Kun taiteeseen ei tavallisesti saanut koskea, näiden taiteilijoiden teokset sai syödä, yleensä ilmaiseksi. He valmistivat parsasta ratsastajapatsaan ja tekivät hevosen keitetyistä perunoista. Kaalista he rakensivat alttaritaulun, jonka sisälle oli kätketty kikherneitä. Porkkanoista valmistui rautatieasema ja lantusta kokonainen lähiö, joka sisälsi neljä omakotitaloa, päiväkodin, kaupan ja pienen pururadan. He tarjosivat syötäviä lautasia, jotka oli tehty ohuesta vohvelista, ja kymmeniä erikokoisia versioita samasta keksistä.

Taiteilijat olivat erikoistuneita teoksiin, jotka näyttivät hirveiltä mutta maistuivat poikkeuksellisen herkullisilta.

Ennen pitkää he julistivat, että esittävä ruokataide oli tullut tiensä päähän. He alkoivat kokata teoksia, jotka tutkivat merkitysten sijaan muotoa, massaa, rakennetta, lämpöä, hajua, painoa, kosteutta ja tietysti makuja. He muotoilivat perunamassasta pallomaisia asetelmiä, punoivat taikinasta ja suolasta pitkiä viivoja, värjäsivät pintoja punajuurella, kurkumalla ja mustikalla ja paistoivat pikimustia hiilileipiä. Eräässä teoksessa oli pelkkää voita erilaisissa kovuusasteissa. Toinen oli 12 metriä pitkä mutta vain kahden sentin levyinen ruisleipä.

Kohta he pyrkivät jo luopumaan tunnistettavista raaka-aineista tekemällä valkoisia, harmaita ja beigejä massoja, joiden alkuperää ei voinut päätellä edes haistamalla tai maistamalla. He puhuivat “materiaalin vapauttamisesta sen kulinaarisesta identiteetistä”. Porkkana oli heidän mukaansa pakotettu liian kauan esittämään porkkanaa. Nyt porkkana sai olla muutakin kuin kuva porkkanasta. Vapautus tapahtui raastamalla, kuivaamalla, jauhamalla, keittämällä, karamellisoimalla ja lopulta puristamalla tuotos levyiksi.

Tuokin vaihe keskittyi vielä liikaa representaatioon, taiteilijat arvioivat, eikä heitä kiinnostanut ensisijaisesti enää maku tai näkö vaan teosten syömisestä seuraavat vaikutukset. He valmistivat esimerkiksi Serotoniinipuutarha-nimisen teoksen, illallisen, jonka lukuisten annosten oli tarkoitus muunnella syöjien mielialaa. Ensimmäinen annos oli ilahduttava, toinen hieman piristävä, pääruoka taas rauhoittava, ja jälkiruoka sai vieraat liikuttumaan. Osa jopa itki onnesta tietämättä syytä.

Toinen huomiota herättänyt teos oli glykeeminen maalaus, jonka värit oli tarkoitettu silmien sijaan haimalle. Osallistujille annettiin pieniä vegaanisia makeisia, jotka nostivat verensokeria eri nopeuksilla. Osallistujien verensokerin taso mitattiin sormenpäästä puolen tunnin välein, osalla oli myös kehoon kiinnitetty jatkuva mittari, ja sokeritasoja sai seurata suuresta seinälle projisoidusta käyrästä. Kun kollektiivinen verensokeri saavutti huippunsa, saliin syttyi äärimmäisen kirkas valo.

Teoksessa Mikrobiomi numero 4 vieraille annettiin näennäisesti samaa ruokaa. Oikeasti jokainen annos sisälsi erilaisen yhdistelmän fermentoituja aineksia, kuituja, prebiootteja ja probiootteja. Viikon kuluttua osallistujat täyttivät kyselyn, jossa he vastasivat kysymyksiin kuolemasta, ulostamisesta, sosiaalisuudesta, unista ja kapitalismista. Tuloksia käytettiin seuraavan teoksen valmistamiseen.

Hiljattain taiteilijat olivat lopettaneet monimutkaisen kikkailun ja palanneet tarjoamaan – omien sanojensa mukaan – mutkatonta arkiruokaa satokauden aineksista.

Tilassa oli kaksi suorakulmion muotoista salia, niiden välissä tiski ja ruokakello. Taaimmaisessa salissa sijaitsi keittiö, etummaista hallitsivat seinänvierustan tuolirivit sekä pitkä pöytä, jolle oli nyt katettu kaksi suurta metallilaatikkoa ja pinoittain lautasia. Salissa oli parhaillaan käynnissä keskustelutilaisuus, jossa filosofi puhui eräästä kirjasta tähän tapaan:

Se on monikerroksinen lehtitaikinatakku, jossa vaihdellaan taiturimaisesti diskurssista toiseen, ja parasiitin hahmo on hammastikku, joka pitää tätä lehtitaikinaa kasassa...

Kaiuttimista alkoi yllättäen kuulua manifestimaista ääneenlukua. Häiritsevän pitkän aikaa filosofi ja ääneenlukija puhuivat päällekkäin, kunnes ääneenlukija käveli kalteroidun baarin betonilaatoitetulta pihalta eteiseen ja hivuttautui hitaasti pöydän ääreen. Siinä hänet keskeytti toinen ääneenlukija, joka luki juttuaan seinään kiinnitettyyn lankapuhelimeen. Tämän puuhan keskeytti kohta kolmas ääneenlukija, joka myös tuli ulkoa. Lukijat puhuivat välillä päällekkäin, välillä yksitellen. Heidät kaikki lopetti viulisti, joka hyökkäsi äkisti avautuneesta takaovesta aurinkolasit päässään ja kyyditti viulun kieliä samalla vauhdilla jolla kiersi pitkää pöytää.

Ruokakellon kiekuraa rimpautettiin. Pöytään juoksutettiin vadeittain äskettäin puustapudonneita pestyjä omenoita, pelleittäin tuoretta leipää, kevyesti marinoituja avomaankurkkuja, kokonaisia suolavedessä keitettyjä sipuleita ja kapriksilla koristeltuja porkkanapyrelevyjä.

Juuri kun vieraat olivat saaneet lautasensa täyteen, ruokakellon rimpulaa kilkutettiin taas. Tilaan astui munakoisojen kuningatar päässään korkea munakoisohattu. Kuningatar otti salin haltuun ryhdikkäästi nahkatakissaan messuten:

Tahdon puhua hetken paratiisista. Olkoon se palsta, jolla kasvaa sipulia, suolaheinää ja munakoisoa. Minun mieleni mukainen herkkusuu on siinä mielessä kuin persialaisen paratiisin asukas, että hänkin rakastaa puutarhaa. Puutarha on hänen unelmansa. On helppoa ja melko vulgaaria pitää sokerista ja lihasta, hedelmistä ja riistasta. Mutta härkäpapu, voikukka, vihreä papu ja nauris! Vihannekset ovat vaativille herkuttelijoille.1

Kuningatar esitti puheensa niin taiturimaisesti, että metallikannen alla munakoisot kypsyivät itsestään. Kypsiä ne todellakin olivat, kun kuningatar avasi rusettisolmut laatikoiden ympäriltä, nosti kannet ja paljasti tummanvioletit koisot.

Kolmensadan vuoden ajan Euroopassa epäiltiin, että munakoiso aiheuttaa hulluutta. Kansanetymologian mukaan italian melanzana tulee sanoista mela insana, sairas omena, ja herbaariot varoittivat kaikenlaisista koisokasveista. Kuningatar oli tämän perinteen viimeisiä jäljelläolevia ammattilaisia, ekstaattista irtoamista aiheuttavien “raivo-omenoiden” kypsyttäjä sekä annostelija extraordinaire. Hattunsa alta munakoisojen kuningatar tarkasteli, keneen salissa hulluus tarttui ja kuka siltä välttyi. Hatun alkuperä oli etymologinen: munakoisoa tarkoittava sana kulki arabiasta (al-bādinjān) espanjaan (berenjena) ja katalaaniin (albergínia) sekä siitä ranskaan (aubergine). Jossakin kohtaa ketjua, luultavasti arabian ja katalaanin välissä, määräinen artikkeli takertui itse sanaan eikä päästänyt enää irti. Kuningattaren hattu oli tuon takertumisen ruumiillistuma. Tai pikemminkin ruumiillistuma oli se tosiasia, että hattu oli kuningattaren päässä, sillä hattu oli alun perin arabian artikkeli al. Hatun seurauksena jokainen kuningattaren lausuma sana sai erilaisen aksentin jostakin kielestä, jonka läpi munakoisoa tarkoittava sana oli vaeltanut.

