Mika Horelli, Bryssel

Amerikkalainen toimittaja Dawn Kikel kirjoitti vastikään Helsingin Sanomissa, kuinka hän teki Helsingissä kesällä järkevän päätöksen. Hän ei kuvitellut oppivansa muutamassa kuukaudessa sujuvaa suomea; hän halusi vain oppia tilaamaan kahvin, kysymään tietä ja vaihtamaan pari sanaa paikallisten kanssa. Vaatimaton tavoite, jonka pitäisi olla helppo saavuttaa.

Ongelma ei ollut kielen vaikeus. Ongelma oli se, että suomalaiset eivät antaneet hänen puhua sitä.

”Huomenta”, hän sanoi.

”Good morning!” vastattiin innokkaasti.

Kikel päätteli lopulta, ettei suurin este suomen oppimiselle ollutkaan kieli vaan kohteliaisuus. Ihmiset kuulivat vieraan aksentin, olettivat suomen olevan ulkomaalaiselle vaivalloista ja vaihtoivat automaattisesti kieleen, jolla asia hoituisi helpoimmin. He kuvittelivat auttavansa.

Tunnistan ilmiön. Kun silloinen puolisoni ja minä muutimme New Yorkista Helsinkiin, hänen piti opetella suomea; lähes jokainen arkinen kohtaaminen tarjosi kuitenkin mahdollisuuden paeta englannin kieleen. Se on erinomaisen tehokasta kommunikaation kannalta ja lähes katastrofaalista kielen oppimisen kannalta.

Opin saman asian päinvastaisella tavalla jo vuosia aiemmin Kööpenhaminassa. En osannut tanskaa, mutta minulla oli apuna auttava suomenruotsi. Tanskalaiset eivät pelastaneet minua takaisin englantiin; jo se, että puhuin edes vähän skandinaavista kieltä, riitti heille signaaliksi jatkaa tanskaksi, vaikka en aluksi ymmärtänyt siitä juuri mitään. Kompuroin, ymmärsin väärin, pyysin toistoa. Juuri siksi opin kielen niiden neljän vuoden aikana.

Oikotie mutkan kautta

Haluan olla täysin rehellinen: en kirjoita tätä vain periaatteesta. Tanskan opetteleminen oli minulle myös jollakin tavalla oikotie ammattiin.

Se antoi suomenkieliselle journalistille ainutlaatuisen etulyöntiaseman aikana, jolloin Suomessa suorastaan janottiin tietoa siitä, kuinka Tanska oli hoitanut asiansa Euroopan unionissa ja sen edeltäjissä, samalla kun Suomi otti vasta ensi askeleitaan unionin jäsenenä. Suomesta ei voinut noin vain lähettää toimittajaa tekemään juttuja Tanskasta; minä olin jo paikalla ja puhuin kieltä. Se antoi lentävän lähdön omalle uralleni vapaana toimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana.

Olen sen jälkeen suositellut samaa kaikille nuorille toimittajille, jotka haaveilevat kirjeenvaihtajan urasta: oikotie ammattiin voi olla harvinaisen kielen opetteleminen, sellaisen, joka antaa ainutlaatuisen kilpailuedun. Kutsun sitä oikotieksi mutkan kautta ja se todella on. Jos olisin yrittänyt aloittaa freelance-kirjeenvaihtajan uraa vaikkapa englanninkielisessä maassa, minulla ei olisi ollut minkäänlaista kilpailuetua kehenkään muuhun suomalaiseen toimittajaan verrattuna.

Tässä on olennainen pointti. En arvosta paikallisen kielen opettelua vain periaatteesta tai kohteliaisuudesta isäntämaata kohtaan, vaikka molemmat ovat hyviä syitä. Arvostan sitä, koska se toimii. Se avaa ovia, jotka pysyvät kiinni kaikille, jotka tyytyvät englantiin. Se sitoo paikalliseen yhteisöön tavalla, johon mikään käännösohjelma ei pysty. Ja hyvin usein se on myös suoraan ammatillisesti kannattavaa.

Sama ilmiö, monta kaupunkia

Tämä ei ole vain suomalainen erikoisuus. Se toistuu lähes identtisenä ympäri Eurooppaa, kaikkein selvimmin niissä kaupungeissa, jotka ovat onnistuneet parhaiten houkuttelemaan kansainvälisiä osaajia.

Amsterdam on tästä kenties puhtain tapaus. Hollanti mittaa Euroopan korkeimman englannin taidon aikuisväestössään ja Amsterdam nousee kaupunkikohtaisissa vertailuissa maan omankin huipun yläpuolelle. Seuraus on käytännössä sama kuin Helsingissä: paikalliset vaihtavat englantiin heti, kun kuulevat aksentin, mikä on anteliasta, mutta samalla se on suurin este hollannin oppimiselle. Kaupungissa voi elää vuosia asioimatta hollanniksi missään, tilata kahvin, hoitaa pankkiasiat ja työskennellä kokonaan englanniksi teknologiayrityksessä. Vasta pysyvä oleskelulupa tai kansalaisuus tuo tullessaan kielikokeen, jota mikään arjen sujuvuus ei korvaa.

Berliinissä sama ilmiö näkyy työmarkkinoilla vielä selvemmin. Saksalaisen teknologia-alan etujärjestön tuoreen kyselyn mukaan yli puolet maan startup-yrityksistä käyttää englantia virallisena yrityskielenään, eivätkä läheskään kaikki enää edellytä hakijoilta lainkaan saksaa. Insinööri voi perustaa yrityksen, hakea työpaikkaa ja edetä uralla vuosia ilman yhtäkään saksankielistä kokousta.

Muualla kuin tässä kuplassa, virastoissa, terveydenhuollossa ja perinteisillä toimialoilla saksaa tarvitaan kuin ennenkin.

Bryssel tarjoaa tästä vielä kolmannen, hienovaraisemman version. Maalla on kolme virallista kieltä, ja poliittinen järjestelmä on rakennettu lähes pakkomielteisesti kieliyhteisöjen ympärille. Silti nuorten belgialaisten laajimmin hallitsema kieli ei enää ole yksikään niistä. Vajaat kaksi kolmasosaa 15–34-vuotiaista belgialaisista kertoo osaavansa englantia hyvin tai erittäin hyvin; hollannin ja ranskan vastaavat luvut jäävät hieman alemmiksi. Kaksi ihmistä voi olla syntynyt kolmenkymmenen kilometrin päässä toisistaan, toinen Valloniassa ja toinen Flanderissa, ja silti he keskustelevat englanniksi, kielellä, joka ei ole kummankaan äidinkieli.

Vahingossa syntynyt yhteinen kieli

Englannista on tullut osa Euroopan infrastruktuuria; se muistuttaa tässä mielessä Schengeniä tai euroa, lähes näkymätöntä järjestelmää, joka vähentää kitkaa kansallisten rajojen välillä. Ei ole syytä romantisoida maailmaa ennen tätä kehitystä. Euroopan ylistetty monikielisyys tarkoitti käytännössä usein sitä, etteivät eurooppalaiset yksinkertaisesti pystyneet puhumaan keskenään.

Englanti ei voittanut kielioppinsa ansiosta. Se levisi ensin Britannian imperiumin mukana ja sai nykyisen asemansa Yhdysvaltojen noususta: Hollywoodista, populaarimusiikista, tieteestä, monikansallisista yrityksistä ja siitä taloudellisesta ja kulttuurisesta vallasta, jonka Yhdysvallat keräsi toisen maailmansodan jälkeen. Vuosisatoja aiemmin sama tehtävä oli ranskalla, vielä aiemmin latinalla. Historia olisi voinut tuottaa toisenkin voittajan.

Alankomaiden entinen EU-komissaari Frans Timmermans on puhunut hyväksyvästi siitä, että eurooppalaiset käyttäisivät yhteisenä kielenään ”huonoa englantia”. Vitsissä on totuuden ydin. Kun suomalainen ja italialainen puhuvat englantia Brysselissä, kieli ei enää kuulu Lontoolle tai Oxfordille; siitä on tulossa eurooppalainen työkalu, täynnä lainattuja rakenteita ja aksentteja. Jos suomalainen ymmärtää italialaista, kieli on tehnyt tehtävänsä.

Kun sillasta tulee määränpää

Amsterdamin, Berliinin ja Helsingin kokemus paljastaa kuitenkin ilmiön toisen puolen. Kieli ei ole vain väline informaation siirtämiseen; se on myös avain yhteiskuntaan.

Kaikissa kolmessa kaupungissa voi elää hämmästyttävän hyvin, vaikka ei osaisi paikallista kieltä. Mutta maassa toimiminen ja siihen kuuluminen ovat kaksi eri asiaa. Politiikka, huumori, riidat, naapuruston keskustelut ja ne tuhannet pienet kulttuuriset merkit, joiden avulla ihmiset tunnistavat toisensa saman yhteiskunnan jäseniksi, tapahtuvat edelleen paikallisella kielellä. Käännös voi välittää tiedon; se ei välitä aina maailmaa, jossa tuo tieto saa merkityksensä.

Tässä on ansa, joka toistuu jokaisessa kolmessa kaupungissa hieman eri muodossa. Mitä paremmaksi kaupunki tulee siinä, että siellä voi elää englanniksi, sitä vähäisemmäksi käy käytännön tarve opetella paikallista kieltä.

Sama ristiriita yliopistoissa

Vastaava kehitys tapahtuu tieteessä. Pieniltä kielialueilta tuleville tutkijoille englanti on vapauttava kieli; tiedon täytyy liikkua ja yhteinen kieli mahdollistaa sen. Mutta jos liike tapahtuu kokonaan yhteen suuntaan, sillä on hintansa. Kieli säilyttää kykynsä käsitellä monimutkaisia asioita vain, jos niistä edelleen puhutaan sillä. Kieli voi selvitä elinvoimaisena ruokakaupassa ja jalkapallokatsomossa, mutta samalla köyhtyä tieteen ja yhteiskunnallisen ajattelun kielenä. Se olisi erikoinen tapa säilyä hengissä.

Olen huomannut saman omassa kirjoittamisessani. Suomi on äidinkieleni, kieli, jolla vaisto ja ironia tulevat automaattisesti. Silti kirjoitan Nordic Ledgeriä tarkoituksella englanniksi, ensinnäkin yleisön vuoksi. Mutta olen huomannut myös, että vieras kieli muuttaa tapaani ajatella; se tuo ajatuksen ja lauseen väliin pienen etäisyyden ja pakottaa miettimään sanoja tietoisemmin sen sijaan, että tarttuisin ensimmäiseen tuttuun ilmaisuun. Joskus se on turhauttavaa; joskus se tekee tekstistä parempaa.

Kaksi ajatusta samanaikaisesti

Lähes puolen miljardin ihmisen maanosa tarvitsee kipeästi kielen, jolla sen asukkaat voivat puhua suoraan toisilleen, eikä olisi järkevää olla käyttämättä sellaista. Mutta juuri tässä menestyksessä piilee paradoksi. Eurooppa tarvitsee yhteisen kielen, jotta meidän ei tarvitse elää vain omien kansallisten kielirajojemme sisällä; se ei tarkoita, että yhteisen kielen pitäisi korvata ne. Voimme puhua toisillemme samalla kielellä olematta samanlaisia.

Monikielisten yhteiskuntien pitäisi siksi pystyä pitämään mielessä kaksi ajatusta yhtä aikaa. Meidän pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi se, että Amsterdamiin, Berliiniin tai Brysseliin muuttava tutkija tai insinööri voi aloittaa elämänsä ilman paikallisen kielen taitoa.

Samalla pitäisi tehdä selväksi, että jos pysyvästi jää paikallisen kielen ulkopuolelle, siitä seuraa menetys: ei moraalinen epäonnistuminen, vaan menetys. Ihminen menettää pääsyn osaan ympäröivää yhteiskuntaa, ja yhteiskunta menettää osan kyvystään vetää uusi tulija todella sisäänsä.

Ehkä eurooppalaisten kannattaisi siksi joskus vastustaa kuuluisaa auttamisenhaluaan. Jos joku sanoo hirveällä aksentilla ”huomenta”, ”goedemorgen” tai ”guten Morgen”, ystävällisin vastaus ei ehkä olekaan ”Good morning”. Ehkä se on vain paikallinen tervehdys takaisin. Ja sitten jatketaan, vaikka kuinka hitaasti, sillä kielellä.

Mika Horelli, Brussels

The American journalist Dawn Kikel recently wrote in Helsingin Sanomat about a perfectly sensible decision she made one summer in Helsinki. She never imagined becoming fluent in Finnish in a few months; she simply wanted to learn enough to order a coffee, ask for directions and exchange a few words with locals. A modest goal, one that should have been easy to reach.

The problem was not the difficulty of the language. The problem was that Finns would not let her speak it.

“Huomenta,” she said.

“Good morning!” came the enthusiastic reply.

Kikel eventually concluded that the biggest obstacle to learning Finnish was not the language at all; it was Finnish politeness. People heard a foreign accent, assumed that speaking Finnish would be an effort for a foreigner, and switched automatically to whichever language would get the exchange over most smoothly. They thought they were helping.

I know the phenomenon well. When my then-partner and I moved from New York to Helsinki in 2010, learning Finnish became part of settling in; almost every ordinary encounter, however, offered an easy escape route into English. It is remarkably efficient for communication, and nearly catastrophic for language learning.

I learned the same lesson in reverse, years earlier, in Copenhagen. I spoke no Danish, but I had a workable command of Finland’s Swedish. The Danes never rescued me back into English; the mere fact that I was speaking some kind of Scandinavian language was signal enough for them to carry on in Danish, even though at first I understood almost none of it. I made a mistake, I misunderstood, and I asked people to repeat themselves. That is precisely why, over those four years, I learned the language.

A Shortcut, the Long Way Round

I want to be entirely honest here: I am not writing this purely on principle. Learning Danish was also, in some odd way, a shortcut into the profession.

It gave a Finnish-language journalist a unique advantage at a time when Finland was thirsty for information about how Denmark had handled its affairs inside the European Community and its predecessors, while Finland itself was only taking its first steps as a member. Finland could not simply dispatch a correspondent to cover Denmark on a whim; I was already there, and I spoke the language. It gave my career as a freelance and foreign correspondent its flying start.

I have recommended the same route to every young journalist who dreams of becoming a correspondent: a shortcut into the profession can be learning a rare language, one that gives you a genuine competitive edge. I call it a shortcut the long way round, and that is exactly what it was. Had I tried to start a freelance correspondent’s career in, say, an English-speaking country, I would have had no advantage whatsoever over any other Finnish journalist.

I do not value learning the local language purely on principle, or out of courtesy to one’s host country, though both are good reasons. I value it because it works. It opens doors that stay shut to anyone who settles for English. It binds a person to a local community in a way no translation app ever will. And very often it pays off professionally in the most direct sense, because it makes you something the others in the room are not: the one person who actually understands what is going on.

The Same Phenomenon, Many Cities

This is not a Finnish peculiarity. It repeats itself, almost identically, across Europe, most visibly in the cities that have been most successful at attracting international talent.

Amsterdam is perhaps the purest case. The Netherlands measures the highest adult English proficiency in Europe, and Amsterdam scores above even the country’s own national average in city-level comparisons. The result is practically identical to Helsinki: locals switch to English the moment they detect an accent, which is generous and, at the same time, the biggest obstacle to actually learning Dutch. One can live in the city for years without ever transacting in Dutch, ordering coffee, handling one’s banking and working entirely in English at a tech company. Only permanent residency or citizenship eventually brings a language exam that no amount of everyday fluency in English can substitute for.

In Berlin, the same phenomenon shows up in the labour market even more bluntly. According to a recent survey by Germany’s technology industry association, more than half the country’s start-ups use English as their official corporate language, and none of them requires German from applicants. An engineer can found a company, get hired and build an entire career for years without sitting through a single German-language meeting. Outside that bubble, in public offices, healthcare and traditional industries, German reasserts itself just as forcefully as ever.

Brussels offers a third, more subtle version of the same pattern. The country has three official languages, and its political system has been built with near-obsessive care around its language communities. Yet the language most widely commanded by young Belgians is no longer any of the three. Nearly two-thirds of Belgians aged fifteen to thirty-four report speaking English well or very well; the equivalent figures for Dutch and French run somewhat lower. Two people may have been born thirty kilometres apart, one in Wallonia and one in Flanders, and still find themselves conversing in a language that is neither of their mother tongues.

A Common Language Born by Accident

English has become part of Europe’s infrastructure; in this sense it resembles Schengen or the euro, an almost invisible system that reduces friction across national borders. There is no reason to romanticise the world before this development. Europe’s much-praised multilingualism often meant, in practice, that Europeans simply could not talk to one another.

English did not win because of its grammar. It first spread with the British Empire, and its current standing rests at least as much on the rise of the United States: Hollywood, television, popular music, science, multinational companies, Silicon Valley, the internet and the sheer economic and cultural power the United States accumulated after the Second World War.

History could easily have produced a different winner. For centuries, Europe’s educated classes communicated internationally in French; before that, Latin served the same role. Now the language is English. And increasingly, it is no longer really British or American English.

The former Dutch European Commissioner Frans Timmermans has spoken approvingly of Europeans using “bad English” as their common language. An important truth is buried in the joke. When a Finn and an Italian speak English in Brussels, the language no longer really belongs to London or Oxford; it is turning into a European tool, full of borrowed structures and accents that would make a British native-speaker teacher reach for the red pen. But if the Finn understands the Italian and the Italian understands the Finn, the language has done its job.

When the Bridge Becomes the Destination

Yet Amsterdam’s, Berlin’s and Helsinki’s experience reveals the other side of the phenomenon. Language is not only a tool for transmitting information; it is also a key to a society.

In all three cities, one can live remarkably well without the local language. But functioning in a country and belonging to it are two different things. Politics, humour, arguments, conversations among neighbours, and the thousand small cultural signals by which people recognise each other as members of the same society, still happen in the local language. Translation can convey the information; it does not always convey the world that gives it meaning.

There is a trap here, and it recurs in each of the three cities in a slightly different form. The better a city becomes at letting people live in English, the less practical the need to learn the local language becomes. A society can, with the best of intentions, make integration unnecessary; or, more precisely, it can make possible a life in which a person integrates into the city and the workplace but never quite into the society around them.

The Same Tension in Universities

A parallel development is underway in academia. For researchers from small language areas, English is a liberating language; knowledge needs to travel, and a shared language makes that possible. But if the movement runs entirely in one direction, it comes at a cost. A language keeps its capacity to handle complex matters only for as long as complex matters continue to be discussed in it. A language can remain perfectly alive in the grocery shop and the football stand while quietly impoverishing itself as a language of science and public thought. That would be a strange way to stay alive.

I have noticed the same thing in my own writing. Finnish is my mother tongue, the language in which instinct and irony arrive most automatically. Yet I write Nordic Ledger deliberately in English, for audience reasons above all. But I have also noticed that a foreign language changes the way I think; it creates a small distance between thought and sentence, forcing me to consider my words more deliberately instead of reaching for the first familiar phrase. Sometimes that is frustrating. Sometimes it makes the writing better.

Two Thoughts at Once

A continent of nearly half a billion people badly needs a language in which its inhabitants can speak to one another directly, and it would be foolish not to use one that already exists. But this very success contains a paradox. Europe needs a common language so that we are not forced to live only within our own national linguistic borders; that does not mean the common language should replace them. We can speak to one another in the same language without becoming the same.

Multilingual societies should therefore be able to hold two thoughts at once. We should make it as easy as possible for a researcher or engineer moving to Amsterdam, Berlin or Brussels to begin their life there without already knowing the local language.

Perhaps Europeans should, now and then, resist their famous urge to help. If someone says “huomenta,” “goedemorgen” or “guten Morgen” with a dreadful accent, the kindest reply may not be “Good morning” after all. Perhaps it is simply the local greeting, said back. And then the conversation continues, however slowly, in that language.

By Mika Horelli, Brussels

As a European, I confess I have started to resent every time a piece of American news forces its way onto my desk. But in an interdependent world, every decision made by a US president lands on European shores too, however parochial or absurd it may look from Washington; perhaps especially when it does.

The Trump administration imposed 50 per cent tariffs on roughly C$27.6 billion of Canadian goods on 22 August 2026. Ottawa suspended negotiations and announced it would retaliate, dollar for dollar and tariff point for tariff point, on 8 September. Another skirmish, another headline that scrolls past by evening.

Except this one is worth pausing on, because it is not really about tariffs. It concerns something older and more interesting: states often begin to weaken themselves at precisely the moment they start measuring their power by how much they can take from others.

That is a harder claim to defend than “nationalism always loses”; it is also considerably harder to refute.

A tariff war with the wrong opponent

Canada is an almost absurdly good case study, because the two countries are not ordinary trading partners. Over decades their economies have grown into a single system in which energy, automotive, metals and agricultural supply chains cross the border repeatedly before a product is finished. Bilateral trade in goods and services ran to roughly $872 billion last year. Canada supplies the United States with around four million barrels of oil a day, along with vast volumes of aluminium, potash and electricity.

And while American businesses and consumers are footing a bill running into the billions for this dispute, the president’s own attention has landed on something that illustrates the whole phenomenon rather better than any trade statistic could. On 27 August, Trump signed an executive order renaming Lake Ontario on the American side “Lake America.” Prime Minister Carney noted drily that the lake’s name predates both countries by four centuries; Ontario’s premier, Doug Ford, promised Canadians would call it Lake Ontario “now and forever.” When a president devotes himself to winning a naming contest over a lake while his own trade policy raises the bills paid by American households, it is hard to find a tidier illustration of what zero-sum politics looks like in practice: a symbolic win, a real loss.

In Trump’s framing, interdependence itself becomes the problem. If Canada sells something to the United States, Canada has “won” something. The trade deficit becomes a scoreboard.

This raises the essay’s first real question: what if the greatest strategic asset the United States accumulated after 1945 was not territory, tariffs, or even military power, but the simple fact that so many prosperous countries wanted to be its allies? Seen that way, Canada is not a threat to be disciplined. It is a vast, stable, wealthy, democratic, militarily allied and economically integrated neighbour, precisely the kind of asset a zero-sum mind cannot recognise as an asset at all; it sees only an exploitable weakness.

The predictable result is that Canada has begun doing exactly what Washington should least want: reducing its dependence on the United States. Carney has said plainly that the old relationship is not coming back and that Canada is building new partnerships elsewhere. Which yields one of the tidier paradoxes of the moment: Trump is trying to make the United States less dependent on its allies, and succeeding mainly in making his allies less dependent on the United States.

A philosophy of economics buried 250 years ago

The first historical detour belongs to mercantilism, the dominant economic worldview of the seventeenth and eighteenth centuries. Its assumptions map almost perfectly onto the current instinct: nations compete over a fixed pie; exports are good, imports suspicious; a trade surplus is a win, a deficit a loss.

Adam Smith’s The Wealth of Nations, in 1776, was in large part an intellectual assault on that very idea. Ricardo later extended the argument with comparative advantage: two countries can both benefit from trade even when one is more efficient at nearly everything.

1930: the retaliation nobody wanted

The Smoot-Hawley tariffs of 1930 are worth including, though not for the tired cliché that they “caused the Great Depression”; modern research does not support anything so tidy. What matters more is the retaliation dynamic they triggered. Other countries responded in kind, and the effect on trade flows, particularly on American exporters, was substantial. The logic on both sides was identical: we will protect our industry from you. The reply was inevitable: very well, we will protect ours from you. Nobody ends up with one protected economy. Everyone ends up with two poorer markets.

Which brings us to the essay’s real hinge. The United States could have treated 1945 Europe with the same zero-sum logic. Germany was defeated, Europe lay in ruins, and America was, by a wide margin, the world’s strongest industrial power.

Instead, something historically unusual happened. Marshall Plan aid was conditioned on European cooperation; the OEEC, founded in 1948, forced recently warring states to share information, coordinate economic policy and lower trade barriers. Europe grew rich. America did not grow poor as a result; if anything, the opposite. It gained wealthy markets, stable democracies, and political and military allies.

Against that legacy, current American trade policy looks less like a shift in direction and more like the slow unwinding of the insight that built postwar American power.

Europe’s most radical version of the same idea

The Schuman Declaration fits almost too neatly here. France and Germany had fought three wars in seventy-five years; under the old logic, French security meant German weakness. Schuman’s 1950 solution inverted that entirely: bind coal and steel, the two essential industrial resources of war, so tightly together that war becomes, in his famous phrase, “not merely unthinkable, but materially impossible.”

The cleverest idea behind European integration was never the euro, nor free movement, nor even the single market. It was this: France does not need to be safe because Germany is weak. France can be safe because Germany thrives within the same system as France. It is close to the perfect antithesis of zero-sum politics.

Enemies or vassals: the Soviet counter-example

Soviet security ran on the opposite model. Moscow could cooperate pragmatically when it suited it, but the structural flaw in its imperial system was that it never trusted voluntary allies. Eastern Europe’s “allies” were bound to the Soviet Union militarily, politically and economically, and when Hungary tried to leave in 1956, and Czechoslovakia in 1968, the tanks arrived both times. When Soviet coercive power finally collapsed in 1989-91, its “allies” did not try to save the system; they tried to escape it.

America built an alliance system that countries queued to join. Moscow built one that countries fled the moment it could no longer stop them.

For free subscribers: what follows traces how Putin’s own logic delivered him into dependency on Beijing, why the losing argument keeps winning elections regardless, and how the whole story loops back to that same Canadian border where the enemy isn’t.

