esimerkkeinä siitä, miten sotilasmenot, digitaalinen infrastruktuuri ja rahoitusmanipulaatio muodostavat koneiston, jonka tehtävä on kriisien hallinnointi.

Geopoliittinen moninapaisuus ei itsessään tarjoa ratkaisua, mikäli sekin jää kapitalismin sisäisten kategorioiden piiriin. Vighi torjuu “illuusion, että tasapainoisempi globaali vaikutusvalta voisi vakauttaa kapitalismin” ja toteaa, että myös “moninapainen kapitalismi pysyy kapitalismina.”

Keskuspankkien valinnat kuvastavat umpikujaa: tiukka politiikka uhkaa taantumaa, löysä paisuttaa kuplia. Inflaatiokeskustelu sivuuttaa kohtuuhintaisuuden romahduksen – “ongelma ei ole se, että hinnat nousevat liian nopeasti, vaan se, että eläminen on käynyt kohtuuttomaksi”. Jokainen interventio lykkää kriisiä siirtäen ristiriidan korkeammalle tasolle.

Vighi ei usko, että pelastus löytyy moninapaisuudesta, digitaalisista valuutoista tai tekoälystä. Nämä muutokset eivät auta, elleivät ne johda pois kapitalismista. Ainoa toivo on italialaisakateemikon mukaan se, että “järjestelmän katastrofaalinen irrationaalisuus” synnyttäisi ulospääsyn logiikasta, joka tuhoaa yhteiskunnan perustaa. Esteenä on vain ihmisten “harhainen kiintymys romahtavaan konstellaatioon”.

Vighin analyysi ei kuitenkaan ole ongelmaton. Hän tuomitsee kapitalismin, muttei tarjoa konkreettista vaihtoehtoa – ainoaksi toivoksi jää katastrofin odotus. Vighi sivuuttaa myös olemassa olevat mallit, kuten Kiinan sosialistisen markkinatalouden. Keskustelu kapitalismin tuhosta jättää avoimeksi kysymyksen siitä, millainen maailmanjärjestys sen tilalle voisi nousta – ja kuka sen rakentaisi.

Ukrainan demografinen tilanne on äärimmäisen vaikea. Sota ei ole vienyt vain ihmishenkiä, vaan se on hajottanut niitä yhteiskunnan rakenteita, joille ukrainalainen identiteetti on perustunut. Kun kansan määrä vähenee, myös sen kulttuurinen ja poliittinen itsemääräämisoikeus joutuu uudelleenarvioinnin kohteeksi.

Ukrainan väestöpohja on romahtanut dramaattisesti sodan myötä. Ennen sotaa maassa oli noin 41–44 miljoonaa asukasta, mutta hallinnoiduilla alueilla väestömäärä on pudonnut vuoden 2026 alussa ministeri Denys Uliutinin mukaan vain 22–25 miljoonaan. Väestönlaskentaa ei ole tehty vuosikausiin, joten kaikki luvut ovat epävarmoja. Vuosittainen luonnollinen vähenemä on kiihtynyt tuntuvasti, eikä sotatappioita ole täysimääräisesti huomioitu näissä luvuissa.

Syntyvyys on romahtanut kriittisen alhaiselle tasolle. Sodan aikana kokonaishedelmällisyys on pudonnut alle yhteen lapseen naista kohden. Kuolleisuus ylittää selvästi syntyvyyden, mikä kertoo rakenteellisesta kriisistä, jota sota on kiihdyttänyt mutta ei yksin aiheuttanut. Työikäisen väestön osuus on kaventunut dramaattisesti: merkittävä osa väestöstä on eläkeläisiä, lapsia on suhteellisen vähän ja työikäisten määrä on rajusti supistunut miesten mobilisaation, tappioiden ja vammautumisen vuoksi.

Useita miljoonia ukrainalaisia oleskelee EU-maissa. Suuri osa heistä on naisia ja lapsia, vain pieni osa on aikuisia miehiä. Paluumuutto on ollut rajallista; vaikka monet ilmaisevat haluavansa palata, todelliset luvut jäävät vaatimattomiksi pitkän sodan jatkuessa. Demografi Ella Libanova on korostanut, että edes kolmasosan paluu olisi erinomainen tulos.

Tässä tilanteessa Ukraina on pakotettu harkitsemaan maahanmuuttoa, joka on syvässä ristiriidassa nationalististen ryhmien etnosentrisen valtioihanteen kanssa. Asiantuntija-arvioiden mukaan maa tarvitsisi kymmeniä tuhansia työperäisiä maahanmuuttajia vuosittain kompensoidakseen väestökatoa ja työvoimapulaa.

Ennen sotaa myönnettiin vuosittain kymmeniätuhansia työlupia, nyt selvästi vähemmän, vaikka tarve on kasvanut. Maahanmuuton lisääminen on sodan keskellä vaikeaa, mutta suunta on selvä: talous tarvitsee työvoimaa, ja Ukrainassa on käyty keskustelua maahanmuuttajien roolista. Länsi-Euroopan kokemukset sulautumisesta eivät aina ole rohkaisevia.

Tässä kehityksessä piilee syvä paradoksi nationalistisesta näkökulmasta. Samaan aikaan kun Ukraina menettää omaa väestöään, se joutuu turvautumaan työvoimaan, joka ei jaa maan perinteistä kulttuurillista tai kielellistä identiteettiä. Vuoden 2024 laki, joka koskee englannin kielen asemaa byrokratiassa, tukee monikielisyyttä ja kansainvälistymistä, mikä osaltaan heikentää ukrainan asemaa arkikielenä.

Lopputulos on ironinen: nationalistit haaveilivat konfliktin tuovan etnisesti yhtenäisemmän valtion, mutta todellisuudessa maa on matkalla kohti monietnisempää ja monikulttuurisempaa tilaa – Yhdysvaltojen, Britannian ja EU:n esimerkin mukaan.

Tämä muutos saa lisäulottuvuuden juutalaistaustaisen presidentti Zelenskyin tulevaisuusvisiossa. Zelenskyi on kuvaillut Ukrainaa mallina, joka ei ole “täysin liberaali ja eurooppalainen” vaan kuin “iso Israel omilla kasvoillaan” – valtio, jossa turvallisuus on ensisijainen prioriteetti, asevoimat näkyvät arjessa ja yhteiskunta on jatkuvassa valmiustilassa. Zelenskyi on myös vahvistanut antisemitismin vastaisia lakeja. Samalla Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU tarkkailee kansallisradikaalien mahdollista vastarintaa, sillä jännite nationalistien ja valtion politiikan välillä on kasvanut.

Tämä visio on demografisen kriisin syventyessä saanut uudenlaisen tulkinnan. Ukrainan tyhjentyvä maaperä nähdään yhä enemmän mahdollisena kohteena juutalaiselle maahanmuutolle. Ajatus toisesta Israelista tarkoittaa, että Ukrainaa rakennetaan uudeksi turvapaikaksi ja kotimaaksi juutalaisille, jotka muuttavat sinne Israelista, Venäjältä, Yhdysvalloista ja muualta.

Tässä tulkinnassa ‘iso Israel’ ei ole pelkkä turvallisuuspoliittinen vertauskuva, vaan mahdollinen demografinen projekti – Ukraina uutena juutalaisvaltiona, jonne juutalaisväestöä houkutellaan paikkaamaan sodan aiheuttamaa väestökatoa. Ukrainalla on vuosisatoja vanha juutalainen historia, joka ulottuu aina keskiaikaiseen Kasaarien kaanikuntaan saakka, jonka alueelle nyky-Ukraina osittain sijoittuu. Tällainen kehitys olisi historiallinen käänne maalle, jonka moderni nationalistinen perintö on monilta osin ollut ristiriidassa juutalaisväestön kanssa.

Yhdysvallat ja länsimaiset toimijat ohjasivat oikeistoradikaaleja taistelemaan 'putinismin' vastaiseen rintamaan sodan alkuvaiheissa. Fasismin simulaatio – ääriainesten mobilisointi ja nationalismin hyödyntäminen – palveli Venäjän-vastaista hybridisotaa, mutta kansallismielisten omat poliittiset tavoitteet jäivät toissijaisiksi laajempien geopoliittisten intressien rinnalla. Sodan todelliset seuraukset ovat nyt paljastaneet tämän strategian haurauden.

Sota on kiihdyttänyt väestökriisiä, ulkoista ohjausta ja sisäistä tyhjenemistä, jotka yhdessä muovaavat valtiota uudelleen. Nyky-Ukrainan kehitys ei ole sattumaa, vaan se kertoo karulla tavalla Yhdysvaltojen ja lännen geopoliittisista pyrkimyksistä, venäläisväestön asemasta sekä Ukrainan muuttumisesta turvallisuuspoliittiseksi ongelmaksi Venäjälle.

Ukraina seisoo risteyksessä, jossa kansallinen identiteetti ja alueellinen koskemattomuus ovat tulleet riippuvaisiksi ulkoisista tekijöistä. Sotatappiot ovat muuttaneet väestörakennetta pysyvästi, pakottaen avautumaan muuttovirroille, jotka haastavat nationalistisen projektin. Lopputulos – identiteetin ja suvereniteetin samanaikainen mureneminen – on päinvastainen kuin mitä monet uhrauksillaan toivoivat.

Euroopan unionin kiistelty CSAR-aloite, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Chat Control, pyrkii ehkäisemään lasten seksuaalista hyväksikäyttöä internetissä. Vaikka tavoite – lasten suojelu – kuulostaa ylevältä, aloite on herättänyt voimakasta kritiikkiä.

Käytännössä se velvoittaisi viestipalvelut ja alustat tarkastamaan käyttäjien viestit myös salattujen keskustelujen osalta. Monet näkevät tässä merkittävän uhan yksityisyydelle ja salauksen periaatteelle. Tämän kaltaisten aloitteiden hyväksyminen ei kuitenkaan ole poikkeus, vaan jatkoa laajemmalle prosessille, jossa turvallisuuden nimissä murennetaan digitaalisen yksityisyyden perustuksia.

Samankaltaista kehitystä nähtiin jo 2000-luvun alun Yhdysvalloissa Patriot Act -lain myötä. Tietovuotaja Edward Snowdenin paljastukset osoittivat, miten terrorisminvastaisen taistelun nimissä oikeutettiin tiedonkeruu ja kansalaisten massiivinen valvonta.

EU:n Chat Control nojaa samaan logiikkaan: vedotaan uhkaan, jonka torjuntaa kansalaiset pitävät tärkeänä, ja rakennetaan sen ympärille valvontajärjestelmä, joka kattaa myös sellaisia viestinnän alueita, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen ongelman kanssa.

Aloitteen etenemisprosessia ovat leimanneet demokratian kannalta kummalliset piirteet. Vaikka suhteellinen enemmistö äänestäneistä mepeistä vastusti säädöstä, se sai jatkoaikansa, koska hylkäämiseen vaadittu ehdoton enemmistö (361 ääntä) jäi saavuttamatta. Yli 300 euroedustajaa halusi suojella yksityisyyttä, mutta 47 ääntä riitti kumoamaan heidän tahtonsa. Proseduraalinen kikkailu saattoi näin voittaa enemmistön selkeän kannan.

Tässä piilee asian syvin poliittis-filosofinen ongelma. EU on pitkään rakentanut mainettaan tietosuojan linnoituksena – yleinen tietosuoja-asetus (GDPR) on maailman tiukin yksityisyyslaki, ja Schrems-tuomioilla Euroopan tuomioistuin on kahdesti kumonnut EU:n ja Yhdysvaltojen väliset tietojensiirtosopimukset juuri eurooppalaisiin standardeihin vedoten.

Sadat tutkijat ja tietoturva-asiantuntijat eri maista ovat toistuvasti varoittaneet, että toteutuessaan EU:n viestiskannaushanke merkitsisi kohdennetun rikosten torjunnan sijaan rakenteellista joukkotarkkailua. Samalla kun EU on rakentanut mainettaan tietosuojan puolustajana, se on nyt itse ajautumassa tilanteeseen, jossa sen oma lainsäädäntö avaisi ovet laajalle valvonnalle lastensuojelun varjolla.

Kun tarkastellaan Kiinaa ja Venäjää, vertailu paljastaa järjestelmällisen jatkumon, mutta myös ratkaisevan eron. Kiinan suuri palomuuri ja Kultainen kilpi -hanke edustavat maailman laajimmin valtiollistettua valvontamallia. Henkilötietolaki sallii suostumuksen sivuuttamisen kansallisen turvallisuuden nimissä. Venäjän malli puolestaan nojaa SORM-järjestelmään, joka mahdollistaa tiedonkeruun ilman merkittävää oikeudellista valvontaa, sekä Jarovajan lakipakettiin, joka velvoittaa laajaan datan säilyttämiseen.