Ei itse asiassa pidä paikkaansa, supistiin salin toisessa päädyssä. Todellisuudessa kuningatar syntyi 1995 Rautalammella. Hän opiskeli puutarhatalouden perustutkintoa mutta keskeytti kolmantena vuotena ja keksi puhekypsennyksen vahingossa pitäessään kahdeksantoista minuutin puheenvuoroa erään yhdistyksen ylimääräisessä kokouksessa; kokouksessa tarjotut voileivät olivat kuumenneet ja sulaneet hänen puheensa aikana, ja hän ymmärsi, että se oli hänen puhelahjojensa ansiota. Hän sovelsi menetelmäänsä ensin sipuleihin, huonoin tuloksin. Seuraavina vuosina hän kiersi maata ja kirjaimellisesti puhui lämpimikseen. Hän lyöttäytyi yhteen kapriksiin erikoistuneen kollegan kanssa. Yhteistyö kantoi hedelmää ja sai monet liittymään kaksikon matkalle. He kokivat kuitenkin välirikon, joka sai alkunsa säilöntäaineita koskevasta riidasta. Kuningatar ei ole puhunut kaprisfaktion jäsenille sen jälkeen. Hänen hattunsa on tuoretta tekoa, vain muutaman vuoden ikäinen, ja se painaa 1,4 kiloa.

Yksi taas kertoi varmana tietona, että tarjotut munakoisot olivat varastettuja. Kyse ei ollut mistään suuresta ryöstöstä vaan järjestelmällisestä pöllimisestä tukkuliikkeen lastauslaiturilta. Itse asiassa koko kalteroidun keittiön käytäntö, ilmaiset ateriat, avoimuus ja vieraanvaraisuus, perustui tuohon pieneen mutta jatkuvaan varkauksien sarjaan. Tämän vuoksi olisi tuntunut mahdottomalta laskuttaa taideteosten syömisestä.

Voi olla, mutta voi myös olla, että ei ole, sanoi toinen. Olennaista on, että kuningatar oli ehtinyt työskennellä vuosia hypermarketin hedelmä- ja vihannesosastolla. Siellä hän oli oppinut tunnistamaan munakoisojen kypsyysasteet, persoonallisuudet ja koisokohtaiset herkkyysvyöhykkeet. Taiteilijaksi kuningatar oli ryhtynyt, kun marketin johto oli päättänyt alkaa myydä pelkästään muoviin käärittyjä munakoisoja. Kuningatar järkyttyi tästä niin syvästi että järjesti ensimmäisen performanssinsa, Kääreetön koiso, jossa hän seisoi kuusi tuntia alasti munakoisojen ympäröimänä.

Hänestä tuli kuuluisa, kun hän kerran kypsensi puheellaan neljä sataa munakoisoa.

Nämä väitteet kiistettiin heti. Kaikkihan tietävät, kiistäjä aloitti, että kuningattaren kasvatti mummo, joka uskoi munakoisoihin. Mummo oli Montenegrosta ja kasvatti kesäisin munakoisoja kerrostalon pihalla myös Suomessa. Mummo opetti tytölle, että jokaisella vihanneksella on oma luonteensa:

Porkkana on pirteä.

Peruna alistuu kohtaloonsa.

Kurkku on täynnä itseään.

Munakoiso on kuningas.

Tyttö vastusti viimeistä väitettä. Älytöntä, tyttö sanoi, munakoiso ei ole kuningas, vaan kuningatar.

Hupsu tyttö, mummo ajatteli, vielä hän oppii, miten maailma toimii. Niin tämä oppikin: totuus maailmasta oli, että munakoisot hallitsivat sitä, ja hän hallitsi munakoisoja.

Kaikki tähän asti kerrottu kuulostaa todella sekavalta, sanoi seuraava puhuja, sillä tiedän varmuudella, että kuningatar tunnettiin nuorena, ennen munakoisoja, performatiivisesta suhteestaan oviin. Hän esiintyi ovien kanssa tai pikemminkin niitä vastaan. Hän esimerkiksi vietti kuukauden galleriassa avaamatta yhtäkään ovea. Hänellä oli tapana poistaa tai lisätä ovenkahvoja kaikissa huoneissa. Eräs teos syntyi viikoista, jotka hän vietti kaupungilla availlen ja pidellen ovia tuntemattomille. Hän myös rakensi talon, joka koostui pelkästään ovista ja niiden karmeista, jotka nekin sisälsivät pienempiä ovia.

Sitten kuningatar löysi munakoison. Hän kertoi myöhemmin, että ovi tuntui pelkältä metaforalta, kun taas munakoiso oli ensimmäinen asia, joka oli asia itse eikä minkään toisen asian edustaja.

Sen jälkeen kaikki hänen teoksensa ovat käsitelleet munakoisoja.

Metaforista tuli mieleen, sanoi kohtelias ääni takarivistä, että eräässä haastattelussa kuningatar väitti itse olevansa munakoiso. Siis kirjaimellisesti. “Olen ollut munakoiso syntymästäni saakka, mutta vasta nyt ympäristöni alkaa hyväksyä sen.” Kuningatar käytti itsestään virallisissa yhteyksissä nimeä Aubergine IV ja ilmoitti ammatikseen kuninkaallisuuden.

Hmmjoo kyllä sillä oli munakoisot mielessä jo lapsena, vanha mies muisteli. Kuningatar kasvatti teini-ikäisenä munakoisoja kansallisella tasolla. 17-vuotiaana hänen puolimetrinen koisonsa voitti kaikki kilpailut. Kyseinen munakoiso kuitenkin varastettiin Kuopion näyttelystä. Sen jälkeen kuningatar on etsinyt tuota koisoa. Hänen kerrotaan sanoneen, että kaikki hänen teoksensa ovat yrityksiä kasvattaa uudelleen tuo teini-iän munakoiso.

Onko kukaan tietoinen hänen varhaisista töistään, joku kysyi. Tiedän kyllä, että kuningatar on esiintynyt Venetsian biennaalissa ja kieltäytyy lujasti syömästä perunoita, että hän on kaivertanut munakoisoihin kokonaisia maailmoja, että hänellä on ollut suhde erääseen ministeriin ja hänen kerrotaan uransa aikana keittäneen yli kymmenen tuhatta munakoisoa. Mutta ne varhaiset teokset, mitä ne olivat?

Muistan yhden, vanha mies vastasi. Se oli käsitteellinen teos, jossa kuningatar esitti, että munakoiso oli ensimmäinen varsinainen hedelmä, ja myös luonnon täydellisin marja. Itse asiassa niin täydellinen, että munakoison kehittymisen jälkeen sen antamat kriteerit voidaan heijastaa taaksepäin aina kosmoksen syntyyn asti, jolloin nähdään, että muu aine on vain epäonnistunutta munakoisoa.

Aivan, miehen vierestä vastattiin, noihin aikoihinhan kuningatar yritti kehittää kokonaista taidesuuntausta, “auberginismiä”, mutta se ei oikein lähtenyt lentoon.

Kuningatar itse oli kuunnellut tätä muminaa ja supinaa salissa munakoisohattunsa alta. Nyt hän vaiensi sorinan läpsäyttämällä kätensä yhteen.

Minusta ne ovat edelleen vastenmielisiä, hän sanoi.

Minä vihaan munakoisoja.

Minä en pidä niiden mausta, rakenteesta enkä hajusta.

Olen allerginen niille.

En ole syönyt munakoisoja tällä vuosisadalla.

Koko minun työni perustuu siihen, että olen yrittänyt selvittää, miksi ihmiset pitävät munakoisoista. Olen valmistanut niitä 30 vuotta, enkä ole lähempänä ratkaisua.

Käytän tätä hattua, koska kuningattaren on kestettävä valtakuntansa läsnäolo.

Nyt, rakkaat munakoisojen ystävät, nauttikaa näiden koisojen pehmeydestä.

Menin festivaaleille ja suuntasin heti ensimmäiselle baaritiskille. Se oli tyhjä.

Ottaisin 16 senttiä cavaa ja 16 senttiä proseccoa.

Myyjä katsoi minua hämmästyneenä.

Cavaa... Proseccoa?

Hän kääntyi katsomaan hintataulua yläpuolellaan.

Joo, lukee siellä tosiaan 16 senttiä. On vähän erikoista, että meiltä voi ostaa 16 senttiä, kun ei näihin laseihin mahdu kuin 12 senttiä.