Read more

Mika Horelli, Bryssel

Eurooppalaisena minua on alkanut harmittaa joka kerta, kun joudun kirjoittamaan Donald Trumpin tekemisistä. Ikävä totuus on kuitenkin se, että tässä vertaisriippuvuuksien maailmassa jokainen Yhdysvaltain presidentin päätös heijastuu myös meille Eurooppaan, olipa päätös kuinka paikallinen ja järjetön hyvänsä tai ehkä erityisesti juuri siitä syystä.

Trumpin hallinto määräsi 22. elokuuta 2026 voimaan 50 prosentin tullit noin 27,6 miljardin Kanadan dollarin arvosta kanadalaisia tuotteita. Ottawa keskeytti neuvottelut ja ilmoitti vastaavansa 8. syyskuuta samalla mitalla, dollarista dollariin ja tulliprosentista tulliprosenttiin. Vielä yksi kauppakiista, vielä yksi uutinen, joka vierähtää ohi iltapäivän aikana.

Paitsi että tämä kannattaa pysäyttää hetkeksi, koska kyse ei loppujen lopuksi ole tulleista. Kyse on paljon vanhemmasta ja kiinnostavammasta ilmiöstä: valtiot alkavat usein heikentää itseään juuri silloin, kun ne ryhtyvät mittaamaan valtaansa sillä, kuinka paljon ne pystyvät ottamaan muilta.

Tämä on vaikeampi väite esittää kuin “nationalismi häviää aina”, mutta se on myös paljon vaikeampi kumota.

Tullisota väärää vastustajaa vastaan

Kanada on lähes absurdin hyvä tapaustutkimus tälle argumentille, koska Yhdysvallat ja Kanada eivät ole tavallisia kauppakumppaneita. Vuosikymmenten aikana niiden talouksista on rakentunut järjestelmä, jossa energia-, auto-, metalli- ja maatalousketjut kulkevat rajan yli edestakaisin, usein useaan kertaan ennen kuin tuote on valmis. Maiden välinen tavara- ja palvelukauppa oli viime vuonna noin 872 miljardia dollaria. Kanada toimittaa Yhdysvaltoihin noin neljä miljoonaa barrelia öljyä päivässä sekä valtavia määriä alumiinia, potaskaa ja sähköä.

Ja siinä missä amerikkalaiset yritykset ja kuluttajat maksavat tästä riidasta laskun, joka juoksee miljardeissa dollareissa, presidentin oma huomio on suunnattu paikkaan, joka kuvaa koko ilmiötä paremmin kuin mikään talousanalyysi. Trump allekirjoitti 27. elokuuta määräyksen, jolla Lake Ontario nimetään Yhdysvaltain puolella uudelleen “Lake Americaksi”. Pääministeri Carney huomautti kylmästi, että järven nimi on yli 400 vuotta vanha ja vanhempi kuin kumpikaan valtio; Ontarion pääministeri Doug Ford lupasi, että kanadalaisille se on Lake Ontario “nyt ja aina”. Kun presidentti keskittyy voittamaan järven nimeämiskilpailun samalla kun hänen oma kauppapolitiikkansa nostaa amerikkalaisten kotitalouksien laskua miljardeilla dollareilla, on vaikea keksiä havainnollisempaa esimerkkiä siitä, miltä nollasummapolitiikka näyttää käytännössä: symbolinen voitto, todellinen tappio.

Trumpin ajattelussa keskinäisriippuvuudesta tulee kuitenkin itse ongelma. Jos Kanada myy jotakin Yhdysvalloille, Kanada on “voittanut” jotakin. Kauppavajeesta tulee pistetaulukko.

Tästä syntyy ensimmäinen kysymys: entä jos suurin strateginen omaisuus, jonka Yhdysvallat keräsi vuoden 1945 jälkeen, ei ollutkaan alue, tullit tai edes sotilaallinen voima, vaan yksinkertainen tosiasia, että niin monet vauraat maat halusivat olla sen liittolaisia?

Tästä näkökulmasta Kanada ei ole uhka kuriin laitettavaksi. Se on valtava, vakaa, vauras, demokraattinen, sotilaallisesti liittoutunut ja taloudellisesti integroitunut naapuri, juuri sellainen omaisuus, jota nollasummamieli ei osaa tunnistaa omaisuudeksi lainkaan; se näkee siinä vain hyväksikäytettävän heikkouden.

Ennustettava seuraus on, että Kanada on ryhtynyt tekemään täsmälleen sitä, mitä Washingtonin pitäisi vähiten toivoa: vähentämään riippuvuuttaan Yhdysvalloista.

Carney on sanonut suoraan, ettei vanhaan suhteeseen enää palata ja että Kanada rakentaa uusia kumppanuuksia muualle. Tästä syntyy yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista paradokseista: Trump yrittää tehdä Yhdysvalloista vähemmän riippuvaisen liittolaisistaan ja onnistuu lähinnä tekemään liittolaisensa vähemmän riippuvaisiksi Yhdysvalloista.

Filosofia, jonka taloustiede hautasi 250 vuotta sitten

Ensimmäinen historiallinen pysähdys kannattaa tehdä merkantilismissa, 1600- ja 1700-lukujen hallitsevassa talousajattelussa. Sen oletukset osuvat lähes täydellisesti nykyiseen intuitioon: kansakunnat kilpailevat rajallisesta kakusta; vienti on hyvä asia, tuonti epäilyttävä; kauppaylijäämä on voitto, alijäämä tappio.

Adam Smithin Kansojen varallisuus vuodelta 1776 oli suurelta osin älyllinen hyökkäys juuri tätä käsitystä vastaan. Ricardo vei argumentin myöhemmin pidemmälle suhteellisen edun teoriassa: kaksi maata voi molemmat hyötyä kaupasta, vaikka toinen olisi tehokkaampi lähes kaikessa.

1930: vastatoimi, jota kukaan ei halunnut

Vuoden 1930 Smoot–Hawley-tullit kannattaa ottaa mukaan, mutta ei sen kuluneen kliseen vuoksi, jonka mukaan ne “aiheuttivat suuren laman”; nykytutkimus ei tue näin yksinkertaista väitettä. Kiinnostavampaa on vastatoimien dynamiikka, jonka ne käynnistivät. Muut maat vastasivat samalla mitalla ja vaikutus kauppavirtoihin, erityisesti amerikkalaisiin viejiin, oli huomattava.

Logiikka molemmilla puolilla oli sama: suojelemme omaa teollisuuttamme teiltä. Johon vastaus oli väistämättä: hyvä on, me suojelemme omaamme teiltä. Kukaan ei päädy yhteen suojattuun talouteen. Kaikki päätyvät kahteen köyhempään markkinaan.

Tästä päästään varsinaiseen saranakohtaan. Yhdysvallat olisi voinut kohdella vuoden 1945 Eurooppaa samalla nollasummalogiikalla. Saksa oli voitettu, Eurooppa oli raunioina ja Amerikka oli selvästi maailman vahvin teollisuusvaltio.

Sen sijaan tapahtui jotain historiallisesti poikkeuksellista. Marshall-avun ehtona oli käytännössä eurooppalaisten yhteistyö; vuonna 1948 perustettu Euroopan taloudellisen yhteistyön järjestö, OEEC, pakotti äskettäin sotineet valtiot jakamaan tietoa, sovittamaan talouspolitiikkaansa yhteen ja purkamaan kaupan esteitä. Eurooppa vaurastui. Amerikka ei köyhtynyt tämän seurauksena; päinvastoin. Se sai vauraita markkinoita, vakaita demokratioita sekä poliittisia ja sotilaallisia liittolaisia.

Tätä perintöä vasten nykyinen amerikkalainen kauppapolitiikka näyttää vähemmän politiikan suunnanmuutokselta ja enemmän sen saman oivalluksen hitaalta purkamiselta, jonka varaan sodanjälkeinen amerikkalainen valta rakennettiin. Siis täydelliseltä vastakohdalta Trumpin “Make America Great Again” -sloganin väitteelle.

Euroopan radikaalein versio samasta ajatuksesta

Robert Schumanin julistus sopii tähän lähes liian täydellisesti. Ranska ja Saksa olivat sotineet kolmesti seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana; vanhan logiikan mukaan Ranskan turvallisuus tarkoitti Saksan heikkoutta. Schumanin ratkaisu vuonna 1950 käänsi tämän täysin: hiili ja teräs, sodankäynnin kaksi keskeistä teollista resurssia, sidotaan niin tiukasti yhteen, että sodasta tulee hänen kuuluisan ilmauksensa mukaan “not merely unthinkable, but materially impossible”.

Julistus ehdotti Ranskan ja Saksan hiili- ja terästuotannon asettamista yhteisen ylikansallisen korkean viranomaisen alaisuuteen; ratkaisu oli avoin myös muille Euroopan maille. Tästä syntyi vuonna 1951 Pariisin sopimuksella Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (EHTY), johon Ranskan ja Länsi-Saksan lisäksi liittyivät Italia sekä Benelux-maat ja joka aloitti toimintansa 1952. EHTY:tä pidetään nykyisen Euroopan unionin ensimmäisenä konkreettisena edeltäjänä.

Euroopan yhdentymisen nerokkain idea ei koskaan ollut euro, vapaa liikkuvuus tai edes sisämarkkinat. Se oli tämä: Ranskan ei tarvitse olla turvassa siksi, että Saksa on heikko. Ranska voi olla turvassa siksi, että Saksa menestyy samassa järjestelmässä kuin Ranska. Se on lähes täydellinen antiteesi nollasummapolitiikalle.

Vihollisia vai vasalleja: Neuvostoliiton vastaesimerkki

Neuvostoliiton turvallisuus toimi päinvastaisella mallilla. Moskova osasi kyllä pragmaattista yhteistyötä silloin, kun siitä oli sille hyötyä, mutta sen imperiaalisen järjestelmän perusongelma oli se, ettei se koskaan luottanut vapaaehtoisiin liittolaisiin. Itä-Euroopan “liittolaiset” sidottiin Neuvostoliittoon sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti, ja kun Unkari yritti irrottautua 1956 ja Tšekkoslovakia 1968, panssarivaunut saapuivat molemmilla kerroilla. Kun Neuvostoliiton kyky pakottaa liittolaisuuksiin lopulta romahti 1989–91, sen “liittolaiset” eivät yrittäneet pelastaa järjestelmää; ne pyrkivät siitä eroon.

Amerikka rakensi liittolaisjärjestelmän, johon maat jonottivat päästäkseen. Moskova rakensi sellaisen, josta maat pakenivat heti, kun se ei enää pystynyt pysäyttämään niitä.

Ilmaistilaajille: tästä eteenpäin essee kertoo, miten Putin ajautui pakenemaan omaa logiikkaansa Kiinan syliin, miksi häviävä argumentti voittaa silti vaaleja yhä uudelleen, ja miten koko tarina kiertyy lopulta takaisin sille samalle Kanadan rajalle, jolla ei ole vihollista.

Read more

Mika Horelli, Bryssel

Muutaman sekunnin videon pätkä Hanoin kiitotieltä toukokuussa 2025 ehti hetkeksi diplomaattiseksi kuriositeetiksi: koholla oleva käsi, lentokoneen ovi, silmänräpäys näkyvää kitkaa valtionpäämiehen ja hänen vaimonsa välillä.

Tunneissa se oli purettu, vitsailtu ja selitetty kahden mantereen lehdistöosastoilla. Se ei oikeastaan kerro Macronien avioliitosta mitään luotettavaa; yksittäinen ele, irti kontekstista, ei ole todiste mistään muusta kuin siitä, että maailman tarkkailluimmillakin pariskunnilla on edelleen yksityiselämä, joka silloin tällöin vuotaa julkisuuteen.

Video on kuitenkin hyödyllinen toisesta syystä. Se muistuttaa vahingossa jostakin, mikä unohtuu helposti, kun kirjoitetaan vallasta: institutionaalinen valta ja yksityinen valta eivät ole samaa valuuttaa, eivätkä ne aina virtaa samaan suuntaan.

Oletamme lähes refleksinomaisesti, että presidentin valta säteilee ulospäin avioliiton keskiöstä siinä missä hallituksen kokoushuoneestakin. Totuus on useissa hyvin dokumentoiduissa tapauksissa päinvastainen.

Lincoln ja Churchill: temperamentti vai kontrolli?

Otetaan esimerkiksi Abraham ja Mary Todd Lincoln. Historioitsija Michael Burlingame käytti kolme vuosikymmentä koota aikalaistodistuksia avioliitosta, jossa Mary Lincoln käyttäytyi useiden riippumattomien lähteiden mukaan fyysisesti aggressiivisesti miestään, lapsiaan ja palvelusväkeä kohtaan; yksi usein siteerattu tapaus kertoo hänen heittäneen kuumaa kahvia presidentin päälle.

Lincoln, mies, jonka julkinen retoriikka pystyi muokkaamaan sodassa olevaa kansakuntaa, omaksui kotona hänet tunteneiden mukaan väistelevän strategian. Mistään yksittäisestä presidentillisestä päätöksestä ei voi vetää suoraa yhteyttä avioliiton lämpötilaan.

Winston ja Clementine Churchill tarjoavat hyödyllisen vastakohdan, koska houkutus on niputtaa jokainen myrskyisä poliittinen avioliitto samaan kategoriaan. Heidän riitansa olivat todellisia; Clementinen kerrotaan kerran heittäneen pinaattilautasen miestään kohti. Ohi meni.

Mutta temperamenttisuus ei ole sama asia kuin kontrolli, ja Clementinen merkitys on toinen. Hän oli yksi harvoista, jotka uskalsivat sanoa Churchillille suoraan, että tämän töykeys, sarkasmi ja määräilevyys alaisia kohtaan olivat muuttumassa riskiksi; vuonna 1940 hän varoitti tästä kirjeitse. Churchill kuunteli.

Tässä avioliitossa vaikea temperamentti saattoi tehdä hallituksen päämiehestä toimintakykyisemmän, ei vähemmän; Clementine pystyi tekemään sen, mihin ministerit eivät kyenneet: pysäyttämään hänet.

Wilson ja Reagan: portinvartijat ja astrologit

Woodrow ja Edith Wilson vievät asian vaikeampaan maastoon. Wilsonin lokakuun 1919 aivohalvauksen jälkeen Edith Wilsonista tuli käytännössä presidentin portinvartija: hän päätti, mitkä asiakirjat ja ketkä ihmiset pääsivät hänen luokseen ja milloin.

Hän vakuutti aina, ettei tehnyt itse poliittisia päätöksiä. Mutta ero on lähes merkityksetön, koska sen päättäminen, mikä on tarpeeksi tärkeää päätyäkseen valtionpäämiehelle, on itsessään poliittista valtaa, jota kukaan ei ole valinnut ja jota mikään instituutio ei säätele.

Ronald ja Nancy Reagan vievät kuvion vielä pidemmälle. Vuoden 1981 murhayrityksen jälkeen Nancy Reagan alkoi konsultoida astrologi Joan Quigleytä presidentin turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä, ja Valkoisen talon aikataulua muutettiin sen mukaisesti.

Esikuntapäällikkö Donald Regan väitti myöhemmin, että käytännössä lähes kaikki presidentin merkittävät liikkeet tarkistettiin astrologisesti; Nancy Reagan myönsi vaikuttaneensa aikatauluihin, mutta kiisti, että itse politiikkaa olisi muotoiltu sen perusteella. Kummalla tavalla tahansa, vailla julkista vastuuvelvollisuutta syntynyt yksityinen arvio rakennettiin hiljaa osaksi presidentin instituution koneistoa.

Mikään tästä ei todista mitään yksittäisestä tämän päivän avioliitosta, ei myöskään sitä, joka näkyi hetken Hanoin kiitotiellä. Se, mitä nämä esimerkit tekevät, on laajentaa kysymystä muotoon, joka on paljon kiinnostavampi kuin “keitä johtajia puoliso on lyönyt”: mitä valtiolle tapahtuu, kun maan yksittäisen vallan haltijan voi kontrolloida, pelotella tai horjuttaa yksi ainoa ihminen, jolla on rajoittamaton pääsy hänen arkeensa.

Ennakoimisen politiikka

Autoritaarisia järjestelmiä tutkivilla poliittisilla tieteentekijöillä on nimi tehokkaimmalle kontrollin muodolle, eikä se ole jatkuviin käskyihin perustuva.

Sitä voisi kutsua ennakoimisen politiikaksi. Väestön ei tarvitse saada tietää, mikä provosoi vallanpitäjää, jos se on jo oppinut ennakoimaan sen; sensuurista tulee itsesensuuria, ja itse käsky käy tarpeettomaksi. Autoritaarisuuden tutkijat puhuvat myös pre-emptive obedience -ilmiöstä eli ennakoivasta tottelevaisuudesta: ihmiset tekevät kysymättä, minkä kuvittelevat vallanpitäjän haluavan.

Sama mekanismi, siirrettynä palatsista kotiin, tarjoaa epämukavan sillan yksityiselämään. Mitä tapahtuu, kun kodista tulee oma pieni autoritaarinen järjestelmänsä?

Kun kodista tulee valtio

Pahimmillaan seuraus on tämä: puoliso, joka joutuu elämään jatkuvassa pelossa toisen aggressiivisista reaktioista, olivatpa ne sitten verbaalisia tai fyysisiä, päätyy tilanteeseen, jossa kaikki päätökset alistuvat tälle ääneen lausumattomalle pelolle. Se ei jää rajatuksi yksittäisiin kohtaamisiin, vaan voi kasvaa niin merkittäväksi, että se ulottuu koko elämään: työhön, talouteen, ystävyyssuhteisiin, siihen, mitä uskaltaa haaveilla tulevasta.

On olemassa erikoinen vallan laji, joka toimii parhaiten silloin, kun sitä ei koskaan käytetä lainkaan. Kun ihminen on oppinut, mikä saattaisi provosoida toista, hän alkaa hiljalleen hallita itseään. Kenenkään ei tarvitse sanoa, mitkä aiheet ovat vaarallisia, mitkä ystävyyssuhteet aiheuttavat harmia tai mikä täysin viaton huomautus saattaa pilata illan. Oppii lukemaan säätä ja pukeutumaan sen mukaan, ennen kuin kukaan muu huoneessa on edes huomannut taivaan värin muuttuneen.

Pelon matematiikka

Tätä mekanismia kutsutaan nykyään yleisesti pakottavaksi kontrolliksi, coercive controliksi: ei yksittäistä dramaattista tekoa, vaan vähittäistä kaventumista, jossa ihminen alkaa järjestää omia valintojaan toisen ennakoidun reaktion ympärille.

Mitä voin sanoa? Kenet voin tavata? Mihin aikaan minun pitäisi olla kotona? Kannattaako tästä edes mainita, kun ottaa huomioon, mitä se saattaisi maksaa?

Erottava tekijä ei ole ristiriita sinänsä. Tavallisissa, vaikeissakin suhteissa syntyy riitoja, joissa molemmat osapuolet ovat ajoittain yksinkertaisesti vihaisia toisiaan kohtaan. Pakottavasti kontrolloivassa suhteessa toinen alkaa kantaa myös toisen vihan taakkaa oman lisäksi: jos hoidan tämän oikein, hän ei räjähdä.

Tähän vaadittava valppaus ei ole ajoittaista vaan jatkuvaa, ja se uuvuttaa syistä, joilla on vähän tekemistä minkään yksittäisen konfliktin kanssa: äänensävyn, ilmeen ja mielialan lukemisesta varhaisten varoitusmerkkien toivossa tulee taustatyötä, joka syö keskittymiskykyä, spontaaniutta ja lopulta luottamusta omaan arviointikykyyn.

Yksittäinen raivokohtaus tai jopa yksittäinen fyysinen teko ei myöskään kerro koko suhteen rakenteesta. Luotettavampi merkki on hiljaisempi: se, että toisen mahdollisesta reaktiosta on tullut oman päätöksenteon keskeinen tekijä. Kun huomaa kysyvänsä jatkuvasti mielessään, miten teen tämän niin, ettei hän suutu, suhteen valtasuhde on jo muuttunut, oli julkinen kuva mikä tahansa.

Rakkaus ei kumoa mitään

Ja ehkä vaikeinta selittää kenellekään, joka ei ole elänyt sitä, on se, ettei mikään tästä kumoa rakkautta. On täysin mahdollista nähdä toisen hyvät puolet, viettää pitkiä, aidosti onnellisia jaksoja yhdessä ja silti järjestää elämäänsä pelon ympärille. Juuri näiden kahden rinnakkaisuus, ei kumpikaan yksinään, tekee kuvion tunnistamisesta sisältä käsin niin vaikeaa.

Mikään tässä ei ratkaise mitään Macroneista, eikä sitä pidä lukea sellaisena yrityksenä. Se, minkä muutaman sekunnin video kiitotieltä todella paljastaa, on se, kuinka vähän lopulta tiedämme niiden ihmisten yksityisestä valtatasapainosta, joiden julkista valtaa analysoimme loputtomasti ja täydellä varmuudella.

Lupa omassa päässä

Täydellisin kontrollin muoto ei ole se, että joku kertoo, mitä et saa tehdä. Se on se, että kauan sen jälkeen, kun kukaan ei enää kerro mitään, kysyt yhä hänen lupaansa omassa päässäsi.

By Mika Horelli, Brussels

A few seconds of video, filmed on a tarmac in Hanoi in May 2025, briefly became a diplomatic curiosity: a hand raised, a door, a moment of visible friction between a head of state and his wife.

Within hours, press offices on two continents dissected, mocked, and explained it away. It tells us almost nothing reliable about the Macrons’ marriage; a single gesture, stripped of context, is not evidence of anything except that even the most scrutinised couples in the world still have private lives that occasionally leak into public view.

We assume, almost by reflex, that a president’s power radiates outward from the centre of a marriage as much as it does from a cabinet room. The truth, in several well-documented cases, is closer to the reverse.

Lincoln and Churchill: temperament or control?

Consider Abraham and Mary Todd Lincoln. The historian Michael Burlingame spent three decades assembling contemporary testimony describing a marriage in which Mary Lincoln was, by multiple independent accounts, physically volatile towards her husband, their children and household staff; one frequently cited episode has her throwing hot coffee at the president.

Lincoln, a man whose public rhetoric could reshape a nation at war, is described by those who knew the household as having adopted, at home, a strategy of avoidance. It is impossible to draw a straight line from any specific presidential decision to the temperature of that marriage. What is easier to infer is the cost: a considerable share of Lincoln’s private energy was spent managing a domestic environment rather than being available for anything else.

Winston and Clementine Churchill offer a useful contrast, because the temptation is to lump every stormy political marriage into the same category. Their rows were real; Clementine is said to have once thrown a plate of spinach at her husband, missing.

But volatility is not the same as control, and Clementine’s significance lies elsewhere. She was among the very few people willing to tell Churchill, to his face, that his rudeness, sarcasm and high-handedness towards subordinates were becoming a liability; in 1940 she wrote to warn him of exactly this. He listened.

In that marriage, a difficult temperament may have made a head of government more functional, not less, because Clementine could do something his ministers could not: stop him.

Wilson and Reagan: gatekeepers and astrologers

Woodrow and Edith Wilson move the argument into more troubling territory. After Wilson’s stroke in October 1919, Edith Wilson became, in practice, the gatekeeper of the presidency: she decided which documents and which people reached him, and when.

She always insisted she made no policy decisions herself. But the distinction is close to meaningless, because deciding what counts as important enough to reach the head of state is itself a form of political power, exercised by someone nobody elected and no institution was designed to regulate.

Ronald and Nancy Reagan push the pattern further still. After the 1981 assassination attempt, Nancy Reagan began consulting the astrologer Joan Quigley on questions of the president’s safety, and the White House schedule was adjusted accordingly.

Chief of Staff Donald Regan later claimed that virtually every significant presidential movement was checked against astrological guidance; Nancy Reagan acknowledged influencing the schedule while denying that policy itself was shaped by it. Either way, an unelected private judgement, arrived at through means with no public accountability, was quietly built into the machinery of the presidency.

None of this proves anything about any single marriage today, including the one briefly visible on a tarmac in Hanoi. What it does is widen the question worth asking, from “which leaders have been struck by their spouses” to something more consequential: what happens to a state when the single most powerful person in a country can be controlled, frightened or destabilised by the one person with unrestricted daily access to him.

The politics of anticipation

Political scientists studying authoritarian systems have a name for the most efficient form of control, and it is not the one built on constant orders.

It might be called the politics of anticipation. A population does not need to be told what will provoke the ruler if it has already learned to predict it; censorship becomes self-censorship, and the command itself becomes unnecessary.

Scholars of authoritarianism also describe pre-emptive obedience: people doing, unprompted, what they imagine the person in power would want.

The same mechanism, transposed, offers an uncomfortable bridge from the palace to the private house. What happens when a home becomes a small authoritarian system of its own?

When the home becomes a state

At its worst, the outcome is this: a spouse who must live in constant fear of the other’s aggressive reactions, whether verbal or physical, ends up in a situation where every decision becomes subordinate to that unspoken fear.

It rarely stays confined to individual encounters; it can grow significant enough to reach into the whole of life, into work, finances, friendships, even what one allows oneself to hope for.

There is a peculiar kind of power that works best when it is not exercised at all. Once people have learned what might provoke another, they begin, quietly, to govern themselves. Nobody has to say which subjects are dangerous, which friendships cause trouble, which entirely innocent remark might ruin an evening. You learn the weather, and you dress for it before anyone else in the room has noticed the sky.

The arithmetic of fear

This is the mechanism now generally described as coercive control: not a single dramatic act, but a gradual narrowing, in which one person begins organising their own choices around the anticipated reaction of another. What can I say? Who can I see? What time should I be home? Is it worth mentioning this at all, given what it might cost? None of these questions, taken alone, look like evidence of anything. Coffee gets made, dinners happen, holidays are booked. It is the accumulation that matters, not any single instance; thousands of small concessions, none of them dramatic enough to name, add up to a life substantially authored by someone else.