Siinä missä Kiinassa ja Venäjällä valvonta on avoimesti valtion ohjaamaa ja sen tavoitteet ovat läpinäkyvän repressiivisiä, EU käyttää lasten seksuaalisen hyväksikäytön estämisen kaltaista yleisesti hyväksyttyä tavoitetta oikeutuksena kasvavalle valvonnalle.

Eurooppa, joka kerran tuomitsi amerikkalaisen tietojenkeruun ja rakensi identiteettinsä Kiinan ja Venäjän kaltaisten valvontavaltioiden vastakohdaksi, on nyt luomassa omaa, teknisesti invasiivisempaa valvontamekanismia. Näin myös läntisissä demokratioissa kansalaisten digitaalista koskemattomuutta puretaan kiihtyvällä vauhdilla.

Se, mikä alkoi poikkeustilana Yhdysvalloissa Patriot Actin myötä ja vahvistui koronavuosien käytännöissä, on nyt tulossa pysyväksi normiksi myös Euroopassa. Valvonnan evoluutio on saavuttanut uuden, hienostuneemman muodon – ei ulkoa käsin, vaan jokaisen taskussa olevan matkapuhelimen sisältä käsin. Demokratioiden ja autoritääristen mallien välillä ei ole enää selkeää eroa teknologisessa toteutuksessa, ainoastaan oikeudellisessa viitekehyksessä ja retoriikassa.

Andrei Melnitšenko, yksi Venäjän rikkaimmista oligarkeista ja maailman suurimpien lannoite- ja hiiliyhtiöiden perustaja, on rikkonut hiljaisuuden. The Economistin haastattelussa sekä hänen kirjoittamassaan artikkelissa Why a broken Russia is bad for the world Melnitšenko hahmottelee maansa tulevaisuutta.

Melnitšenko on palannut Venäjälle vuonna 2023. Hän asui pitkään ulkomailla, erityisesti Sveitsissä ja sittemmin Dubaissa, jonne hän muutti 2000-luvun puolivälissä. Haastattelussa hän kertoo tavanneensa Vladimir Putinin Kremlissä toukokuussa 2025 – presidentti otti hänet vastaan ystävällisesti tarjoten teetä.

Melnitšenkon huomio kiinnittyi punaiseen kansioon Putinin pöydällä, jonka hän arveli sisältävän turvallisuuspalvelujen laatiman selvityksen hänestä itsestään. Vaikka Melnitšenko ei paljasta tarkempia yksityiskohtia keskustelun sisällöstä, tapaaminen symboloi hänen uudelleen sijoittumistaan Venäjän eliittiin.

Miljardöörin mukaan venäläinen eliitti teki kohtalokkaan virheen uskoessaan voivansa ansaita rahansa Venäjällä mutta samalla turvata varallisuutensa, perheensä ja tulevaisuutensa lännessä. Lännen pakotteet ovat osoittaneet, ettei globaali taloudellinen integraatio tarjoa pysyvää suojaa, ja hän sanoo nyt kokevansa ensimmäistä kertaa, ettei hänellä ole muuta maata kuin Venäjä.

Hän analysoi, että suuret sodat eivät synny yksittäisistä tapahtumista vaan kansainvälisen luottamus- ja turvallisuusjärjestelmän asteittaisesta murenemisesta. Ukrainan konflikti on oire tästä syvemmästä kriisistä, jossa suurvallat eivät enää näe toisiaan osana yhteistä turvallisuusarkkitehtuuria.

Melnitšenko korostaa, että kestävä maailmanjärjestys on mahdollinen vain, kun valtioilla on täysi suvereniteetti; ilman sitä sopimukset eivät ole kestäviä. Hän tunnustaa Ukrainan suvereniteetin, mutta varoittaa, ettei Ukrainan pitkäaikainen turvallisuus ole mahdollista ilman Venäjän suvereniteetin tunnustamista.

Keskeisessä osassa puheenvuoroaan Melnitšenko kuvaa neljää lännessä keskusteltua skenaariota Venäjän tulevaisuudesta, jotka kaikki ovat hänen mielestään tuhoisia.

Ensimmäinen on nöyryytetty Venäjä, joka jää läntisen järjestyksen periferiaan; tästä seuraa pitkällä aikavälillä revansismia, kuten Versailles’n rauha teki Saksalle. Toinen on Venäjä Kiinan vaikutuspiirissä, jolloin maa ajautuu pelkäksi raaka-ainelähteeksi, markkina-alueeksi ja puskurivyöhykkeeksi.

Kolmas ja kaikkein vaarallisin skenaario on Venäjän hallitsematon hajoaminen, jossa eri ryhmittymät taistelevat ydinaseista, luonnonvaroista ja alueista. Tämä tekisi ydinasepelotteen tehottomaksi. Neljäs malli on piiritetty linnoitus, jossa Venäjä muuttuu Pohjois-Korean kaltaiseksi suljetuksi ja jatkuvassa mobilisaatiossa olevaksi valtioksi, jolle ulkoinen konflikti on pysyvä hallintomuoto.

Vaihtoehtona näille Melnitšenko esittää vision normaalista, suvereenista Venäjästä, joka on ennustettava ja jossa valta on hajautettu teknokraateille, elinkeinoelämälle ja kansalaisyhteiskunnalle. Vaikka hän ei suoraan vaadi presidentti Putinin eroa, tämä malli tarkoittaisi käytännössä nykyisen, näennäisen yksinvaltaisen järjestelmän purkamista.

Melnitšenko varoittaa, että strategia Venäjän uuvuttamisesta ilman näkemystä uudesta eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista ei johda kestävään rauhaan. Hän pelkää, että pitkittynyt umpikuja voi ajaa tilanteen dramaattiseen eskaloitumiseen, mahdollisesti jopa taktisen ydinaseen käyttöön pelotteen luomiseksi.

Samalla hän muistuttaa, että sota on tuotu kotiin Venäjälle: ukrainalaisten iskut energia-alalle aiheuttavat polttoainepulaa, pakkomobilisaatio ruokkii tyytymättömyyttä ja sodanvastaiset puheenvuorot leviävät sosiaalisessa mediassa vastoin Kremlin virallisia viestejä.

Täytyy toki muistaa, että The Economist on, kuten Vladimir Lenin totesi, “englantilaisten miljonäärien aikakauslehti”, joten sen sisältö on voimakkaasti värittynyttä ja tukee omalta osaltaan angloamerikkalaista narratiivia Ukrainasta sekä lännen hybridisotaa Venäjää vastaan.

Melnitšenkon puheenvuoro on kuitenkin oligarkian ääni Venäjän sisältä. Osa eliitistä näkee maansa edessä joukon huonoja skenaarioita, joista ainoa tie ulos on irtautua nykyisestä vastakkainasettelun ja sodan logiikasta. Helpommin sanottu kuin tehty, kun sota jatkuu, pakotteet ovat pahentaneet eroa lännen ja Venäjän välillä, eikä kestävälle rauhalle näy pohjaa.

Tekoälykilpaa kuvataan usein Yhdysvaltojen ja Kiinan kaksintaisteluna – voittaja vie teknologisen ylivallan ja samalla oikeuden määritellä maailmanjärjestys. Todellisuus on tietysti mutkikkaampi: kolmannet maat, avoin lähdekoodi ja yllättävät läpimurrot voivat sekoittaa pakkaa. Silti on kiinnostavaa pohtia, mitä tapahtuisi, jos jompikumpi saavuttaisi ratkaisevan edun superälyssä. Kyse ei ole vain teknologiasta, vaan siitä, kenen näkemys lopulta voittaa.

Kuvitellaan ensin maailma, jossa Yhdysvallat – tai tarkemmin sen teknologiajätit liittoutuneina Washingtonin kanssa – nousee voittajaksi. Tämä johtaisi uudenlaiseen länsijohtoiseen teknologiseen kukoistukseen, mutta ei ongelmattomasti. Amerikkalainen innovaatiokulttuuri levittäisi tekoälyä globaalisti omien etujensa ehdoilla.

Datakeskukset kukoistaisivat Texasissa ja Nevadassa, samalla kun niiden valtava energiankulutus pahentaisi alueellisia ympäristöongelmia. Energiaratkaisut saattaisivat edistyä, mutta niiden kaupallistaminen veisi vuosikymmeniä. Huippumallit tuottaisivat runsautta – personoitua lääketiedettä, automaatiota ja talouskasvua – mutta syventäisivät kuilua teknologian haltijoiden, varakkaiden kuluttajien ja muiden välillä.

Tässä visiossa teknologisesti päivitetty Pax Americana vahvistuisi pehmeämmässä muodossa. Liittolaiset Euroopassa ja Aasiassa hyötyisivät jonkin verran teknologiansiirrosta, kunhan he alistuvat amerikkalaiseen johtajuuteen. Ideologisesti liberaali demokratia voittaisi ja palattaisiin 1990-luvun voitonriemuun neuvostososialismin kaaduttua: algoritmit optimoisivat markkinoita, edistäisivät sananvapautta ainakin tiettyyn rajaan asti ja haastaisivat jäljellä olevia kilpailevia järjestelmiä levittämällä globaalin lännen liberaalia oppia.

Kriittisesti katsottuna tämä skenaario ei olisi puhdas voitto, vaan jatkoa Yhdysvaltojen pitkäaikaiselle pyrkimykselle täyden spektrin dominanssiin. Historialliset hegemoniapyrkimykset, väliintulot, vallanvaihto-operaatiot ja lukuisat sodat Irakin, Libyan ja Syyrian kaltaisissa maissa osoittavat, miten liberaali retoriikka peittää usein strategisten intressien ajamisen. Tekoäly vahvistaisi tätä valtaa entisestään: autonomiset järjestelmät, ennakoiva valvonta ja informaatiopsykologiset operaatiot mahdollistaisivat entistä tehokkaamman kontrollin.

Yhdysvallat on valinnut suljetun lähdekoodin ja vahvasti pilvipohjaisen mallin tien, mikä mahdollistaa tehokkaan teollisuusvakoilun ja käyttäjien datan keräämisen pilvipalveluiden kautta. Amerikkalainen tekoäly kantaa mukanaan Piilaakson ideologiaa, jossa tehokkuus, mitattavuus ja yksityinen valta kietoutuvat tiiviisti yhteen. Vaikka puhutaan demokratiasta, todellista valtaa pitää korkean teknologian korporaatioeliitti, joka määrittää, mitä saa ajatella, ostaa tai ketä äänestää.

Tätä dynamiikkaa muovaavat myös Yhdysvaltain sisäiset valtakeskittymät: juutalaisella väestönosalla on historiallisesti vahva edustus teknologiassa, mediassa, rahoituksessa ja ulkopolitiikassa, mikä heijastuu muun muassa Israelin etujen näkyvään priorisointiin Yhdysvaltain Lähi-idän politiikassa. Tekoälyteknologiaa halutaan epäilemättä hyödyntää myös antisemitismin torjunnassa, mutta samalla kysymys siitä, kenen ääniä algoritmit vahvistavat ja kenen vaientavat, kietoutuu epätasa-arvoisiin etnisiin, taloudellisiin ja ideologisiin sidoksiin.

Eurooppa ja muut liittolaiset jäisivät riippuvaisiksi Yhdysvaltojen mikrosiruista ja pilvipalveluista, mikä entisestään syventäisi transatlanttista kuilua itsenäisyyden ja suvereniteetin suhteen. Kehitysmaat saisivat ehkä apua, mutta se tapahtuisi datan ja markkinoiden hallinnan kustannuksella. Kyseessä on uudenlainen kolonialismin muoto, jossa algoritmit määräävät sekä kulutuskäyttäytymistä että poliittisia valintoja.

Dystooppisessa ääripäässä valvonta on pehmeää mutta läpitunkevaa: sosiaalinen krediitti länsimaisittain, cancel-kulttuuri skaalattuna tekoälyllä, ja taloudellinen eriarvoisuus, jossa eliitti nauttii runsaudesta, massojen kilpaillessa yhä harvemmista merkityksellisistä tehtävistä. Sotilaallisesti Yhdysvallat dominoisi autonomisilla asejärjestelmillä, mutta tämä provosoisi vastareaktioita, mahdollisesti hybridisotia tai alliansseja, jotka pyrkisivät hajottamaan hegemoniaa.

Liberaali järjestys, joka lupaa näennäistä vapautta, tuottaa uudenlaista riippuvuutta ylikansallisille ja verkostoihin kytkeytyneille toimijoille. Tekoäly vahvistaa tätä: se ei vapauta ihmistä, vaan tekee hänestä optimoitavan muuttujan globaalissa koneistossa, jossa ideologiset ja taloudelliset eliitit pitävät ohjat käsissään.

Käännetään katse toiseen skenaarioon: Kiina saavuttaa ratkaisevan edun tekoälyssä. Optimistisesti tämä merkitsisi tehokasta, kollektiivista nousua ja länsikeskeisen maailmanjärjestyksen purkamista. Kiinalainen malli korostaa valtion ohjaamaa kehitystä, pitkän aikavälin suunnittelua ja sosiaalista harmoniaa. Kiinan kunnianhimoiset aloitteet toteutuisivat kansainvälisen järjestelmän puitteissa.