Katsoin myyjää. Myyjä katsoi minua takaisin.

Kumarruin tiskin yli ja katselin samppanjalaseja, tulppaanilaseja, punaviinilaseja ja tuoppeja.

Voin mä sulle kaataa 16 senttiä viinilasiin, myyjä sanoi. Mutta en kuohuviinilasiin. Kun siihen ei mahdu kuin 12 senttiä.

Okei. Selvä. Sopii, vastasin.

Eli 16 senttiä viinilasiin, myyjä sanoi.

Joo just näin.

Myyjä kääntyi ja huusi muille myyjille: onks kellään avattua skumppaa.

Kukaan ei kuunnellut.

Myyjä kääntyi takaisin ja alkoi tonkia pulloja. Hetki pieni menee kun mä haen sulle proseccoa. Ei kun onhan täällä pullo. Ei muuta ku avataan.

Myyjä irrotti huolellisesti folioidun kuoren proseccopullon korkin päältä. Sen jälkeen hän nosti cavapullon ja alkoi avata suojakuorta hyvin hitaasti.

Mä voin ottaa molemmat proseccoa, jos se on yhtään helpompaa, sanoin.

Myyjä pysähtyi ja katsoi minua.

Molemmat samaa. Ootko varma?

Tai no, vastasin.

Ei sun mun takia tarvi ressata. Ei tässä mikään kiire oo. Eiköhän nää kaikki pullot tuu vielä juotua.

No totta, sanoin. Laitetaan sitten eri.

Myyjä ruuvasi rautalangan rauhallisesti auki, poisti häkkyrän korkin päältä ja väänsi korkkia niin, että jonkin ajan kuluttua kuului poks. Hän toisti liikkeet hiukan nopeammin seuraavan pullon kohdalla.

Mutta mites nyt meidän mitat, myyjä sanoi. Mä teen kuule sellaisen tempun että kaadan ensin tällä vedellä. Kun et sä varmaan halua että –

Myyjä selitti minulle käsittämätöntä proseduuria. En tajunnut mistään mitään ja tunsin itseni noloksi, kun en osannut käyttäytyä baaritiskillä.

Joo, sanoin.

Myyjä sääti jotakin Novellen vesipullon, viinamitan ja lasien kanssa. Lopulta kahdessa muovisessa tahraisessa punaviinilasissa oli cavaa ja proseccoa. Maksoin myyjälle 32 euroa. Hän toivotti hyvää päivänjatkoa.

Festivaali oli yhtä loppuunmyyty kuin aiemmin, mutta kaikilla oli vähän parempi mieli nyt, kun neljän tunnin lentomatkan päässä tapahtuva kansanmurha oli hidastunut. Kiertelin katselemassa esiintyjiä. Useampi heistä piiloutui savukoneen avulla, enkä onnistunut näkemään kaikkia jotka olisin halunnut nähdä.

Aiempina vuosina olin ihastellut kävijöiden hienoja asuja. Nyt väki näytti osittain niin tavalliselta ja halvalta, että se tuntui epäilyttävältä.

Kotona luin uutisista, että kesän pukeutumistrendi oli low effort. Eiks toi ole kaikessa nykyään, seuralaiseni sanoi. Ihan ymmärrettävää, sanoin, kun kaikki voidaan swiipata roskiin, niin miks nähdä vaivaa.

Uutisten jälkeen avasin sosiaalisen teollisuuden sovelluksen. Aikaisempina vuosina varsinainen festivaali oli tapahtunut siellä. Nyt näin videon, joka oli rajattu niin, että siinä näkyi neljä valkoista tukevaa keski-ikäistä tanssimassa valkoisille keski-ikäisille tyypillisellä tavalla, jossa vaihdetaan painoa vasemmalta jalalta oikealla ja takaisin samalla kun hytkytään vähän hyytelömäisesti.

Pidin huolta siitä, etten vahingossakaan julkaisisi festivaaleilta mitään. Olin toiminut vastaavasti alkuvuodesta, kun kävin Pariisissa enkä julkaissut sieltä yhtään kuvaa tai videota, ja palattuani kerroin ihmisille, että olin käynyt Pariisissa, ja ihmiset yllättyivät, koska eivät olleet nähneet sosiaalisen teollisuuden sovelluksesta, että olisin käynyt Pariisissa.

Aikoinaan minua oli kutsuttu festivaali-etkoille ja festivaali-brunsseille. Nyt ei kutsuttu, koska kutsujat olivat tulleet vanhoiksi tai vaihtaneet Platinum Loungeen. Sovelluksesta näin, että muidenkin brunssit oli korvattu lähikaupan alennustuotteilla. Ajat ovat kovat, ajattelin, kyllä jokaisen täytyy kantaa kortensa kekoon.

Filosofin erottaa muista ihmisistä se, että filosofilla on vapaata aikaa, skhole. Platonin dialogeissa toistuu asetelma, jossa Sokrates puhuu näin:

Meillä ei kai ole mitään kiirettä. Ja minusta tuntuu tässä helteessä kuin kaskaat katselisivat meitä, kun ne meidän päämme päällä laulavat ja juttelevat. (Faidros 258e)

Olisi helppoa selittää ilmiö pois muistuttamalla antiikin Kreikan orjataloudesta ja naisten sulkemisesta koteihin: kyllä kai ylimyksille jäi aikaa pohdiskella, kun muut tekivät työt… Vauraus ja työnjako selittävät kuitenkin vain osan kreikkalaisten joutilaisuuden ehdoista. Nimittäin myös niin sanottujen vapaiden joukossa ne, joilla oli aikaa, erottuivat niistä, jotka säntäilivät ja kilpailivat Platonin sanoin “kuin orjat”.

Kun Theaitetos-dialogissa Theodoros sanoo Sokrateelle, että “onhan meillä aikaa” ja Sokrates vastaa “onhan sitä”, siitä käynnistyy keskustelu filosofin ja poliitikon välisistä eroista. Sokrates pitää monologin:

[Filosofeilla] on aina sitä minkä mainitsit: aikaa. He keskustelevat joutilaina ja kaikessa rauhassa. Aivan kuin mekin nyt siirrymme jo kolmanteen aiheeseen, samoin tekevät filosofit, jos uusi aihe miellyttää heitä enemmän kuin entinen, niin kuin meitä nyt. Heille on samantekevää tuleeko keskustelusta pitkä vai lyhyt, kunhan he tavoittavat totuuden. Nuo toiset sen sijaan joutuvat aina puhumaan kiireessä – vesikellossa valuva vesi hoputtaa heitä – eivätkä he voi puhua mistä huvittaa; sen estää vastapuoli, joka seisoo paikalla ja seuraa samanaikaisesti syytöskirjelmää, josta puhuja ei saa poiketa. Hän on orja ja puhuu toisen orjan puolesta isännälle, joka istuu siellä oikeuden päätös käsissään. Kilpailua ei koskaan käydä vain huvin vuoksi vaan oman edun tähden, ja usein on kyseessä kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta. Tämä johtaa siihen, että heistä tulee tarmokkaita ja kovia; he osaavat liehitellä isäntää sanoillaan ja hankkia hänen suosionsa teoillaan, mutta sielultaan he jäävät kitukasvuisiksi. (Theaitetos 172c)

Aineelliset olosuhteet eivät siis täysin selitä jakoa niihin, joilla on aikaa ja niihin, jotka häärivät jatkuvasti kaikkialla, kilpajuoksevat olosuhteiden käskyläisinä oman etunsa perässä ja menettävät siksi kaiken aikansa. Jako toistuu aikojen yli, vaikka epäilemättä yhä isompi osa vauraiden maiden väestöstä kokee juuri nyt kiirettä toimeentulon epävarmuuden, statuskilpailun, elämän abstraktiotason nousun ja doomskrollauksen vuoksi.

Hyvä elämä tarvitsee aikaa, tämän verran on selvää. Luulisi, että selvää olisi myös se, miten paljon aikaa edellyttää kaikki se hyvä, mitä kutsutaan kulttuuriksi.

Ilman vapaa-aikaa meiltä puuttuisi filosofian lisäksi runous. En tarkoita ainoastaan runouden kirjoittamista ja lukemista, vaan ajattelen myös runouden sisäisiä tapahtumia.