The distinguishing feature is not conflict itself. Ordinary difficult relationships produce arguments in which both people are, at various points, simply angry with each other. In a coercively controlling relationship, one person begins carrying the emotional weight of the other’s anger as well as their own; if I manage this correctly, he will not explode. The vigilance this requires is constant rather than episodic, and it is exhausting for reasons that have little to do with any specific confrontation: reading tone, expression and mood in search of early warning becomes a background occupation, one that erodes concentration, spontaneity and eventually a person’s trust in their own judgement.

Nor does a single outburst, or even a single physical act, describe the whole architecture of a relationship. The more reliable indicator is quieter: that another person’s possible reaction has become the central variable in one’s own decision-making. Once a person notices they are constantly asking, internally, how do I do this so that he will not be angry, the balance of power in that relationship has already shifted, whatever the paperwork or the public appearance suggests.

Love cancels nothing

And perhaps the hardest part to explain to anyone who hasn’t lived it is that none of this cancels out love. It is entirely possible to see the good in someone, to have long, genuinely happy stretches together, and still be organising one’s life around fear. The coexistence of the two, rather than either alone, makes the pattern so hard to name from the inside.

None of this settles anything about the Macrons, and it should not be read as an attempt to. What a few seconds of tarmac footage really exposes is how little we actually know about the private balance of power in the lives of people whose public power we analyse endlessly, forensically, and with total confidence.

The most complete form of control is not when someone tells you what you cannot do. It is when, long after they have stopped telling you anything at all, you still ask their permission in your head.

Mika Horelli, Brussels

I recently read Mary Trump’s book about her uncle. Mary Trump trained as a clinical psychologist, which is precisely what makes the book interesting in a way political pamphlets rarely are: she does not write as an opponent but as a professional who knows her subject both as family and as a specialist. It is a cold read, not because it reveals anything shocking, but because it traces, with the precision of a case study and the intimacy of a relative, how one family produced a man Americans have now elected president twice.

Mary Trump warned about this outcome at the time. She knew her uncle, and her dread was not political but personal: she understood where boundless grievance and unresolved fragility, combined with power, tend to lead.

Here it is customary to invoke the so-called Goldwater Rule, under which mental health professionals do not diagnose people they have not personally examined. The rule is sound and well justified. But it is telling that Trump’s case has produced an unusually large number of exceptions. When the picture of a person’s thinking and conduct, conveyed through public behaviour, becomes alarming enough, the profession breaks its own rule. That, in itself, is a kind of measurement.

Putin’s family secret

But Trump is only one case within a broader, more disturbing phenomenon. Take a second example, arriving at the same destination by an entirely different route: Vladimir Putin. He has not been elected in any meaningful sense. He has removed his rivals systematically, by sidelining them, having them killed, or driving them into exile. In Putin’s Russia, the term “assisted suicide” has taken on an entirely new meaning.

The bubble he inhabits is a story in itself: a circle of aides who tell him only what pleases him and reinforces his delusions. And then there is the one detail that may be the most revealing of all: his family is a state secret. Alleged daughters under different names, rumours of sons growing up in Switzerland. Nothing certain, nothing provable by journalistic means, and that total absence of transparency is itself the message.

History’s recurring pattern

Trump and Putin, though, are merely today’s faces of an old pattern, and history offers more illustration than we need. In imperial Rome, Caligula and Nero were not aberrations but an almost structural consequence of a system in which absolute power was constrained by nothing beyond the Senate’s nominal consent and, eventually, assassination.

Twenty centuries later, the same pattern recurred at industrial scale. Stalin’s paranoia grew steadily less governable over the decades, and those around him learned to survive by telling him precisely what he wanted to hear, the very echo-chamber dynamic that now surrounds Putin.

The Soviet system had no mechanism to correct course short of the leader’s death. Hitler, by contrast, rose to power from inside a democratic system, through lawful means, and Germany’s institutions, its judiciary, its army, its civil service, proved unable or unwilling to stop him until it was too late. That may be the most frightening example of all, because it shows that democratic origins offer no protection whatsoever once institutions give way.

In the history of post-colonial Africa, Idi Amin in Uganda and Mobutu Sese Seko in Congo (then Zaire) show the same pattern on a smaller, more personal scale: weak, newly independent institutions unable to resist the arbitrary rule of a single, increasingly erratic leader, with both countries paying for it in decades of lost development.

In Europe, Romania’s Nicolae Ceaușescu offers an almost cartoonish example of how personality cults and total detachment from reality can advance hand in hand: he believed to the very end in his people’s love, just as it turned against him for good.

And North Korea shows what happens when this entire dynamic is institutionalised as hereditary: three generations of one family, each more isolated and harder to challenge than the last.

What these examples share is not merely that an unstable individual ended up in power. It is that in every case there were moments, often recurring moments, when institutions could have intervened but either could not or would not. The question that interests me is not that such leaders have existed. That would be trivial. The question is why systems supposedly designed to select the best available minds to govern societies for their own good keep selecting the opposite, and why correction mechanisms fail so systematically at precisely the moment they are needed most.

This is the design flaw in the human species I wanted to write about: we simply do not have a working mechanism to prevent this from recurring. It repeats, and repeats, and repeats.

The nuclear age

And now, unlike at any earlier point in history, we have nuclear weapons. When a sufficiently unstable leader sits atop a country with a significant nuclear arsenal, and these leaders are often ageing men acutely aware of their own limits and mortality, the question stops being academic.

It becomes a question of when someone decides that if he is going to die, everyone else may as well die with him. History has never lacked mad leaders, but few of them have had at their disposal an arsenal sufficient to destroy the entire world. That difference matters, and it is why this is worth writing about now, not merely as a historical curiosity.

An earlier, pre-nuclear example of this same instinct already exists. As German troops retreated from Paris in August 1944, Hitler ordered the city’s military governor, General Dietrich von Choltitz, to destroy it: the bridges and landmark buildings, including Notre-Dame and the Eiffel Tower, had reportedly already been rigged with explosives.

Paris survived only because von Choltitz refused to give the detonation order and surrendered the city to the Allies intact. Half a year later, in March 1945, with Germany’s own defeat certain, Hitler issued the so-called Nero Decree, ordering the destruction of what remained of Germany’s own infrastructure, not the enemy’s, but his own people’s.

The justification was that the German people had proven unworthy of survival; if he was doomed, the whole country might as well go down with him. The order was largely never carried out, because Armaments Minister Albert Speer quietly stalled and sabotaged its implementation rather than openly refusing. The same logic that produced the Nero Decree without nuclear weapons is now available to leaders who have them.

Finland’s experience

On this question I have a personal vantage point, one that comes from my own country. Let me say clearly at the outset that I have no intention of placing Urho Kekkonen in the same category as the despots above, nor would that be fair.

Kekkonen was compelled, largely for foreign-policy reasons, to exercise considerable personal power that bypassed parliament because Finland had to meet Soviet expectations. It was a small country’s survival strategy, not an outburst of personal lust for power.

In Finland, President Urho Kekkonen governed for an unprecedentedly long time and with unprecedented strength. He effectively sidelined part of parliamentary democracy, and toward the end, when he was clearly no longer capable of carrying out his duties, power increasingly drained into his inner circle.

What comes next is the more interesting part. Kekkonen’s successor, Mauno Koivisto, began systematically dismantling the power that had accumulated excessively in one person’s hands. The president’s constitutional powers were reduced to largely ceremonial ones, except for foreign policy, where the president still plays a significant role alongside the government.

This, to my mind, is the point that deserves attention: Finland recognised that power had become too concentrated, and it corrected that. Not through revolution, not through crisis, but through an institutional decision, precisely what never happened in Weimar Germany or the Soviet system.

Why is this possible in a small Nordic country but not in most other places, where power has slipped far more badly from anyone’s grasp? Why are systems that produce disordered heads of state so incapable of correcting themselves? It seems that the worse a situation becomes, the more forcefully those in power try to concentrate even more of it in their own hands, exactly when democracy ought to be working in the opposite direction: honouring institutions rather than the individuals who happen to occupy them at any given moment.

Hungary and Poland: correction is not easy

A similar corrective movement is underway in Hungary. In April 2026, Viktor Orbán’s sixteen-year rule, which had grown steadily more authoritarian, ended at the ballot box, when Péter Magyar’s Tisza party won a landslide and secured a two-thirds majority in parliament. Orbán, who had himself described his own governance as “illiberal,” conceded defeat, and Magyar promised to bring Hungary back into the European Union’s judicial system.

But one should not imagine that correction is easy, even where the will for it exists. Poland is instructive here. Donald Tusk’s government promised as early as 2023 to dismantle the judicial reforms enacted by its predecessor, the Law and Justice party, and restore judicial independence.

Three years on, the reform remains stuck: first President Andrzej Duda, and now his successor Karol Nawrocki, both aligned with Law and Justice, have used their veto power to block the legislation, and the government lacks the three-fifths majority in parliament required to overturn it.

The Polish case reminds us that winning an election is not the same as achieving correction. Institutions built to slow down the exercise of power slow down its dismantling just as effectively, which is by design and a sign of a healthy system. Still, it also means that Koivisto moments are rare precisely because they demand both the will and sufficient power to see them through.

An open question

Let me return, then, to the question I started with. Why do we lack a working mechanism to prevent harmful, unstable, or outright disordered individuals from becoming heads of state? Why does history, from the Roman emperors to Hitler, from Stalin to Ceaușescu, from Amin to North Korea’s dynasty, repeat this pattern endlessly, despite our having more information, more institutions and more accumulated experience than ever before?

I do not believe the answer is simple or comforting. Perhaps it has to do with the fact that democratic systems reward, in the short term, precisely those traits- charisma, ruthlessness, the ability to speak directly to people’s fears and grievances- that prove destructive in the long term. Authoritarian systems, meanwhile, do not even attempt to select the best; they select whoever can hold power, which is a different matter entirely from the capacity to use it wisely. In neither case does the selection mechanism optimise for what we actually need.

Finland’s example, and Koivisto’s, does offer grounds for cautious hope: correction is possible, given the will to recognise the problem and the institutional courage to dismantle it before it is too late. The question that remains open for the world’s major powers right now is whether we still have time to wait for such a Koivisto moment, or whether, in a world of nuclear arsenals and ageing leaders acutely conscious of their own limits, that window is already open dangerously narrow.

Mika Horelli, Bryssel

Luin äskettäin Mary Trumpin kirjan sedästään. Mary Trump on koulutukseltaan kliininen psykologi, ja juuri se tekee kirjasta kiinnostavan tavalla, jolla poliittiset pamfletit harvoin ovat: hän ei kirjoita vastustajana vaan ammattilaisena, joka tuntee kohteensa sekä sukulaisena että alansa asiantuntijana.

Se on kylmää luettavaa. Ei siksi, että se paljastaisi jotain shokeeraavaa, vaan siksi, että se kertoo kehityskaaren tarkkuudella ja sukulaisen läheisyydellä, miten yksi perhe tuotti miehen, jonka amerikkalaiset ovat nyt toista kertaa valinneet presidentikseen.

Mary Trump varoitti aikanaan tästä valinnasta. Hän tunsi setänsä, ja hänen kauhunsa ei ollut poliittista vaan henkilökohtaista: hän tiesi, mihin rajattomat kaunat ja korjaamaton haavoittuvuus yhdistettynä valtaan voivat johtaa.

Minua vähän hävettää, että joudun minäkin kirjoittamaan Donald Trumpista. Vastuullisen journalismin pitäisi periaatteessa välttää tällaisten populistien julkisuuden ruokkimista. Mutta mekaniikka on se, mikä se on: häntä ei voi sivuuttaa, koska hänestä on tullut yksi maailman käsitellyimmistä ihmisistä, halusi sitä tai ei.

Tässä kohtaa on tapana muistuttaa niin sanotusta Goldwaterin säännöstä, jonka mukaan mielenterveysammattilaiset eivät anna diagnooseja ihmisistä, joita he eivät ole itse tutkineet. Sääntö on hyvä ja perusteltu. Mutta on kiinnostavaa, että juuri Trumpin kohdalla siitä on tehty poikkeuksellisen paljon poikkeuksia. Kun hänen julkisen käytöksensä kautta välittyvä kuva ajattelusta ja toiminnasta on riittävän hälyttävä, ammattikunta rikkoo omaa sääntöään. Se itsessään on jo jonkinlainen mittari.

Putinin perhesalaisuus

Mutta Trump on vain yksi tapaus laajemmasta ja häiritsevämmästä ilmiöstä. Otetaan toinen esimerkki, täysin erilainen reitti samaan lopputulokseen: Vladimir Putin. Häntä ei ole valittu virkaansa missään laillisessa mielessä. Hän on poistanut kilpailijansa järjestelmällisesti joko syrjäyttämällä, tapattamalla tai ajamalla maanpakoon. Putinin Venäjällä käsite “avustettu itsemurha” on saanut kokonaan uuden merkityksen.

Se, missä kuplassa hän elää, on jo itsessään oma tarinansa: avustajapiiri, joka kertoo vain sitä, mikä miellyttää ja tukee hänen harhojaan. Ja sitten se yksi yksityiskohta, joka kertoo ehkä eniten: hänen perheensä on valtiosalaisuus. Väitettyjä tyttäriä eri nimillä, huhuja pojista, jotka kasvavat Sveitsissä. Ei mitään varmaa, ei mitään todistettavaa journalistisin keinoin ja juuri se läpinäkyvyyden totaalinen puute on itsessään puhuu paljon.

Historian toistuva kaava

Trump ja Putin ovat kuitenkin vain nykyisyyden kasvot vanhalle kuviolle, ja historia tarjoaa kuvitusta enemmän kuin tarvitsemme, niin demokratioiden kuin autokratioidenkin olosuhteissa.

Rooman keisarikunnassa Caligula ja Nero eivät olleet mitään poikkeuksia, vaan lähes rakenteellinen seuraus järjestelmästä, jossa absoluuttista valtaa ei rajoittanut mikään muu kuin senaatin näennäinen suostumus ja lopulta salamurha.

Kaksikymmentä vuosisataa myöhemmin sama kuvio toistui teollistuneen tehokkuuden mittakaavassa. Josif Stalinin vainoharhaisuus kasvoi vuosikymmenten mittaan yhä hallitsemattomammaksi, ja hänen lähipiirinsä oppi selviytymään kertomalla hänelle juuri sitä, mitä hän halusi kuulla — täsmälleen sama kaikukammiodynamiikka, joka nyt ympäröi Putinia. Neuvostojärjestelmässä ei ollut mekanismia, joka olisi voinut korjata suuntaa ilman johtajan kuolemaa.

Adolf Hitler puolestaan nousi valtaan demokraattisen järjestelmän sisältä laillisin keinoin, ja Saksan instituutiot — oikeuslaitos, armeija, virkamiehistö — osoittautuivat kykenemättömiksi tai haluttomiksi pysäyttämään häntä, kunnes oli jo myöhäistä.

Se on ehkä kaikkein pelottavin esimerkki, koska se osoittaa, ettei demokraattinen prosessi itsessään suojaa mitään, jos instituutiot antavat periksi.

Afrikan dekolonisaation jälkeisessä historiassa Idi Amin Ugandassa ja Mobutu Sese Seko Kongossa (silloisessa Zairessa) osoittavat saman kaavan pienemmässä ja henkilökohtaisemmassa mittakaavassa: heikot, vasta itsenäistyneet instituutiot eivät kyenneet vastustamaan yksittäisen, yhä oikukkaammaksi muuttuvan johtajan mielivaltaa, ja kumpikin maa maksoi siitä vuosikymmenten kehityksellä.

Euroopassa Romanian Nicolae Ceaușescu tarjosi lähes karikatyyrisen esimerkin siitä, miten henkilökultti ja täydellinen eristäytyminen todellisuudesta voivat edetä käsi kädessä: hän ilmeisesti uskoi loppuun asti kansansa rakkauteen senkin jälkeen, kun se oli kääntynyt lopullisesti häntä vastaan.

Ja Pohjois-Korea näyttää, mitä tapahtuu, kun koko tämä dynamiikka institutionalisoidaan periytyväksi: kolme sukupolvea samaa perhettä, kukin edellistä eristyneempi ja vaikeampi haastaa.

Yhteinen piirre näissä esimerkeissä ei ole vain se, että valtaan on päätynyt epävakaa yksilö. Se on se, että jokaisessa tapauksessa oli olemassa hetkiä — usein toistuvia hetkiä — jolloin instituutiot olisivat voineet puuttua asiaan, mutta eivät joko kyenneet tai halunneet. Kysymys, joka minua kiinnostaa, ei ole se, että tällaisia johtajia on ollut. Se olisi triviaalia.

Kysymys on se, miksi järjestelmät, niin demokraattiset kuin pienten eliittien hallitsemat, joiden pitäisi valikoida parhaat käytettävissä olevat aivot johtamaan yhteiskuntia niiden omaksi parhaaksi, päätyvät toistuvasti valikoimaan päinvastaista, ja miksi korjausmekanismit pettävät niin systemaattisesti juuri silloin, kun niitä eniten tarvittaisiin.

Ydinaseiden aikakausi

Ja nyt, toisin kuin missään aiemmassa vaiheessa historiassa, meillä on ydinaseita.

Kun tarpeeksi hullu johtaja istuu maassa, jolla on merkittävä ydinasearsenaali — ja usein nämä johtajat ovat vanhenevia miehiä, jotka tiedostavat oman rajallisuutensa ja kuolevaisuutensa — kysymys ei ole enää pelkästään akateeminen.

Se on kysymys siitä, milloin joku päättää, että jos minä kuolen, kuolkoon kaikki muutkin samalla.

Historiassa on ollut hulluja johtajia riittämiin, mutta harvalla heistä on ollut käytössään koko maailman tuhoamiseen riittävä asearsenaali. Se on erittäin olennainen syy, miksi tästä kannattaa kirjoittaa juuri nyt eikä vain historiallisena kuriositeettina.

Tästä samasta kuolemanhalusta on jo aiempi esimerkki ydinaseita edeltäneeltä ajalta. Kun saksalaiset joukot vetäytyivät Pariisista elokuussa 1944, Hitler antoi kaupungin sotilaskuvernöörille, kenraali Dietrich von Choltitzille, käskyn tuhota koko kaupungin: sillat, Notre-Damen ja Eiffel-tornin kaltaiset merkkirakennukset oli tiettävästi jo ladattu räjähteillä. Pariisi säästyi vain siksi, että von Choltitz kieltäytyi antamasta laukaisukäskyä ja luovutti kaupungin liittoutuneille ehjänä.

Puoli vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1945, kun Saksan oma tappio oli selvä, Hitler antoi niin sanotun Nero-käskyn, jolla määrättiin tuhottavaksi koko Saksan jäljellä oleva infrastruktuuri — siis ei vihollisen vaan oman kansan.

Käsky jäi suurelta osin toteuttamatta, koska asearsenaaliministeri Albert Speer vitkutteli ja sabotoi sen täytäntöönpanoa vetoamatta suoraan vastustukseensa. Sama logiikka, joka johti Nero-käskyyn ilman ydinaseita, on nyt käytettävissä johtajille, joilla niitä on.

Suomen kokemus

Tähän kysymykseen minulla on henkilökohtainen näkökulma, joka tulee Suomesta. Sanon heti alkuun selvyyden vuoksi: en aio rinnastaa Urho Kekkosta edellä mainittuihin despootteihin, eikä se olisi oikein.

Kekkonen joutui pitkälti ulkopoliittisista syistä käyttämään huomattavaa, osin eduskunnan ja muut demokraattiset instituutiot ohittavaa henkilökohtaista valtaa, koska Suomen oli kyettävä vastaamaan Neuvostoliiton odotuksiin. Se oli pienen maan selviytymisstrategia, ei niinkään henkilökohtaisen vallanhimon purkaus.

Kekkonen hallitsi ennätyksellisen pitkään ja ennätyksellisen vahvana. Hän syrjäytti käytännössä osan parlamentarismista ja loppuvaiheessa, kun hän ei enää selvästikään kyennyt hoitamaan virkaansa, valta valui yhä enemmän hänen lähipiirilleen. Silti en asettaisi häntä samaan kategoriaan edellä mainittujen kanssa.

Kiinnostavampi kohta tulee sen jälkeen. Kekkosen seuraaja Mauno Koivisto alkoi järjestelmällisesti purkaa sitä valtaa, jota oli kasautunut liikaa yhdelle henkilölle.

Presidentin valtaoikeudet muutettiin lähinnä seremoniallisiksi, lukuun ottamatta ulkopolitiikkaa, jossa presidentillä on edelleen merkittävä rooli yhdessä hallituksen kanssa.

Tämä on se kohta, joka mielestäni ansaitsee huomiota: Suomessa nähtiin, että valta oli keskittynyt liikaa, ja se korjattiin. Ei vallankumouksella, ei kriisillä, vaan institutionaalisella päätöksellä — juuri se, mitä ei koskaan tapahtunut Weimarin Saksassa tai neuvostojärjestelmässä.

Miksi tämä on mahdollista pienessä pohjoismaassa, mutta ei useimmissa muissa maissa, joissa valta on karannut käsistä paljon pahemmin? Miksi järjestelmät, jotka tuottavat sekaisin olevia valtionpäämiehiä, ovat niin kyvyttömiä korjaamaan itseään?

Näyttää siltä, että mitä pahemmaksi tilanne muuttuu, sitä voimakkaammin vallanpitäjät pyrkivät keskittämään valtaa entisestään itselleen — täsmälleen silloin, kun demokratian pitäisi toimia toiseen suuntaan: kunnioittaen instituutioita, ei henkilöitä, jotka niitä sillä hetkellä miehittävät.

Unkari ja Puola: korjaus ei ole helppoa

Hieman Koiviston Suomen kaltainen korjausliike on parhaillaan käynnissä Unkarissa. Huhtikuussa 2026 Viktor Orbánin kuusitoista vuotta kestänyt, yhä autoritaarisemmaksi muuttunut valtakausi päättyi vaaliuurnilla, kun Péter Magyarin Tisza-puolue voitti maanvyörymävoiton ja sai kahden kolmasosan enemmistön parlamentissa. Orbán, joka oli itse kutsunut hallintoaan “illiberaaliksi”, myönsi tappionsa ja Magyar lupasi palauttaa Unkarin osaksi EU:n oikeusvaltiojärjestelmää.

Tämä on juuri sitä, mitä Weimarin Saksassa tai Putinin Venäjällä ei koskaan tapahtunut: järjestelmä tuotti riittävän vahvan vastavoiman ja valta vaihtui laillisin keinoin, ilman vallankaappausta tai kriisiä.

Mutta ei pidä kuvitella, että korjaaminen olisi helppoa edes silloin, kun siihen on poliittista tahtoa. Puola on siitä opettava esimerkki. Donald Tuskin hallitus lupasi jo vuonna 2023 purkaa edeltäjänsä, autoritäärisen Laki ja oikeus -puolueen PiS:n, tekemät oikeuslaitosuudistukset ja palauttaa tuomareiden riippumattomuuden.

Kolme vuotta myöhemmin uudistus on yhä jumissa: ensin presidentti Andrzej Duda ja nyt hänen seuraajansa Karol Nawrocki, molemmat PiS:ään sitoutuneita poliitikkoja, ovat käyttäneet veto-oikeuttaan estääkseen lakimuutokset, eikä hallituksella ole parlamentissa kolmen viidesosan enemmistöä vetojen kumoamiseen.

Puolan tapaus muistuttaa, että vaalivoitto ei vielä tarkoita järjestelmäremonttia. Instituutiot, jotka on rakennettu hidastamaan vallankäyttöä, hidastavat yhtä lailla sen purkamista — mikä on tarkoituksellista ja terveen järjestelmän merkki, mutta se tarkoittaa myös sitä, että Koivisto-hetket ovat harvinaisia juuri siksi, että ne vaativat sekä tahtoa että riittävää valtaa toteuttaa ne.

Avoin kysymys

Palataanpa siis kysymykseen, josta lähdin liikkeelle. Miksi meillä ei ole toimivaa mekanismia, joka estäisi vahingollisten, epävakaiden tai suorastaan mielenvikaisen ihmisen pääsyn valtionpäämiehiksi?

Miksi historia — Rooman keisareista Hitleriin, Stalinista Ceaușescuun, Aminista Pohjois-Korean dynastiaan — toistaa tätä kuviota loputtomiin, vaikka meillä pitäisi olla käytössämme enemmän tietoa, enemmän instituutioita ja enemmän kokemusta kuin koskaan aiemmin?

En usko, että vastaus on yksinkertainen tai lohdullinen. Ehkä se liittyy siihen, että demokraattiset järjestelmät palkitsevat lyhyellä aikavälillä juuri niitä piirteitä — karismaa, häikäilemättömyyttä, kykyä puhua suoraan ihmisten peloille ja kaunoille — jotka pitkällä aikavälillä osoittautuvat tuhoisiksi.

Suomen ja Koiviston esimerkki antaa kuitenkin varovaisen toivon aiheen: korjaus on mahdollinen, jos on tahtoa nähdä ongelma ja institutionaalista rohkeutta purkaa se, ennen kuin on liian myöhäistä. Kysymys, joka jää auki maailmanpolitiikan suurten valtioiden kohdalla juuri nyt, on se, onko meillä enää aikaa odottaa sellaista Koivisto-hetkeä — vai onko ydinasearsenaalien ja ikääntyvien, rajallisuutensa tuntevien johtajien maailmassa se ikkuna jo auki vaarallisen raollaan.