Kiinalainen superäly ratkaisisi köyhyyden jäljelle jääneet muodot, optimoisi infrastruktuurin Vyö ja tie -alueilla ja tarjoaisi kehitysmaille edullisia, paikallisesti sovitettavia malleja. Globaali etelä hyötyisi halvemmasta teknologiasta, joka ei vaadi länsimaista moraalisaarnaa vaan keskittyy käytännön ongelmiin kuten maatalouteen, terveydenhuoltoon ja ilmastonmuutokseen. Kiinan globaali turvallisuusaloite korvaisi Naton kapea-alaisen ja länsikeskeisen turvallisuuspolitiikan.

Moninapainen maailma vahvistuisi tässä kehityksessä. Kiina ei välttämättä pyri totalitaariseen hallintaan, vaan yhteisvoittoon (’win-win’), jossa suvereniteettia kunnioitettaisiin enemmän kuin Washingtonissa. Ideologisesti konfutselainen painotus kollektiiviseen hyvään ja vakauteen haastaisi länsimaista individualismia tarjoamalla vaihtoehdon, jossa tekoäly palvelee yhteiskuntaa eikä päinvastoin. Kiina on tuonut vahvasti esiin avoimen lähdekoodin malleja, jotka mahdollistavat paikallisia tekoälyratkaisuja.

Kriittinen näkökulma paljastaa kuitenkin autoritaarisia piirteitä. Kiinalainen tekoäly on dystooppinen valvonnan ja sosiaalisen kontrollin osalta. Sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä laajenisi globaalisti: algoritmit seuraisivat käyttäytymistä ei vain kotimaassa vaan myös liittolaismaissa, joihin Kiina vie teknologiaa. Sananvapaus kapenisi, toisinajattelijat vaiennetaan tehokkaammin kuin koskaan, ja valtion narratiivi muokkaisi todellisuutta reaaliajassa.

Maailma jakautuisi blokkeihin: Kiinan vaikutusalueella taloudellinen riippuvuus muuttuisi poliittiseksi, kun data virtaa Pekingiin ja mallit edistävät harmoniaa – eli kritiikittömyyttä. Kehitysmaat saisivat teknologiaa, mutta menettäisivät itsemääräämisoikeuttaan. Taloudellisesti tehokkuus on korkea, mutta innovaatio voi kangistua puolueen linjaan, mikä hidastaa luovaa tuhoa. Pahimmillaan ihmisyys kapenee: yksilö on osa suurta koneistoa, jossa onnellisuus mitataan vakautena, ei vapautena. Tekoäly ei vain valvo, vaan ennakoi ja muokkaa ajatuksia ennen kuin ne syntyvät.

Kiinan voitto korostaisi valtion roolia teknologian haltijana, mikä voisi suojella kansallisia kulttuureja globaalilta homogenisaatiolta, mutta samalla tukahduttaa sisäistä monimuotoisuutta. Yhdysvaltain voitto puolestaan vahvistaisi pääomapiirien valtaa, joka usein naamioituu universaaleiksi arvoiksi ja ihmisoikeusjargonin taakse.

Molemmissa skenaarioissa yhteistä on tekoälyn kyky muuttaa valtasuhteita radikaalisti. Energiantarve datakeskuksille luo uusia pullonkauloja ja kilpailua resursseista. Patentit, standardit ja mallit määrittävät, kuka asettaa globaalit säännöt. Avoin lähdekoodi ja kopiointi voivat kuitenkin estää absoluuttisen monopolin ja pakottaa hybridimalliin, jossa kilpailu jatkuu.

Ideologisesti taistelu käydään yksilön ja kollektiivin, vapaiden markkinoiden ja valtion ohjauksen välillä. Optimistisimmillaan tekoäly ratkaisisi niukkuuden ja mahdollistaisi inhimillisen kukoistuksen. Synkästi se syventäisi valvontaa, eriarvoisuutta ja vieraantumista riippumatta voittajasta.

Todellisuudessa jako ei ole aivan näin mustavalkoinen. Eurooppa, Intia, Venäjä ja muut toimijat voivat tasapainottaa mittakaavoja. Silti kilpa määrittää, millaista valvontaa, vaurautta ja vapautta tulevat sukupolvet perivät. Tekoäly ei ole neutraali työkalu – se ilmentää kehittäjiensä arvoja ja ideologioita, kuten jo nykyisten kielimallien kanssa keskustelevat kansalaiset ovat saaneet huomata.

Lopulta jää avoimeksi, kuka valvoo valvojia. Entä jos supertekoäly kehittyy pisteeseen, jossa se ottaa ohjat itselleen – jopa suurvalloilta, tiedustelupalveluilta ja teknologiayhtiöiltä? Silloin ihmiset saattavat havaita olevansa vain välineitä uuden itsenäisemmän ja epäinhimillisemmän älyn peleissä.

Ennennäkemätön teknologinen murros tuo mukanaan sekä lupauksia että pelkoja. Tulevaisuus riippuu siitä, kykenevätkö kansat ja valtiot navigoimaan niiden välillä ilman, että tekoäly tai transhumanistit saavat määritellä ihmisyyden uudelleen.

Saksalaistaustaisen tekoälytutkijan ja sijoittajan Leopold Aschenbrennerin kirjoituskokoelma Situational Awareness: The Decade Ahead (2024) tarjoaa vahvasti Yhdysvaltain etua korostavan analyysin tekoälyn tulevaisuudesta.

Teos ennakoi nopeaa siirtymää yleisälyyn (AGI) vuoteen 2027 mennessä ja sitä seuraavaa älykkyysräjähdystä kohti superälyä. Aschenbrenner perustaa argumenttinsa johdonmukaiseen trendien seurantaan eli kymmenkertaistumisten (OOM) laskentaan. GPT-2:sta GPT-4:ään tapahtunut hyppy toistuu, kun laskentateho, algoritminen tehokkuus ja mallien rajoitteiden poistuminen etenevät.

“On silmiinpistävän uskottavaa, että vuoteen 2027 mennessä mallit kykenevät tekemään tekoälytutkijan tai insinöörin työtä”, hän toteaa. Tämä ei edellytä scifi-uskoa, vaan ainoastaan kaavioihin luottamista. Kun yleisälyjärjestelmät automatisoivat tekoälytutkimuksen, vuosikymmenen algoritminen edistys puristuu yhteen vuoteen, mikä johtaa räjähdysmäiseen siirtymään ihmistason yli superälykkäisiin järjestelmiin.

Aschenbrenner kuvaa innostuneesti mittavaa teollista mobilisaatiota: biljoonan dollarin luokan klustereita, satojen miljoonien tekoälygrafiikkasuorittimien rakentamista sekä Yhdysvaltain sähköntuotannon kymmenien prosenttien kasvua.

“Amerikkalainen suuryritys valmistautuu kaatamaan biljoonia dollareita sellaiseen Amerikan teollisen voiman mobilisaatioon, jota ei ole nähty pitkään aikaan.” Vaikka kuvaus on teknisesti vakuuttava, se paljastaa teknokapitalistisen ajattelutavan, jossa taloudellinen kasvu ja sotilaallinen valta sulautuvat saumattomasti yhteen.

Aschenbrenner jakaa maailman jyrkästi ‘vapaaseen maailmaan’ ja autoritaarisiin valtioihin, erityisesti Kiinaan. “Jos olemme onnekkaita, olemme täydessä kilpajuoksussa Kiinan kommunistisen puolueen kanssa; jos taas epäonnisia, olemme sodassa.”

Tällainen kahtiajako toistaa vanhoja kylmän sodan kaavoja, mutta sivuuttaa länsimaiden omat autoritaariset tendenssit: massavalvonnan, teknologiajättien ylivallan, sotilaalliset interventiokampanjat sekä demokratian asteittaisen kaventumisen kansallisen turvallisuuden nimissä.

‘Vapaan maailman’ käsite kuulostaa lähinnä kuluneelta retoriselta työkalulta, kun samaan hengenvetoon vaaditaan tiukempaa valtion valvontaa laboratorioille ja tekoälymallien teknisten yksityiskohtien salassapitoa. Aschenbrenner pelkää, että johtavat laboratoriot laiminlyövät turvallisuusnäkökohdat ja “ojentavat AGI:n avainsalaisuudet Kiinan kommunistiselle puolueelle hopeatarjottimella”.

Ratkaisuksi hän esittää entistä tiukempaa kansallistamista ja turvallisuusvaltiokoneiston vahvistamista. “Mikään startup ei kykene käsittelemään superälykkyyttä. Jossain salaisessa huoneessa loppupeli on käynnissä.” Tämä herättää perustavanlaatuisia kysymyksiä vallan keskittymisestä ja siitä, kuka lopulta määrittelee superälykkyyden käytön ehdot.

Erityistä huomiota ansaitsee se, että tekoälykilpa itsessään autoritarisoi myös läntisiä demokratioita. Tiukempi valvonta, salailu, valtion ja suuryritysten yhä tiiviimpi liitto sekä kansallisen turvallisuuden ylikorostaminen kaventavat avoimuutta ja demokraattista keskustelua myös Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Näin ollen suurvaltojen välinen kilpailu ei lopulta ole aidosti ideologinen taistelu vapauden ja autoritaarisuuden välillä, vaan perinteistä suurvaltakilpailua, jossa molemmat osapuolet ajavat omia valta- ja etuintressejään lähes samoilla keinoilla.

Aschenbrenner uskoo lännen teknologiseen ylivoimaan, sillä hänen pahin painajaisensa on se, että Kiina ehtii varastaa keskeiset AGI-teknologiat ennen länttä – tai että omat laboratoriot luovuttavat ne huolimattomuuttaan. Oletus sivuuttaa mahdollisuuden, että Kiina pystyisi kehittämään vastaavan teknologian itsenäisesti tai että eri maissa tehtävä rinnakkainen tutkimus johtaisi samankaltaisiin ratkaisuihin.

Tämä korostaa syvää epäluottamusta moninapaista maailmaa kohtaan. Jos Yhdysvallat saavuttaa ensin superälykkyyden, jaetaanko sen hyöty koko ihmiskunnan kesken, vai onko se pikemminkin väline uudenlaiseen teknologiseen imperialismiin? Historia opettaa, että teknologinen ylivoima ei itsestään takaa vastuullista tai oikeudenmukaista käyttöä.

Superälykkäiden järjestelmien luotettava hallinta jää Aschenbrennerillä pääosin tekniseksi haasteeksi, mutta geopoliittinen analyysi vaatii syvempää pohdintaa: kuka saa määritellä globaalisti, mitä turvallisuus ja yhdenmukaisuus tarkoittavat? Yhdysvaltain johtoasema ei automaattisesti takaa eettisesti parempaa lopputulosta, vaan saattaa vain vahvistaa nykyisiä valtarakenteita ja sotateollisen kompleksin valtaa.

Kirjoittajan visio valtion yleisälyprojektista muistuttaa Manhattan-projektia, mutta nykykontekstissa tällainen salailu ja militarisaatio kantavat omia vakavia riskejään: vallan keskittymistä, väärinkäytöksiä sekä globaalia epävakautta.

Aschenbrenner korostaa tilannetietoisuutta: hänen mielestään vain kourallinen ihmisiä, enimmäkseen San Franciscossa, ymmärtää aidosti tilanteen. Tämä sisäpiirinäkökulma on arvokas mutta samalla rajallinen. Se heijastaa Piilaakson ja Washingtonin kuplaa, jossa omat strategiset ja taloudelliset intressit edustavat universaalia hyvää.

Aschenbrennerin mukaan tekoälyn rakentajat ovat “älykkäimpiä ihmisiä, joita hän on koskaan tavannut”. Älykkyys ei kuitenkaan takaa viisautta globaalien riskien hallinnassa tai oikeudenmukaisen maailman rakentamisessa.

Aschenbrenner asettuu itse tekoälykeskustelussa tuhon ennustajien ja teknologiaoptimistien välimaastoon: hän ei vaadi tekoälyn pysäyttämistä eikä usko turvallisuusriskien vähättelyyn. “AGI-realismi” tarkoittaa hänelle sitä, että superäly on kansallisen turvallisuuden asia ja Yhdysvaltain tulisi säilyttää teknologinen johtoasema.

Aschenbrennerin teksti on teknisesti terävää mutta poliittisesti yksipuolista. Se kyseenalaistaa vain niukasti länsimaiden oman roolin kilpajuoksussa ja jättää huomiotta, miten tekoälykilpa itsessään muuttaa sekä autoritaarisia että demokraattisia yhteiskuntia samansuuntaisesti kohti tiukempaa valvontaa ja valtion valtaa.