Useimmat vanhat runoeepokset ja tarinakokoelmat virittävät valtavan, kerrostuneen aikaskaalan ja sisältävät joutilaassa ajassa norkoilevia hahmoja, joilla riittää aikaa laulaa, puhua ja kuunnella. Homeroksen Odysseus kertoo juttujaan haaksirikkoutuneena vieraassa hovissa. Vergiliuksen Aineias runoilee Rooman esi-isiin johtavan taustamyytin, koska on ajautunut luvatun maan sijaan Karthagoon kuningatar Didon satamaan. Chaucerin Canterburyn tarinoiden pyhiinvaeltajat ovat keskiaikaisen yhteiskunnan välitilassa ja kilpailevat tarinoiden kertomisesta. Boccaccion Decameronen kehys on karanteeni, ja Tuhannen ja yhden yön tarinat sisältävät aikajänteen jo nimessään, olkoonkin että teoksen aika virittyy kuolemantuomiota vasten.

Homeroksen Ilias tapahtuu pääosin neljässä vuorokaudessa ja kokonaisuudessaan muutaman kuukauden sisällä, mutta tapahtumien taustalla on yhdeksän vuotta kestänyt Troijan sota. Eepoksen yhdeksäs laulu tiivistää vapaan ajan tärkeyden runoudelle kohtaukseen, jossa Odysseuksen johtama lähetystö saapuu Akhilleuksen teltalle. Akhilleus on laskenut aseensa ja ryhtynyt sotalakkoon, sillä Agamemnon on loukannut Akhilleusta pahasti kreikkalaisten armeijan edessä. Kun lähetystö näkee Akhilleuksen, tämä istuu soittamassa lyyraa ja laulamassa klea andrōn, “urhojen töistä” (9.185-).1 Kreikkalaisten paras sotilas siis viettää joutoaikaansa sepittämällä runoja, laulamalla juuri sitä kirjallisuuden lajia, jonka sisällä hän itse on. Runous syntyy, kun sankari lakkaa toimimasta, lakkoilee ja on jouten.

Odysseiassa sikopaimen Eumaios puolestaan vastaa kiertolaisen salapuvussa kulkevalle Odysseukselle:

Vieras, koska sinä kysyt ja tiedustelet, minä kerron jos haluat kuunnella; istu ja juo iloksesi viiniä sillä yöt täällä ovat sanomattoman pitkiä, on aikaa nukkua ja aikaa kuunnella miellyttäviä tarinoita; eikä sinun tarvitse pitää kiirettä nukkumaan menossa, sillä pahasta liika unikin on.

(Pentti Saarikosken suomennos, s. 201. Odysseia-lainaukset jatkossa Saarikosken suomennoksesta.)

Odysseia on monta asiaa, kenties äärettömän monta, mutta aivan ensimmäisenä se on ajan ottamista kertomiseen. Kertomalla surukin voidaan muuttaa myönteiseksi, kuten Eumaios sanoo: “me kaksi juomme ja syömme tässä ja viihdytämme toinen toistamme kertomalla synkeitä surujamme; sillä muistoissa ovat kärsimyksetkin nautittavia”.

Eepoksen keskeiset kohdat ovat juuri tilanteita, joissa hahmot kertovat tarinoita toisilleen. Spartassa Menelaos ja Helena kertovat Telemakhokselle Troijan sodan tapahtumista. Haaksirikkoutunut Odysseus kertoo faiaakeille seikkailuistaan sodan jälkeen, ja tämä minämuotoinen kertomus muodostaa valtaosan teoksen kuuluisimmista tapahtumista. Palattuaan kotisaarelleen Ithakaan salapuvussa Odysseus ja hänen sikopaimenensa kertovat toisilleen tarinoita, tosin Odysseus tapansa mukaan keksii omiaan. Ja tietysti koko eepos on kehykseltään “runottaren”, “runoneidon” tai “muusan” laulama.

Kokemus ajasta on ensimmäinen asia, jonka Christopher Nolanin elokuva The Odyssey hävittää eepoksesta. Kertomusten kertominen sinänsä on elokuvassa mukana, ja se alkaa hienosti runonlaulajan sauvan maahaniskemisellä. Menelaos ja Helena saavat sanansa. Odysseuksen kertomukset on siirretty faiaakien hovista Kalypson saarelle ja muutettu muistinsa menettäneen sankarin takaumiksi, mutta ne esitetään kertomuksina, fiktion sisäisenä fiktiona. Loppupuolella Odysseus pitää kerjäläisen asussa Penelopelle monologin, joka on yksi elokuvan harvoista hyvin kirjoitetuista puhekohtauksista (muut repliikit elokuvassa ovat tasoa “my dad is coming home” ja “this fucking beach”).

Näistä kerrontakohtauksista huolimatta aika ei tunnu elokuvassa. Nolanilla on kiire laukata hitit läpi. Kreikkalaiset toistuvasti rantautuvat, saavat turpaansa ja juoksevat karkuun meemimäisyyttä hipovissa pakokuvissa. Koko ajan rytisee ja tömisee äänet täysillä, elokuva on bombastinen rynkytysralli.

Takaumissa Penelope ja Odysseus näyttävät samalta kuin elokuvan nykyhetkessä 20 vuotta myöhemmin. Kulunut aika ei näy heissä mitenkään.

Kun eepoksessa Odysseus miehistöineen viettää jumalatar Kirken saarella vuoden päivät viiniä juoden, herkuilla mässäillen ja seksiä harrastaen, Nolan tiivistää tapahtumat yhteen seksittömään iltapäivään. Faiaakien saari, kuningas Alkinoksen hovi ja prinsessa Nausikaa on poistettu kokonaan.

Homeros-kääntäjä Emily Wilson kirjoittaa, ettei Nolanin maksimalistiseen elokuvaan mahdu Nausikaan pyykinpesun ja tyttömäisten fantasioiden kaltaista arkista pienimuotoisuutta. Matt Damonin Odysseuksesta ei ole kertojaksi eikä viettelijäksi. Vielä olennaisempaa Wilsonin mukaan on, että eepoksen faiaakien vieraanvaraisen ja vauraan kulttuurin sisällyttäminen elokuvaan olisi kaatanut Nolanin hämärän oletuksen siitä, että mykeneläinen Kreikka olisi maailman viimeinen sivilisaatio, joka on lukutaitoinen ja lisäksi muistaa vieraanvaraisuuden lain.

On tietysti mahdotonta sovittaa mitään eeposta elokuvaksi lyhentämättä sitä merkittävästi. Tom Bombadillon poistamista Sormusten herra -elokuvista pidetään yleisesti onnistuneena ratkaisuna, ja Nolan on onnistunut paperilla aivan hyvin tiivistämään homeerista kotimatkaa Troijasta. Elokuvan arkkitehtuuri huomioi kyllä Homeroksen runoelman rakenteen. Ongelma ei ole kohtausluettelossa vaan elokuvan rytmissä ja kapeudessa. Nämä ongelmat liittyvät toisiinsa.

Kyse ei ole Nolanin ohjaustaidoista sinänsä. Itse asiassa on hyödyllistä harhautua sivupolulle kuin Odysseus kotimatkallaan ja käsitellä Nolanin suhdetta aikaan, koska se selventää The Odysseyn hankaluutta elokuvana.

Sivupolku: Christopher Nolanin suhde aikaan

Nolan ohjaa nimenomaan aikaa ja aikatauluja. Hänen elokuvissaan on kyse liikkeen tai toiminnan sijaan ajan hajoamisesta, venymisestä, supistumisesta ja kääntymisestä.

Kerronta on yleensä epälineaarista.

Esikoiselokuva Followingin kolme aikatasoa on leikattu sekavasti ristiin. Mementon värikuvat kulkevat takaperin ja mustavalkoiset kohtaukset eteenpäin. The Prestigen sisäkkäisten epäluotettavien kertojien aikarakenne vastaa taikatempun rakennetta. Dunkirkissa on kolme eri nopeudella etenevää aikatasoa, jotka vastaavat maa-, meri- ja ilmasodankäyntiä. Interstellarissa aikaa kuvataan suhteellisuusteoreettisesti: ajan nopeus riippuu havaitsijan asemasta, ja paradoksaalisesti menneisyyden tapahtumat johtuvat tulevista teoista.

Tenet kääntää entropian ja siten ajan suunnan, ja elokuvan tapahtumissa voi esiintyä useita kopioita samasta hahmosta, koska yhdet kopiot saapuvat tulevaisuudesta ja toiset menneisyydestä. Oppenheimerissa vuorottelee jälleen mustavalkoinen ja värikäs kuva, joista edellinen ilmaisee 1950-luvun poliittista historiaa (mustavalkoinen mccarthyismi) ja jälkimmäinen Oppenheimerin subjektiivista, elettyä kokemusta (proustilaisen värikäs muistojen maailma).