By Mika Horelli, Brussels

I met Newt Gingrich in Iowa in 2004. I was there on a press trip organised by the U.S. State Department, ahead of that year’s presidential election. Des Moines hosts the Iowa State Fair every August, one of the country’s largest agricultural fairs; its political weight peaks especially in the summers before the January caucuses.

Most details of that encounter have faded, but one thing stayed with me: the man who had reshaped the rhetoric of American politics in the 1990s was trained as a historian. He earned a doctorate from Tulane University, taught history at West Georgia College, and served as Speaker of the House from 1995 to 1999. Looking back, that detail is oddly hard to reconcile with his legacy: a historian who taught his party’s members to describe political opponents as sick, radical, traitors.

The 1990 GOPAC memo, Language: A Key Mechanism of Control, is one of those small documents that carry disproportionate historical weight. It instructed Republicans to systematically attach to Democrats words that described not disagreement but moral deviance; the vocabulary reserved for their own side included courage, principled, opportunity. This was not a rhetorical trick. It was a linguistic shift in which the opponent stopped being someone you disagreed with and became someone who was, by nature, wrong.

I would resist calling this phenomenon identity politics, since the term is too easily read as referring to ethnic, gender or minority identity. Political science has a more precise name for it: affective polarisation, or political sectarianism. It describes a state in which one’s own political camp becomes a social and moral identity. The question stops being what you think and becomes who you are.

When No Idea From the Other Side Will Do

Demonization has a practical consequence that often goes unnoticed: once an opponent stops being a legitimate interlocutor, his ideas stop being worth considering, regardless of their content. Not because the idea has been examined and rejected, but because it comes from the wrong person.

This is not a judgment on whether Obama’s reform was good policy. It is an example of the mechanism: once an opponent’s entire project is branded illegitimate from the outset, replacing it with something better is no longer a political necessity.

Dismantling the old is enough. The vacuum that remains is not a gap in the programme; it is its logical consequence. If the opponent could never have been right about anything, there is also nothing in his ideas worth keeping.

The Historical Staircase

History offers a recurring pattern for this shift; it can be traced as a kind of staircase. Disagreement leads to group identity; group identity leads to moral confrontation; moral confrontation leads to delegitimisation; delegitimisation leads to dehumanisation; dehumanisation leads to the impossibility of compromise, and finally to the paralysis of the political system itself. Only at the bottom of that staircase does violence become acceptable.

Finland in 1917 and 1918 is a local and unflinching example. Historian Tuomas Tepora’s research into the enemy imagery of the civil war shows how mutual demonisation eroded the ground beneath society before a single shot was fired. White propaganda cast the Reds as something closer to a contagion than a political faction; Red propaganda painted the bourgeoisie as rapacious oppressors. Newspapers of the time used words such as lahtarit (butchers) and punainen mädätys (red rot), calling openly for a “great cleansing” of society. Language did not follow the war. It prepared the ground for it.

The scale is worth pausing on. Finland's civil war lasted barely three months, yet it killed around 38,000 people in a country of three million, close to one per cent of the entire population. Historians consider it one of the bloodiest civil wars in twentieth-century Europe relative to population size. It was not some marginal footnote to independence. In proportional terms, it stands among the century's starkest examples of where demonising language can ultimately lead, once given enough time to work.

Weimar Germany belongs in this account too, though carefully, so it does not collapse into a cheap comparison to Adolf Hitler. The most instructive phase is not the Nazi seizure of power but the years before it: the moment when Nazis and Communists alike stopped treating parliament as shared ground and began deliberately disrupting its functioning. The confrontation moved to the streets. Parties maintained their own paramilitary formations, and political violence claimed hundreds of lives even before 1933. After the 1932 elections, Nazis and Communists together held more than half the seats in the Reichstag. Forming a moderate majority became practically impossible, not for ideological reasons alone but because no sufficiently large group still believed that parliament was the right place to settle disagreement.

Yugoslavia in the late 1980s and early 1990s carries the mechanism to an extreme. Political competition became, quite literally, a contest of identity: Serb, Croat, Bosniak. An expert report prepared for the ICTY describes how nationalist governments took control of the media, constructed threat narratives about neighbouring peoples and systematically prepared public opinion for war. Propaganda was not a side effect of the conflict. It was a precondition for it.

Rwanda represents the extreme endpoint of this mechanism, and it deserves particular caution. The RTLM radio station and the newspaper Kangura did not merely claim that Tutsis were wrong; in propaganda, they stripped Tutsis of ordinary moral standing altogether. The International Criminal Tribunal for Rwanda later prosecuted precisely this incitement to genocide. One point must be entirely clear: contemporary American or European party politics is not being equated here with the Rwandan genocide. What is being compared is the mechanism, not the scale of the outcome. Yet that is exactly why Rwanda matters: it shows where language can lead, in principle, with enough time and power.

Chile between 1970 and 1973 offers one further staging post, this time ending not in war but in the collapse of a political system. Chile’s own congressional historical review points to ideological polarisation, the erosion of public discourse, the absence of political consensus and rising political violence as the forces underlying democracy’s fall. The same staircase, a different landscape.

It would be a mistake, though, to claim that this staircase always ends in violence. That would be too strong a claim, and not an honest one. The far more precise observation is that violence becomes possible only once a particular line has been crossed: the moment the other side is no longer regarded as a legitimate political opponent. At that point, democracy’s most important safeguard disappears. If the opponent is a traitor, a criminal or an enemy of the nation, compromise with him stops being a political necessity and becomes, in itself, a moral betrayal.

The trend is already visible in the numbers coming out of the United States: the first half of 2025 saw more than 520 incidents of terrorism and targeted violence, roughly a 40 per cent increase over the same period the previous year. In September, conservative activist Charlie Kirk was shot dead on a Utah college campus, three months after Minnesota Democratic state representative Melissa Hortman and her husband were killed in their home.

The US Capitol Police expects to investigate more than 14,000 possible threats against lawmakers this year, up from 9,474 in 2024. Victims and perpetrators span both ends of the political spectrum; this is not the pathology of a single ideological camp but what follows once an opponent has first been redefined as an enemy rather than a fellow citizen who disagrees.

History offers an uncomfortable lesson here: sometimes it has taken national catastrophe, not peaceful negotiation, to break a polarised deadlock. In Finland, the Winter War achieved this within weeks; the deep divide between reds and whites left by the 1918 civil war, which had dominated Finnish politics and society for two decades, dissolved almost overnight into what became known as the Winter War spirit in the face of an existential threat.

The American case is more instructive precisely because it did not follow the same pattern so neatly. The Second World War produced a powerful but short-lived sense of national unity; it did not, however, remove the underlying divide left by the civil war, which was built around race and social order.

Segregation and one-party rule in the South continued largely unchanged after the war and only unravelled through the civil rights movement of the 1950s and 1960s, the result not of an external shock but of a long and often violent internal struggle. The contrast is instructive: an external threat can produce a fleeting sense of unity, but it does not repair structural injustice unless that injustice is addressed directly.

The Counter-Example

History, fortunately, also offers the opposite examples, and one of them is closer to home than it might seem.

After 1918, Finland could easily have remained a society permanently split between Reds and Whites. It did not. President K. J. Ståhlberg granted amnesty to Red prisoners, recognized the bargaining position of trade unions and advanced reforms that improved the standing of tenant farmers. Väinö Tanner’s Social Democrats, for their part, accepted the rules of the parliamentary system and later became the country’s largest party from within it, not against it. The staircase was climbed downward.

An even cleaner counter-example comes from Northern Ireland, and a Finnish hand helped build it. The genius of the 1998 Good Friday Agreement was not that unionists and nationalists finally agreed with one another. They did not. A trio chaired the talks: former Finnish Prime Minister Harri Holkeri, U.S. Senator George Mitchell, and Canadian General John de Chastelain; his task was to safeguard the fairness of the process and build trust between the parties.

The agreement built a system in which people could still disagree entirely about which state their homeland belonged to, while accepting each other's right to exist and to hold power.

The Opponent’s Legitimacy

This is where the essay’s central observation lies, and it is, unknowingly, the answer the historian Gingrich left me with in Iowa in 2004.

Democratic compromise does not mean I begin to think as you do. It means I accept your right to take part in deciding shared matters, even while I consider your opinions wrong.

Populist politics inverts this principle. Its energy comes not from claiming the opponent is wrong, but from claiming he is the wrong kind of person. Compromise then stops being politics and becomes surrender. The other side’s electoral victory becomes an injustice. A court ruling becomes a conspiracy. The press becomes the enemy. Eventually, people accept the institutions only when their own side wins.

Civil wars do not begin when people start shooting. They begin much earlier, when societies lose the language in which disagreement is still legitimate.

The real opposite of democracy is not disagreement. It is the inability to live with it.

Mika Horelli, Bryssel

Tapasin Newt Gingrichin Iowassa vuonna 2004. Olin siellä Yhdysvaltain ulkoministeriön, State Departmentin, järjestämällä toimittajavierailulla ennen sen vuoden presidentinvaaleja. Des Moinesissa pidetään joka elokuu Iowan osavaltion messut, jotka ovat yksi maan suurimmista maatalousmessuista; niiden poliittinen merkitys nousee erityisesti niinä kesinä, jotka edeltävät tammikuun esivaalikaruselleja.

En muista enää tapaamisen yksityiskohtia, mutta yksi asia jäi mieleen: mies, joka oli 1990-luvulla mullistanut amerikkalaisen politiikan retoriikan, oli koulutukseltaan historioitsija. Tulanen yliopistosta väitellyt, West Georgia Collegessa historiaa opettanut akateemikko, joka nousi edustajainhuoneen puhemieheksi vuosina 1995–1999. Mitä jälkeenpäin ajatellen on vaikea sovittaa yhteen: historioitsija, joka opetti puolueensa jäseniä kutsumaan poliittisia vastustajia sanoilla sick, radical, traitors.

Gingrichtin toimesta kirjoitettu vuoden 1990 GOPAC-muistio Language: A Key Mechanism of Control on yksi politiikan historian pikkuruisista dokumenteista, joilla on ollut suhteettoman suuri vaikutus. Siinä republikaaneja opastettiin systemaattisesti liittämään demokraatteihin sanoja, jotka eivät kuvanneet poliittista erimielisyyttä vaan moraalista poikkeavuutta. Oman leirin sanastoon kuuluivat courage, principled ja opportunity. Kyse ei ollut retorisesta kikasta. Kyse oli kielellisestä siirtymästä, jossa vastustaja lakkasi olemasta joku, jonka kanssa ollaan eri mieltä, ja alkoi olla joku, joka on olemuksellisesti väärässä.

En kutsuisi tätä ilmiötä identiteettipolitiikaksi, koska englanninkielinen lukija yhdistää termin herkästi etniseen tai sukupuoli-identiteettiin. Politiikan tutkimuksessa ilmiöllä on täsmällisempi nimi: affective polarization eli poliittinen sektarismi. Se tarkoittaa tilaa, jossa oma poliittinen leiri muuttuu sosiaaliseksi ja moraaliseksi identiteetiksi. Kysymys ei ole enää siitä, mitä ajattelet, vaan siitä, kuka olet.

Kun vastustajan idea ei kelpaa, vaikka omaa ei ole

Demonisoinnilla on yksi käytännön seuraus, joka jää usein huomaamatta: kun vastustaja lakkaa olemasta legitiimi keskustelukumppani, myös hänen ideansa lakkaavat olemasta harkinnan arvoisia, riippumatta niiden sisällöstä. Ei siksi, että idea olisi tutkittu ja hylätty, vaan siksi, että se tulee väärältä ihmiseltä.

Tämä ei ole kannanotto siihen, oliko Obaman uudistus hyvää politiikkaa. Se on esimerkki mekanismista: kun vastustajan koko hanke leimataan lähtökohtaisesti epälegitiimiksi, sen korvaaminen jollakin paremmalla lakkaa olemasta poliittinen välttämättömyys. Riittää, että vanha puretaan. Tyhjiö, joka jää jäljelle, ei ole ohjelman puute, vaan sen looginen seuraus: jos vastustaja ei koskaan voinut olla oikeassa mistään, ei ole myöskään mitään, mitä hänen ajatuksistaan kannattaisi säilyttää.

Historiallinen portaikko

Historiassa tälle siirtymälle löytyy toistuva kaava. Sitä voi kuvata eräänlaisena porrastuksena: erimielisyys johtaa ryhmäidentiteettiin, ryhmäidentiteetti moraaliseen vastakkainasetteluun, moraalinen vastakkainasettelu vastustajan delegitimointiin, delegitimointi dehumanisointiin, dehumanisointi kompromissin mahdottomuuteen ja lopulta poliittisen järjestelmän lamaantumiseen. Vasta tämän portaikon lopussa väkivalta tulee hyväksyttäväksi.

Suomi 1917–1918 on tästä paikallinen ja karu esimerkki. Historioitsija Tuomas Teporan tutkimus sisällissodan viholliskuvista osoittaa, miten molemminpuolinen demonisointi mureni yhteiskunnan alta ennen kuin ensimmäinen laukaus ammuttiin. Valkoisessa propagandassa punaisista tuli tartunnan kaltainen massa; punaisessa porvarit näyttäytyivät ahneina sortajina. Ajan lehdistä löytyy sanoja, kuten lahtarit ja punainen mädätys sekä vaatimuksia yhteiskunnan ”suursiivouksesta”. Kieli ei seurannut sotaa. Kieli valmisteli sitä.

Mittasuhteet kannattaa pitää mielessä. Suomen sisällissota kesti vain runsaat kolme kuukautta, mutta sen aikana kuoli noin 38 000 ihmistä kolmen miljoonan asukkaan maassa, eli lähes prosentti koko väestöstä. Historiantutkijat pitävät sitä yhtenä 1900-luvun Euroopan verisimmistä sisällissodista suhteessa väestömäärään. Se ei ollut mikään marginaalinen välikohtaus itsenäistymisen sivujuonteena. Se oli mittakaavaltaan yksi vuosisadan raaimmista esimerkeistä siitä, mihin demonisoiva kieli lopulta johtaa, kun sille annetaan tarpeeksi aikaa.

Weimarin Saksa kannattaa ottaa mukaan varoen, ettei siitä tule halpaa Hitler-vertausta. Kiinnostavin vaihe ei ole natsien valtaannousu vaan aika ennen sitä: hetki, jolloin natsit ja kommunistit lakkasivat pitämästä parlamenttia yhteisenä pelikenttänä ja alkoivat tietoisesti häiritä sen toimintaa. Vastakkainasettelu siirtyi kaduille: puolueilla oli omat puolisotilaalliset joukkonsa, ja poliittinen väkivalta vaati satoja kuolonuhreja jo ennen vuotta 1933. Vuoden 1932 vaalien jälkeen natsit ja kommunistit hallitsivat yhdessä yli puolta Reichstagin paikoista. Maltillisen enemmistön kokoaminen muuttui käytännössä mahdottomaksi, ei ideologisista syistä vaan siksi, ettei riittävän suurta ryhmää enää yhdistänyt usko siihen, että parlamentti oli oikea paikka ratkaista erimielisyyksiä.

Jugoslavia 1980- ja 90-lukujen vaihteessa vei mekanismin äärimmäisyyteen. Poliittinen kilpailu muuttui kirjaimellisesti identiteettikilpailuksi: serbi, kroaatti, bosniakki. ICTY:lle laaditussa asiantuntijaraportissa kuvataan, kuinka nationalistiset hallinnot ottivat median haltuunsa, rakensivat uhkakuvia naapurikansoista ja valmistivat yleistä mielipidettä sotaan järjestelmällisesti. Propaganda ei ollut sodan sivuoire. Se oli sodan edellytys.

Ruanda on tämän mekanismin äärimmäinen päätepiste, ja siihen on syytä suhtautua varoen. RTLM-radio ja lehti nimeltä Kangura eivät vain väittäneet tutsien olevan väärässä; ne muuttivat heidät propagandassa ihmisryhmäksi, jolla ei enää ollut normaalia moraalista asemaa. Kansainvälinen Ruanda-tuomioistuin käsitteli myöhemmin juuri tätä yllytystä kansanmurhaan.

On tärkeää olla täysin selvä yhdestä asiasta: nykyistä amerikkalaista tai eurooppalaista puoluepolitiikkaa ei tässä rinnasteta Ruandan kansanmurhaan. Vertailun kohteena on mekanismi, ei lopputuloksen mittakaava. Mutta juuri siksi Ruanda on hyödyllinen: se näyttää, mihin kieli voi periaatteessa johtaa, kun sille annetaan tarpeeksi aikaa ja valtaa.

Chile 1970–1973 tarjoaa vielä yhden välietapin, tällä kertaa ilman sotaa, mutta silti päättyen järjestelmän romahdukseen. Chilen kongressin oma historiallinen katsaus nostaa esiin demokratian kaatumisen taustalta juuri ideologisen polarisaation, julkisen keskustelun rapautumisen, poliittisen konsensuksen puuttumisen ja lisääntyneen poliittisen väkivallan. Sama portaikko, eri maisema.

Tärkeää olisi kuitenkin olla väittämättä, että tämä portaikko johtaa aina väkivaltaan. Se olisi historiallisesti liian vahva ja epärehellinen väite. Paljon kiinnostavampi ja täsmällisempi havainto on, että väkivallasta tulee mahdollista vasta tietyn rajan ylittämisen jälkeen: sen hetken, jolloin vastapuolta ei enää pidetä legitiiminä poliittisena vastustajana. Silloin demokratian tärkein turvamekanismi katoaa. Jos vastustaja on maanpetturi, rikollinen tai kansakunnan vihollinen, kompromissi hänen kanssaan lakkaa olemasta poliittinen välttämättömyys ja muuttuu itsessään moraaliseksi petokseksi.

Yhdysvalloissa kehitys on jo nähtävissä numeroina: vuoden 2025 alkupuoliskolla maassa tapahtui yli 520 terrorismiin ja kohdennettuun väkivaltaan liittyvää välikohtausta, mikä oli noin 40 prosentin kasvu edellisvuoteen verrattuna. Syyskuussa konservatiiviaktivisti Charlie Kirk ammuttiin kuoliaaksi Utahin yliopistokampuksella ja kolme kuukautta aiemmin Minnesotan demokraattiedustaja Melissa Hortman ja hänen puolisonsa surmattiin kotonaan.

Yhdysvaltain kongressin poliisi arvioi tutkivansa tänä vuonna yli 14 000 mahdollista uhkausta kansanedustajia kohtaan, kun vastaava luku vuonna 2024 oli 9 474. Uhrit ja tekijät edustavat molempia poliittisia laitoja; kyse ei siis ole yhden ideologisen leirin ongelmasta vaan siitä, mitä tapahtuu, kun keskustelukumppani on ensin määritelty vihollisdemonisoinnilla eikä enää eri mieltä olevaksi kansalaiseksi.

Historia tarjoaa täältä ikävän opetuksen: joskus polarisaation murtamiseen on tarvittu kansallinen katastrofi, ei rauhanomaista neuvottelua. Suomessa talvisota teki tämän muutamassa viikossa; vuoden 1918 sisällissodan jättämä syvä jako punaisten ja valkoisten välillä, joka oli hallinnut suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa kahden vuosikymmenen ajan, sulautui olemassaolon uhan edessä lähes yhdessä yössä niin kutsutuksi talvisodan hengeksi.

Yhdysvaltain tapaus on opettavaisempi juuri siksi, että se ei toistanut samaa kaavaa yhtä siististi. Toinen maailmansota synnytti voimakkaan mutta lyhytaikaisen kansallisen yhtenäisyyden tunteen; se ei kuitenkaan poistanut sisällissodan varsinaista jakolinjaa, joka oli rakentunut rodun ja yhteiskuntajärjestyksen ympärille.

Etelävaltioiden rotuerottelu ja yksipuoluejärjestelmä jatkuivat käytännössä muuttumattomina sodan jälkeenkin ja purkautuivat vasta kansalaisoikeusliikkeen kautta 1950- ja 1960-luvuilla, ei ulkoisen shokin vaan sisäisen, pitkän ja usein väkivaltaisen kamppailun seurauksena. Ero on opettavainen: ulkoinen uhka voi tuottaa hetkellisen yhtenäisyyden tunteen, mutta se ei korjaa rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, jos sitä ei erikseen käsitellä.

Käänteinen esimerkki

Historia tarjoaa onneksi myös vastakkaisia esimerkkejä, ja yksi niistä on lähempänä kuin luulisi.

Suomi olisi vuoden 1918 jälkeen voinut hyvin jäädä pysyvästi punaisten ja valkoisten kahtia jakamaksi yhteiskunnaksi. Näin ei käynyt. Presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg armahti punavankeja, hyväksyi ammattiyhdistysten neuvotteluaseman ja edisti torppareiden asemaa parantavia uudistuksia. Väinö Tannerin sosialidemokraatit puolestaan hyväksyivät parlamentaarisen järjestelmän pelisäännöt ja nousivat myöhemmin maan suurimmaksi puolueeksi sen sisällä, ei sitä vastaan. Portaikkoa kuljettiin alaspäin.

Vielä puhtaampi vastaesimerkki löytyy Pohjois-Irlannista ja sen rakentamisessa oli mukana myös suomalainen. Vuoden 1998 Good Friday -sopimuksen nerokkuus ei ollut siinä, että unionistit ja nationalistit olisivat lopulta päätyneet samaan mielipiteeseen.

He eivät päätyneet. Neuvotteluja johti kolmikko, jossa yhdysvaltalaisen senaattori George Mitchellin ja kanadalaisen kenraali John de Chastelainin rinnalla istui Suomen entinen pääministeri Harri Holkeri; hänen tehtävänsä oli erityisesti valvoa neuvottelujen oikeudenmukaisuutta ja rakentaa luottamusta osapuolten välille. Sopimus rakensi järjestelmän, jossa ihmiset saivat edelleen olla täysin eri mieltä siitä, mihin valtioon heidän kotiseutunsa kuuluu, mutta hyväksyivät toistensa oikeuden olla olemassa ja käyttää valtaa.

Sen keskeisiä periaatteita olivat parity of esteem, suostumuksen periaate sekä brittiläisen ja irlantilaisen identiteetin yhtäläinen legitimiteetti. Erimielisyys ei kadonnut. Sen sijaan sille rakennettiin turvallinen kehys.

Vastustajan legitimiteetti

Tästä syntyy esseen ydinhavainto, ja se on samalla vastaus siihen kysymykseen, jonka historioitsija Gingrich jätti minulle vuonna 2004, tietämättään.

Demokraattinen kompromissi ei tarkoita, että alan ajatella kuten sinä. Se tarkoittaa, että hyväksyn oikeutesi osallistua yhteisten asioiden ratkaisemiseen myös silloin, kun pidän mielipiteitäsi väärinä.

Populistinen politiikka kääntää tämän periaatteen päälaelleen. Sen käyttövoima ei synny siitä, että vastustaja on väärässä, vaan siitä, että hänet esitetään vääränlaiseksi ihmiseksi. Silloin kompromississa ei enää ole kyse politiikasta vaan periksiantamisesta. Vastapuolen vaalivoitosta tulee epäoikeudenmukaisuus. Tuomioistuimen päätöksestä tulee salaliitto. Mediasta tulee vihollinen. Lopulta itse instituutiot hyväksytään vain silloin, kun oma puoli voittaa.

Demokratian todellinen vastakohta ei ole erimielisyys. Se on kyvyttömyys elää erimielisyyden kanssa.

By Mika Horelli, Brussels

I remember the Moscow metro better than I know it.

I was in the city a little over thirty years ago, and I had a local host. He knew which platform to take, when to change lines, which side of the escalator to stand on. I followed. I do not speak Russian and never have; the Cyrillic letters were then, and remain today, shapes that resemble something familiar without ever agreeing to become words. The marble, the vaulted ceilings, the bronze statues all lodged themselves in my memory with great precision. The network did not lodge itself at all.

For a long time I explained this to myself with the alphabet. That explanation is too easy. The problem wasn’t simply that I couldn’t read the station names. The problem was that my brain was operating in an entirely different mode than it would have used if I had been obliged to find my own way. When somebody else knows the route, a person stops building it. He no longer asks where north is. He does not count the stops. He does not notice that the train is curving. He watches the back of the person in front of him.

A decade later, I moved to New York. No one met me at the station; no one told me which way to turn. I learnt the subway effortlessly, almost without noticing. Within a few weeks I carried a rough but functioning map of the city in my head: which trains stop everywhere and which go hurtling past, where the Lexington Avenue lines diverge, that 14th Street is the knot holding the lower city together, and that Broadway cuts diagonally across the grid like an error nobody ever corrected.

The difference wasn’t intelligence, and it wasn’t motivation. The difference was responsibility.

You can travel through a city without ever learning the city. And perhaps you can travel through a life the same way.

Outsourced navigation

There is a research term for this: cognitive offloading. The human brain is ruthlessly economical. It does not store information it can reliably retrieve from somewhere else.

Navigation is the purest illustration. When a person finds his own way, he builds what psychologists call a cognitive map: directions, distances, landmarks, relationships between them. When he follows instructions, he executes a sequence of commands. The outcome is the same: both arrive. What remains afterwards is not remotely the same.

A study published in Scientific Reports in 2020 found that heavier GPS use was associated with weaker spatial memory when participants later had to navigate without the device. The effect appeared specifically in self-directed navigation; that is, precisely when the help was gone.

The phenomenon is now visible every day, and it has become so ordinary that nobody remarks on it.

Four people come up from a metro station into an unfamiliar city. One of them is looking at a phone.