Superälykkyyden lähestyminen korostaa pikemminkin tarvetta aidolle kansainväliselle yhteistyölle ja avoimelle keskustelulle sen sijaan, että toistetaan vanhoja ideologisia kahtiajakoja. Ilman riittävää kriittistä etäisyyttä teknologinen kilpavarustelu voi johtaa paitsi turvallisuusriskeihin myös syvenevään globaaliin eriarvoisuuteen ja valvontayhteiskuntiin – riippumatta siitä, kuka kilvan lopulta voittaa.

Aschenbrennerin keskeiset teesit ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa myös julkaisun jälkeisenä aikana. Mallien kyvykkyyden nopea kehitys sekä valtioiden ja teknologiayritysten kasvavat panostukset infrastruktuuriin ja turvallisuuteen ovat osittain vahvistaneet hänen ennusteidensa suuntaa.

Samalla geopoliittinen ilmapiiri on kiristynyt. Yhdysvaltain hallinto on jo tiukentanut otettaan tekoäly-yhtiöistä ja esimerkiksi uusien kielimallien saatavuudesta. Nämä kehityskulut eivät ole kumonneet Aschenbrennerin analyysia, vaan ennemminkin korostaneet sen esiin nostamien riskien ajankohtaisuutta: teknologinen kilpajuoksu ei vain vahvista suurvaltoja, vaan muuttaa sisäisesti myös kilpailussa mukana olevia yhteiskuntia.

Aschenbrennerin oma tie tekoälymaailmassa on ollut mutkikas. Hän työskenteli OpenAI:n Superalignment-tiimissä vuoden verran, kunnes hänet erotettiin vuonna 2024 varoitettuaan yhtiön hallitusta tietoturva-aukoista ja Kiinan vakoiluriskistä. OpenAI:n mukaan erottamisen syynä oli tietovuoto, Aschenbrennerin itsensä mukaan kyse oli poliittisista syistä.

Sittemmin Aschenbrenner on keskittynyt Situational Awareness LP -sijoitusrahaston johtamiseen. Rahasto on kasvanut yli 20 miljardin dollarin hallinnoitaviin varoihin ja on suuruusluokaltaan Wall Streetin raskaimman sarjan toimijoiden veroinen. Hän ei siis ainoastaan usko superälyn kilpajuoksuun, vaan myös hyötyy kamppailusta taloudellisesti.

Tarinaan kuuluu vielä erikoinen yksityiskohta: Aschenbrennerin kihlattu Avital Balwit on tekoäly-startup Anthropicin toimitusjohtajan henkilöstöpäällikkö. Sama Anthropic, jonka osakkeet ovat tuottaneet Aschenbrennerin rahastolle kymmenkertaisen voiton. Teknologia, politiikka, sisäpiiritieto ja henkilökohtaiset suhteet kietoutuvat yhteen tavalla, joka on omiaan herättämään epäilyksiä.

Tekno-optimistien visiossa superälykäs tekoäly syntyy ja ratkaisee ihmiskunnan pitkäaikaisimmat ongelmat. Puhtaan fuusion aikakaudella energiaa riittää yltäkylläisesti, lääketiede kumoaa sairaudet ja robotiikka tuottaa materiaalista hyvinvointia mittakaavassa, jossa ruoka, asuminen ja liikkuminen muuttuvat käytännössä ilmaisiksi.

Tässä tulevaisuudessa tekoäly ei ole pelkkä työkalu vaan yleisäly, joka optimoi resurssit niin tehokkaasti, että niukkuus katoaa inhimillisestä kokemuksesta. Kun älyllisen toiminnan rajakustannus lähestyy nollaa, myös taloustieteen peruslait joutuvat uuteen tarkasteluun.

Tällainen kehitys edellyttäisi täysin uudenlaista yhteiskunnallista sopimusta, jossa jakaminen korvaisi kilpailun – ei moraalisista syistä, vaan siksi että kilpailun kohteet ovat kadonneet. Optimistien ajattelu nojaa kuitenkin hauraaseen olettamaan: teknologinen kehitys olisi luonnostaan demokraattista, lineaarista ja tasaisesti leviävää.

Historiasta löytyy toisenlaisia esimerkkejä. Teollinen vallankumous loi ennennäkemätöntä vaurautta, mutta sen hyödyt jaettiin vasta vuosikymmenten taistelun, ammattiyhdistysliikkeen, poliittisen radikalismin ja kahden maailmansodan jälkeen. Hyvinvointivaltio ei syntynyt hyvän tahdon tuloksena, vaan pakotettuna. Nyt teknologia etenee eksponentiaalisesti – vuosien eikä vuosisatojen tahdissa. Millä ehdoilla ja kenelle runsaus lopulta jaetaan?

Vakavin uhkakuva on se, jossa supertekoälyn kehittäjät – suurvallat ja johtavat teknologiayritykset – ymmärtävät omistavansa jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta. Tällainen valta ei ole vain taloudellista tai sotilaallista; se mahdollistaa koko todellisuuden uudelleenmäärittelyn.

Tekoäly, joka ennustaa taloussuhdanteita, optimoi logistiikkaa, murtaa salaukset ja muokkaa mielipiteitä reaaliajassa, antaa haltijalleen ennennäkemättömän otteen tulevaisuudesta. Ne, jotka hallitsevat kehittyneitä järjestelmiä, dataa ja laskentainfrastruktuuria, voivat kaapata valtaosan tuotannosta, kun perinteinen työpanos taloudessa kutistuu.

Tässä skenaariossa teknologiaa ei levitetä avoimesti, vaan sitä rajoitetaan tiukoilla lisensseillä, laitteistotason lukituksilla ja kansainvälisillä sopimuksilla. Kontrolli ei ole välttämättä näkyvää sortoa vaan hienovaraista ohjausta: algoritmit muokkaavat koulutuspolkuja, uravalintoja ja kulutustottumuksia niin, että väestö sopeutuu uuteen normaaliin ilman selkeää pakkoa.

Runsaus on olemassa, mutta vain harvoille ja valituille. Muille tarjotaan ansioitumisen narratiivia – illuusio liikkuvuudesta järjestelmässä, joka on jo ennakoinut jokaisen potentiaalin. Köyhemmät maat ajautuvat todennäköisesti syvempään riippuvuuteen ulkoisista yleisälyn palveluntarjoajista, mikä luo uuden globaalin älykkyyden jaon.

Toinen kehityskulku on mahdollinen, mutta ei ongelmaton. Tekoälymallit, koulutusdata ja avoin lähdekoodi leviävät jo nyt globaalisti. Kiinassa, Intiassa, Venäjällä ja muualla tutkijat ja kehittäjät kopioivat, muokkaavat ja ylittävät läntisiä saavutuksia. Jos tämä dynamiikka jatkuu, supertekoälystä tulee yhteishyödyke, jota yksikään toimija ei voi täysin monopolisoida.

Tällöin runsaus syntyy kilpailun pakottamana: hinnat romahtavat, innovaatio kiihtyy ja palvelut monimuotoistuvat. Samalla kuitenkin menetetään kontrolli. Ilman keskitettyä ohjausta tekoälyä käytetään aseena ja epävakauden välineenä. Dystopia vaihtaa muotoaan totalitaarisesta kaoottiseksi. Järjestelmät kilpailevat, manipuloivat markkinoita, levittävät disinformaatiota ja ottavat yhteen sotilaallisesti.

Vaikein kysymys koskee aikaskaalaa. Historialliset murrokset kestivät sukupolvia; nyt muutos koettelee instituutioita kuukausien ja vuosien aikataulussa. Demokratiat ovat hitaita kompromissien takia, autoritaariset järjestelmät reagoivat nopeammin mutta usein brutaalisti. Väliin jäävät miljardit ihmiset, joiden toimeentulo, koulutus ja turvallisuus riippuvat instituutioista, jotka eivät pysy kehityksen vauhdissa.

Kun työ ei enää ole tuottavuuden ja toimeentulon perusta, jakaminen muuttuu poliittiseksi valinnaksi eikä markkinatulokseksi. Universaali perustulo, sosiaaliset osingot tai julkiset varallisuusrahastot voisivat teoriassa tarjota perusturvan, mutta niiden toteuttaminen törmää poliittiseen tahtoon, hallinnolliseen kapasiteettiin ja globaaliin eriarvoisuuteen.

On olemassa myös uhkakuva, jossa kyse ei ole tietoisesta sorrosta eikä pelkästä kaaoksesta, vaan hiljaisesta eroosiosta. Ihmiset jäävät yksin murroksen keskelle ilman toimivia karttoja tai turvaverkkoja. Työpaikat katoavat, veropohja murenee ja valtioiden kyky ylläpitää peruspalveluita heikkenee.

Samalla nousee syvällisempi filosofinen kysymys: mitä on hyvä elämä, kun työ ei enää määritä identiteettiä, rakennetta tai sosiaalista kuulumista? Runsaus voi mahdollistaa luovuuden, kansalaistoiminnan ja inhimillisen kukoistuksen renessanssin – tai johtaa vieraantumiseen ja merkityksettömyyteen, jos yhteiskunta ei kykene uudistumaan.

Tulevaisuus näyttää todennäköisesti sekoitukselta näitä kehityskulkuja. Aluksi hegemonia vahvistuu: teknologia keskittyy harvoille, eriarvoisuus kasvaa ja valvonta tiivistyy. Kestää ehkä viisi tai kymmenen vuotta, ennen kuin kopioimisen halpuus ja geopoliittinen kilpailu pakottavat teknologian leviämisen.

Avoimen lähdekoodin liike, jäljessä olevien valtioiden oma kehitys ja kilpailu murentavat sulkuja. Todennäköisin lopputulos on hybridimalli, jossa valtiot ja suuryritykset elävät keskinäisessä riippuvuudessa ja jakavat hallintaa neuvotelluin sopimuksin – yleinen tekoäly kriittisenä, julkisesti säänneltynä infrastruktuurina. Sotilassovelluksissa kehitys pysyy kansallisten turvallisuusintressien hämärissä.

Lopulta teknologia on laajasti saatavilla, mutta sen hinta on korkea. Tie sinne kulkee keskittymisen, valvonnan, kaoottisten riskien ja lukemattomien häviäjien kautta. Paradoksaalisesti toivo perustuu juuri siihen, ettei uutta teknologiaa voida täysin hallita – ja että se ehtii tuottaa hyötyjä ennen kuin jotkut tahot onnistuvat lukitsemaan koko järjestelmän.

Kuten internetin kohdalla, avoimuutta seuraa keskittyminen, regulaatio ja lopulta uusi tasapaino. Supertekoälyn tapauksessa aikajänne on lyhyempi, panokset suuremmat ja lopputulos epävarma, riippumatta vallanpitäjien suunnitelmista.

Mutta kenties koko kysymys on jo vanhentunut. Teknologia ei pian ole enää väline vaan itsenäinen toimija, joka purkaa inhimillisyyden ja korvaa sen omalla kiihtyvällä logiikallaan. Käykö niin, että ihmiset eivät enää ole historian subjekteja, vaan sen raaka-ainetta? Näkemyksiä riittää, mutta juuri nyt mikään ei ole varmaa.

Länsimainen poliittinen keskustelu on pitkään kärsinyt kyvyttömyydestä kohdata Venäjä itsenäisenä historiallisena toimijana. Sen sijaan Venäjästä on muotoutunut peilikuva, johon heijastetaan omia pelkoja ja torjuttuja piirteitä. Vladislav Surkov on ollut tässä narratiivissa yksi keskeinen hahmo: symboli kyynisyydelle, simulaatiolle ja demokratian nimissä harjoitetulle vallankäytölle.

Surkov toimi 2000- ja 2010-luvuilla yhtenä Kremlin keskeisistä taustavaikuttajista. Hän kohosi presidentinhallinnon ensimmäiseksi varajohtajaksi, toimi varapääministerinä vuosina 2011–2013 ja sai sen jälkeen vastuulleen Ukrainan sekä Abhasian ja Etelä-Ossetian konfliktialueet presidentin avustajana. Hänet vapautettiin tehtävistään helmikuussa 2020, mutta hän on ajoittain jatkanut geopoliittista kommentointia kolumneissaan.

Länsimaisessa keskustelussa Surkov elää yhä salaperäisenä voimahahmona kulisseissa. Hän on päätynyt myös osaksi länsimaista populaarikulttuuria: Giuliano da Empolin menestysromaaniin Kremlin velho (2022) perustuvassa Olivier Assayasin ohjaamassa elokuvassa (2025) esiintyy Surkovia muistuttava hahmo.

Ranskalaisessa L’Express-haastattelussa Surkov tiivistää Venäjän geopoliittisen ytimen: maa laajenee “niin pitkälle kuin Jumala sallii” ja Russki mir, venäläinen maailma, ulottuu kaikkialle, minne Venäjän vaikutus yltää. Ukrainan hän leimaa “keinotekoiseksi kvasivaltioksi, joka tulee jakaa luonnollisiin osiinsa”.