The Odysseyn kiihtyvää epälineaarista kerrontaa sekä Variety että Helsingin Sanomat vertaavat Penelopen päivisin kutomaan ja öisin purkamaan käärinliinaan; en tosin ole varma, mitä elokuvassa varsinaisesti purettaisiin. Mutta olisikin erikoista tehdä lineaarinen Odysseia, sillä alkuperäisen eepoksen rakenne nojaa juuri erilaisiin epälineaarisesti esitettyihin todistajanlausuntoihin ja takaumiin.

Nolanin elokuvista vain kolme on “suoraviivaisia” suhteessaan aikaan: Insomnia, The Dark Knight ja The Dark Knight Rises. Batman Begins on välimuoto, jossa elokuvan alkupuoli esitetään epälineaarisesti, minkä jälkeen kerronta “suoristuu”.

Inception on monimutkaisempi tapaus, sillä vaikka sen kerronta on selkeästi epälineaarista, sitäkin tärkeämpää elokuvassa on kerroksellisuus, eri nopeuksilla etenevien unitasojen kerrostuminen päällekkäin ja sisäkkäin.

Kiinnostavampi kuin jako lineaarisiin ja epälineaarisiin elokuviin on Nolanin epälineaaristen teosten jakautuminen kahteen lajiin.

Following, Memento, The Prestige ja Oppenheimer ovat epälineaarisia, koska ne on leikattu sellaisiksi. Elokuvien rakenne on leikkausvaiheessa tehty kerronnallinen valinta, joka kasvattaa dramaturgista jännitettä pimittämällä tietoa ja petkuttamalla katsojaa. Sinänsä elokuvien maailmassa tarinan aika etenee normaalisti eteenpäin. Hajottamalla kerronnan ajan epälineaariseksi Nolan asettaa elokuvien katsojan samaan asemaan kuin tietyt henkilönsä. Katsoja on tietämätön edeltäneistä tapahtumista, kuten Mementon muistinsa menettänyt Leonard, tai katsoja asetetaan sen henkilön paikalle, jolta päähenkilö salaa jotakin, kuten The Prestigen temppuiluissa ja Oppenheimerin kuulusteluissa. Epälineaarisuus näissä elokuvissa on epistemologista, tietoa koskevaa.

Sen sijaan Inception, Interstellar ja Tenet ovat epälineaarisia leikkauksen lisäksi itsessään. Niiden maailmoissa aika todella kulkee eri vauhtia tai eri suuntaan. Elokuvien aikarakenne ei ole pelkästään kerronnallinen ratkaisu vaan koskee ajan ontologiaa, sen olemista.

Nolan vuorottelee epistemologisen ja ontologisen epälineaarisuuden välillä. Epistemologisissa elokuvissa ongelmana on muistaminen ja kertominen. Ontologisissa elokuvissa ongelmaksi asetetaan ajan itsensä toiminta. Nolanin uran voi nähdä siirtymänä epistemologiasta (Memento, The Prestige) ontologiaan (Inception, Interstellar, Tenet) ja sitten takaisin epistemologiaan (Oppenheimer, The Odyssey).

Lähes kaikkien Nolanin elokuvien ytimessä on siis aika ja sen kertominen, ajan avulla kertominen, ajan kiihtyminen ja hidastuminen ja muuttuminen. Kello käy koko ajan mutta kysymyksenä on, kenen kello ja millä nopeudella ja mihin suuntaan. Tämä monimutkainen koneisto toimii erityisen hyvin ihmishahmoista kauimmaksi irtoavassa Dunkirkissa, koska siinä Nolan ei yritä tehdä psykologisoivaa yksilödraamaa vaan askartelee maisemilla, intensiteeteillä, luonnonelementeillä ja sotakoneilla. Dunkirk on epistemologisen tai ontologisen sijaan ennen kaikkea musikaalinen elokuva, ei musikaalin mielessä vaan rytmin merkityksessä: Dunkirkin aika on visuaalista musiikkia, ja sen vuoksi pidän sitä Nolanin parhaana elokuvana.

Nolanin aikakoneisto ei toimi alkuunkaan Homeroksen kohdalla.

Dunkirkin ulkopuolella Nolan kohtelee aikaa mekanismina, mekaanisesti ratkaistavana arvoituksena tai palapelinä, jonkinlaisena lähtölaskentana tai sekuntikellona. Hänen aikansa on aina kronosta, eikä esimerkiksi pohdiskeluun vapaata aikaa, skholea, tai ikuisuuden aikaa, aionia. Nolan osaa kellotaulun loistavasti mutta ei pysty tai halua luoda elettyä ja koettua kestoa. Henri Bergsonin kuuluisaa jakoa – tilallinen kelloaika vs. laadullinen kesto – mukaillen voi sanoa, että Nolan täyttää lähes kaikki kuvansa mitatulla ajalla ja poistaa eletyn keston.

Tämän vuoksi kolmituntinen The Odyssey tuntuu kiireiseltä. Kellolla mitattu pituus ei ole kestoa, koska kesto syntyy kokemuksesta. Siksi reilusti yli tunnin lyhyempi teos, vaikkapa indie-draama Aftersun tai essee-elokuvien klassikko Sans soleil, voi tuntua kestonsa puolesta valtavasti laajemmalta.

Nolan kellottaa tuntikausien mittaisia monimutkaisia aikateoksia, mutta hän ei luo niihin joutilaita hetkiä, jotka myös koettaisiin joutilaiksi.2

Takaisin Homerokseen

Kun aikaa ei oteta, halu ei pääse kasautumaan. Tämä on meidän aikamme romanttisten ja seksuaalisten suhteiden perusongelma, ja tämä on myös The Odysseyn ongelma.

Homeroksen eepos on tarina eroottisesta kaihosta, jonka englannin yearning ilmaisee hienosti. Yearning edellyttää kasautuvaa aikaa. Penelope ikävöi Odysseusta 20 vuotta ja Odysseus haluaa Penelopea mutta viettää seitsemän vuotta Kalypson saarella ja vuoden Kirken kanssa. Ithakassa Penelopea piirittävät kosijat himoitsevat häntä kolmen vuoden ajan. Jos näiden aikojen kesto leikataan pois, siis kesto elettynä, koettuna ja laadullisena, jäljelle jäävät vain väitteet, siis informaatio, siitä, että hahmot haluavat toisiaan.

Alkuperäisen runoelman halupiiri on myös Nolanin valitsemia ihmishahmoja laajempi. Se on kirjaimellisesti yli-inhimillinen, sillä Homeros kirjoittaa väkevästi erityisesti jumalattarien seksuaalisesta halusta.

Kalypso purnaa toisille jumalille, jotka haluavat vapauttaa Odysseuksen hänen saareltaan, että ilkeitä olette ja “kaikista kateisimpia, kun ette anna jumalattaren vapaasti maata kuolevaisen kanssa jonka hän haluaa puolisokseen” (83-84). Kalypso ilmoittaa pitäneensä Odysseusta hyvänä ja elättäneensä tätä, luvanneensa tehdä toyboynsa kuolemattomaksi, jotta “hän pysyisi ikuisesti nuorena minulle” (84). Odysseus nauttiikin elämän makeudesta Kalypson seurassa, kunnes koti-ikävä alkaa kaihertaa eikä nymfi enää viehätä miestä. Mutta ennen Odysseuksen lähtöä Homeros kertoo, kuinka “he vetäytyivät sokkeloisen luolan sopukkaan nukkumaan sylikkäin ja rakastamaan” (86).

Mitään tällaista ei ole Nolanin elokuvassa, vaan jotenkin hän onnistuu de-libidinalisoimaan jopa Kalypsoa esittävän Charlize Theronin. Wilson osuu kritiikissään (vapaasti käännettynä):

Charlize Theronin Kalypso näyttää upealta, mutta hän ei ole koskaan vihainen, ei koskaan hauska, ei retoriikan taitaja eikä häntä kalva himo takkuista kuolevaista uhriaan kohtaan. Hän on palkaton terapeutti, joka lievittää ryvettyneen, PTSD:n riivaaman Odysseuksen sielunhätää huumeilla ja kuuntelee armollisesti tämän sekavaa ja murheellista tarinaa.

Aiemmin mainittu, niin ikään de-seksualisoitu Kirke puhuu eepoksessa Odysseukselle näin: “Mutta pane miekkasi tuppeen ja mennään minun vuoteeseeni, että yhtyisimme ja rakastaessa oppisimme luottamaan toisiimme.” (140) Koska jumalten käskyä ei kannata uhmata, Odysseus kertoo, että “minä nousin Kirken kauniiseen vuoteeseen”, ja kuten sanottu, hän jäi sinne kokonaiseksi vuodeksi. Mitään tällaista ei Nolanilla voi tapahtua.