They arrive at the restaurant. Two hours later, the one holding the phone has a rough idea of where they are. The other three may not know which side of the metro station they are sitting on.

They were present for the journey. They did not navigate it.

When the map becomes a person

So far, this is a matter of technology and cities. It becomes considerably more interesting when the person holding the map is not a device but another human being.

Psychologists studying close relationships use the concept of transactive memory. The idea is simple and entirely healthy: people in close relationships begin to use one another as external memory systems. One remembers the insurance policies; the other remembers the birthdays. One understands the car; the other understands the bank. I do not need to know everything, because I know who does.

This is efficient. It is, in fact, one of intimacy's most underrated advantages.

In its healthy form, the system sounds like this: I know some things, you know some things, together we know more.

In its unhealthy form it sounds like this: I do not need to know, because you know.

And in its most extreme form: I don’t even need to know what I don’t know, because you will deal with it.

A system that reinforces itself

Family therapists have a name for the arrangement: the overfunctioning and underfunctioning dynamic. One person begins to carry a disproportionate share of the practical, organisational and often emotional responsibility. The other becomes gradually more passive.

The essential point is that this is not two personality types meeting; it is a self-reinforcing system. The more one does, the less the other needs to do. The less the other does, the more indispensable the first becomes.

The more competent one partner becomes, the less competent the other one needs to be.

Here is the uncomfortable part. The person carrying the responsibility helps build the system, and does so for good reasons. He is faster. He knows how it's done. He cannot bear to watch it being done badly. He fears it won’t get done at all.

The term weaponised incompetence deserves a mention here, though a cautious one. It describes a situation in which somebody proves so consistently poor at a particular task that another person eventually takes it over. I am no good at this. You do it so much better. I will only make a mess of it.

The explanation is attractive because it identifies a culprit. It is also rarely the whole truth. More often, people drift into the arrangement without anyone deciding anything. First one person handles a single matter. Then two. Then ten. At some point, the other no longer knows what is being handled on their behalf.

What never appears on the list

Research on domestic labour has shifted in recent years from tasks to their management. The question is not only who performs the job. The heavier load often falls on whoever has to anticipate, remember, decide and verify that the job exists in the first place.

Paying a bill takes two minutes. Somebody has to know that the bill has arrived, when it falls due, whether there is money in the account, which account it comes from and what happens if it goes unpaid.

The same applies to medical appointments, tax returns, insurance renewals, vehicle inspections, passport applications, flight bookings, tenancy agreements, letters from the authorities and a thousand other matters that nobody ever writes down anywhere.

The rest of this essay is for paying subscribers.

It turns on a paradox I have watched play out for years in Brussels and elsewhere. The natural assumption is that the local partner guides the newcomer through the health service, the tax office and the paperwork. In practice it frequently runs the other way, and after a decade the person who arrived from abroad knows the system better than the one who was born inside it, and therefore runs it.

From there the essay turns to something I find harder to admit. I have quite often been the one holding the map, and not by decision. There is a reward in that position which is rarely discussed: it makes a person necessary. Once you are accustomed to being the quiet centre of the group, letting go of it feels oddly uncomfortable, even when letting go would be better for everyone.

Which is why I no longer think this is only a story about people who avoid responsibility. It is equally a story about those of us who cannot leave it alone.

The closing section returns to the metro, and to the line nobody ever draws visibly: the moment when looking after somebody turns into carrying their adulthood for them.

Read more

Mika Horelli, Bryssel

Muistan Moskovan metron paremmin kuin osaan käyttää sitä. Olin kaupungissa runsaat kolmekymmentä vuotta sitten ja minulla oli paikallinen opas. Hän tiesi, mille laiturille mennään, milloin vaihdetaan ja kummalle puolelle liukuportaita asetutaan seisomaan. Minä seurasin. Venäjää en osaa enkä ole koskaan oppinut, ja kyrilliset kirjaimet ovat minulle tänäkin päivänä lähinnä muotoja, jotka muistuttavat jotakin tuttua, mutta eivät suostu muodostumaan sanoiksi.

Asemien juhlavat marmorit, holvit ja pronssipatsaat painuivat mieleeni. Verkosto ei painunut lainkaan.

Jos minut olisi jätetty yksin jollekin asemalle, en olisi tiennyt, mihin suuntaan olimme tulleet tai millä nimellä sama vaihtoasema kulki toisella linjalla. Olisin eksynyt matkalla seuraavalle pysäkille.

Kyse ei ollut vain siitä, etten osannut lukea asemien nimiä. Kyse oli siitä, että aivoni toimivat aivan eri tavalla kuin jos olisin joutunut suunnistamaan itse. Kun joku toinen tietää reitin, ihminen lakkaa piirtämästä sitä päähänsä. Hän ei enää kysy, missä pohjoinen on. Hän ei laske pysäkkejä. Hän ei huomaa, että juna kaartaa. Hän katsoo toisen selkää.

Vuosikymmentä myöhemmin muutin New Yorkiin. Kukaan ei tullut vastaan asemalle. Kukaan ei sanonut, mihin suuntaan käännytään. Opin subwayverkon vaivattomasti, melkein huomaamatta. Muutamassa viikossa minulla oli päässäni karkea mutta toimiva kartta kaupungista: mitkä junat pysähtyvät joka asemalla ja mitkä syöksyvät ohi, missä Lexington Avenuen linjat erkanevat, että 14. Katu on koko alakaupungin solmu ja Broadway kulkee vinosti ruudukon läpi kuin virhe, jota kukaan ei ole korjannut.

Voi kulkea kaupungin läpi oppimatta kaupunkia. Ja ehkä elämänkin läpi samalla tavalla.

Ulkoistettu suunnistus

Tälle on olemassa tutkimuksellinen nimi: kognitiivinen ulkoistaminen. Ihmisaivot ovat armottoman taloudelliset. Ne eivät varastoi tietoa, jota ne voivat hakea luotettavasti muualta.

Navigointi on tästä puhtain esimerkki. Kun ihminen suunnistaa itse, hän rakentaa mielessään niin sanottua kognitiivista karttaa: suuntia, etäisyyksiä, maamerkkejä ja suhteita. Kun hän seuraa ohjetta, hän suorittaa käskyjonon. Lopputulos on sama. Perillä ollaan. Jäljelle jäävä tieto on täysin eri.

Vuonna 2020 Scientific Reports -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että runsas GPS:n käyttö oli yhteydessä heikompaan spatiaaliseen muistiin, kun koehenkilöiden piti myöhemmin suunnistaa ilman laitetta. Vaikutus näkyi nimenomaan itseohjautuvassa navigoinnissa eli silloin, kun apu oli poissa.

Nykyään ilmiön näkee joka päivä, ja se on niin tavallinen, ettei sitä enää huomaa.

Neljä ihmistä nousee metroasemalta kadulle vieraassa kaupungissa. Yksi katsoo puhelinta.

He saapuvat ravintolaan. Kaksi tuntia myöhemmin puhelinta pitänyt tietää suunnilleen, missä ollaan. Muut kolme eivät välttämättä tiedä edes sitä, kummalla puolella metroasemaa he istuvat.

Kun kartasta tulee ihminen

Tähän asti on kyse ollut tekniikasta ja kaupungeista. Kiinnostavaksi asia muuttuu, kun kartan pitelijä ei olekaan laite vaan toinen ihminen.

Psykologiassa läheisten suhteiden muistin jakautumista on tutkittu käsitteellä transaktiivinen muisti. Ajatus on yksinkertainen ja terve: läheisessä suhteessa ihmiset alkavat käyttää toisiaan ulkoisina muistijärjestelminä. Toinen muistaa vakuutukset, toinen sukulaisten syntymäpäivät. Toinen tuntee auton, toinen pankkiasiat. Minun ei tarvitse tietää kaikkea, koska tiedän, kuka tietää.

Tämä on tehokasta. Se on itse asiassa yksi läheisyyden aliarvostetuimmista eduista.

Terveessä muodossaan järjestelmä kuulostaa tältä: minä tiedän joitakin asioita, sinä tiedät joitakin asioita ja yhdessä tiedämme enemmän. Epäterveessä muodossaan se kuulostaa tältä: minun ei tarvitse tietää, koska sinä tiedät. Ja äärimmäisessä muodossaan tältä: minun ei tarvitse edes tietää, mitä en tiedä, koska sinä hoidat sen.

Itseään vahvistava järjestelmä

Perheterapian piirissä tälle asetelmalle on oma nimensä: ylitoimiminen ja alitoimiminen, overfunctioning ja underfunctioning. Toinen alkaa kantaa suhteettoman suuren osan käytännöllisestä, organisatorisesta ja usein myös emotionaalisesta vastuusta. Toinen muuttuu vähitellen passiivisemmaksi.

Olennaista on, ettei tämä ole kahden luonteenpiirteen kohtaaminen vaan itseään vahvistava järjestelmä. Mitä enemmän toinen tekee, sitä vähemmän toisen tarvitsee tehdä. Mitä vähemmän toinen tekee, sitä välttämättömämmäksi ensimmäisen tekeminen muuttuu.

Mitä osaavammaksi toinen osapuoli tulee, sitä vähemmän osaava toisen tarvitsee olla.

Tässä on epämiellyttävä osa: vastuun kantaja rakentaa järjestelmää itse ja tekee sen hyvistä syistä. Hän on nopeampi. Hän tietää, miten asia hoidetaan. Hän ei jaksa katsoa vierestä, kun se tehdään väärin. Hän pelkää, ettei asia muuten hoidu lainkaan.

Käsite weaponized incompetence, aseistettu kyvyttömyys, kannattaa mainita tässä, mutta varovasti. Se tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen osoittautuu johdonmukaisesti niin huonoksi jossakin tehtävässä, että joku toinen lopulta tekee sen hänen puolestaan. En osaa. Sinä teet sen paremmin. Minä kuitenkin mokaan tämän.

Selitys on houkutteleva, koska se osoittaa syyllisen. Se ei ole myöskään koko totuus. Paljon tavallisempaa on, että tällaiseen asetelmaan ajaudutaan ilman, että kukaan päättää mitään. Ensin toinen hoitaa yhden asian. Sitten kaksi. Sitten kymmenen. Jossakin vaiheessa toinen ei enää tiedä edes sitä, mitä kaikkea toinen hoitaa.

Se, mikä ei näy tehtävälistalla

Kotitöiden tutkimus on viime vuosina siirtynyt suoritteista niiden hallinnointiin. Kysymys ei ole vain siitä, kuka tekee tehtävän. Suurempi kuorma on usein se, jonka pitää ennakoida, muistaa, päättää ja valvoa, että tehtävä on ylipäätään olemassa.

Laskun maksaminen kestää kaksi minuuttia. Jonkun täytyy tietää, että lasku on tullut, milloin se erääntyy, onko tilillä katetta, mistä se maksetaan ja mitä tapahtuu, jos se jää maksamatta.

Sama koskee lääkäriaikoja, veroilmoituksia, vakuutuksia, auton katsastusta, passin uusimista, lentolippuja, vuokrasopimuksia, viranomaiskirjeitä ja tuhatta muuta asiaa, joita kukaan ei koskaan kirjaa mihinkään.

Read more

Mika Horelli, Bryssel

Seurasin aikanaan Nokiaa kahdesta hyvin erilaisesta roolista ja niiden välissä oli parikymmentä vuotta.

Ensimmäinen rooli oli Helsingissä vuonna 1987. Työskentelin mainosalalla ja olin perustamassa uutta mainostoimistoa. Toimiston perustamiseen liittyi paljon odotuksia ja meillä oli yksi merkittävä etu: suurin asiakkaamme oli Nokian matkapuhelinliiketoiminta. Käytännössä se teki koko yrityksen perustamisen mahdolliseksi.

Kukaan ei vielä tiennyt, mitä oli tulossa. Matkapuhelimet olivat yhä eksoottisia esineitä, kalliita ja painavia, mutta ne olivat silti uuden aikakauden alku. Viestintäteknologiassa oli alkamassa siirtymä paikkasidonnaisesta teknologiasta henkilösidonnaiseen teknologiaan. Ajatus siitä, että tavalliset ihmiset kantaisivat sellaista mukanaan kaikkialla, pitäisivät sitä välttämättömänä ja hoitaisivat niillä tulevaisuudessa suuren osan elämänsä rutiineista, kuulosti lähinnä tieteiskirjallisuudelta.

Nokia ei myöskään ollut ilmeinen ehdokas hallitsemaan tuota tulevaisuutta. Se oli suomalainen teollisuuskonserni, jonka historiaan kuuluivat vessapaperi, kaapelit, kumisaappaat, televisiot ja metsäteollisuus. Suomi oli pieni maa Euroopan reunalla, Neuvostoliiton naapurissa, ja se tunnettiin kansainvälisesti aivan muusta kuin kuluttajateknologiasta.

Vaihdoin myöhemmin maata, lähdin Suomesta ja siirryin mainonnasta journalismiin. Suomi kävi läpi raa’an laman, Neuvostoliitto katosi, idänkauppa romahti, kylmä sota päättyi ja Nokia aloitti yhden Euroopan yritysmaailman merkittävimmistä nousuista.

Kun kohtasin yhtiön uudelleen toisessa roolissani, olin kirjeenvaihtajana Yhdysvalloissa ja Nokia oli noussut maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi.

Kysymys, johon historia oli jo vastannut

Nokian amerikkalaisissa tuotejulkistuksissa kysyin toisinaan yhtiön amerikkalaisilta ja suomalaisilta johtajilta kysymyksen, johon he selvästi katsoivat historian jo vastanneen: miksi Nokia suhtautui niin vastahakoisesti räätälöityihin puhelimiin, joita amerikkalaiset operaattorit halusivat?

Yhdysvaltain markkina oli erikoinen. Operaattoreilla oli valtava valta, ja ne halusivat puhelimia, jotka oli sovitettu niiden verkkoihin, palveluihin ja brändiin. Valmistajien, jotka halusivat päästä käsiksi niiden asiakkaisiin, odotettiin joustavan. Nokia oli tottunut toisenlaiseen käytäntöön.

Vastaus, jonka muistan kuulleeni, oli pohjimmiltaan se, ettei Nokian tarvinnut sopeutua. Nokia oli maailman suurin matkapuhelinvalmistaja. Se suunnitteli puhelimet ja operaattorit myivät niitä. Jos jonkun piti joustaa, niin operaattorit.

Kyse ei ollut pelkästä ylimielisyydestä, vaan asenteen takana oli empiiristä näyttöä. Nokian toimintamalli oli valloittanut suuren osan maailmasta, ja kysymys kuului, miksi Verizonin, AT&T:n tai jonkin muun amerikkalaisen operaattorin pitäisi sanella, miten maailman suurin puhelinvalmistaja suunnittelee tuotteensa. Ongelma oli, ettei amerikkalaista markkinaa kiinnostanut, kuinka hyvin Nokia oli menestynyt muualla.

Juuri siinä piileskeli ongelma. Menestys ei ole vain palkinto siitä, että on ymmärtänyt maailman oikein. Riittävän pitkään jatkuessaan se muuttuu todisteeksi siitä, ettei maailmaa tarvitse enää ymmärtää lainkaan.

Hollannin tauti ja sen laajempi sukulainen

Taloustieteessä on vanha termi yhdelle tämän ongelman versiolle: Hollannin tauti. Alankomaissa löydettiin vuonna 1959 valtava Groningenin maakaasukenttä, jonka hyödyntäminen muutti maan taloutta. The Economist lanseerasi vuonna 1977 käsitteen Dutch disease kuvaamaan kaasubuumin jälkeistä paradoksia: luonnonvararikkaus voi tehdä maasta vauraamman ja samalla heikentää sen talouden muita osa-alueita.

Mekanismi on periaatteessa suoraviivainen. Öljyn, kaasun tai mineraalien vienti kasvattaa vientituloja, reaalinen valuuttakurssi vahvistuu ja pääomaa sekä osaavaa työvoimaa siirtyy kohti kukoistavaa sektoria.

Muiden vientialojen on samaan aikaan yhä vaikeampi pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Maa siis vaurastui jalkojensa alla olevan aarteen ansiosta, samalla kun osa maanpäällisestä taloudesta heikkeni. Tämä on Hollannin tauti sanan varsinaisen taloustieteellisen merkityksen kannalta.

Nokia ei ollut kaasukenttä. Suomi ei sairastanut Hollannin tautia siksi, että yksi suomalainen yhtiö menestyi poikkeuksellisen hyvin, eikä sitä sairasta jokainen talous, joka nojaa yhteen menestyvään sektoriin. Termillä on kohtuullisen täsmällinen merkitys, ja taloustieteen käsitteiden venyttäminen kaiken selittämiseen johtaa yleensä siihen, ettei käsite lopulta selitä enää mitään.

Mutta Hollannin tauti osoittaa kohti laajempaa ja kiinnostavampaa ilmiötä, jota voisi kutsua menestyksen taudiksi. Sen mekanismi ei ole ensisijaisesti valuuttakurssi tai työvoimakustannus vaan psykologia, instituutiot ja politiikka.

Se etenee näin. Jokin toimii ja sitten se toimii erittäin hyvin. Raha, osaajat ja huomio virtaavat sitä kohti, instituutiot järjestäytyvät sen ympärille ja urat rakentuvat sen ymmärtämiselle.

Hallitukset tottuvat sen tuottamiin tuloihin, sijoittajat oppivat odottamaan sitä ja toimittajat alkavat pitää sen jatkumista lähtökohtana, josta poikkeamat vaativat erillisen selityksen.

Mitä Nokia antoi Suomelle rahan lisäksi

Suomi koki tämän hyvin konkreettisesti. Huippukaudellaan Nokian merkitys Suomen taloudelle oli poikkeuksellinen. Se vastasi huomattavaa osaa viennistä, yritysten tutkimus- ja kehitysmenoista, pörssin arvosta ja yhteisöverotuotoista, ja kymmenet tuhannet ihmiset olivat suoraan tai välillisesti riippuvaisia sen menestyksestä.

Nokia tuotti myös jotain vaikeammin mitattavaa: itseluottamusta.

Suomi oli noussut 1990-luvun alun tuhoisasta lamasta. Neuvostoliitto oli poissa ja Suomi oli liittynyt Euroopan unioniin. Maa, joka oli perinteisesti murehtinut syrjäistä asemaansa, omisti yhtäkkiä yhden maailman arvokkaimmista brändeistä.

Nokia oli todiste siitä, että Suomi oli ymmärtänyt uuden maailman. Olimme koulutettuja, ymmärsimme tekniikkaa, ymmärsimme tietoliikennettä ja ymmärsimme tulevaisuuden.

Jäljelle jäi vain yksi epämukava kysymys: mitä Suomella olisi, jos Nokiaa ei jonain päivänä olisi?

Kun tuotteen määritelmä vaihtui

Nokia kamppaili Yhdysvalloissa vuosia ja haluttomuus sopeutua operaattorivetoiseen järjestelmään oli vain osa selitystä. Mukana olivat CDMA:n kaltaiset verkkoteknologiat, vääränlainen mallisto Amerikan markkinoille, yhä kömpelömmäksi käynyt Symbian-käyttöjärjestelmä, organisaation sisäiset ongelmat ja lopulta valtava teknologinen murros, joka seurasi Applen iPhonea ja pian sen jälkeen Androidia.

Murroksessa oli olennaista, että itse tuotteen määritelmä muuttui.

Matkapuhelin lakkasi olemasta ensisijaisesti hienosti insinöörityönä rakennettu tietoliikennelaite, jonka sisällä oli ohjelmisto, ja siitä tuli taskutietokone, jonka sisällä sattui olemaan puhelin. Nokia oli poikkeuksellisen hyvä rakentamaan puhelimia. Maailma alkoi kuitenkin haluta jotain muuta.

Olisi liian siistiä ja historiallisesti väärin sanoa, että Nokia romahti, koska sen johtajat kieltäytyivät räätälöimästä puhelimia amerikkalaisille operaattoreille. Niin ei käynyt. Mutta jälkikäteen nuo keskustelut näyttävät jonkin suuremman varhaiselta oireelta. Nokiasta oli tullut poikkeuksellisen hyvä raivaamaan tietä yhdelle vallankumoukselliselle teknologialle, mutta sen päälle syntynyttä uutta ekosysteemiä Nokia ei enää ymmärtänyt eikä hallinnut. Menestys oli tehnyt muuttumisen vaikeammaksi.

Venäjä: taudin poliittinen muoto

Ilmiön dramaattisin nykyesimerkki ei ole Suomi vaan Venäjä. Kun Vladimir Putin nousi valtaan vuosisadan alussa, Venäjä toipui katastrofaalisesta vuosikymmenestä. Neuvostotalous oli romahtanut, siirtymä kapitalismiin oli ollut kaoottinen ja korruptoitunut, säästöt olivat kadonneet ja valtion instituutiot toimivat hädin tuskin.

Vuonna 1998 Venäjä ajautui finanssikriisiin, devalvoi ruplan ja jätti suuren osan kotimaisesta valtionvelastaan maksamatta. Miljoonat venäläiset kokivat 1990-luvun vapautumisen sijaan nöyryytyksenä.

Sitten Venäjä sai poikkeuksellisen lottovoiton: öljyn hinta kallistui. Raakaöljyn hinta nousi jyrkästi uuden vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja Venäjällä oli valtavat määrät juuri sitä, mitä laajeneva maailmantalous halusi.

Öljy- ja kaasutulot virtasivat maahan, elintaso nousi, eläkkeet ja palkat maksettiin ja valuuttavarannot kasvoivat. Moskova täyttyi kalliista ravintoloista, tuontiautoista ja luksusliikkeistä, ja valtio, joka oli muutama vuosi aiemmin näyttänyt olevan hajoamisen partaalla, alkoi käyttäytyä jälleen suurvaltana.

Putin sai poliittisen kunnian, ja osa siitä oli ansaittua. Venäjän valtiosta tuli toimivampi kuin se oli ollut 1990-luvulla. Myös vuoden 1998 kriisiä seurannut ruplan devalvaatio, käyttämätön tuotantokapasiteetti ja jotkin talousuudistukset edistivät elpymistä.

Tästä syntyi jotain oppikirjan Hollannin tautia vaarallisempaa: taudin poliittinen muoto. Hallituksella, joka saa valtavat tulot luonnonvaroista, on aivan erilainen suhde yhteiskuntaan kuin hallituksella, jonka vauraus riippuu siitä, että miljoonat kansalaiset ja yritykset tulevat tuottavammiksi.

Luonnonvaravarallisuus rahoittaa valtiota pakottamatta valtiota uudistamaan sitä taloutta, joka sen kannattelee. Se auttaa säilyttämään tehottomia rakenteita, lykkää vaikeita uudistuksia, rahoittaa armeijan ja antaa mahdollisuuden ostaa poliittista lojaalisuutta.

Ennen kaikkea se luo harhan, että tulot ja osaaminen ovat sama asia. Venäjä rikastui, mutta se ei tarkoittanut, että siitä olisi tullut parempi yhteiskunta.

Öljy ei tehnyt uudistuksista mahdottomia, vaan tarpeettomia. Ja se, mikä pysyy tarpeettomana riittävän kauan, muuttuu lopulta poliittisesti mahdottomaksi.

Euroopan osuus samassa harhassa

Eurooppa vahvisti illuusiota, sillä vuosien ajan suhde vaikutti ihastuttavan rationaaliselta. Venäjällä oli öljyä ja kaasua ja Eurooppa tarvitsi niitä. Euroopalla oli rahaa ja teknologiaa ja Venäjä halusi niitä.

Erityisesti Saksa rakensi teollisen mallin, jossa suhteellisen halpa venäläinen energia auttoi pyörittämään erittäin menestyksekästä vientikoneistoa. Kaava oli elegantti: tuo energiaa edullisesti, yhdistä se saksalaiseen insinööritaitoon ja hienostuneisiin toimitusketjuihin, tee siitä kemikaaleja, koneita ja autoja ja myy ne Kiinaan ja muualle maailmaan.

Molemmissa väitteissä oli tarpeeksi totta ollakseen vaarallisia. Sitten tuli 24. helmikuuta 2022. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan paljasti heikkoudet, joita kahden vuosikymmenen luonnonvaravarallisuus oli auttanut peittämään. Venäjä oli edelleen valtava sotilas- ja resurssimahti, jolla oli ydinaseet, laaja alue, mittavat energiavarannot ja huomattava teollinen kapasiteetti. Mutta samaan aikaan se oli joitakin näyteikkuna-aloja lukuun ottamatta teknis-taloudellinen takapajula.

Eurooppa huomasi tulleensa vaarallisen riippuvaiseksi venäläisestä energiasta ja Venäjä huomasi, että sillä oli omat riippuvuutensa. Menestynyt suhde oli kestänyt niin kauan, että molemmat osapuolet olivat alkaneet sekoittaa sen pysyvyyteen.

Saksalle useat oletukset särkyivät lähes samanaikaisesti. Venäläinen energia ei enää ollut poliittisesti luotettavaa, Kiina ei enää ollut pelkkä asiakas vaan yhä vahvempi teollinen kilpailija, ja autoteollisuus ajautui sähköiseen ja ohjelmistovetoiseen murrokseen, jossa vuosisadan aikana kertynyt polttomoottoriosaaminen suojasi odotettua vähemmän.

Mikään tästä ei todista, että Saksan aiempi strategia oli tyhmä. Päinvastoin. Onnistuneet strategiat ovat yleensä järkeviä, sillä muuten niistä ei koskaan tulisi vaarallisia.

Vaara syntyy silloin, kun eilisestä menestyksestä tulee oletus huomisesta.