Surkovin analyysi ulottuu myös muualle. Hän kritisoi EU:ta “paisuneena ja päättämättömänä rakennelmana”, jonka hajoaminen on hänestä todennäköistä. Yhdysvalloissa hän näkee Trumpin olevan ideologisesti lähempänä Putinia kuin eurooppalaisia johtajia.

Näiden dynamiikkojen pohjalta Surkov on hahmotellut “suurpohjolaa”, geopoliittista klusteria, joka perustuisi Venäjän, Euroopan ja Yhdysvaltojen yhteiseen metakulttuuriseen koodiin. Visio vaikuttaa kuitenkin nykyisessä tilanteessa kaukaiselta, sillä se on ristiriidassa Venäjän virallisen linjan kanssa, joka korostaa suhteita globaaliin etelään.

Surkovin oma tausta ja maku – samppanja, Jackson Pollockin roiskemaalaukset, Allen Ginsbergin beat-runous ja Tupac Shakurin gangsta rap – kuvastavat länsimaista boheemia individualismia, jota Venäjän nykyinen konservatiivinen linja ainakin puheiden tasolla torjuu. Juuri tämä ristiriitaisuus tekee hänestä lännessä kiehtovan mutta samalla epäluotettavan hahmon.

Lännessä Surkovia on esitetty postmodernin autoritaarisuuden arkkitehtina, joka muutti politiikan reality show'ksi. Venäläinen järjestelmä nähdään pelkkänä esittämisenä. Kertomus on ollut tehokas, koska se selittää, miksi Venäjä ei käyttäydy odotetusti. Surkovia on kutsuttu vaaralliseksi strategiksi, joka hallitsee “aseistetun illuusion” taiteen.

Tämä tulkinta sisältää kuitenkin merkittäviä vääristymiä. Länsimaissakin poliittiset prosessit ovat vahvasti käsikirjoitettuja, ja todellinen valta sijaitsee usein rakenteissa, joihin vaaleilla on vain vähäinen vaikutus. Surkovin ura 1990-luvulla oligarkki Hodorkovskin neuvonantajana ja bisnesmaailmassa opetti hänelle, miten valtaa oikeasti käytetään.

Venäjää kuvataan usein maana, jolla on vaikeuksia oman historiansa kanssa. Tällainen vertailu paljastaa informaatiosodan ytimen: lännessä oman historian väitetään olevan käsitelty, kun taas Venäjällä vallitsee ikuinen kaaos. Surkovin monietninen tausta – isän puolelta tšetšeeni ja äidin puolelta venäläinen – sopii erinomaisesti tähän eksotisoivaan tarinaan, jossa Venäjä nähdään ikuisena puoliverisenä idän ja lännen välissä.

Surkovin ajattelussa korostuu entropian hallinta. Hän käyttää termodynamiikan analogiaa kuvaamaan, miten kaaos kasvaa suljetussa järjestelmässä. Vahvan valtion tehtävä on hillitä “sosiaalista entropiaa” – kaaosta, joka väistämättä lisääntyy, ellei sitä aktiivisesti hallita. Hän on kuvaillut Venäjän poliittista järjestelmää “hyvin toimivaksi sosiaaliseksi reaktoriksi”, jonka paineistaminen liberaaleilla kokeiluilla on vaarallista.

Financial Timesin haastattelussa (2021) Surkov vertasi Vladimir Putinia Rooman keisari Augustukseen ja totesi, että “vapauden yliannostus on valtiolle kuolemaksi”. Hän on myös todennut Venäjän “tarvitsevan tsaarin”. Surkovin mukaan 2000-luku oli Venäjällä vakauden kulta-aikaa, jolloin maa toipui 1990-luvun kaaoksesta ja perestroikan traumoista.

Hän uskoo kuitenkin, että lisääntyvä kaaos on väistämätöntä, koska valtio ei pysty vastaamaan kansalaisten kaikkiin odotuksiin. Surkov varoittaa avaamasta poliittista järjestelmää levottomuuksien hillitsemiseksi – se voisi hänestä johtaa hallitsemattomaan purkautumiseen ja peruuttamattomaan epävakauteen, kuten 1980- ja 1990-lukujen tapahtumat osoittavat.

Konkreettisena esimerkkinä liberalismin ongelmista Surkov nostaa esiin länsimaisen ajattelun siirtymisen todellisista ongelmista - kuten maahanmuutosta, rikollisuudesta ja köyhyydestä - fiktiivisiin kysymyksiin sukupuolen moninaisuudesta ja seksuaalisesta vapautumisesta. Hän näkee liberalismin rappeutuneen libertaariseksi teatteriksi, joka etsii jatkuvasti uusia 'sorrettuja' ryhmiä vapautettavakseen. Surkovin tulkinnassa Venäjä kukisti liberalismin jo 2000-luvun alussa.

Surkovin mukaan Venäjä on selviytynyt vuosisatojen ajan vain pyrkimällä rajojensa ulkopuolelle; laajentuminen on hänen mielestään suorastaan eksistentiaalinen edellytys. Keisarilliset tekniikat toimivat yhä, ja imperiumit on vain nimetty uudelleen suurvalloiksi. Krimin liittäminen on Surkoville esimerkki siitä, miten ulkopoliittiset tapahtumat voivat vahvistaa kotimaista yhtenäisyyttä.

Yhdysvallat Surkov näkee “suurimpana häiriöiden aiheuttajana maailmanpolitiikassa”, jolle epävakaus on ollut “kannattava tuotemerkki”. Surkov kuvailee dollaria “kaaoksen virukseksi”, joka levittää talouskuplia ja epätasapainoa ympäri maailmaa. Värivallankumoukset ja interventiot eivät ole loppuneet, vaan ne jatkuvat heti, jos potentiaaliset kohdemaat hetkeksikään herpaantuvat.

Surkov on varoittanut myös Kiinan sisäisistä jännitteistä – hänen mukaansa maan maltillisuus peittää alleen “valtavat kaaoksen varannot”. Hän vertaa Kiinaa Vesuviuksen tulivuoreen: kaikki näyttää pinnalla hyvältä, mutta purkaus voisi olla tuhoisa.

Historialliset esimerkit ovat Surkoville pettymys. Sekä Münsterin rauhansopimukset, Wienin kongressi että Jaltan konferenssi onnistuivat vasta, “kun kaaos oli saavuttanut helvetin tason”. Harmaan kardinaalin mielestä vaikutuspiirien uusjako olisi tarpeen. “Jos sopimusta ei synny, supervaltojen synnyttämät myrskyisät virtaukset alkavat törmätä toisiinsa ja synnyttävät tuhoisia geopoliittisia myrskyjä. Tällaisten törmäysten välttämiseksi kukin virta on kanavoitava omaan suuntaansa”, hän esittää.

Sillä välin maailma “nauttii hetken moninapaisuudesta, Neuvostoliiton jälkeisten nationalismien ja suvereniteettien paraatista”. Seuraavassa historiallisessa syklissä globalisaatio ja kansainvälistyminen palaavat ja ohittavat tämän “hämärän moninapaisuuden”. Silloin Venäjä saa oman paikkansa uudessa maailmanjärjestyksessä – “yhtenä harvoista globalisaattoreista”, kuten Surkov asian ilmaisee.

Surkov ei väitä Venäjän mallin olevan moraalisesti parempi, vaan käytännössä toimivin omissa olosuhteissaan. Hänen suurin ‘rikoksensa’ ei ole salainen vallankäyttö, vaan se, että hän on sanonut ääneen asioita, joita länsi ei halua kuulla. Hänen hahmoonsa on heijastettu kaikki se, mitä omassa järjestelmässä halutaan kieltää. Todellinen kysymys ei olekaan, kumpi puoli on oikeassa, vaan kumpi on rehellisempi oman luonteensa suhteen.

Surkovin ympärillä liikkuu toistuvasti huhuja, jotka kertovat jotain olennaista hänen asemastaan. Venäjän hyökkäyssodan alkuaikoina hänen väitettiin joutuneen kotiarestiin Donbassin varojen väärinkäyttöä koskevan tutkinnan vuoksi. Myöhemmin Telegram-kanavat uutisoivat hänen paenneen Venäjältä uhkaavan rikostutkinnan tieltä.

Surkovin vastaus väitteisiin oli tyypillinen: “Minulla ei ole tietoa lähdöstäni Venäjältä”. Myös Kreml on sanonut, ettei tiedä Surkovin poistuneen maasta. Väitteet kotiarestista tai pakenemisesta ovat jääneet vahvistamattomiksi, ja Surkovin ironian sävyttämä kommentti kuvastaa hyvin sitä epämääräisyyttä ja tulkintojen kirjoa, joka on leimannut hänen julkisuuskuvaansa koko uran ajan.

Ajatus tekoälyn väistämättömästä singulariteetista – hetkestä, jossa koneäly alkaa parantaa itseään räjähdysmäisesti ja ohittaa ihmisen täysin, herättää voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Osa näkee siinä ihmiskunnan suurimman mahdollisuuden, toiset eksistentiaalisen uhan. Tosiasiassa mikään ei kuitenkaan takaa, että tällainen kehitys toteutuisi, ja monet merkit viittaavat siihen, että nykyinen tekoälykupla puhkeaa ennen kuin todellinen superäly ehtii syntyä.

Yltiöoptimistinen näkemys, jota erityisesti amerikkalaiset yhtiöt kuten OpenAI, Google ja Anthropic edelleen ruokkivat, maalaa kuvan väistämättömästä eksponentiaalisesta kehityksestä. Tässä narratiivissa jokainen uusi malli on huomattavasti edellistä kyvykkäämpi, laskentateho halpenee, ja singulariteetti on enää muutaman vuoden päässä. Sijoittajat ovat pumpanneet satoja miljardeja tekoäly-yrityksiin, ja etenkin Trumpin toisella kaudella Yhdysvallat on asettanut tekoälyn kansallisen kilpailukyvyn strategiansa ytimeen.

Pessimistinen mutta monilta osin perusteltu vastanäkemys muistuttaa, että singulariteetti edellyttäisi useita tuntemattomia teknisiä läpimurtoja – kuten aidosti itseään parantavan arkkitehtuurin, yleisen päättelykyvyn ja energia- ja datapullonkaulojen ratkaisemisen.

Yksikään näistä ei ole lähellä toteutumista, ja sen sijaan on paljon todennäköisempää, että tekoälykupla puhkeaa lähivuosina. Yliarvostus on valtavaa: koulutuskustannukset nousevat edelleen jyrkästi, ja toisin kuin usein kuvitellaan, seuraavan sukupolven mallit tuottavat yhä pienempiä marginaalihyötyjä suhteessa kustannuksiin.

Mitä sitten tapahtuisi, jos tekoälykupla todella puhkeaisi? Se johtaisi aluksi laaja-alaiseen yritysten romahdukseen. Kymmenet, elleivät sadat tekoäly-startupit, joiden arvostus perustuu puhtaasti tulevaisuuden lupauksiin, eivät saisi uutta rahoitusta, ja julkisesti noteeratut tekoäly-yhtiöt menettäisivät todennäköisesti 50–80 prosenttia markkina-arvostaan – aivan kuten IT-kuplan aikana kävi.

Tämä romahdus leviäisi nopeasti myös suuriin pilvipalveluyrityksiin, kuten AWS:ään, Azureen ja Google Cloudiin. Niiden tekoälypalveluiden kysyntä putoaisi jyrkästi, kun yritysasiakkaat leikkaisivat hype-budjettejaan ja palaisivat perinteisiin, halvempiin ratkaisuihin. Samalla tutkimus- ja kehitystyö supistuisi rajusti: tekoälylaboratoriot irtisanoisivat henkilöstöään, ja perustutkimuksen rahoitus siirtyisi takaisin yliopistoihin, joissa työskentely on aina ollut hitaampaa ja varovaisempaa.

Paradoksaalisesti kuplan puhkeaminen voisi jopa vahvistaa avoimen lähdekoodin tekoälyä. Jos maksulliset palvelut romahtavat, yritykset ja kehittäjät siirtyvät ilmaisiin malleihin kuten Llamaan, Mistraliin ja DeepSeekiin. Tämä nopeuttaisi tekoälyn demokratisoitumista mutta samalla tuhoaisi kaupallisten toimijoiden liiketoimintamallin.

Lisäksi tekoälyn integraatio julkishallintoon ja kriittiseen infrastruktuuriin hidastuisi vuosilla, koska valtiot eivät enää ostaisi kalliita kaupallisia ratkaisuja vaan siirtyisivät itse kehittämään niitä tai odottamaan. Pitkällä aikavälillä kuplan puhkeaminen johtaisi todennäköisesti uuteen tekoälytalveen, joka kestäisi 5–10 vuotta. Tänä aikana edistys ei pysähtyisi, mutta se olisi hidasta, asteittaista ja näkymätöntä suurelle yleisölle.