Homeroksella vahvimmat halut ovat jumalattarien haluja. Ne kohdistuvat miehiin, ja eeposta laulava runotar ei suinkaan moiti niitä. Kalypso ja Kirke haluavat, vaativat ja saavat mitä haluavat. Nolanilla Kalypso muuttuu rikkinäisen miehen hoivaajaksi ja terapeutiksi. Kirke on parempi hahmo mutta ei ollenkaan se hedonistinen jumalatar ja velho joka hän on eepoksessa; palaan Kirkeen myöhemmin.

Kun Odysseus ja Penelope viimein saavat toisensa, runoelma loppuu Saarikosken suomennoksessa heidän riemukkaaseen seksiinsä (“he olivat onnellisia päästessään vihdoin yhteiseen vuoteeseen nauttimaan sen heille vanhastaan suomista oikeuksista”, 271, 23. laulun säe 296).3 Yleensä Odysseian editiot jatkavat tapahtumia vielä seuraavaan päivään ja käsittelevät yhteenoton Odysseuksen surmaamien kosijoiden sukulaisten kanssa. Nolan puolestaan päättää elokuvansa keksittyyn kohtaukseen, jossa Odysseus ja Penelope lähtevät eräänlaisina eläkeläisinä auringonlaskun matkalle sovittamaan Odysseuksen tekoja. Lopetti teoksen mihin hyvänsä, Nolanin versio on seksittömästä päästä.

Ilmeinen vastaväite on esitellä muita Nolanin elokuvia: eihän niissä ole koskaan kyse halusta tai seksistä nautintona. Nolan tekee traumafiktiota, jonka pääteema on muistaminen, muistojen piilottaminen ja paljastaminen. Elokuvissa toistuu yksinäinen ja rikkinäinen miespäähenkilö, jolla on jokin pakkomielle, joka ei koskaan törmää rahallisiin ongelmiin ja jolla saattaa olla seksiä mutta joka ei voi varsinaisesti nauttia seksistä.

Batman-trilogian Bruce Wayne deittailee lähinnä pitääkseen yllä playboy-julkisivua, ja ainoa, jonka kanssa hänellä on implikoitu seksikohtaus, on myöhemmin pääviholliseksi paljastuva Miranda Tate. Mementon romanttinen kohde Natalie käyttää muistisairaan Leonardin tilaa hyväkseen ja manipuloi tätä. Inceptionin sensuellit takaumat viittaavat Cobin kuolleeseen vaimoon Maliin, joka menetti todellisuudentajunsa ja teki itsemurhan. Oppenheimer on Nolanilta poikkeus, sillä elokuva sisältää pitkän seksikohtauksen. Kohtaus vuotaa myöhemmin kuvitteellisena toistona kuulemistilaisuuteen, jossa Oppenheimerin seksisuhdetta kommunistinaisen kanssa käytetään raskauttavana todisteena Oppenheimeria vastaan.

Seksi on Nolanille hyväksikäyttöä, naamioitumista, manipulointia, pelkkää muistoa tai materiaalia kuulusteluihin. En olettanutkaan, että The Odyssey muuttaisi tilannetta. Sitä paitsi antiikin mytologiasta jos jostakin löytyy kyseenalaista ja välineellistä seksiä.

Mutta kun Homeroksen eepos on nimenomaan runoelma halusta, kaipuusta ja nautinnosta, niiden runsaudesta, jonka kokeminen edellyttää myös kärsimyksen ja surun kokemista. Nolanin traumafiktio leikkaa edelliset ja jättää jälkimmäiset. Esimerkiksi niin paljon kuin elokuvan IMAX-maisemia onkin ylistetty, meno niissä on melko ankeaa ja karua verrattuna vaikkapa Homeroksen ylitsevuotavaan kuvaukseen siitä, kun Odysseus saapuu nymfi Kalypson saarelle:

Hän tapasi nymfin kotoa; tulisijalla loimusi mahtava valkea ja palavien seetrihalkojen ja thuiapuiden tuoksu levisi saarelle kauas. Sisällä nymfi kauniilla äänellä laulaen, ahkerana kangaspuitten ääressä kutoi kultasukkulalla. Luolan ympärillä kasvoi rehevä metsä, leppää poppelia ja tuoksuvaa sypressiä; metsässä asuivat pitkäsiipiset linnut, pöllö haukka ja suurisuinen merivaris, joka hankkii elantonsa merestä.

Luolan suulla levitteli oksiaan tuuhea viiniköynnös rypäleitä täynnä, neljästä vierekkäisestä lähteestä virtaili vesi eri suuntiin ja herttaisilla niityillä kukoisti selleri ja orvokki. Tätä maisemaa ihasteli kuolemattomankin silmä ja riemastui rinta! (82-83)

Ei ole rehevää metsää tai viiniköynnösten runsaudensarvia Nolanilla, on vain aavikoitunut saari ja gonahtanut sotaveteraani, jonka naamalla on sama ilme kuin suomalaisella presidenttiehdokkaalla.

Sinänsä pidän hyvänä, että The Odyssey on tanakasti keski-ikäisten elokuva. Uurteet näkyvät Matt Damonin ja Anne Hathawayn niukasti meikatuilla kasvoilla; ihoja voi vertailla juuri ennen elokuvaa ilmestyneeseen Devil Wears Prada 2:een, jossa megatuunattu Hathaway näyttää ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta. Kreikkalaiset palvoivat nuoruutta ja nuoruuden kauneutta. Heille kaunis oli suurin piirtein yhtä kuin hyvä, ja Homeroksella toistuvat kuvaukset Odysseuksen jumalaisesta kauneudesta ja nuorekkuudesta, jota jumalatar Athene vähän väliä ehostaa. Matt Damon on kaukana sellaisesta, mutta se ei ole hänen tai hänen hahmonsa puute.

Damonin Odysseuksen puutteet ovat – yllä käsitellyn ajanpuutteen ja haluttomuuden lisäksi – kielen ja oveluuden poissaolo.

Odysseus on kreikkalaisessa mytologiassa ovela, viisas, kekseliäs, nokkela ja hyvä puhumaan. Itse asiassa Odysseus on kaikista kuolevaisista ovelin ja älykkäin. Itse ylijumala Zeus ylistää häntä: “Saattaisinko unohtaa jumalaisen Odysseuksen, joka on viisaampi kaikkia muita kuolevaisia ja aulein uhraamaan jumalille jotka hallitsevat avaraa taivasta!” (80)

Jumalatar Athene taas korostaa Odysseuksen kykyä johtaa harhaan kielellä:

Aikamoinen veijari ja kujeilija täytyisi totisesti olla sen joka sinut jutunheitossa voittaisi, yrittäköön vaikka jumalat! Olet parantumaton kelmi etkä edes synnyinmaahan päästyäsi osaa ajatella muuta kuin sankaritaruja ja runoja, joita jo pienenä poikana rakastit! Mutta olkoon, sinä olet kaikista kuolevaisista älykkäin ja taitavin puhumaan niin kuin minun älykkyyteni ja sukkeluuteni voittaa kaikki muut jumalat. (173)

Koska kreikkalaiset jumalat eivät ole mitään humaaneja hyväntekijöitä vaan helposti humaltuvia seksihulluja, jotka rakastavat draamaa ja sekoilua, Athene kommentoi Odysseukselle, että eihän tätä voi jättää pulaan, sillä “minä pidän sinusta koska olet miellyttävä, ovela ja älykäs”. Nolanin ja Damonin Odysseus on sen sijaan jurmuttava gruntti, joka puhkeaa kaunopuheiseksi tasan kerran, aiemmin mainitussa monologissa, jonka hän pitää Ithakassa kerjäläisen asussa ja jossa hän paljastaa, että Agamemnonin ja Odysseuksen johtamat kreikkalaiset ovat itse se sivilisaation tuhoon johtava merikansa, jota kaikki ovat pelänneet.

The Odysseyssä Troijan sotaretki ja erityisesti troijalaisten huijaaminen puuhevosella johtaa korkeakulttuurin romahtamiseen, koska kreikkalaiset hyväksikäyttävät troijalaisten vieraanvaraisuutta, kseniaa, jota kutsutaan elokuvassa “Zeun laiksi”. Sivilisaatio on perustunut vastavuoroisuuteen ja luottamukseen, ja Agamemnonin ja Odysseuksen johdolla tuo luottamus on nyt tuhottu.