Loppuosassa: Britannia löysi öljyn jälkeen toisen alan, jossa siitä tuli vaarallisen hyvä, ja Norja on ainoa maa, joka on osannut sanoa ääneen sen vaikean lauseen. Sen jälkeen kysyn, miksi epäonnistuminen opettaa paremmin kuin menestys ja mitä menestyvässä organisaatiossa tapahtuu sille, joka esittää epämukavan kysymyksen. Lopuksi palaan niihin amerikkalaisiin lehdistötilaisuuksiin ja kerron, mitä en itse nähnyt. Tilaajana saat koko esseen sekä kaikki Nordic Ledgerin arkiston tekstit.

Read more

By Mika Horelli, Brussels

I followed Nokia from two very different roles, and about twenty years separated them.

The first role was in Helsinki in 1987. I was working in advertising and was setting up a new agency. There were considerable expectations attached to the venture, and we had one significant advantage: our largest client was Nokia’s mobile-phone business. In practice, it made founding the company possible at all.

Nobody yet knew what was coming. Mobile phones were still exotic, expensive, and heavy, but they were nonetheless the beginning of a new era. Communications technology was starting its shift from something tied to a place to something tied to a person. The idea that ordinary people would carry one everywhere, treat it as indispensable and eventually run much of their daily routine on it sounded like nothing so much as science fiction.

Nokia was hardly the obvious candidate to dominate that future either. It was a Finnish industrial conglomerate whose history included toilet paper, cables, rubber boots, televisions and forestry products. Finland was a small country on the edge of Europe, next door to the Soviet Union, and it was known internationally for rather different things than consumer technology.

I later changed countries, left Finland and moved from advertising into journalism. Finland went through a brutal recession, the Soviet Union disappeared, trade with the East collapsed, the Cold War ended, and Nokia embarked on one of the most remarkable corporate ascents in European history.

By the time I encountered the company again in my second role, I was a correspondent in the United States, and Nokia had become the world’s largest mobile phone manufacturer.

A question history had already answered

At Nokia’s American product launches, I sometimes put a question to the company’s American and Finnish executives that they clearly considered already settled by history: why was Nokia so reluctant to make the customised phones that American operators wanted?

The US market was peculiar. Operators held enormous power, and they wanted phones adapted to their networks, services, and branding. Manufacturers seeking access to their customers were expected to accommodate them. Nokia was accustomed to a different practice.

The answer I remember hearing was essentially that Nokia did not need to adapt. Nokia was the world’s largest mobile-phone manufacturer. It designed the phones and the operators sold them. If anyone had to bend, it was the operators.

This was not mere arrogance; there was empirical evidence behind the attitude. Nokia’s operating model had conquered much of the world, and the question was why Verizon, AT&T or any other American operator should dictate how the world’s largest handset manufacturer designed its products. The problem was that the American market did not care how well Nokia had done elsewhere.

That is exactly where the problem lay. Success is not merely the reward for having understood the world correctly. Given enough time, it becomes evidence that you no longer need to understand it at all.

Dutch disease and its wider relative

Economics has an old term for one version of this problem: Dutch disease. The vast Groningen natural-gas field was discovered in the Netherlands in 1959, and its exploitation transformed the country’s economy. In 1977, The Economist coined the phrase Dutch disease to describe the paradox that followed the gas boom: resource wealth can make a country more prosperous while weakening other parts of its economy.

The mechanism is in principle straightforward. Exports of oil, gas or minerals increase export earnings, the real exchange rate appreciates, and capital and skilled labour move towards the booming sector.

Other export industries find it steadily harder to compete internationally at the same time. The country grew wealthier because of the treasure beneath its feet, even as part of the above-ground economy weakened. That is Dutch disease in the proper economic sense of the term.

Nokia was not a gas field. Finland did not suffer from Dutch disease because one Finnish company became extraordinarily successful, nor does every economy that leans on one thriving sector suffer from it. The term has a reasonably precise meaning, and stretching economic concepts until they explain everything usually ends with the concept explaining nothing at all.

But Dutch disease points towards a broader and more interesting phenomenon, one that might be called the disease of success. Its mechanism is not primarily the exchange rate or labour costs; it is psychology, institutions and politics.

Governments grow accustomed to the revenue it produces, investors learn to expect it, and journalists begin treating its continuation as the baseline from which deviations require a separate explanation.

Eventually a successful strategy stops looking like a strategy and starts looking like the natural order of things.

What Nokia gave Finland besides money

Finland experienced this very concretely. At its peak, Nokia’s importance to the Finnish economy was extraordinary. It accounted for a substantial share of exports, corporate research and development, stock-market value, and corporate tax revenues, and tens of thousands of people depended directly or indirectly on its success.

Finland had emerged from the devastating recession of the early 1990s. The Soviet Union was gone, and Finland had joined the European Union. A country that had traditionally worried about being peripheral suddenly owned one of the world’s most valuable brands.

Nokia was proof that Finland had understood the new world. We were educated; we understood engineering, telecommunications, and the future.

Only one uncomfortable question remained: what would Finland have if one day there were no Nokia?

For years the question seemed almost perverse, and that is among the strangest characteristics of prolonged success. The longer something works, the more foolish it sounds to ask whether it will continue.

When the definition of the product changed

Nokia struggled in the United States for years, and its unwillingness to adapt to the operator-driven system was only part of the explanation. There were network technologies such as CDMA, a product range ill-suited to the American market, a Symbian operating system that had grown steadily more cumbersome, internal organisational problems, and, finally, the enormous technological upheaval that followed Apple’s iPhone and, soon afterwards, Android.

What mattered in that upheaval was that the product’s definition itself changed.

The mobile phone ceased to be primarily a finely engineered piece of telecommunications hardware with software inside it, and became a pocket computer that happened to contain a telephone. Nokia was exceptionally good at building phones. The world, however, began to want something else.

It would be far too neat, and historically wrong, to say that Nokia collapsed because its executives refused to customise phones for American operators. They did not. But in retrospect those exchanges look like an early symptom of something larger.

Nokia had become exceptionally good at clearing the way for one revolutionary technology, but the new ecosystem that grew atop it was something Nokia neither understood nor controlled. Success had made changing more difficult.

Russia: the political form of the disease

The most dramatic contemporary example is not Finland but Russia.

When Vladimir Putin came to power at the beginning of this century, Russia was recovering from a catastrophic decade. The Soviet economy had collapsed, the transition to capitalism had been chaotic and corrupt, savings had vanished, and state institutions barely functioned. In 1998 Russia fell into a financial crisis, devalued the rouble and defaulted on much of its domestic government debt. Millions of Russians experienced the 1990s not as a time of liberation but as humiliation.

Oil and gas revenues poured into the country, living standards rose, pensions and salaries were paid, and foreign reserves grew. Moscow, filled with expensive restaurants, imported cars, and luxury shops, and a state that had seemed on the verge of disintegration a few years earlier, began to behave like a great power again.

Putin took the political credit, and some of it was deserved. The Russian state became more functional than it had been in the 1990s. The rouble devaluation that followed the 1998 crisis, unused productive capacity and certain economic reforms also aided the recovery.

Out of this came something more dangerous than textbook Dutch disease: the political form of the disease. A government receiving enormous revenues from natural resources has an entirely different relationship with society from one whose prosperity depends on millions of citizens and businesses becoming more productive.

Resource wealth finances the state without forcing the state to modernise the economy that supports it. It helps preserve inefficient structures, postpones difficult reforms, funds the military and makes it possible to buy political loyalty.

Above all, it creates the illusion that income and competence are the same thing. Russia grew richer, but that did not mean it grew better.

Oil did not make reform impossible; it made reform unnecessary. And what remains unnecessary for long enough eventually becomes politically impossible.

Europe’s part in the same illusion

Europe reinforced the illusion because, for years, the relationship looked wonderfully rational. Russia had oil and gas, and Europe needed them. Europe had money and technology, and Russia wanted them.

Germany in particular built an industrial model in which relatively cheap Russian energy helped power an enormously successful export machine. The formula was elegant: import energy cheaply, combine it with German engineering and sophisticated supply chains, turn it into chemicals, machinery and cars, and sell them to China and the rest of the world.

Both propositions contained enough truth to become dangerous. Then came 24 February 2022. Russia’s full-scale invasion of Ukraine exposed weaknesses that two decades of resource wealth had helped conceal. Russia remained an enormous military and resource power, with nuclear weapons, vast territory, substantial energy reserves and considerable industrial capacity. But at the same time it was a technological and economic backwater.

Europe discovered it had become dangerously dependent on Russian energy, and Russia discovered it had dependencies of its own. The successful relationship had lasted so long that both sides had begun confusing it with permanence.

For Germany, several assumptions broke almost simultaneously. Russian energy was no longer politically reliable; China was no longer merely a customer, but an increasingly formidable industrial competitor; and the car industry entered an electric, software-driven transformation in which a century of accumulated expertise in combustion engines offered less protection than expected.

None of this proves that Germany’s earlier strategy was foolish. Quite the opposite. Successful strategies are usually sensible, because otherwise they would never become dangerous.

The danger arises when yesterday’s success becomes tomorrow’s assumption.

In the second half: Britain found another field after oil in which it became dangerously good, and Norway is the one country that has managed to say the difficult sentence out loud. From there I ask why failure teaches better than success, and what happens in a successful organisation to the person who asks the uncomfortable question. Finally I return to those American press conferences and describe what I did not see myself. Subscribers get the full essay and the complete Nordic Ledger archive.

Read more

Mika Horelli, Bryssel

Kun muutin Kööpenhaminaan vuonna 1995, satuin tietämättäni freelancetoimittajan kannalta lähes täydelliseen paikkaan täydellisellä hetkellä. Suomi oli juuri liittynyt Euroopan unioniin, ja suomalaisia kiinnosti yhtäkkiä tavattomasti, miten elämä tässä uudessa yhteisössä oikein toimii.

Tanska oli siihen tarkoitukseen ihanteellinen laboratorio. Se oli pohjoismainen hyvinvointivaltio, väestöltään suunnilleen Suomen kokoinen ja riittävän samanlainen, jotta vertailu tuntui mielekkäältä. Ruotsi ei kelvannut vertailukohdaksi, koska se oli Suomea suurempi ja ennen kaikkea EU:n jäsenenä yhtä lailla noviisi.

Toisin kuin Suomi tai Ruotsi, Tanska oli liittynyt silloiseen Euroopan yhteisöön jo vuonna 1973. Se oli ehtinyt oppia, mitä jäsenyys tarkoitti käytännössä, ja myös sen, mistä se ei pitänyt.

Tanskalaiset olivat tuolloin jo kehittäneet itselleen maineen Euroopan integraation vastarannan kiiskenä. Maastrichtin sopimus kaatui Tanskan kansanäänestyksessä kesällä 1992, minkä jälkeen maa neuvotteli itselleen joukon poikkeuksia. Tanska oli mukana, mutta omilla ehdoillaan. Suomelle, joka astui unioniin uutena ja innokkaana jäsenenä, tämä oli kiinnostavaa.

Minulle se tarkoitti töitä. Opettelin tanskan kielen ja asuin maassa, josta suomalaiset toimitukset halusivat tietää. Saatoin ehdottaa juttuja siitä, miten jokin asia oli ratkaistu Tanskassa, ja toimituksissa niitä kuunneltiin.

Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, että toimittajanurani kansainvälinen vaihe alkoi oikeastaan Euroopan unionista. Olen nyt kirjoittanut Brysselistä lähes kymmenen vuotta, mutta ensimmäiset askeleet siihen suuntaan otin Kööpenhaminassa Suomen ensimmäisinä jäsenyysvuosina.

Amerikka oli itsessään uutiskriteeri

Sitten muutin New Yorkiin ja opin jotain aivan muuta.

Yhdysvallat oli journalistisesti ihmeellinen maa. Sieltä pystyi tarjoamaan suomalaisiin tiedotusvälineisiin aiheita, joilla ei ollut juuri minkäänlaista yhteyttä Suomeen. Joskus yhteyttä Eurooppaankaan ei tarvittu.

Eurooppalaiset olivat vuosikymmeniä katsoneet amerikkalaisia elokuvia, kuunnelleet amerikkalaista musiikkia ja seuranneet amerikkalaisia julkkiksia. New York, Los Angeles ja Miami olivat paikkoja, joissa miljoonat suomalaiset eivät olleet koskaan käyneet, mutta jotka he silti tunnistivat välittömästi. Amerikkalainen kulttuurihegemonia oli tehnyt pohjatyön valmiiksi.

Kun kirjoitin jutun meksikolaisista, jotka onkivat New Yorkin subwayn tuuletusritilöiden läpi pudonneita kolikoita metrien mittaisilla kepeillä, joiden päässä oli purukumia, juttu meni läpi. Kun kirjoitin siitä, kuinka newyorkilaiset näkivät naapureidensa asuntoihin kuin näyteikkunoihin, se meni läpi. Kun bongasin, että joku oli keksinyt tuhansien dollarien bisnekseksi ulkoiluttaa korttelin koiria kolme kertaa päivässä, kun niiden omistajat tekivät pitkää päivää finanssialueen pilvenpiirtäjissä, sekin meni läpi.

Jos Yhdysvalloissa syntyi omituinen elämäntapailmiö, siitä sai jutun. Jos amerikkalaiset keksivät uuden trendin, sen saattoi esitellä suomalaisille, vaikka olisi ollut hyvin epävarmaa, saapuisiko trendi koskaan Suomeen.

En valita. Freelancerille se oli kultakaivos.

Kun merkitys ei riitä

Bryssel on ehkä Euroopan vähiten mediaseksikäs pääkaupunki. Euroopan komissio ei ole Hollywood. Trilogi ei pärjää televisiosarjalle. Delegoitu säädös on journalistisena tuotteena suunnilleen yhtä houkutteleva kuin käyttöohje.

Silti täällä tehdään päätöksiä, joilla on suomalaiselle usein paljon suurempi käytännön merkitys kuin sillä, mitä New Yorkissa tai Hollywoodissa kulloinkin tapahtuu. EU:n sääntely vaikuttaa siihen, millaisia autoja Euroopassa myydään, mitä yritysten pitää raportoida, miten pankit toimivat, miten henkilötietoja käsitellään, miten tekoälyä saa käyttää ja miten energiaa tuotetaan.

Ei ole mielekästä väittää yhdellä maagisella prosenttiluvulla, kuinka suuri osa Suomen lainsäädännöstä tulee Brysselistä. Se riippuu täysin siitä, mitä lasketaan ja mistä politiikan alueesta puhutaan. Olennaisempaa on tämä: huomattava osa suomalaisen yhteiskunnan toimintaympäristöstä muotoutuu päätöksissä, joita valmistellaan vuosia täällä Belgiassa ennen kuin tavallinen suomalainen huomaa niiden olemassaolon.

Ja juuri niistä on toisinaan hämmästyttävän vaikea saada suomalaisia kiinnostumaan. Tai tarkemmin sanottuna suomalaisia tiedotusvälineitä, koska ne tietävät, etteivät niiden lukijat välttämättä kiinnostu.

Osaltaan ilmiötä selittää se, että poliitikot kautta Euroopan ovat jo kauan sitten oppineet syyttämään Brysseliä itse tekemistään päätöksistä. Eräs tuntemamme populistiulkoministeri keksi letkautuksen “missä EU, siellä ongelma”, tietäen aivan hyvin, että unioni on samalla yksi historian onnistuneimpia rauhanprojekteja.

Paras eli oikeastaan pahin esimerkki tästä ajattelutavasta nähtiin Britanniassa, jossa lehdistö suolsi vuosikymmenien ajan todellisia tai keksittyjä uutisia Brysselin byrokraattien ehtymättömästä innosta kiusata kansalaisia uusilla säännöillä.

Kertomuksessa oli yksi vika. Britannia oli itse yksi sisämarkkinoiden innokkaimmista rakentajista ja ministerineuvostossa se kuului lähes aina voittavaan enemmistöön. Tutkimusten mukaan Britannia jäi äänestyksissä vähemmistöön vain muutamassa prosentissa tapauksista koko jäsenyytensä ajan. Valtaosa niistä säännöistä, joita Lontoon iltapäivälehdet kuvasivat Brysselin oikkuina, oli hyväksytty brittiministerien myötävaikutuksella tai suorastaan heidän aloitteestaan.

Tämä ei tarkoita, etteikö suomalainen tai laajemmin eurooppalainen media kirjoittaisi Euroopan unionista. Kirjoittaa se. Eikä kyse ole salaliitosta, jossa päätoimittajat kokoontuisivat aamuisin päättämään, mistä kansalaisten ei tänään anneta tietää. Todellisuus on paljon arkisempi. EU-jutut eivät useinkaan vedä, ja siksi niitä karsastetaan.

Kuka päättää, mikä on tärkeää?

Ystäväni lähetti minulle hiljattain pitkän vuodatuksen suomalaisen journalismin tilasta. Siinä lueteltiin joukko asioita, joita valtamedia oli kirjoittajan mielestä jättänyt tutkimatta tai käsitellyt tarkoituksellisesti liian vähän: maahanmuuttoa, energiaa, väestökehitystä ja joukko huomattavasti hurjempiakin väitteitä.

Osa perustui todellisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, osa kiistanalaisiin tulkintoihin ja osa väitteisiin, joiden todistusaineisto oli parhaimmillaankin heikkoa.

Mutta listan takana oli kysymys, jota ei kannata selittää salaliittoteorialla. Miksi media käsittelee valtavalla intensiteetillä joitakin lähes merkityksettömiä asioita, samalla kun yhteiskunnallisesti valtavat muutokset jäävät vähälle huomiolle? Miksi poliitikon harkitsematon somepäivitys voi hallita uutispäivää, mutta vuosikymmenien demografinen muutos ei?

Vastaus on epämukavampi kuin väite median ideologisesta salaliitosta. Ehkä me haluamme lukea niitä ensimmäisiä, mutta emme niitä jälkimmäisiä.

Uutinen ei ole todellisuus

Journalismi perustuu valintaan. Maailmassa tapahtuu joka päivä ääretön määrä asioita, joista vain mitätön murto-osa päätyy uutisiin. Toimituksen tärkein tehtävä ei siksi ole vain selvittää, mikä on totta. Sen pitää ensin ratkaista, mistä totuuksista kannattaa kertoa.

Jokainen etusivulle nostettu uutinen on samalla päätös olla nostamatta sinne jotain muuta. Tätä vallankäyttöä ei yleensä huomata, koska näemme vain sen, minkä toimitus on valinnut. Emme näe toimituksen sähköpostissa olevia kahtasataa juttuehdotusta, joista 195 on hylätty.

Paperilehdessä valintaa ohjasi fyysinen todellisuus. Sivuja oli tietty määrä ja niillä oli rajattu palstatilaa. Jos yksi juttu sai sivun, sivun verran muita aiheita ei mahtunut lehteen. Digitaalinen vallankumous näytti ensin poistavan tämän ongelman, koska verkossa tila on käytännössä rajaton.

Mutta samalla syntyi paljon ankarampi niukkuus: ihmisen huomio.

Lukija tuli toimituskokoukseen

Kun aloitin journalismissa, toimitukset tiesivät melko huonosti, mitä lukija todella luki. Sanomalehti ostettiin kokonaisuutena. Tilaaja saattoi lukea ulkomaanuutiset, urheilun ja sarjakuvat, mutta toimituksella ei ollut keinoa tietää, missä järjestyksessä tai kuinka pitkään.

Nyt tiedämme. Tiedämme, mitä otsikkoa klikataan, kuinka pitkään jutussa viivytään ja missä kohdassa lukija poistuu. Tiedämme, mikä juttu saa ihmisen tilaamaan julkaisun ja mikä saa hänet jakamaan sen.

Se muuttaa journalismin taloudellisia kannustimia tavalla, jota tuskin ymmärrämme vieläkään täysin. Pitkä tutkiva juttu voi vaatia kahden toimittajan työtä kolmen kuukauden ajan.

Somekohu kirjoitetaan vartissa. Jos jälkimmäinen saa kymmenkertaisen yleisön, kaupallisen median yhtälö on epämiellyttävän yksinkertainen.

Jokainen yksittäinen toimituksellinen ratkaisu voi olla täysin rationaalinen. Niiden yhteisvaikutus on silti järjetön.

Tässä on nykyjournalismin ydinongelma. Me pystymme mittaamaan kiinnostavuutta hämmästyttävällä tarkkuudella. Emme pysty mittaamaan merkittävyyttä.

Analytiikkajärjestelmä kertoo minuutissa, kuinka moni klikkasi ministerin typerää kommenttia. Se ei kerro, kuinka tärkeä eurooppalainen säädös on Suomelle vuonna 2031.

Ensimmäiselle on numero; jälkimmäiselle tarvitaan journalistista harkintaa.

Ja harkinta on kallista.

Read more

By Mika Horelli, Brussels

When I moved to Copenhagen in 1995, I had unwittingly landed in almost the perfect place at the perfect moment for a freelance correspondent. Finland had just joined the European Union, and Finnish readers were suddenly, intensely curious about how life in this new community actually worked.

Denmark was an ideal laboratory for the purpose. It was a Nordic welfare state of roughly the same size, similar enough that comparison felt meaningful. Sweden was no use as a reference point; it was larger and, as an EU member, just as much of a novice as Finland.

Denmark, unlike either of them, had joined the European Community back in 1973. It had already learnt what membership meant in practice, and also what it disliked about it. The Danes had by then acquired a reputation as the difficult relative of European integration. The Maastricht Treaty fell in a Danish referendum in the summer of 1992, after which the country negotiated a set of opt-outs for itself. Denmark was in, but on its own terms. For a country entering the Union as an enthusiastic newcomer, this was interesting.

For me it meant work. I learnt Danish and lived in a country my editors wanted to know about. I proposed a story on how something was solved in Denmark, and the desk listened.

Only much later did I understand that the international phase of my career effectively began with the European Union. I have now been writing from Brussels for nearly a decade, but the first steps in that direction were taken in Copenhagen, during Finland’s earliest years of membership.

America was a news criterion in itself

Then I moved to New York, and learnt something else entirely.

The United States was a journalistic marvel. From there one could offer European editors stories with no connection whatsoever to their own country. Sometimes no connection to Europe was required either.

There was a reason for this. Europeans had spent decades watching American films, listening to American music and following American celebrities. New York, Los Angeles and Miami were places that millions of people had never visited yet recognised instantly. American culture had done the groundwork.

When I wrote about the Mexicans who fished coins out from beneath the subway’s ventilation grates using sticks with chewing gum on the end, the piece ran. When I wrote about how New Yorkers looked into their neighbours’ flats as though into shop windows, it ran. When I noticed that someone had built a business walking a block’s dogs three times a day while their owners put in long hours in the towers of the financial district, that ran too.

If an odd lifestyle phenomenon emerged in America, it was a story. If Americans invented a trend, one could present it to European readers even when it was thoroughly uncertain whether the trend would ever arrive.

I am not complaining. For a freelancer, it was a goldmine.

When significance is not enough

Brussels is perhaps the least media-sexy capital in Europe. The European Commission is not Hollywood. A trilogue cannot compete with a television series. As a journalistic product, a delegated act is about as alluring as an instruction manual.

Yet decisions are taken here that have far greater practical consequence for an ordinary European than whatever happens in New York on any given day. EU regulation shapes which cars are sold, what companies must report, how banks operate, how personal data is handled, how artificial intelligence may be used and how energy is produced.

There is no point in claiming, with a single magic percentage, how much national legislation “comes from Brussels”. It depends entirely on what one counts and which policy area one is discussing. The more relevant point is this: a substantial part of the environment in which European societies operate is shaped by decisions prepared years before an ordinary citizen notices they exist.

And those are precisely the decisions it is sometimes astonishingly difficult to make anyone care about. Or more precisely, to make editors care about, because they know their readers may not.

Part of the explanation is that politicians across Europe learnt long ago to blame Brussels for their own decisions. One Finnish populist who eventually became his country’s foreign minister built a career on the line that wherever you find the EU, you find a problem; he knew perfectly well that the Union is also one of the most successful peace projects in modern history.

The finest and in truth the worst example of this habit was British. For decades the press supplied an inexhaustible stream of stories, some real and some invented, about the boundless enthusiasm of Brussels bureaucrats for inventing new ways to irritate citizens. Straight bananas, curved cucumbers, a whole folklore of imaginary directives.

The narrative had one flaw. Britain was among the most energetic architects of the single market, and in the Council of Ministers it belonged almost invariably to the winning majority.

Studies of Council voting records found that Britain ended up in the losing minority in only a very small share of votes across its entire membership. Most of the rules that London’s tabloids described as Brussels caprice had been adopted with British ministers’ agreement, and a good number of them at British initiative.

This does not mean European media fail to write about the European Union. They write about it constantly. Nor is there a conspiracy in which editors gather each morning to decide what citizens shall not be told today. The reality is far more mundane. EU stories do not perform.

Who decides what matters?

A friend recently sent me a long tract on the state of journalism. It listed a great many subjects that the mainstream media, in his view, had left uninvestigated or deliberately underplayed: migration, energy, demographic change, and several considerably wilder claims besides.

I do not endorse most of the list’s conclusions. Some rested on real social questions, some on contested interpretations, and some on assertions whose evidence was thin at best.

But behind the list sat a question that is not worth dismissing as conspiracy talk. Why does the media treat some nearly meaningless matters with enormous intensity while socially profound changes attract little attention? Why can a politician’s careless post dominate a news day when a demographic shift spanning decades cannot?

The answer is more uncomfortable than the claim of ideological conspiracy. Let’s read the former rather than the latter.

The news is not reality.