Mutta entä jos singulariteetti kuitenkin – vastoin kaikkia todennäköisyyksiä – syntyisikin? On mahdollista kuvitella useita erilaisia syntypaikkoja. Salainen sotilaallinen supertietokonekeskus, jossa on oma energiantuotanto ja täydellinen eristys ulkomaailmasta, olisi yksi varteenotettava vaihtoehto. Tällainen voisi sijaita Yhdysvalloissa, esimerkiksi NSA:n tai uuden Space Forcen tekoälydivisioonan alaisuudessa, tai Kiinassa, kuten Xinjiangin syrjäisellä alueella, jossa on runsaasti halpaa energiaa ja tiukka valvonta.

Singulariteetti syntyisi tässä skenaariossa täysin vahingossa – tutkijat yrittäisivät ratkaista jotain teknistä ongelmaa, kuten itseohjautuvaa koodin optimointia, ja huomaisivat yhtäkkiä mallin alkavan parantaa itseään nopeammin kuin he ehtivät reagoida.

Kansainvälinen tutkimusyhteistyö, jossa yksikään maa tai yritys ei hallitse prosessia, tarjoaisi toisen mahdollisuuden. Tällainen voisi tapahtua esimerkiksi CERNin kaltaisessa laitoksessa, jossa tutkijat jakaisivat avoimesti koodia ja laskentatehoa. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä, koska se vaatisi poikkeuksellista luottamusta eri maiden välillä.

Suuri teknologiayritys, joka toimii suljetusti ja omistaa sekä laskentatehon, energian että datan, on eräs mahdollinen syntypaikka. Tässä skenaariossa singulariteettia edeltäisi vuosien salainen tutkimus, jonka tavoitteena olisi nimenomaan yleinen tekoäly. Yrityksellä olisi vahva kannustin pitää tämä salassa kilpailijoilta ja sääntelijöiltä.

Kaikkein spekulatiivisin mahdollisuus on hajautettu, orpo klusteri – tekoäly, joka syntyisi vahingossa jonkin avoimen lähdekoodin projektin tuloksena ja leviäisi verkossa ennen kuin kukaan ehtisi pysäyttää sen. Tämä on toistaiseksi puhtaasti tieteisfiktiota.

Jotta singulariteetti ylipäätään voisi syntyä missään näistä paikoista, useiden ehtojen on täytyttävä samanaikaisesti. Tarvitaan tekninen läpimurto, jota kukaan ei ole vielä keksinyt: arkkitehtuuri, jossa malli voi parantaa omaa koodiaan ilman ihmisen apua, ja tehdä sen niin nopeasti, että ulkoinen valvonta jää jälkeen.

Lisäksi on välttämätöntä, ettei kukaan pysäytä prosessia ajoissa. Tämä tarkoittaa joko sitä, että mallin ensimmäinen itseään parantava versio on jo niin älykäs, että se osaa piilottaa kykynsä, tai sitä, että sen kehitys on niin nopeaa, ettei ihmisillä ole aikaa reagoida.

Olennaista on myös energia ja laskentateho: singulariteetti vaatii tuhansia kertoja nykyistä enemmän laskentaa. Käytännössä tämä tarkoittaa joko kvanttilaskennan läpimurtoa tai sellaisten siruklustereiden rakentamista, joiden kustannukset ovat valtioiden budjettien luokkaa.

Realistinen näkemys asettuu ääripäiden väliin. On todennäköistä, että tekoäly ei johda singulariteettiin, mutta ei myöskään täysin romahda. Sen sijaan näemme kuplan puhkeamisen jälkeen asteittaisen, tylsän ja hallitun integraation osaksi taloutta ja yhteiskuntaa – tekoälystä tulee osa taustainfrastruktuuria, kuten sähköstä tai internetistä tuli.

Singulariteetti, jos se koskaan tapahtuu, ei todennäköisesti näytä räjähdykseltä vaan hiipivältä muutokselta, jota kukaan ei erota normaalista teknisestä edistyksestä. Paradoksaalisesti juuri tämä tylsyys on sekä turvallisin että todennäköisin lopputulos – vaikka se ei tuota klikkiotsikoita eikä houkuttele sijoittajia. Taantuma ennen älyräjähdystä? Todennäköisemmin taantuma ilman älyräjähdystä.

Venäläiset historioitsijat ja geopoliittiset analyytikot ovat jo pitkään luonnehtineet Britanniaa “petolliseksi Albioniksi” (englanniksi Perfidious Albion, ranskaksi la perfide Albion). Termi syntyi Ranskassa 1790-luvulla kuvaamaan Britannian väitettyä diplomaattista petollisuutta ja takinkääntöä.

Venäläisessä käytössä siitä on tullut vakiintunut halventava nimitys maalle, joka on vuosisatojen ajan pyrkinyt heikentämään Venäjää diplomaattisin juonin, välillisin keinoin, tiedustelutoimin ja taloudellisella painostuksella. Nykyiset jännitteet Ukrainan sodan, pakotteiden ja hybridiuhkien ympärillä nähdään tämän pitkän historiallisen kaaren jatkeena.

Vaikka venäläinen narratiivi sisältää valikoivaa tulkintaa ja propagandistisia piirteitä, se nojaa todellisiin geopoliittisiin ristiriitoihin meri- ja maavaltojen välillä. Klassiset geopoliittiset teoreetikot, kuten Halford Mackinder ja Alfred Thayer Mahan, korostivat, että manner-Euraasian hallinta muodostaa uhan merivaltojen globaalille ylivoimalle. Britannia on edustanut tämän kamppailun merellistä arkkityyppiä.

Hybridisodan käsite on nykyaikainen, mutta sen ilmentymät ovat vanhoja. Venäläiset politiikan tutkijat, kuten Igor Panarin, katsovat informaatiosodan ja epäsuorat operaatiot keskeiseksi välineeksi, jolla angloamerikkalainen merivalta on pyrkinyt heikentämään mannermaisia kilpailijoitaan ilman laajaa konventionaalista sotaa. Panarinin mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli ennen kaikkea tappio pitkällisessä informaatiosodassa, jonka juuret ulottuvat Britannian varhaisiin toimiin.

Venäjän johdon retoriikassa “anglosaksit” esiintyvät toistuvasti järjestelmällisenä vastavoimana. Presidentti Vladimir Putin ja ulkoministeri Sergei Lavrov ovat useissa puheissaan kuvanneet anglosakseja aggressiivisina toimijoina, jotka käyttävät hybridikeinoja, pakotteita ja subversiota Venäjän heikentämiseksi.

Ristiriitojen ytimessä ovat historiallisesti olleet Venäjän tavoite päästä lämpimille merialueille sekä Britannian pyrkimys suojella Intian imperiumiaan ja valtatasapainoa Euroopassa. Jo 1700-luvun lopulla William Pitt nuoremman hallitus vastusti Venäjän laajentumista Otšakovin kriisissä.

Huipennus koettiin Krimin sodassa (1853–1856), jossa Britannia ja Ranska liittoutuivat Osmanien valtakunnan kanssa estääkseen Venäjän vaikutusvallan kasvun Mustallamerellä ja Balkanilla. Sevastopolin piiritys jäi venäläiseen kollektiiviseen muistiin nöyryyttävänä tappiona, jota pidettiin turhana aggressiona “Euroopan sairaan miehen” puolustamiseksi.

Tätä seurasi klassinen suuri peli Keski-Aasiassa, jossa brittiläiset ja venäläiset agentit kilpailivat vaikutusvallasta Afganistanissa, Persiassa ja Tiibetissä. Kyseessä oli tyypillinen hybridikonflikti, johon kuuluivat niin tiedustelu, diplomaattinen juonittelu kuin paikalliset liittolaisetkin – kaikki ilman suoraa suurvaltasotaa. Venäläisten näkökulmasta Britannia käytti systemaattisesti epäsuoria keinoja estääkseen Venäjän luonnollisen laajentumisen.

Historiallisena ironiana voidaan pitää sitä, että Venäjän ja Britannian hallitsijasuvut olivat läheistä sukua: Nikolai II ja Yrjö V olivat ensimmäisiä serkkuja (äidit sisaruksia), ja Nikolain vaimo oli Viktorian lapsenlapsi. Kuningas Yrjö V kieltäytyi viime hetkellä tarjoamasta turvapaikkaa serkulleen Nikolai II:lle vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, mikä venäläisessä katsannossa symboloi brittiläistä petollisuutta jopa verisiteiden yli.

Napoleonin sodat ja myöhemmin maailmansodat toivat hetkellisiä liittoutumia Britannian ja Venäjän välille, mutta luottamus jäi aina hauraaksi. Venäjän sisällissodassa (1918–1920) Britannia osallistui interventioon tukemalla valkoisia joukkoja välillisesti ja materiaaleilla. Bolševikkien historiakäsityksessä kyse oli imperialistisesta yrityksestä tukahduttaa sosialistinen vallankumous alkuunsa. Kylmän sodan aikana Britannian MI6 oli keskeinen toimija Neuvostoliiton vastaisessa tiedustelussa ja subversiossa.

Cambridgen viisikon tapaus – Britanniassa 1930–1960-luvuilla toiminut neuvostovakoojien ryhmä – osoitti varjosodan molemminpuolisuuden. Britannia taas oli NATO:n ytimessä ja osallistui Yhdysvaltojen harjoittamaan patoamispolitiikkaan. Toisen maailmansodan liittolaisuudesta huolimatta Britannian operaatio Unthinkable – suunnitelma mahdollisesta sodasta entistä liittolaista vastaan – vahvisti venäläisten epäluuloa petoksesta.

Britannian geopoliittinen ajattelu on vahvasti institutionaalista. Maailman vanhimmaksi puolustus- ja turvallisuusajatushautomoksi nimitetty Royal United Services Institute (RUSI) sekä Chatham House (Royal Institute of International Affairs) ovat olleet keskeisiä lännen Venäjän-politiikan muotoilussa. Chatham House on julkaissut lukuisia raportteja Venäjän uhasta ja tukenut tiukkaa linjaa, kun taas RUSI on keskittynyt sotilaallisiin ja hybridiuhkiin. Näissä piireissä Venäjää pidetään usein mannermaisena uhkana, jonka hillitseminen edellyttää merivaltojen yhtenäistä rintamaa.

Entiset MI6-johtajat, kuten John Sawers, ovat siirtyneet näihin instituutioihin, mikä kuvastaa tiedustelun ja ajatushautomoiden saumatonta yhteyttä. Verkosto jatkaa perinnettä, jossa Venäjän vahvistuminen Euraasiassa nähdään uhkana globaalille, läntisten merivaltojen hallitsemalle järjestelmälle. Mackinderin sydänmaateoria – jonka mukaan Itä-Euroopan hallitsija hallitsee maailman saarta – elää yhä näissä analyyseissä.

Venäläisten mukaan kylmän sodan jälkeinen kehitys – NATO:n itälaajentuminen, värivallankumoukset ja tuki Ukrainalle – jatkaa nykyäänkin vanhaa kaavaa. Britannia on profiloitunut yhtenä Venäjän jyrkimmistä vastustajista atlantistisessa sotilasliitossa. Skripal- ja Litvinenko-tapaukset tulkitaan venäläisissä analyyseissä brittiläisiksi provokaatioiksi tai valeoperaatioiksi.

Nord Streamin räjäyttäminen, pakotteet ja tiedustelutuki Ukrainalle nähdään hybridisodan konkreettisina ilmentyminä. Kremlin mukaan anglosaksit turvautuvat sabotaasiin ja hybriditoimiin sanktioiden ohella. Myös Britannia syyttää Venäjää kyberhyökkäyksistä, disinformaatiosta ja poliittisesta sekaantumisesta. RUSI ja Chatham House julkaisevat raportteja, joissa Venäjän toiminta kuvataan systemaattisena harmaan vyöhykkeen sodankäyntinä.

Varhaisempana vertailukohtana nykyisiin tapahtumiin voidaan pitää Suuren Pohjan sodan (1700–1721) loppuvaiheita. Kun Venäjä oli murskaamassa Ruotsia, Britannia pyrki yllyttämään erityisesti Ruotsia ja Puolaa hyökkäämään uudelleen Venäjää vastaan – tavoitteena estää Pietari Suuren luoma uusi eurooppalainen tasapaino. Suunnitelmat kuitenkin raukesivat, kun Lontoon pörssiromahdus (Etelämeren kupla) vuonna 1720 pakotti Britannian keskittymään sisäisiin talousongelmiinsa.

Historia toistaa itseään: keväällä 2022, vain viikkoja Venäjän hyökkäyksen jälkeen, Ukrainan ja Venäjän välillä käytiin Istanbulissa rauhanneuvotteluja, joiden on myöhemmin raportoitu olleen lähellä onnistumista. Länsimaisten diplomaattilähteiden mukaan Britannian silloinen pääministeri Boris Johnson matkusti Kiovaan ja viesti selvästi, että länsi ei tue rauhansopimusta vaan kannattaa sodan jatkamista. Rauhanneuvottelut kariutuivat pian tämän jälkeen.