Kuulostaa hyvältä opetukselta, paitsi että tämä elokuvan keskeisin twisti on täysin typerä homeerisen maailman sisältä katsottuna. Vaikka Homeros mainitsee Troijan hevosen vain ohimennen, eepoksessa Odysseuksen sotaisa oveluus esitetään yksinomaan ylistettävänä asiana. Siinä ei ole kyse vieraanvaraisuuden rikkomisesta vaan aivan sallitusta sotajuonesta. Sitä paitsi alun perin troijalaiset rikkoivat vieraanvaraisuutta. Tarujen mukaan sota sai alkunsa siitä, kun Troijan prinssi Paris ryösti Menelaoksen puolison Helenan mukaansa.4

Suuren budjetin amerikkalaista5 elokuvaa on käytännössä mahdotonta tehdä ilman moraalista opetusta: amerikkalainen viihde on kristillistä, siis ultramoralistista.6 Emily Wilson kirjoittaa kootusti The Odysseyn opetusten sekavuudesta:

• Vieraanvaraisuuden rikkoneiden teurastaminen juonella ja aseilla on tuomittavaa, kun kohteena ovat troijalaiset, mutta oikeutettua, kun kohteena ovat kosijat.

• Vieras on Ithakassa mahdollisesti valepukuinen jumala, muualla hirviö. Kotona vieras kohdataan kunnioittavasti, vieraissa maissa hänet sokaistaan, ryöstetään ja tapetaan.

• Jumalten uhmaaminen ja pettäminen ovat urheutta tai typeryyttä riippuen tekijästä. Poseideonin pojan, kyklooppi Polyfemoksen sokaiseminen on rohkeaa, auringonjumalan karjan syöminen taas ahnetta hulluutta; Telemakhoksen huijaaminen on halpamaista, kosijoiden huijaaminen taas nerokasta.

Wilsonin pointti on, että mikä tahansa näistä ristiriidoista olisi voinut kannatella elokuvaa, mutta Nolan jättää ne pyörimään pirstaleina pyörteeseen eikä tarjoa katsojalle mitään konkreettista kokemusta, johon tarttua.

Kun Homeroksen Odysseus selittää Kirken saaresta, miksi hän vietti sotaseurueensa kanssa “päivästä päivään kokonaisen vuoden (…) siellä ahmien lihaa ja juoden makeaa viiniä”, uskon tämän ja tunnen Kirken viettelyksen eturauhasessa asti. Nolanin elokuvan päätoimijoista en ymmärrä, miksi he tekevät mitään, kun heiltä puuttuvat aika, halu, nautinto, kieli ja oveluus. Heissä ei edes ole todellisia ristiriitoja, toisin kuin Homeroksen Odysseuksessa, joka yhtä aikaa haluaa palata kotiin ja pitkittää kotimatkaa, joka suojelee miehiään mutta vaarantaa heidät jatkuvasti liiallisella nokkeluudellaan, joka haluaa Penelopen luo mutta harhautuu toistuvasti eroottisiin side questeihin.

Elokuvassa on kuitenkin hahmo, joka on mielestäni loistava, todellinen toimija, karismaattinen ja aidosti älykäs, kielellisesti sujuva jumala. Hän on miehiä eläimiksi muuttava Kirke (Samantha Morton). Vaikka myös Kirke-episodi on vastoin Homerosta muutettu traumafiktioksi – kaikkialle leviävä traumasubjektiviteetti on nykyfiktiossa suorastaan kulkutauti ja sitä voisi vähitellen himmentää – niin ainakin Kirke, nykykielellä sanottuna, “menee lujaa”. Kirke on tulta, Kirkessä on halua, vaikka tässä versiossa se on halua ennen kaikkea kostaa ja nöyryyttää miehiä. Kirken julmuus, joka syntyy häntä kohdanneista julmuuksista, viittaa myös aidon Homeroksen silmittömiin julmuuksiin, jotka Nolan tietysti poistaa elokuvastaan.

Homeroksen Odysseian lopussa Telemakhos kostaa perheensä orjille, jotka ovat herjanneet hänen äitiään ja paneskelleet kosijoitten kanssa. Telemakhos sitoo “sinikeulaisen laivan köyden suuren pylvään ja pyörötalon väliin” korkealle ja kuristaa orjat sillä:

Kuten pitkäsiipiset rastaat tai kyyhkyt joutuvat verkkoon tiheässä pensaikossa, ollessaan matkalla lepopaikkaansa lentävät kuoleman kolkkoon kitaan, niin olivat nyt naiset päät rivissä jokaisessa kaulassa silmukka joka kiristyessään aiheutti tuskallisimman kuoleman. (263)

Tämän jälkeen tuodaan pihalle petollinen vuohipaimen, ja “he leikkasivat häneltä nenän ja korvat säälimättömällä aseella, repivät hänen elimensä koirien raa’aksi ruoaksi, vihan vimmassa lopuksi hakkasivat hänen kätensä ja jalkansa irti” (263).

Homeerinen maailma on äärimmäisten huippujen ja rotkojen kosmos, kiertomatkailua jumalten vuorten ja manalan kuilujen intensiteeteissä. Nolanin The Odyssey on litteä ja hänen Odysseuksensa on kitukasvuinen mutta ei siksi, että Matt Damon olisi huono näyttelijä, vaan koska Nolanin elokuva on tehty orjan ja poliitikon kiireisessä ajassa, jota Platon käsittelee Theaitetoksessa.

The Odyssey, josta on riistetty ajan tuntu, eroottiset halut, älykäs kieli ja kaikki oveluus, vastaa Platonin kuvaamaa oikeussalipuhujaa: tarmokas ja kova, isäntää liehittelevä, mutta kuihtunut ja kaikkea muuta kuin vapaa.7

En ole varma, osaanko tällä hetkellä kirjoittaa kirjoja. Todistetusti olen silti vuoden sisällä kirjoittanut substackia kahden pienen kirjan verran.

Tietokirja & esseet

Ensimmäistä “kirjaa” voi pitää esseistisenä, paikoin kolumnimaisena ja tietokirjallisena.

Aloitin kuratoimalla joka toinen viikko sitaatteja, linkkejä ja referaatteja kiinnostavista artikkeleista ja substack-postauksista: ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs ja viides kokoelma. Nyt selattuna nämä vaikuttavat hiukan vähemmän aikaan sidotuilta kuin oletin.

Nostojen ja tiivistelmien tekeminen auttaa kehittämään omaa muistia ja ajattelua. Sittemmin olen säästänyt vastaavat muistiinpanot Obsidian-holviini, koska en ole jaksanut jalostaa niitä postauksiksi.

Kesällä pian substackin aloittamisen jälkeen olin mökillä ja mitäpä siellä tein muuta kuin selasin, millaista yhteiskuntakritiikkiä vasemmistolaiset kirjoittavat sosiaaliseen mediaan. Kokemuksesta seurasi substackin ensimmäinen pieni essee ja samalla jonkinlainen hitti, vasemmistoveron käsitteen lanseeraaminen, jonka jälkeen minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta essee KU-lehteen. Kävin myös Kaikki uusiksi -podcastissa puhumassa käsitteestä. Tekstistä seurasi muitakin yhteydenottoja. Kieltäydyin esimerkiksi ison median ehdotuksesta tehdä minusta henkilöjuttu vasemmistoveron näkökulmasta.

Tekoäly on viimeisen kolmen vuoden kalutuin mutta silti jotenkin halutuin kestoaihe. Osallistuin keskusteluun kirjoittamalla pitkähkösti huonosta tekoälykritiikistä. Teema on minulla yhä hampaankolossa, koska tyypillinen tekoälykriitikko ei sallisi itselleen yhtä löperöä kritiikkiä useimmista muista yhteiskunnallisista aiheista. Jostain syystä tekoälyä arvostellessa ei tarvitse pitää kiinni tosiasioista tai hankkia itselleen edes alkeellista ymmärrystä erilaisten tekoälymallien toiminnasta. Moralismi ja yksinkertaistettu teknologiakäsitys estävät tekoälyn silmittömiä vihaajia näkemästä, mitä tekoälykehityksessä tapahtuu.

Kokeilin lukijoiden kärsivällisyyttä julkaisemalla aavistuksen verran teoreettisemman Marx-alustuksen. Lukijamäärät notkahtivat heti. Viesti on selvä: ei teoriaa, kiitos.