Journalism rests on selection. An infinite number of things happen every day, of which a negligible fraction ever reaches the news. An editor’s most important task is therefore not merely to establish what is true. The first step is to decide which truths are worth telling.

Every story raised to the front page is simultaneously a decision not to raise something else. This exercise of power generally goes unnoticed, because we see only what the desk selected. We do not see the two hundred pitches in the editor’s inbox, of which 195 were declined.

In a printed newspaper, the selection was enforced by physical reality. There were only so many pages. If one story took two of them, another did not get them. The digital revolution appeared at first to abolish the problem, since online space is effectively unlimited.

But a far harsher scarcity emerged alongside it: human attention.

The reader joined the editorial meeting.

When I began in journalism, newsrooms knew remarkably little about what readers actually read. The paper was bought whole. A subscriber might read the foreign pages, the sport and the comics, but the desk had no way of knowing in what order, or for how long.

Now we know. We know which headline is clicked, how long a reader lingers, and at which paragraph they leave. We know which story persuades someone to subscribe and which persuades them to share.

This changes journalism’s economic incentives in ways we still barely comprehend. A long investigative piece may require two reporters for three months.

An online controversy is written in a quarter of an hour. If the latter draws ten times the audience, the commercial equation becomes uncomfortably simple.

Every individual editorial decision can be entirely rational. Their combined effect is nonetheless absurd.

Here lies the central problem of contemporary journalism. We can measure interest with astonishing precision. We cannot measure significance.

The analytics dashboard reports within a minute how many people clicked on a minister’s foolish remark. It cannot report how consequential a European regulation will prove to be in 2031. The first has a number; the second requires editorial judgement.

And judgement is expensive.

Read more

By Mika Horelli, Brussels

Some people lie. They are easy enough to understand; lying can bring money, power, or at least a way out of trouble. Some people are simply wrong, because they do not know any better. They too are easy to understand.

Far harder to understand are the people who know, and believe anyway.

I mean people who have access to the same facts as the rest of us, who see the same contradictions, read the same news, sometimes even witness with their own eyes the very thing they are trying to explain away, and who end up defending their conviction more fiercely than before. They are not ignorant. That is precisely what makes the phenomenon so compelling.

In 1949, six former communists published a book called The God That Failed. Arthur Koestler, Ignazio Silone, André Gide, Richard Wright, Louis Fischer and Stephen Spender each tried, from their own angle, to answer the same question: how had it been possible for them to believe, for years, in a system whose falseness they had had ample evidence of the entire time?

Koestler’s answer was unsettling precisely because it was not political. In his view, joining communism resembled a religious conversion far more than a political decision. A person did not weigh the arguments for and against, as when choosing a washing machine; he found community, purpose, and an explanation for the world. That is exactly why leaving felt more like a crisis of faith than a change of opinion.

The idea is far more useful than it sounds on first reading. It explains something that otherwise looks almost irrational. Why does a person defend a conviction he knows is leaking at every seam? Why is an intelligent person capable of building ever more sophisticated explanations for contradictions that are obvious to everyone else, when the far simpler option would be to admit he was wrong?

We are not talking here about people who lived under Stalin, or under other dictatorships; they often had to feign belief simply to survive. That was not conviction; it was a survival strategy. Far more interesting are those who lived in free societies, under no obligation to believe anything at all, and who chose to do so voluntarily.

A Finnish example

Finland offers a useful case. After the war, the Finnish communist movement gradually split into two separate realities. One faction began openly criticising the Soviet Union by the 1960s at the latest. The other, a minority later known as the taistolaiset, moved in exactly the opposite direction. Precisely as the evidence of the system’s failure accumulated year after year, their faith appeared to grow stronger. (The label “taistolainen” comes from Taisto Sinisalo, the faction's leader; it stuck to the movement as a whole, the way such nicknames often do.)

This is what makes the phenomenon so striking. They did not live in Leningrad; they lived in Helsinki. They did not read only Pravda; they also read Helsingin Sanomat, Dagens Nyheter, Le Monde, and any Western newspaper they wished. They travelled, they argued, they saw with their own eyes far more than an ordinary Soviet citizen ever could.

Many of them travelled to the Soviet Union itself. There they saw the empty shelves, the endless queues, people’s caution, the scarcity of everyday life. None of this was an invention of Western propaganda; it was something anyone could observe firsthand. And yet they came home convinced that the socialist future was bright.

Evidence that never made the trip home

The same pattern showed up even more clearly across Western Europe. The French and Italian communist parties drew in writers, professors, artists and trade union leaders whose intelligence no one doubted. They travelled to Moscow, saw what everyone else saw, and came home to write glowing accounts of their journey.

A particularly striking case was that of the British social reformers Sidney and Beatrice Webb. They were among the most respected figures of the Fabian Society, hardly naive idealists. In 1935 they published a substantial book portraying the Soviet Union as a new and superior civilisation. That same year, millions had just starved to death in Ukraine, Stalin’s purges were underway, and the network of forced labour camps was expanding rapidly.

The information was there. The problem was never a lack of knowledge; it was that knowledge was no longer allowed to influence the conclusion.

When the flying saucer never came

The more deeply belief is fused with identity, the harder it becomes to admit having been wrong. In the 1950s, the social psychologist Leon Festinger did something researchers rarely do. Instead of asking people for their opinions in a survey, he observed what they actually did when their entire worldview collapsed.

He followed a small American doomsday cult convinced the world would end on a specific night. Salvation had already been arranged; a flying saucer would collect the true believers to safety just before the catastrophe struck.

Night came. No flying saucer came. The world did not end.

If people behaved rationally, the group should have dissolved on the spot. It did not; quite the opposite happened. Many members began proclaiming their faith more loudly than before. An explanation arrived quickly: the world had been saved precisely because of their unwavering belief.

Reality had changed. So the explanation changed with it.

Festinger gave the phenomenon a name that became one of the best-known concepts in social psychology: cognitive dissonance. When facts and a person’s worldview collide violently, that person rarely changes the worldview. Instead, he starts changing what the facts are allowed to mean.

The more of one’s own life one has invested in a cause, the more expensive it becomes to admit having been wrong. This is no longer a matter of opinion; it is a matter of identity. If I have built my entire youth around a movement, admitting I was wrong does not stop at that; I must also ask myself whether I spent decades of my life on a delusion. That is a far heavier price than losing a single argument.

The twelve-year-old candidate

I recognise the mechanism uncomfortably closely, even though I was never a communist.

In the early 1970s, Finland’s school reform introduced so-called school councils, meant to teach democracy in practice. I was twelve when I was asked to stand as the minority communists’ candidate in the school council election.

There was only one small problem: I knew practically nothing about politics. I could not have named all the parliamentary parties, I had no idea about the internal splits within the communist movement, and I certainly could not have explained what minority communism actually meant. And yet I very nearly agreed to run; not because I was gripped by Marxism, but because someone had asked.

Fortunately, one of my teachers found the idea troubling. He rang my parents and gently suggested that the boy might benefit from learning something about the Finnish party system before representing one of its edges.

At home, I received my first-ever lesson in politics. My parents did not try to tell me what to think. They simply said the decision was mine to make, but that it would help to know, at least roughly, whose banner I was about to stand under.

I withdrew my candidacy. A year later I ran again, this time as an independent. And I was elected.

That episode proves nothing large about Finnish political history. But it points to something far more ordinary. People often join a group long before they understand its ideas. First comes the feeling of belonging; the beliefs tend to arrive later.

This order, incidentally, is not confined to twelve-year-olds. It appears to follow many adults throughout life as well.

MAGA: two realities running in parallel

Had Festinger lived in the age of social media, he would hardly have needed to go looking for a small doomsday cult to study. Today, the same phenomenon is visible on a phone screen daily.

The best-known example of this decade comes from the United States.

Donald Trump promised to end the war in Ukraine within twenty-four hours. The promise was spectacular enough that it could never later be waved away as a misunderstood detail. He also promised to lower the cost of living for Americans, rapidly bring manufacturing back home, and keep the United States out of new wars.

Reality moved in the opposite direction. The war did not end in a day, nor in months. The Iran crisis expanded America’s military role in the Middle East once again. Import tariffs drove up prices on exactly the goods meant to make ordinary life cheaper.

In a normal political world, this combination would be straightforward: promises were made, they were not kept, and support falls.

That is what happened, but only in part.

Trump’s overall approval rating weakened in nearly every poll throughout the spring and summer of 2026. What was more interesting was what happened among his most loyal supporters. Their support fell too. Just far less.

It was as if two separate realities had been running side by side. The more outsiders noticed the contradictions, the more the core focused on explaining why the contradictions were not really contradictions at all.

Tribe before fact

This is not an American peculiarity. It is not, in the end, even a political peculiarity. The same mechanism shows up in religious sects, revolutionary movements, conspiracy theories, sports fandom, and sometimes even corporate life. Once belonging to a group becomes part of one’s identity, facts stop functioning as judges. They turn into weapons for the other side.

That is exactly the point at which conversation becomes nearly impossible.

If I argue with someone about a tax rate, we can both still change our minds once better numbers appear. But if the argument is really about what kind of person I am, new numbers become a threat. Every counter-argument no longer sounds like information; it sounds like an attack on one’s own tribe.

This is why it is usually a mistake to assume the most loyal supporters are simply ignorant. Quite the opposite: many of them know the opposing arguments remarkably well. They have read them, listened to them, and spent years developing ever more sophisticated ways of explaining why none of it really matters.

Koestler understood this decades ago. He did not write The God That Failed because he had been stupid as a young man; he wrote it because he had been intelligent. It was precisely that intelligence which had made him so skilled at defending a belief he was not yet ready to let go of.

Perhaps that is the most ironic lesson of the phenomenon as a whole. Propaganda rarely thrives where people know least. It thrives where people have the most to lose by admitting they know too much.

The Finland that spoke in code, and the difference everyone forgets

I grew up in what later came to be called Cold War Finland, a country that spoke about the Soviet Union in its own particular code. Every adult understood that not everything was said aloud; the president’s foreign policy was supported, phrases were carefully weighed, and one lived cautiously around the eastern relationship.

But there is one important distinction that keeps getting lost in today’s debate. Most Finns did not actually believe the Soviet Union was a workers’ paradise. They simply judged it unwise to say everything they thought. It was realism, sometimes opportunism, but rarely anything resembling religious conviction.

That is exactly what made the taistolaiset such an interesting case. They were not built on silence; they were built on belief. One group adapted itself to reality. The other adapted reality to its belief. The difference sounds small. Psychologically, it is enormous.

The memoirs that do not yet exist

In recent years I have read the memoirs of several former Finnish minority communists. There is something surprisingly moving in them. Few of them still try to insist they were right; far more of them are trying to understand their own youth. Many of them share the same astonishment: how could I have believed that?

It is an honest question. But it is also, in a way, slightly misleading. Perhaps the real question is not how they could have believed it. The real question is what we ourselves believe right now, so strongly that we cannot yet see we are doing exactly the same thing.

Every generation recognises the delusions of the one before it far more easily than its own. Koestler’s generation wrote The God That Failed only once the faith had already broken. The former members of taistolaiset wrote their memoirs only decades later.

Perhaps one day we will read books written by people who explain, just as openly, why they believed in Donald Trump, in QAnon, in some revolution of our own time, or in a cause we cannot yet even name. Their explanations will probably sound familiar. They will not say they were stupid. They will say they were looking for community, for purpose, and for the feeling of standing on the right side of history.

Perhaps that is this essay’s most uncomfortable conclusion. We like to think of ourselves as rational people who update our opinions whenever the facts change. In practice we do this far less often than we imagine. Usually we first change how we interpret the facts, and only much later, sometimes only after decades, do we dare ask ourselves whether we might have been wrong.

Koestler understood this better than most politicians or psychologists ever have. His insight was not that people are ignorant. It was far darker than that: a person can know almost everything, and believe anyway.

That is why the most dangerous person is not necessarily the one who does not know. It is the one who knows enough to notice the contradiction, but whose identity no longer allows him to admit it.

Perhaps that is exactly why every generation remains convinced it will never fall for the delusions the previous one now laughs about in its memoirs.

And perhaps that is exactly why every generation, sooner or later, ends up writing its own version of The God That Failed.

Only ever afterwards.

Mika Horelli, Bryssel

On olemassa ihmisiä, jotka valehtelevat. Heidät on helppo ymmärtää: valehtelusta voi saada rahaa, valtaa tai ainakin välttyä hankaluuksilta. On myös ihmisiä, jotka ovat yksinkertaisesti väärässä, koska he eivät tiedä paremmin. Heidätkin ymmärtää.

Paljon vaikeampia ymmärtää ovat ne, jotka tietävät totuuden ja silti uskovat valheeseen.

Tarkoitan ihmisiä, joilla on käytössään kaikki samat tosiasiat kuin meillä muillakin, jotka näkevät samat ristiriidat, lukevat samat uutiset, joskus jopa kokevat omin silmin sen, mitä yrittävät selittää pois, ja silti päätyvät puolustamaan uskomustaan entistä kiihkeämmin. He eivät ole tietämättömiä. Juuri se tekee ilmiöstä niin kiehtovan.

Vuonna 1949 kuusi entistä kommunistia julkaisi kirjan The God That Failed. Arthur Koestler, Ignazio Silone, André Gide, Richard Wright, Louis Fischer ja Stephen Spender yrittivät kukin omasta näkökulmastaan vastata samaan kysymykseen: miten oli mahdollista, että he olivat vuosikausia uskoneet järjestelmään, jonka valheellisuudesta heillä oli koko ajan riittävästi todisteita?

Koestlerin vastaus oli hämmentävä juuri siksi, ettei se ollut poliittinen. Hänen mukaansa kommunismiin liittyminen muistutti enemmän uskonnollista kääntymystä kuin poliittista päätöstä. Ihminen ei punninnut puolesta ja vastaan kuin ostettaessa uutta pesukonetta; hän löysi yhteisön, tarkoituksen ja selityksen maailmalle. Juuri siksi myös irtautuminen muistutti enemmän uskonkriisiä kuin mielipiteen muuttamista.

Ajatus on paljon käyttökelpoisempi kuin se ensi lukemalta kuulostaa. Se selittää jotakin, mikä muuten näyttää lähes järjenvastaiselta. Miksi ihminen puolustaa vakaumusta, jonka hän tietää vuotavan joka saumasta? Miksi älykäs ihminen kykenee rakentamaan toinen toistaan hienostuneempia selityksiä ilmiselvistä ristiriidoista, kun paljon yksinkertaisempi vaihtoehto olisi myöntää olleensa väärässä?

Emme puhu ihmisistä, jotka elivät Stalinin Neuvostoliitossa tai muissa diktatuureissa; heidän oli usein pakko teeskennellä uskovansa pysyäkseen hengissä. Se ei ollut vakaumus vaan selviytymisstrategia. Kiinnostavampia ovat ne, jotka elivät vapaissa yhteiskunnissa, joissa ei ollut pakko uskoa yhtään mitään, mutta jotka kuitenkin päättivät tehdä niin vapaaehtoisesti.

Suomalainen esimerkki

Suomesta löytyy kiinnostava esimerkki. Sodan jälkeen suomalainen kommunistinen liike alkoi vähitellen jakaantua kahteen todellisuuteen. Osa kommunisteista alkoi arvostella Neuvostoliittoa avoimesti viimeistään 1960-luvulla. Toinen osa, myöhemmin taistolaisiksi kutsuttu vähemmistö, kulki täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Juuri silloin, kun todisteita järjestelmän epäonnistumisesta kertyi vuosi vuodelta enemmän, heidän uskonsa näytti vahvistuvan.

Tämä tekee ilmiöstä erityisen kiinnostavan. He eivät eläneet Leningradissa vaan Helsingissä. He eivät lukeneet pelkkää Pravdaa vaan myös Helsingin Sanomia, Dagens Nyheteriä, Le Mondea ja mitä tahansa länsimaista lehdistöä. He matkustivat, keskustelivat ja näkivät omin silmin paljon enemmän kuin tavallinen neuvostokansalainen.

Moni matkusti myös Neuvostoliittoon. Osa koulutettiin maassa. Siellä nähtiin kauppojen tyhjät hyllyt, loputtomat jonot, ihmisten varovaisuus ja arjen niukkuus. Ne eivät olleet länsimaisen propagandan keksintöjä vaan matkamuistoja, jotka jokainen saattoi havaita omin silmin. Silti kotiin palattiin vakuuttuneina siitä, että sosialismin tulevaisuus oli loistava.

Todisteet, jotka eivät koskaan matkustaneet kotiin

Sama ilmiö näkyi vielä selvemmin Länsi-Euroopassa. Ranskan ja Italian kommunistipuolueet keräsivät riveihinsä kirjailijoita, professoreita, taiteilijoita ja ammattiyhdistysjohtajia, joiden älykkyyttä kukaan ei epäillyt. He matkustivat Moskovaan, näkivät saman kuin kaikki muutkin ja kirjoittivat kotiin palattuaan ylistäviä matkakertomuksia.

Erityisen vaikuttava tapaus olivat brittiläiset yhteiskuntareformistit Sidney ja Beatrice Webb. He kuuluivat Fabian-seuran arvostetuimpiin hahmoihin, kaikkea muuta kuin naiiveja idealisteja. Vuonna 1935 he julkaisivat laajan teoksen, jossa Neuvostoliitto kuvattiin uudenlaisena sivistyksen mallina. Samana vuonna Ukrainassa oli juuri kuoltu nälkään miljoonittain, Stalinin puhdistukset olivat käynnissä ja pakkotyöleirien verkosto kasvoi vauhdilla.

Tietoa kyllä oli. Ongelmana ei ollut tiedon puute; ongelmana oli, ettei tieto enää saanut vaikuttaa johtopäätökseen.

Kun lentävä lautanen ei tullut

Mitä enemmän usko sitoo identiteettiin, sitä vaikeampaa on myöntää, että on erehtynyt. Sosiaalipsykologi Leon Festinger päätti 1950-luvulla tehdä jotakin, mitä tutkijat tekevät harvoin. Hän ei kysellyt ihmisiltä mielipiteitä kyselylomakkeilla, vaan meni katsomaan, mitä he todella tekevät silloin, kun heidän maailmankuvansa romahtaa.

Hän seurasi pientä amerikkalaista lahkoa, joka uskoi maailman tuhoutuvan tiettynä yönä. Pelastus oli jo järjestetty: lentävä lautanen hakisi oikeauskoiset turvaan juuri ennen katastrofia.

Yö tuli. Lentävää lautasta ei tullut. Maailma ei tuhoutunut.

Jos ihmiset olisivat toimineet rationaalisesti, koko lahko olisi hajonnut saman tien. Niin ei käynyt; päinvastoin. Monet jäsenistä alkoivat julistaa uskoaan entistä äänekkäämmin. Selitys löytyi nopeasti: maailma oli pelastunut juuri heidän horjumattoman uskonsa ansiosta.

Festinger antoi ilmiölle nimen, josta tuli yksi sosiaalipsykologian tunnetuimmista käsitteistä: kognitiivinen dissonanssi. Kun tosiasiat ja oma maailmankuva törmäävät rajusti toisiinsa, ihminen ei useinkaan vaihda maailmankuvaansa. Hän alkaa muuttaa tosiasioiden merkitystä.

Mitä enemmän omaa elämäänsä on sijoittanut johonkin aatteeseen, sitä kalliimmaksi käy myöntää erehtyneensä. Kyse ei ole enää mielipiteestä vaan identiteetistä. Jos olen rakentanut koko nuoruuteni jonkin liikkeen varaan, en joudu myöntämään vain olleeni väärässä; joudun kysymään itseltäni, rakensinko vuosikymmeniä elämästäni harhakuvitelman päälle. Se on paljon raskaampi hinta kuin yhden väittelyn häviäminen.

Kaksitoistavuotiaan ehdokkuus

Tunnistan mekanismin yllättävän läheltä, vaikken ole koskaan ollut kommunisti.

Peruskoulun alkuvuosina 1970-luvulla kouluihin perustettiin kouluneuvostoja, joiden tarkoituksena oli opettaa demokratiaa käytännössä. Olin kaksitoistavuotias, kun minua pyydettiin ehdokkaaksi vähemmistökommunistien joukkoon kouluneuvostovaaleihin.

Tilanteessa oli vain yksi pieni ongelma: en tiennyt käytännössä mitään politiikasta. Meillä kotona ei yksinkertaisesti koskaan puhuttu politiikasta. (Eikä rahasta tai seksistä.)

En olisi osannut nimetä eduskuntapuolueita, en ymmärtänyt kommunistien sisäisiä jakolinjoja enkä olisi osannut selittää, mitä vähemmistökommunismi oikeastaan tarkoitti. Olin silti vähällä päätyä ehdokkaaksi; en siksi, että olisin tiennyt mitään marxilaisuudesta, vaan siksi, että joku pyysi.

Onneksi eräs opettajani piti ajatusta huolestuttavana. Hän soitti vanhemmilleni ja ehdotti varovasti, että pojalle voisi ehkä kertoa jotakin suomalaisesta puoluejärjestelmästä ennen kuin hän lähtee edustamaan yhtä sen äärilaidoista.

Kotona pidettiin elämäni ensimmäinen politiikan oppitunti. Vanhempani eivät yrittäneet kertoa, mitä minun pitäisi ajatella. He sanoivat vain, että päätös on lopulta omani, mutta olisi hyvä tietää edes suurin piirtein, minkä lipun alle on menossa.

Vedin ehdokkuuteni kiireesti pois. Vuotta myöhemmin olin jälleen ehdolla, tällä kertaa sitoutumattomana, ja pääsin läpi.

Tuo episodi ei todista mitään suurta Suomen poliittisesta historiasta. Se muistuttaa kuitenkin jostakin paljon arkisemmasta. Ihminen liittyy ryhmään usein jo paljon ennen kuin hän ymmärtää ryhmän ajatuksia. Ensin syntyy tunne kuulumisesta; aatteet tulevat usein vasta myöhemmin.

Sama järjestys ei muuten koske vain kaksitoistavuotiaita. Se näyttää seuraavan monia aikuisiakin läpi elämän.

MAGA: kaksi todellisuutta rinnakkain

Jos Festinger olisi elänyt sosiaalisen median aikakaudella, hänen olisi tuskin tarvinnut etsiä pientä tuomiopäivälahkoa tutkittavakseen. Nykyään saman ilmiön voi nähdä päivittäin puhelimen näytöltä.

Tämän vuosikymmenen tunnetuin esimerkki löytyy Yhdysvalloista.

Donald Trump lupasi lopettaa Ukrainan sodan vuorokaudessa. Lupaus oli niin näyttävä, ettei sitä voinut myöhemmin selittää väärin ymmärretyksi yksityiskohdaksi. Hän lupasi myös alentaa amerikkalaisten elinkustannuksia, palauttaa valmistavan teollisuuden nopeasti kotimaahan ja pitää Yhdysvallat erossa uusista sodista.

Kuten uutisia seuraamalla jokainen voi havaita, todellisuus on toisessa suunnassa. Sota ei päättynyt vuorokaudessa eikä kuukausissakaan. Hyökkäys Iraniin on suistanut Yhdysvallat eskaloituvaan sotaan, josta sillä ei näytä olevan poispääsyä. Tuontitullit ovat nostaneet monien tuotteiden hintoja juuri niille amerikkalaisille, joiden arkea niiden piti helpottaa.

Normaalissa poliittisessa maailmassa tällainen yhdistelmä olisi yksinkertainen: lupauksia annettiin, niitä ei pystytty täyttämään ja kannatus laskee.

Niin tapahtuukin, mutta vain osittain.

Trumpin kokonaiskannatus heikkeni kevään ja kesän 2026 aikana lähes kaikissa mittauksissa. Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin se, mitä tapahtui hänen uskollisimmille kannattajilleen. Kannatus kyllä laski sielläkin. Mutta paljon vähemmän.

Ikään kuin kaksi eri todellisuutta olisi kulkenut rinnakkain. Mitä enemmän ulkopuolinen näki ristiriitoja, sitä enemmän ydinjoukko keskittyi selittämään, miksi ristiriidat eivät oikeastaan olleet ristiriitoja lainkaan.

Heimo ennen faktaa

Tämä ei ole amerikkalainen erityispiirre. Se ei ole oikeastaan edes poliittinen erityispiirre. Sama mekanismi näkyy uskonnollisissa lahkoissa, vallankumouksellisissa liikkeissä, salaliittoteorioissa, urheilufanien käyttäytymisessä ja joskus jopa yritysmaailmassa. Kun ryhmään kuulumisesta tulee osa identiteettiä, tosiasiat menettävät merkityksensä. Ne muuttuvat vastapuolen aseiksi.

Juuri siinä kohtaa keskustelu muuttuu lähes mahdottomaksi.

Jos väittelen jonkun kanssa veroprosentista, voimme molemmat vielä muuttaa mieltämme uusien lukujen perusteella. Mutta jos väittely koskee sitä, millainen ihminen minä olen, uusista luvuista tulee uhka. Silloin jokainen vasta-argumentti ei enää kuulosta tiedolta vaan hyökkäykseltä omaa heimoa vastaan.

Tästä syystä kaikkein uskollisimpia kannattajia on usein turha pitää tietämättöminä. Päinvastoin: moni heistä tuntee vastapuolen argumentit hämmästyttävän hyvin. He ovat lukeneet ne, kuunnelleet ne ja kehittäneet vuosien aikana yhä hienostuneempia tapoja selittää, miksi ne eivät oikeastaan merkitse mitään.

Koestler ymmärsi tämän jo vuosikymmeniä sitten. Hän ei kirjoittanut The God That Failed -kirjaa siksi, että olisi ollut nuorena tyhmä. Hän kirjoitti sen siksi, että hän oli ollut älykäs. Juuri älykkyys oli tehnyt hänestä erityisen taitavan puolustelemaan uskomusta, josta hän ei vielä ollut valmis luopumaan.