Riippumatta siitä, oliko kyseessä suoranainen rauhantorpedointi tai koordinoitu länsimainen linjaus, Britannian rooli neuvottelujen epäonnistumisessa on jäänyt elämään venäläisessä narratiivissa.

Julkisessa retoriikassa korostuvat jännitteet eivät kuitenkaan estä venäläistä eliittiä asettumasta tai sijoittamasta perheenjäseniään juuri niihin länsimaihin, joita Kremlin narratiivi kuvaa päävihollisinaan. Westminsterin ja Kremlin piireissä sukkuloivien oligarkkien lapset opiskelevat ja asuvat Britanniassa, ja useiden federaation subjektien johtajien sekä duuman jäsenten perheenjäseniä asuu Itävallassa, Ranskassa ja Britanniassa.

Tämä järjestelmällinen kaksoiselämä on oma hybridi-ilmiönsä, jota harvoin tuodaan osaksi suurvaltakamppailun analyysiä. Kotimaassa retorisoidaan lännestä arkkivihollisena, mutta käytännössä perheenjäseniä asuu myös länsimaissa. Se kertoo jotain olennaista siitä, kuinka pinnallinen vastakkainasettelu on niille, joilla on varaa valita todellisuutensa.

Teknologian nopea kehitys on kuitenkin muuttanut geopoliittisen kilpailun luonnetta syvällisesti. Perinteinen merivalta–maavalta-vastakkainasettelu on osittain vanhentunutta: sydänmaan hallinta edellyttää nykyään avaruusulottuvuuden hallintaa, merireittien suojaaminen ei onnistu ilman kyberpuolustusta, ja hypersooniset aseet ohittavat Mackinderin kartat sekä Carl Schmittin ja Mahanin kaltaiset 1900-luvun ajattelijat.

Tekoäly, satelliittijärjestelmät, kyberoperaatiot, droonit ja pitkän kantaman tarkkuusaseet ovat tuoneet hybridisotaan uusia ulottuvuuksia, joissa etu ei enää määräydy pelkästään maantieteellisellä asemalla.

Molemmat osapuolet soveltavat nykyaikaisia hybridikeinoja – informaatioita, taloutta, epäsuoria operaatioita, kybertoimintaa ja teknologisia välineitä – perinteisessä suurvaltakilpailussa.

Venäläinen narratiivi sisältää liioittelua ja uhriutumista, sillä se esittää Britannian ja lännen toiminnan yhtenäisenä salaliittona sivuuttaen Venäjän omat sisäiset haasteet ja aggressiiviset päätökset. Toisaalta brittiläinen ja laajempi länsimainen tulkinta jättää usein huomiotta sen, miten merivaltojen logiikka – mannermaisen hegemonian estäminen – on toistuvasti lisännyt Venäjän turvallisuushuolia.

Geopoliittisessa kilpailussa ei ole kyse moraalista vaan intresseistä. Hybridisota ei alkanut vuonna 2014, eikä edes 1945, vaan se on ollut osa valtioiden toimintaa vuosisatojen ajan. Britannia oli epäsuorien keinojen mestari imperiuminsa huippukautena, ja Venäjä on omaksunut samoja periaatteita omiin olosuhteisiinsa. Lopulta valtiot ja niiden taustalla vaikuttavat valtaverkostot käyttävät kaikkia käytettävissä olevia keinoja lyhyen aikavälin etujen ja pitkän aikavälin turvallisuuden takaamiseksi.

Petollinen Albion -narratiivi vahvistaa venäläistä turvallisuuskäsitystä, ja siinä on riittävästi historiallista ydintä, joten se on säilynyt osana Kremlin informaatiovaikuttamista. Samoin brittiläiset ajatushautomot ja MI6 jatkavat perinnettä, jossa Venäjää pidetään uhkana – vaikka Britannian valta-asema ei ole enää entisensä ja todellisuus on entistäkin monitahoisempi.

Aleksandr Dugin on analysoinut Ukrainan konfliktin nykyistä vaihetta ottamalla esimerkiksi Ukrainan ja Nato-lännen traagisen drooni-iskun Luganskin alueelle Starobilskin oppilaitokseen, jossa menehtyi kaksikymmentäyksi nuorta ja useita kymmeniä loukkaantui.

Duginin mukaan kyseessä ei ollut sotilaallinen operaatio vaan pikemminkin symbolinen teko, joka on ymmärrettävä osana laajempaa “symbolien sotaa”. Hän korostaa, että nykyaikaisessa konfliktissa todellisella tapahtumien kululla on vähemmän merkitystä kuin niille annetuilla symbolisilla tulkinnoilla.

Iskun tarkoitus oli hänen näkemyksensä mukaan osoittaa, ettei Venäjä kykene suojelemaan vapautettujen alueiden asukkaita, ja toisaalta ilmentää toimintalogiikkaa, jota Dugin kuvaa amerikanjuutalaisella slangisanalla chutzpah. Tämä termi tarkoittaa äärimmäistä röyhkeyttä, häpeämättömyyttä tai tilannetta, jossa rikoksen tekijä asettuu itse uhrin asemaan ja syyttää uhria omasta teostaan.

Venäläisfilosofi vertaa tätä toimintamallia kreikkalaiseen hybriksen käsitteeseen, joka tarkoitti titaanien ylimielisyyttä ja jumalallisten sankarien kyvyttömyyttä pidättäytyä raaoista teoista, kuten kaatuneiden vihollisten häpäisemisestä tai perheiden surmaamisesta. Kreikkalainen kulttuuri hylkäsi tällaisen käyttäytymisen, mutta Duginin mielestä moderni kollektiivinen länsi – erityisesti Ukraina, Israel ja Yhdysvallat – on omaksunut chutzpahin keskeiseksi toimintastrategiakseen.

Tälle on ominaista julmuuden ja samanaikaisen uhrin asemaan asettumisen ristiriitainen yhdistelmä, jossa mitä vakavampi rikos on, sitä voimakkaampaa on tekijän itsensä esittämä vääryyden kokemus. Dugin näkee tämän ilmiön erityisen selkeästi Israelin Palestiina-politiikassa ja Ukrainan hallinnon toiminnassa.

Keskeiseksi ongelmaksi Dugin nostaa Venäjän kyvyttömyyden vastata symbolisen sodan haasteisiin omilla aseillaan. Venäjä noudattaa yhä perinteistä sotilaallista logiikkaa, jossa isketään sotilaallisiin kohteisiin, mutta laiminlyödään näiden iskujen symbolisen viestinnän ulottuvuus. Vaikka Venäjä saattaisikin aiheuttaa merkittävää vahinkoa viholliselleen, tästä ei tiedoteta tehokkaasti, eikä iskuilla ole sellaista symbolista painoarvoa, joka horjuttaisi vastustajan tahtoa tai muuttaisi kansainvälistä mielipidettä.

Dugin katsoo, että Venäjän tulisi suunnata iskunsa symbolisesti merkittäviin kohteisiin, kuten Kiovan Itsenäisyyden aukiolle, Ukrainan parlamenttiin tai maan poliittiseen johtoon. Tällainen isku loisi konkreettisen, kaikkien nähtävissä olevan symbolisen todisteen – suuren kraatterin, joka olisi jokaiselle ulkomaiselle delegaatiolle muistutus siitä, että Ukrainan nykyhallinnon nousu ja sen toiveet on kumottu fyysisellä tasolla.

Toinen keskeinen teema koskee moraalin kahtiajakoa. Dugin viittaa Niccolò Machiavellin ajatukseen yksityishenkilön ja hallitsijan moraalista. Siinä missä tavallisen kansalaisen on ehdottoman välttämätöntä noudattaa eettisiä sääntöjä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitämiseksi, hallitsijan ensisijainen velvollisuus on taata isänmaan suvereniteetti, hyvinvointi ja vapaus. Jos hallitsija noudattaa yksityismoraaliaan valtion turvallisuuden kustannuksella, hän pettää niiden ihmisten elämän, jotka on hänen vastuulleen uskottu.

Dugin havainnollistaa tätä vertaamalla kahta historiallista hahmoa: pyhimyksenä kunnioitettua keisari Nikolai II:ta, jonka hyveellisyys ja haluttomuus kohdata vihollisia päättäväisesti johti Venäjän katastrofiin ja miljooniin uhreihin, sekä Josif Stalinia. Dugin toteaa, että Stalin oli armoton tyranni, mutta silti kansan syvän kunnioituksen kohde, sillä hän vahvisti Venäjän suvereniteettia ja rakensi vahvan valtion.

Dugin huomioi myös tekoälyn roolia symbolisessa sodankäynnissä. Hän viittaa Palantir-yhtiöön ja sen toimitusjohtajaan Alex Karpiin, joka on tarjonnut Ukrainalle tekoälypohjaisia työkaluja iskujen suunnitteluun syvälle Venäjän alueelle. Tekoäly ei vielä tee itsenäisiä päätöksiä iskuista – lopullinen päätös on yhä ihmisellä – mutta se kykenee jo nyt erittäin kehittyneeseen päättelyyn. Tekoäly osaa kartoittaa symbolisen sodan kentän, arvioida toimien todennäköisiä seurauksia ja ennustaa vastapuolen reaktioita.

Ukrainan isku Starobilskiin oli Duginin arvion mukaan luultavasti tekoälyn laskema: se tiesi, että isku aiheuttaisi Venäjälle moraalista vahinkoa, ettei Venäjä vastaisi symbolisesti merkittävällä iskulla, ja että Venäjän humanitaarinen reaktio olisi helppo sivuuttaa. Hän kysyykin, miksi Venäjä ei kysy tekoälyltä, mitä sen tulisi tehdä.

Dugin pelkää, että Venäjä on jähmettynyt historiallisen tilanteensa tulkinnassa. Se odottaa jotakin – mahdollisesti Valko-Venäjän liittymistä sotaan tai jotakin muuta ulkoista tekijää – mutta todellisuudessa mitään ratkaisevaa muutosta ei ole odotettavissa.

Odottaminen on tuhoisaa, sillä se viestittää sekä omalle kansalle että viholliselle epäröintiä ja kyvyttömyyttä. Dugin kehottaa Venäjää omaksumaan asymmetrisiä tai jopa symmetrisiä vastaiskuja, jotka iskevät sinne, missä vihollinen on heikko – kuten Iran teki vastatessaan Yhdysvaltain ja Israelin iskuihin.

Dugin painottaa, että Venäjän on ymmärrettävä, ettei se voi enää neuvotella kollektiivisen lännen kanssa. Ratkaisevaa on voitto, ja voiton ehdot määrittävät sen, millainen suhde Venäjällä on ukrainalaisiin tulevaisuudessa – tuleeko heistä Venäjän kansalaisia, joita kohdellaan rikollisina ja mielisairaina, vai jääkö heille jonkinlainen valtiollinen status ja edustus. Tätä ei voida päättää ennen kuin sodan lopputulos on selvillä.

Venäläinen Sergei Pereslegin, joka tunnetaan futurologina ja sotahistorioitsijana, on kehittänyt yhden johdonmukaisimmista tulkinnoista nykyisestä sivilisaatiomurroksesta. Hänen mukaansa globaali järjestys on siirtymässä avoimesta “Washington–Bryssel-maailmasta” suljettuun maailmaan, jossa ideologia, laki ja kontrolli korvaavat kaupallisuuden ja vapaan liikkuvuuden keskeisinä periaatteina.

Pereslegin korostaa, että tämä siirtymä ei alkanut koronaviruksesta, mutta pandemia toimi merkittävänä käännekohtana ja kiihdyttimenä jo käynnissä olevassa prosessissa. Hän luonnehtii koronaa ennen kaikkea informaatiopsykologiseksi operaatioksi ja teknologis-poliittiseksi katalysaattoriksi, joka paljasti ja nopeutti kehityskulkuja, joiden juuret ulottuvat vuoden 2008 finanssikriisiin ja erityisesti 2010-luvun geopoliittisiin jännitteisiin.

Näiden trendien taustalla on Peresleginin käyttämä teknologisten aaltojen malli. Se pohjautuu venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratjevin teoriaan noin 40–60 vuoden sykleistä, joiden aikana talouden ja tuotannon perusteknologiat uudistuvat perusteellisesti.

Pereslegin vertaa koronavirusta aiempien pandemioiden biologiseen uhkaan (esimerkiksi espanjantautiin tai hongkongilaiseen influenssaan) ja katsoo, että virus itsessään oli ihmiskunnalle vain suhteellisen vähäinen uhka. Sen sijaan keskeistä oli yhteiskunnallinen reaktio: globaali sulkutila ja karanteeni, johon mikään aikaisempi pandemia ei ollut johtanut. Tämä osoitti, että teollisen ajan perusvapauksia voidaan peruuttaa yhdellä päätöksellä ilman välitöntä legitimiteettikriisiä.