Ehkä siinä piilee koko ilmiön ironinen opetus. Propaganda ei useinkaan menesty parhaiten siellä, missä ihmiset tietävät vähiten. Se menestyy siellä, missä ihmisillä on eniten menetettävää, jos he myöntävät tietävänsä liikaa.

YYA-Suomi ja ero, joka unohtuu

Kasvoin itse Suomessa, jota kutsuttiin myöhemmin YYA-Suomeksi. Se oli maa, jossa Neuvostoliitosta puhuttiin omalla erityisellä kielellään. Jokainen aikuinen ymmärsi, ettei kaikkea sanottu ääneen; Urho Kekkosen ulkopolitiikkaa tuettiin, sanamuotoja punnittiin tarkasti ja idänsuhteiden kanssa elettiin varovaisesti.

Mutta siinä oli yksi tärkeä ero, joka usein unohtuu nykykeskustelussa. Useimmat suomalaiset eivät uskoneet Neuvostoliiton olevan työläisten paratiisi. He vain katsoivat, ettei siitä ollut viisasta sanoa kaikkea, mitä he ajattelivat. Kyse oli realismista, joskus opportunismistakin, mutta harvoin uskonnollisen kaltaisesta vakaumuksesta.

Juuri siksi taistolaisuus oli niin kiinnostava ilmiö. Se ei perustunut vaikenemiseen vaan uskoon. Toinen mukautui todellisuuteen. Toinen mukautti todellisuuden uskoonsa. Ero näyttää pieneltä, mutta psykologisesti se on valtava.

Muistelmat, joita ei vielä ole

Viime vuosina olen lukenut useiden entisten vähemmistökommunistien muistelmia. Niissä on jotakin yllättävän liikuttavaa. Harva yrittää enää vakuuttaa olleensa oikeassa; paljon useampi yrittää ymmärtää omaa nuoruuttaan. Monissa toistuu sama hämmästys: miten minä saatoin uskoa tuohon?

Se on rehellinen kysymys. Mutta samalla se on hieman harhaanjohtava. Todellinen kysymys ei ehkä ole, miten he saattoivat uskoa. Todellinen kysymys on, mihin me itse uskomme parhaillaan niin vahvasti, ettemme vielä huomaa tekevämme täsmälleen samaa.

Jokainen sukupolvi tunnistaa edellisen sukupolven harhat paljon helpommin kuin omansa. Koestlerin sukupolvi kirjoitti The God That Failed -kirjan vasta sitten, kun usko oli murtunut. Entiset taistolaiset kirjoittivat muistelmansa vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Ehkä jonakin päivänä luemme kirjoja ihmisiltä, jotka kertovat yhtä avoimesti siitä, miksi he uskoivat Donald Trumpiin, QAnoniin, johonkin tämän päivän vallankumoukseen tai johonkin sellaiseen aatteeseen, jota emme vielä edes osaa nimetä. Luultavasti heidän selityksensä kuulostavat tutuilta. He eivät kerro olleensa tyhmiä. He kertovat etsineensä yhteisöä, tarkoitusta ja tunnetta siitä, että kuuluivat oikealle puolelle historiaa.

Ehkä juuri siinä on tämän esseen epämiellyttävin johtopäätös. Me pidämme itseämme mielellämme rationaalisina ihmisinä, jotka muuttavat mielipidettään aina uusien tosiasioiden perusteella. Todellisuudessa teemme niin paljon harvemmin kuin kuvittelemme. Useimmiten muutamme ensin sitä, miten tulkitsemme tosiasioita, ja vasta paljon myöhemmin, joskus vasta vuosikymmenten kuluttua, uskallamme kysyä itseltämme, olimmeko ehkä väärässä.

Koestler ymmärsi tämän paremmin kuin useimmat poliitikot tai psykologit. Hänen oivalluksensa ei ollut se, että ihmiset ovat tietämättömiä. Se oli paljon synkempi: ihminen voi tietää lähes kaiken. Ja silti uskoa.

Siksi kaikkein vaarallisin ihminen ei välttämättä ole se, joka ei tiedä. Vaan se, joka tietää riittävästi huomatakseen ristiriidan, mutta jonka identiteetti ei enää salli sen myöntämistä.

Ehkä juuri siksi jokainen sukupolvi on vakuuttunut siitä, ettei se koskaan lankeaisi niihin harhoihin, joille edellinen sukupolvi naureskelee muistelmissa.

Ja juuri siksi jokainen sukupolvi kirjoittaa ennemmin tai myöhemmin oman versionsa The God That Failed -kirjasta.

Vasta jälkikäteen.

By Mika Horelli, Brussels

On Thursday morning, people began climbing out of the sea onto Ceuta’s breakwater. By Friday evening, between 50,000 and 60,000 had arrived in Spain’s tiny North African enclave; the vast majority were young Moroccan men who had seen claims on social media that a recent Spanish Supreme Court ruling would prevent the deportation of anyone arriving by sea.

The claim was false, but it spread faster than any correction. At least 57 people died; some drowned, others were crushed at the base of the border fence.

And then, almost as quickly as it began, it stopped. By Friday evening, roughly 48,000 had returned to Morocco. Some were sent back under a hastily agreed procedure between Spain and Morocco.

Still, a significant number simply walked back through border crossings and holes in the fence, because Ceuta, a city of 83,000, had nothing to offer them: no food, no shelter, no future. The European Commission’s responsible commissioner confirmed on Friday that not a single arrival had crossed into mainland Europe.

Borders closed; but for whom?

On Thursday evening, the Italian government announced it was closing its air and sea borders with Spain and suspending Schengen free movement between the two countries. Giorgia Meloni called the images from Ceuta shocking; Deputy Prime Minister Antonio Tajani justified the closure on grounds of public safety and the threat of terrorism. France tightened its own land border.

And in the north, certain politicians in the Finnish governing coalition, particularly those for whom hardline border policy is the core of their electoral brand, rushed to support the demand to exclude Spain from Schengen. Spain, they argued, had failed to protect the EU’s external frontier.

The details matter. Italy closed its border with Spain after arrivals had already returned and it was known that none of them had reached the European mainland. Prime Minister Pedro Sánchez responded by citing Frontex statistics showing that between 2021 and 2026, two to three times as many irregular migrants had entered Europe through Italy as through Spain. Sánchez was also forced to point out that Ceuta is not even part of the Schengen area.

The country demanding Spain’s Schengen suspension was, in other words, the country through which more people had actually come. Rome’s gesture was not border policy; it was domestic politics.

To Meloni’s right, a newer and harder movement is growing, and the competition over who can appear toughest is fought in front of television cameras, not at the frontier.

This needs to be said plainly: Europe’s right-wing populism offered not a single solution to the Ceuta crisis. It offered a scapegoat, undermining EU cohesion and hampering the development of effective, unified migration policies. The scapegoat was a fellow EU member state that had just been hit by an uncontrollable surge of people and resolved it within forty-eight hours.

1,340 kilometres of forest

Let us now follow this logic to its conclusion. Take, as an example, a country I know well.

Finland shares a 1,340-kilometre border with Russia. Russia has already used migrants as a tool of coercion: in the autumn of 2023, its authorities began transporting people to the border zone and allowing them through without documents; something they had not previously permitted.

Simultaneously, a ‘guaranteed route from Russia to Finland’ was openly advertised in Arabic-language Telegram and Facebook groups, and some people who crossed told Finnish media that their smuggler had assured them the journey from St Petersburg to the border had been arranged with the Russian army.

Finland’s foreign and interior ministries were forced to mount a counter-campaign on social media, emphasising the need for humane, coordinated migration policies that respect human rights and ensure security. The country has since closed its eastern border entirely. Still, the challenge remains: how to develop policies that are both effective and humane in the face of deliberate coercion and mass mobilisation.

Nor is it necessary to speculate about what a harder version would look like, because it has already happened. In 2021 and 2022, Belarus drove migrants across the borders of Poland and the Baltic states in a manner documented in detail by human rights organisations: border guards cut holes in razor-wire fences. They guided people through them, and in the worst cases forced them at gunpoint to swim across border rivers until someone drowned.

According to Poland, the groups pushed to the frontier were entirely under the control of Belarusian security services and the army.

If Moscow were to decide, some autumn, to assemble not ten thousand but half a million people behind Finland’s border and push them westward through the forests using the same method, the result would be a situation in which refugees are pursued by armed men.

On the other side of the border, someone would have to decide whether to raise a weapon against them. Finland would then be in precisely the same position as Spain last Thursday: an EU external border state attacked with human beings.

And what would the doctrine of Europe’s right-wing populists say then? Exactly what it said now. Close the borders; not to Russia, but to Finland. The arrivals stay where they first landed, and they become the arrival country’s lonely burden. Solidarity is weakness, and weakness invites more arrivals.

The Finnish politicians who are now demanding Spain’s isolation are, in other words, demanding a system that would mean national catastrophe if applied to Finland. This cannot be explained even by cynicism; a cynic at least thinks his own interest through to the end. This is thoughtlessness dressed in the costume of resolve.

The last step

Now the question I deferred. It is uncomfortable, and that is precisely why it must be asked.

The fences have been built. Maritime surveillance has been outsourced to North African governments. Readmission agreements are being signed. All of this works as long as the pressure remains roughly at current levels. But what happens when it does not? When the number trying to cross is not six thousand but six hundred thousand; when the cause is not a smuggler’s rumour but a foreign state’s operation or the emptying of a region rendered uninhabitable?

A fence stops a person who respects the fence. It does not stop a person who has nowhere to go back to.

Then only one step remains, and everyone knows what it is, even if no one says it aloud. Will the women, men, children and elderly fleeing hunger and heat ultimately be stopped with weapons?

In the rhetoric of the current US administration, migrants are already routinely described as a flood, as filth, as invaders, and the same vocabulary thrives on Europe’s far right. Historians recognise this grammar.

If we do not wish to arrive at that final step, we must build the other steps now, while the choice is still ours to make.

Half-truths

At this point, the standard reply is that the solution is managed labour migration. That is half true, and half-truths are the endemic disease of this debate.

First the true half. Finland’s total fertility rate has settled at around 1.26, against the 2.07 required for population replacement; without immigration, the population would shrink by roughly 39 per cent with each 31-year generation. Spain’s central bank has estimated that the country needs approximately 300,000 migrant workers per year to keep its pension system solvent; this is why Spain legalised the status of roughly half a million undocumented residents in January. That was not charity; it was arithmetic. Western societies cannot sustain themselves without migration.

Then the half that usually goes unsaid. The image of developing countries as an inexhaustible reservoir of young adults is outdated. According to the UN, Brazil’s total fertility rate is already around 1.6; in India, the Philippines and Vietnam- precisely the countries from which Europe is now competing to recruit- the figure is 1.9 and falling.

Global fertility has dropped from more than five children per woman in the 1960s to approximately 2.3, and the world’s population is projected to begin declining in the second half of this century. One country can rejuvenate itself by importing young adults from elsewhere; ten countries can.

The other curve

And time is needed, because the other curve is rising. The World Bank’s Groundswell Report estimates that climate change could force as many as 216 million people to move within their own countries by 2050: 86 million in sub-Saharan Africa, 40 million in South Asia, nearly 20 million in Bangladesh alone.

The figures are, by the authors’ own admission, conservative, as they exclude cross-border movement entirely.

This summer has offered an object lesson on our own soil: the EU is on course for its worst wildfire season on record, more than 250,000 hectares have burned, and hundreds of thousands have been evacuated in France and Spain. Insurers are reclassifying ever-larger portions of the globe into a category the industry politely calls uninsurable. When markets price climate risk as real, it is remarkable that politics still debates its existence.

One may grant the denialists a small concession. Let the causes of warming be disputed; for the question at hand, it is a side issue. When the house is on fire, it is academic to argue whether it was arson or lightning. The occupants will come out regardless, and they will need somewhere to go.

The stairwell

The alternative to fortification is not borderlessness; it is governance. Canada has, for decades, selected its arrivals through a points-based system and succeeded in keeping immigration politically legitimate in a way that Europe can only envy. The system is neither a miracle nor without problems, but it proves the basic point: migration can be governed. It cannot be prohibited, and it cannot be outsourced to one border state at a time while the rest close their doors and congratulate themselves on their resolve.

Europe needs arrivals to survive, and the world is producing departures as its habitable surface shrinks. These two facts would fit together if we dared to look at them simultaneously and honestly, including the limits of what managed migration cannot solve. Instead, post-Ceuta Europe chose otherwise.

The house is on fire, and the neighbours are fighting on the stairs over whose door to lock first, while smoke fills the stairwell.

There is not enough time for both.

Mika Horelli, Bryssel

Torstaiaamuna Ceutan aallonmurtajalle alkoi nousta ihmisiä merestä. Perjantai-iltaan mennessä Espanjan pohjoisafrikkalaiselle erillisalueelle oli viranomaisarvioiden mukaan tullut 50 000–60 000 ihmistä, valtaosa nuoria marokkolaisia miehiä, jotka olivat nähneet sosiaalisessa mediassa väitteitä siitä, että Espanjan korkeimman oikeuden tuore päätös estäisi meritse tulevien palauttamisen. Väite oli väärä, mutta se levisi nopeammin kuin oikaisu. Ainakin 57 ihmistä kuoli; osa hukkui, osa tallautui aidan juurella.

Ja sitten, lähes yhtä nopeasti kuin se alkoi, se loppui. Perjantai-iltaan mennessä noin 48 000 tulijaa oli palannut Marokkoon. Osa palautettiin Espanjaan ja Marokoon pikaisesti sopimalla menettelyllä, mutta merkittävä osa käveli takaisin omin jaloin rajanylityspaikkojen ja aidan reikien kautta, koska 83 000 asukkaan Ceutassa ei ollut heille ruokaa, suojaa tai tulevaisuutta. Yksikään tulija ei ollut ylittänyt Välimerta Manner-Eurooppaan.

Rajat kiinni – mutta kenelle?

Torstai-iltana Italian hallitus ilmoitti sulkevansa ilma- ja merirajansa Espanjaan ja keskeyttävänsä Schengen-alueen vapaan liikkuvuuden maiden välillä. Giorgia Meloni kuvasi Ceutan kuvia järkyttäviksi; varapääministeri Antonio Tajani perusteli sulkua kansalaisten turvallisuuden ja terrorismin uhan vuoksi. Ranska tiukensi omaa maarajaansa.

Ja pohjoisessa eräät Suomen hallituspuolueiden poliitikot – etenkin ne, joille tiukka rajapolitiikka on vaalibrändin ydin – kiirehtivät tukemaan vaatimusta Espanjan sulkemisesta Schengenistä; heidän mukaansa Espanja oli epäonnistunut ulkorajan suojaamisessa.

Yksityiskohdilla on tässä merkitystä. Italia sulki rajansa Espanjaan sen jälkeen, kun tulijat olivat jo palanneet ja kun oli tiedossa, ettei heistä ainutkaan ollut päässyt Euroopan mantereelle. Pääministeri Pedro Sánchez vastasi viittaamalla Frontexin tilastoihin, joiden mukaan Italiaan on vuosina 2021–2026 saapunut kaksin-kolminkertaisesti enemmän laittomia tulijoita kuin Espanjaan. Sánchez joutui myös muistuttamaan, ettei Ceuta edes kuulu Schengen-alueeseen.

Schengenin sulkemista Espanjalta vaati siis maa, jonka kautta Eurooppaan on tultu enemmän. Rooman ele ei ollut rajapolitiikkaa vaan sisäpolitiikkaa; Melonin oikealla laidalla kasvaa uusi, vielä jyrkempi liike, ja kilpailu kovuudesta käydään televisiokameroiden edessä, ei rajalla.

Tämä on syytä sanoa suoraan: Euroopan oikeistopopulismi ei tarjonnut Ceutan kriisiin yhtään ratkaisua. Se tarjosi syyllisen. Ja ensimmäistä kertaa syylliseksi kelpasi unionin jäsenvaltio, joka oli juuri joutunut hallitsemattoman ihmisvyöryn kohteeksi ja oli selvittänyt sen kahdessa vuorokaudessa.

1 340 kilometriä metsää

Katsotaan nyt, mihin tämä logiikka johtaa, jos sitä sovelletaan johdonmukaisesti.

Suomella on 1 340 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Venäjä on jo käyttänyt pakolaisia painostuksen välineenä: syksyllä 2023 sen viranomaiset alkoivat kuljettaa rajalle tulijoita ja päästää heitä rajavyöhykkeelle ilman asiakirjoja, mikä ei ollut aiemmin sallittua.

Samaan aikaan “taattua reittiä Venäjältä Suomeen” markkinoitiin avoimesti arabiankielisissä Telegram- ja Facebook-ryhmissä, ja jotkut rajan ylittäneet kertoivat, että salakuljettajat olivat vakuuttaneet, että matka Pietarista rajalle oli sovittu Venäjän armeijan kanssa. Suomen ministeriöt joutuivat vastaamaan somekampanjalla, jota julkaistiin arabiaksi ja somaliksi; kohdeyleisö ulottui siis Lähi-idästä Afrikan sarveen. Suomi sulki itärajansa kokonaan ja se on pysynyt suljettuna. Rajasta on nyt aidattu noin kaksisataa kilometriä.

Loput ovat korpea, suota tai vesistöjä, joissa valtakuntien välissä on rajamerkkejä ja raivattu linja, mutta ei mitään fyysistä estettä, joka pysäyttäisi määrätietoisesti liikkeelle laitetun ihmisjoukon.

Eikä tarvitse edes spekuloida, miltä kovempi versio näyttäisi, sillä se on jo nähty. Valko-Venäjä ajoi vuosina 2021–2022 siirtolaisia Puolan ja Baltian maiden rajojen yli tavalla, jonka ihmisoikeusjärjestöt dokumentoivat yksityiskohtaisesti: rajavartijat leikkasivat piikkilanka-aitoihin reikiä ja ohjasivat ihmisiä niistä läpi ja pahimmissa tapauksissa pakottivat heitä aseella uhaten uimaan rajajoen yli, kunnes joku hukkui.

Puolan mukaan rajalle työnnetyt ihmisjoukot olivat täysin Valko-Venäjän turvallisuuspalvelujen ja armeijan hallinnassa. Jos Moskova päättäisi jonain syksynä koota Suomen rajan taakse ei kymmentätuhatta vaan puoli miljoonaa ihmistä ja työntää heidät metsien läpi länteen samalla menetelmällä, syntyisi asetelma, jossa pakolaisia ajaisivat takaa aseistetut miehet – ja rajan toisella puolella jonkun pitäisi päättää, nostetaanko rynnäkkökiväärit heitä vastaan. Suomi olisi silloin täsmälleen samassa asemassa kuin Espanja viime torstaina: unionin ulkorajavaltio, jonka kimppuun on hyökätty ihmisillä.

Ja mitä Euroopan oikeistopopulistien oppi sanoisi silloin? Sen, minkä se sanoi nyt. Rajat kiinni; ei Venäjälle vaan Suomelle. Tulijat jäävät sinne, minne he ensin saapuivat, ja heistä tulee saapumismaan yksinäinen huoli. Solidaarisuus on heikkoutta ja heikkous houkuttelee lisää tulijoita.

Ne suomalaispoliitikot, jotka nyt vaativat Espanjan eristämistä, vaativat siis järjestelmää, joka Suomen omalla kohdalla merkitsisi kansallista katastrofia. Tätä ei voi selittää edes kyynisyydellä; kyynikko ajattelee sentään omaa etuaan loppuun asti. Tämä on ajattelemattomuutta, joka on puettu päättäväisyyden asuun.

Viimeinen porras

Sitten se kysymys, jota lykkäsin. Se on epämukava ja juuri siksi se on esitettävä.

Aidat on rakennettu. Merivartiointi on ulkoistettu Pohjois-Afrikan hallituksille. Palautussopimuksia solmitaan. Kaikki tämä toimii niin kauan kuin paine pysyy suunnilleen nykyisellään.

Mutta entä kun se ei pysy? Kun rajan yli ei pyri kuusituhatta ihmistä vaan kuusisataatuhatta; kun kyse ei ole salakuljettajien huhusta vaan vieraan valtion operaatiosta tai elinkelvottomaksi muuttuneen alueen tyhjenemisestä? Aita pysäyttää ihmisen, joka sitä kunnioittaa. Se ei pysäytä ihmistä, jolla ei ole paikkaa, minne palata.

Silloin jäljelle jää vain yksi porras, ja jokainen tietää, mikä se on, vaikka kukaan ei sano sitä ääneen. Pysäytetäänkö nälkäänsä ja kuumuutta pakenevat naiset, miehet, lapset ja vanhukset viime kädessä asein?

Yhdysvaltain nykyhallinnon retoriikassa siirtolaisista puhutaan jo vakiintuneesti tulvana, saastana ja tunkeutujina ja sama sanasto elää Euroopan äärioikeistossa. Historiantutkijat tunnistavat tämän kieliopin.

Puolitotuuksia

Tässä kohtaa on tapana vastata, että ratkaisu on hallittu työperäinen maahanmuutto. Se on puoliksi totta ja puolitotuudet ovat tämän keskustelun perussairaus.

Ensin se tosi puoli. Suomen kokonaishedelmällisyysluku on vakiintunut 1,26:n tuntumaan, kun väestön uusiutuminen vaatisi 2,07:ää; ilman maahanmuuttoa väestö supistuisi noin 39 prosenttia jokaisen 31 vuoden mittaisen sukupolven aikana.

Espanjan keskuspankki on arvioinut, että maa tarvitsee noin 300 000 siirtolaistyöntekijää vuodessa pitääkseen eläkejärjestelmänsä pystyssä; juuri siksi Espanja laillisti tammikuussa noin puolen miljoonan maassa jo asuvan paperittoman aseman. Se ei ollut hyväntekeväisyyttä vaan matematiikkaa. Länsimaiset yhteiskunnat eivät kykene ylläpitämään itseään ilman muuttoliikettä.

Sitten se puoli, joka jätetään yleensä sanomatta. Mielikuva kehittyvistä maista ehtymättömänä nuorten aikuisten varastona on vanhentunut. YK:n mukaan Brasilian kokonaishedelmällisyys on jo noin 1,6; Intiassa, Filippiineillä ja Vietnamissa, siis juuri niissä maissa, joista Eurooppa nyt kilvan rekrytoi, luku on 1,9 ja laskee. Maailman hedelmällisyys on pudonnut 1960-luvun yli viidestä lapsesta noin 2,3:een, ja maapallon väkiluvun ennustetaan kääntyvän laskuun tämän vuosisadan jälkipuoliskolla.

Toinen käyrä

Tarvitaan aikaa, koska toinen käyrä nousee. Maailmanpankin Groundswell-raportti arvioi, että ilmastonmuutos voi pakottaa jopa 216 miljoonaa ihmistä liikkeelle omien maiden sisällä vuoteen 2050 mennessä: Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 86 miljoonaa, Etelä-Aasiassa 40 miljoonaa ja pelkästään Bangladeshissa lähes 20 miljoonaa. Luvut ovat tekijöidensä mukaan varovaisia, sillä ne eivät sisällä lainkaan rajat ylittävää muuttoa.

Tämä kesä antoi havainto-opetuksen omalla maaperällämme: EU elää historiansa pahinta metsäpalokautta, ja tulevaisuudessa odotetaan pahempaa. Yli 250 000 hehtaaria on palanut ja satojatuhansia ihmisiä on evakuoitu Ranskassa ja Espanjassa.

Vakuutusyhtiöt siirtävät yhä suurempia alueita maailmasta kategoriaan, jota ala kutsuu kohteliaasti vakuutuskelvottomaksi. Kun markkinat hinnoittelevat ilmastoriskin todeksi, on erikoista, että politiikka yhä jaksaa väitellä sen olemassaolosta.

Ilmastodenialisteille voi antaa pienen myönnytyksen. Kiisteltäköön lämpenemisen syistä; varsinaisen kysymyksen kannalta se on sivuseikka. Kun talo palaa, on akateemista pohtia, syttyikö se tuhopoltosta vai salamasta. Asukkaat joutuvat joka tapauksessa pakenemaan ja he tarvitsevat paikan, minne mennä.

Rappukäytävä

Vaihtoehto linnoittautumiselle ei ole rajattomuus vaan hallinta. Kanada on vuosikymmeniä valikoinut tulijansa pisteytysjärjestelmällä ja onnistunut samalla pitämään maahanmuuton poliittisesti legitiiminä tavalla, josta Eurooppa voi vain haaveilla. Järjestelmä ei ole ihme eikä vailla ongelmia, mutta se todistaa perusasian: muuttoliikettä voi johtaa. Sitä ei voi kieltää eikä ulkoistaa yhdelle rajavaltiolle kerrallaan, sillä välin kun muut sulkevat oviaan ja onnittelevat itseään päättäväisyydestä.

Eurooppa tarvitsee tulijoita elääkseen, ja maailma tuottaa lähtijöitä, koska sen elinkelpoinen pinta-ala kutistuu; nämä kaksi tosiasiaa sopisivat yhteen, jos niitä uskallettaisiin katsoa yhtä aikaa ja rehellisesti, myös niiden rajojen osalta, joita hallittu maahanmuutto ei ratkaise. Sen sijaan Ceutan jälkeinen Eurooppa valitsi toisin. Talo palaa, ja naapurit tappelevat portaikossa siitä, kenen ovi lukitaan ensin, sillä välin kun savu täyttää rappukäytävän.

Molempiin ei riitä aikaa.