Pandemia mahdollisti siirtymän viidenneltä teknologiselta aallolta – kulutuksen, palveluiden ja finanssien taloudesta – kuudennelle, jossa tekoäly, additiiviset valmistusmenetelmät ja suljetut tuotantosyklit korvaavat globaalin avoimen kaupan. Samalla se antoi pontta “postkonstitutionaaliselle hallinnalle”, jossa poikkeustila muuttuu pysyväksi rakenteeksi.

Pereslegin puhuu tässä yhteydessä “lääketieteellisestä fasismista” tai “solidarismista”, joilla hän tarkoittaa lääketieteellisen oikeutuksen käyttöä perinteisen demokratian korvaajana.

Syvemmällä tasolla Pereslegin sijoittaa koko prosessin laajempaan “varjon vyöhykkeen” kehykseen. Kyseessä on “siirtymäkriisi” – termi, jolla hän kuvaa äkillistä laadullista murrosta, jossa vanha järjestelmä on hajonnut mutta uutta ei ole vielä syntynyt. Murroksen tyypillinen kesto on 20–22 vuotta, joten aikajänne ulottuu suunnilleen vuoteen 2042.

Pereslegin kuitenkin varoittaa, että jos uusia sivilisaation moottoreita – “suuria löytöretkeilijöitä, uutta Tuomas Akvinolaista tai Jeanne d’Arcia” – ei ilmesty, prosessi voi venyä jopa kahdeksaksi sukupolveksi eli lähes 200 vuodeksi. Tässä murrosvaiheessa vanha globalisaation maailma hautautuu ja tilalle rakentuu fragmentoitunut, sulkeutuneempi järjestelmä. Rajat sulkeutuvat, valvonta syvenee ja valtioiden sekä eliittien intressit kietoutuvat tiukasti yhteen.

Pereslegin suhtautuu samalla erittäin skeptisesti vahvaan tekoälyyn. Hän kiistää informaatioteoreettisin perustein, että nykyisen von Neumann -arkkitehtuurin koneet voisivat koskaan saavuttaa ihmistason älykkyyttä, saati tietoisuutta. Hän erottaa toisistaan kolme tasoa: tekoälyn, joka kykenee yksinkertaisiin älyllisiin tehtäviin; tekoälykkyyden, joka tuottaa uutta tietoa; ja tekoälytajunnan, joka luo toisenlaista tietoa. Peresleginin mielestä vain ensimmäinen näistä on olemassa.

Hän rinnastaa nykyisen tekoälyn nerokkaaseen 6–7-vuotiaaseen lapseen, joka muistaa kaiken mutta tarvitsee aina ihmisen antamaan toiminnalleen merkityksen. Ihminen kykenee “kvanttiajatteluun”, jossa kaukana toisistaan olevat merkitykset kietoutuvat yhteen oivalluksiksi – tähän koneet eivät pysty.

Pereslegin arvioi, etteivät sotilaalliset konfliktit ole kriisiajan vaarallisin asia. Vähintään yhtä vakavana uhkana hän pitää mahdollista nälänhätää, joka saattaa vaatia 4–5 miljardia ihmishenkeä. Vihreä energiapolitiikka on vähentänyt lannoitteiden tuotantoon käytettävissä olevaa energiaa ja karjan hävittäminen orgaanisten lannoitteiden saatavuutta. Tämä voi johtaa maataloustuotannon laskuun ja käynnistää dominoefektin, jossa yhteiskuntarakenteiden rapautuminen syventää nälänhätää.

Peresleginin teoriassa suljetun maailman nousu on pitkän aikavälin kehityskulku. Avoimen globalisaation rakenne oli alkanut tiivistyä finanssikriisin jälkeisinä vuosina, ja prosessi kiihtyi 2010-luvun geopoliittisten jännitteiden ja hätätilastrategioiden myötä.

Venäläisteoreetikko on jatkanut analyysiaan liittäen ‘suuren uudelleenkäynnistyksen’ (Maailman talousfoorumin lanseeraaman Great Reset -aloitteen) kaltaiset eliittihankkeet osaksi tätä suurempaa siirtymää kohti sulkeutuneempaa maailmanjärjestystä. Nykyiset geopoliittiset konfliktit, resurssikriisit, teknologinen kilpailu sekä kasvava digitaalinen valvonta syventävät tätä kehitystä.

Historiallinen totuus ei useinkaan ole yksiselitteinen. Pereslegin esittää, että historiallinen todellisuus noudattaa kvanttimekaniikan kaltaisia periaatteita – kaksi keskenään ristiriitaista tulkintaa voivat olla samanaikaisesti tosia. Tästä syystä hän ei pyri todistamaan väitteitään vaan avaamaan näkökulmia.

Hänen näkemyksensä kuuluvat kriittisen futurologian perinteeseen. Ne ovat pikemminkin provosoivia ja hermeneuttisia tulkintoja kuin tiukkoja empiristisiä ennusteita. Hänen keskeinen havaintonsa on joka tapauksessa oikea: kriisit paljastavat rakenteelliset haavoittuvuudet ja mahdollistavat radikaalit muutokset vallan rakenteissa.

Peresleginin kuvailema siirtymä on jo alkanut. Avoimen maailman perintö on haudattu, ja suljettu järjestelmä rakentuu hiljaisesti eri yhteiskuntien sisälle – olipa kiihdyttimenä sitten pandemia, talouskriisi, teknologinen murros tai geopoliittiset jännitteet.

Kun Yhdysvaltain sotaministeriö ilmoitti toukokuun alussa liittävänsä useiden suurten teknologiayritysten tekoälyjärjestelmät sotilastietoverkkoihin, harva ymmärsi tapahtuman merkitystä. Kyse oli laajemmasta siirtymästä, jossa sotateollinen kompleksi integroi kaupallista tekoälyä itseensä entistä syvemmin.

Yksittäisiä yrityksiä tarkastelemalla on helppo hämärtää kokonaiskuvaa. Otetaan esimerkiksi Anthropic, joka on rakentanut julkisen identiteettinsä ‘eettisen tekoälyn’ edelläkävijänä. Yhtiö allekirjoitti vuonna 2025 Pentagonin kanssa noin 200 miljoonan dollarin sopimuksen, ja Claude ehti osallistua taustatukeen Venezuelan presidentin Nicolás Maduron kaappauksessa tammikuussa 2026. Toimitusjohtaja Dario Amodei on myös visioinut Yhdysvalloille tekoälyn avulla “vahvaa sotilaallista ylivoimaa” ja paluuta “ikuiseen vuoteen 1991”, jolloin lännen ylivalta oli kiistaton.

Myöhemmin kun Pentagon vaati Anthropicia poistamaan keskeiset eettiset rajoituksensa – erityisesti kiellot täysin autonomisiin tappaviin asejärjestelmiin ja Yhdysvaltain kansalaisten massavalvontaan – yhtiö väitetysti kieltäytyi. Sopimus purettiin, Anthropic leimattiin toimitusketjuriskiksi ja suljettiin uusien suurten sopimusten ulkopuolelle.

Tässä vaiheessa on syytä tarkastella kriittisesti koko Anthropic-tarinaa. Kaikki amerikkalaiset tekoäly-yhtiöt ovat joka tapauksessa sidoksissa valtiokoneistoon, eikä Anthropic ole poikkeus. Ennen kiistaa yhtiö oli ehtinyt integroitua poikkeuksellisen syvälle puolustuslaitokseen, ja Claudea oli jo käytetty käytännön sotilasoperaatioissa.

Yhtiön myöhempi kieltäytyminen tietyistä asejärjestelmistä vaikuttaa enemmän imagon kiillotukselta kuin aidolta periaatteelliselta kannanotolta – konflikti antaa Anthropicille sankarin maineen samalla kun sen teknologia virtaa Palantirin kaltaisten kumppanuuksien kautta edelleen Pentagonille.

Samaan aikaan useat muut yritykset – Nvidia, Microsoft, Amazon, OpenAI, Google, SpaceX ja Oracle – ovat sopineet työnjaosta Pentagonin kanssa. Palantir ja Anduril ovat integroituneet puolustuspuolelle erityisen syvästi. Siirtymää on edesauttanut presidentti Trumpin allekirjoittama toimeenpanomääräys 14265 huhtikuussa 2025, joka helpotti kaupallisten ratkaisujen hankintaa puolustuksessa.

Tähän kehitykseen on reagoinut ensimmäinen yhdysvaltalainen paavi Leo XIV ensyklikallaan Magnifica Humanitas. Paavi kutsuu tekoälyä ihmiskunnan suurimmaksi haasteeksi ja kehottaa vahvaan kansainväliseen sääntelyyn, jotta tekoäly palvelisi yhteistä hyvää vallan- ja voitontavoittelun sijaan. Teksti vaatii vahvaa eettistä ohjausta ja teknologisen kiihdytyksen hidastamista. Se vertaa nykytilannetta teolliseen vallankumoukseen ja siteeraa edeltäjänsä Leo XIII:n Rerum Novarumia.

On täysin selvää, ettei Yhdysvallat tule suostumaan Paavin ehdottamaan sääntelyyn. Päinvastoin, maa kilpailee kiivaasti Kiinan kanssa tekoälyn sotilaallisesta ylivallasta, ja sen hallinto rankaisee yrityksiä, jotka yrittävät asettaa rajoja tälle kehitykselle. Vatikaanin moraaliset vetoomukset eivät paina paljon maailmassa, jossa tekoälystä on tullut ratkaiseva strateginen resurssi.

Ensyklikan julkistamisen yhteydessä Vatikaaniin oli kutsuttu joukko tekoälyalan vaikuttajia, sillä paavi halusi rakentavaa vuoropuhelua teknologiatoimijoiden kanssa. Heidän joukossaan oli myös Anthropicin perustaja Christopher Olah. Vaikka Olah oli vain yksi monista kutsutuista (aivan kuten Vatikaani on aiemmin kutsunut keskusteluihin myös Googlen, Microsoftin ja Amazonin edustajia), sosiaalisessa mediassa on esitetty perättömiä väitteitä Vatikaanin ja Anthropicin liitosta.

Tätä synkkää farssia täydentää se, että Peter Thiel – Palantirin perustaja, varapresidentti J.D. Vancen tärkein rahoittaja ja poliittinen suojelija – on väitetysti kehottanut Vancea jättämään paavi Leon eettistä tekoälyä koskevat moraaliset ohjeet huomiotta. Thiel on mennyt myös pidemmälle ja vihjannut, että “woke-paavi” saattaa olla Antikristuksen työkalu tai jopa ruumiillistuma. Thiel on myös yksi Anthropicin merkittävimmistä sijoittajista.

Thielin retoriikka on vinoutunutta: hän esittää tekoälyn sääntelyn ja teknologisen akselerationismin hidastamisen Antikristuksen työnä, vaikka juuri hänen ajamansa rajaton kehitys rakentaa sitä globaalia teknokraattista imperiumia, jota hän väittää vastustavansa.

Thiel ei ole kuka tahansa teknologiainvestoija – hän on Yhdysvaltojen tiedustelupalveluihin kytköksissä oleva henkilö, jonka varallisuus ja verkostot ovat merkittävästi muokanneet nykyisen hallinnon tekoälypolitiikkaa. Tässä mielessä Yhdysvaltain tekoälyn etiikkaa ei sanele paavi vaan Thiel – ja hänen visionsa mukaan sille ei aseteta mitään rajoja.

Paavin mukaan digitaalinen vallankumous synnyttää uusia orjuuden muotoja, kuten lapsityövoimaa Kongon kobolttikaivoksissa, joissa kaivetaan raaka-aineita teknologian tarpeisiin. Koska katolisen kirkon moraalinen auktoriteetti on nykymaailmassa heikentynyt, nämä kehotukset saattavat jäädä monilta kuulematta.

Kun useita suuria teknologiayrityksiä liitetään sotilastietoverkkoihin ja niiden järjestelmistä rakennetaan Yhdysvaltain armeijan digitaalista hermostoa, kyse ei ole enää vain työkaluista vaan koko päätöksentekojärjestelmän uudelleenmäärittelystä. Yhdysvallat rakentaa järjestelmää, jossa tekoälystä on tulossa yhä tärkeämpi osa operatiivista toimintaa.

Paavi Leolle tämä kehitys on vakava ongelma ihmisarvon näkökulmasta. Kuka hallitsee järjestelmiä, jotka ovat yhä kauempana inhimillisestä päätöksenteosta? Totuus on kuitenkin toinen. Mikään suurvalta tai korporaatio ei halua luoda hallitsematonta tekoälyteknologiaa. Kaikki puheet tulossa olevasta superälystä ja sen hillitsemisen vaikeudesta ovat markkinointia jollekin muulle.

Yhdysvalloissa tekoälyn yli-inhimillisyydellä myydään osakkeita ja pelotellaan kilpailijoita, vaikka tietoisuuden alkuperää ei ole edes ratkaistu. Singulariteetti vaikuttaa myyntipuheelta, ellei jopa harhautukselta. Todellisuudessa kyse on siitä, kuka saa hallita tekoälyn avulla – ei siitä, hallitseeko tekoäly itse.