Enemmän lukijoita ja kiitosta keräsi pieni kirjoitus tulevan libidoa käsittelevän esseekirjan pohjatöistä, teksti suomalaisen maun antihedonistisesta egalitarismista.

Vuoden luetuin teksti oli kirjamessujen jälkeisestä kiukutuksesta syntynyt Missä rahat, jossa kyselin kirjailijoiden toimeentulon perään. Tekstistä, Niko Hallikaisen puheenvuorosta ja muiden muassa Koko Hubaran ja Helmi Kekkosen kirjoituksista seurasi valtava julkinen keskustelu. Se kiihtyi, kun suuret kustantajat päättivät kirjailijoilta kysymättä laittaa äänikirjat Spotifyhin. Jatkoin keskustelua kirjoittamalla Hesariin.

Keskustelun seuraukset olivat ristiriitaisia. Ison kustantamon johtaja kirosi minut Ylellä. Toisen kustantamon pomo tuli kättelemään humalassa ja kutsui räyhänhengeksi, käsittääkseni kuitenkin enemmän myönteisessä kuin kielteisessä mielessä. Muutama tuttu pahoitteli minulle, että minulla on “ongelmia rahan kanssa”, vaikka tekstissä ei ollut kyse mistään henkilökohtaisesta tilanteesta vaan kirjailijoiden toimeentulon rakenteista ja sitä kautta kirjallisuuden tuotannosta. Eräässä kustantamossa fiilisteltiin voitonriemuisina, että harva kirjailija lopulta veti kirjansa pois Spotifysta, vaikka kyse ei ollut siitäkään, vaan kustantamoiden yksipuolisesta ja ennakoimattomasta toiminnasta.

Yleisin seuraus tällaisista kohuista on tuttu kaikille, jotka ovat edes kerran marinoituneet otsikoissa: ihmisille jää mieleen jostakin keskusteluun osallistuneesta “räyhääminen” ja “somekapinointi”, kun taas se substanssi, jota vaikkapa tässä julkaisussa ja Selitä mulle & Mikä meitä vaivaa -podcasteissa on vuoden sisällä tuotettu, jää näkymättömiin.

Kirjoitin sivistyksestä. Sekin teksti nostatti kiukkua. Muutama konservatiivinen humanisti repi housunsa Saksassa asti.

Loppuvuodesta päädyin iltapäivälehtiin, kun pyynnöstä lupauduin pitämään luennon työstäkieltäytymisestä. Kirjoitin luennon puhtaaksi tänne, ja tekstiä tuli noin 40 painosivua.

Vuoden vaihduttua oli pakko kommentoida geopolitiikkaa ja Trumpin johtamaa käännettä kohti groteskia valtaa. Filosofi Timo Miettinen jatkoi tästä Hesarissa.

Kokeilin myös lukupäiväkirjan pitämistä. Se jäi yhteen tekstiin, mutta tuo teksti oli hauska ja helppo kirjoittaa. Harkitsen, että jatkossa julkaisisin kirjakommentaarin kerran kuukaudessa ja laittaisin sen maksumuurin taakse saadakseni sekä lisää tilaajia että vähän rentoutta näkemysten luonnosteluun (julkiset maksuttomat tekstit tuntuvat jotenkin virallisemmilta).

Kirjoitin älykön vastakohdasta eli typeriköstä. Jatkoin haluesseekirjan esitöitä pienellä manifestiluonnoksella. Lurautin myös elokuvaesseen Angel’s Egg -animesta.

Palasin poliittiseen filosofiaan käsittelemällä vallankumousten luonnetta ja riittävyyttä kirjallisten esimerkkien avulla. Deleuze & Guattari mainittu.

Tein jälkikirjoituksen kirjalliselle kulttuurille. Teksti herätti vastaväitteitä. Käsittelin niitä jatkotekstissä.

Yritin keväällä ampua alas käsityksen siitä, että olisi tapahtunut jonkinlainen keskittymiskyvyn romahdus. Tekstiä luettiin paljon, tosin nyt tuntuu, että sitä pitäisi vielä kehitellä.

Keväällä käsittelin myös taiteen ja kulttuurin elitismiä tai etujoukkoisuutta. Sain erittäin myönteisiä viestejä taiteilijoilta mutta kritiikkiä ei-taiteilijoilta.

Kesäinen kohtaaminen vainoharhaisen miehen kanssa Vallilan sivukujalla tökki minut kirjoittamaan puhelimella kuvaamisesta. Teksti tuntui jäävän vähän kesken; jatkoksi haluaisin kirjoittaa “contentin” käsitteestä.

Lopuksi tein käsitteellisen rakennelman Jyväskylän kesän viisaus-paneelin muistiinpanojen pohjalta.

Kaunokirja & päiväkirja

Toinen substackiin luonnostelemani “kirja” on kaunokirjallinen ja omaelämäkerrallinen.

Kirjoitin esimerkiksi novellin eräästä kevään työmatkasta: näin hohdokasta on käydä esiintymässä kirjastoissa.

Toinen novelli on kauhua ja syntyi vihkoon vaelluksella Vätsärin erämaassa.

Kolmas novelli kuvasi uudenvuoden metromielenosoitusta. Ehkä kaunokirjallisuus voisi olla useammin tapa dokumentoida yhteiskunnallisia liikkeitä myös Suomessa.

Aloitin myös pitkän päiväkirjallisen sarjan:

• Syvä lomarauha (52 000 merkkiä)

• Libidinaalinen kevät (36 000 merkkiä)

• Mutanttikesä (30 000 merkkiä)

• Romanttinen syksy (42 000 merkkiä)

Yhteensä nämä neljä tekstiä voisi julkaista yli satasivuisena pienoisromaanina. Voi tulkita, että välttelin jotakin muuta työtä kirjoittamalla ja julkaisemalla nämä. Toisaalta olen 15-vuotiaasta asti kirjoittanut päiväkirjaa joka tapauksessa, en vain ole julkaissut sitä.

Julkaisenko lisää otteita päiväkirjoista? Nämä pitkät tekstit saivat vähemmän lukijoita. Toisaalta harvojen lukijoiden palautteet olivat välillä intohimoisen innostuneita. Luulen, että tämäkin riippuu rahasta: julkaisen vaikka mitä, kunhan joku maksaa. Oikeastaan ainoa henkilökohtainen asia, jota haluan, on tasainen ja ennustettava toimeentulo, jotta voin kirjoittaa, editoida ja julkaista jatkuvaa, lajityypeiltään vaihtelevaa teksti- ja puhevirtaa.

Ehdin joka tapauksessa pohtia päiväkirjoittamisen tapoja. Palautteiden perusteella teksti resonoi jonkin verran, ja erään teatteriesityksen väliajalla sain kuulla, että tekijät olivat käyttäneet tekstiä harjoituksissa.

Kukaan ei sen sijaan kertonut, resonoiko tämä eroottinen metanovelli, enkä ole varma, uskallanko julkaista lisää tekstiä kyseisestä projektista.

Mitä jäi laariin?

Substack on ollut sekä kirjoittamisen että lukemisen suhteen tärkeä moottori vuoden ajan. Mitta ja formaatti ovat vapaat mutta tekstien julkisuus panee muotoilemaan ajatuksia ainakin vähän tarkemmin kuin pelkkiin muistiinpanoihin.

Näen täällä julkaisemani jutut luonnostelmien ja valmiiden tekstien välimuotona. Ajattelen näitä oman ajattelun ja kirjoittamisen kehittämisen kenttänä, keskusteluna ja mahdollisena raaka-aineena tuleviin esseisiin ja kirjojen osiin.

Koska substackin voi tilata maksullisena, raha tietysti kiinnostaa. Helsingin seudun journalistien Lööppi-lehti tekikin jutun, jossa minulta kyseltiin, voisiko substackista olla toimittajien tulojen täydentäjäksi. Huonosti ja harvoille, uskon. Suomessa kenties Koko Hubara ja Kalle Kinnunen onnistuvat jossain määrin.

Vuoden aikana tämä substack on saanut yli kaksi tuhatta ilmaistilaajaa, eli yleisö on olemassa. Tilaajista kuitenkin vain kaksi prosenttia maksaa, kun ammattimaisilla substackaajilla maksavien osuus on tyypillisesti viiden prosentin luokkaa. Palkkion kannalta tämän substackin kirjoittaminen on hyväntekeväisyyttä, vaikka pienelläkin rahalla on merkitystä, jos on kirjoittaja, joka kahmii toimeentulonsa muuttuvista virroista, apurahoista, podcasteista, lehtijutuista ja esiintymispalkkioista.

Miten saada lisää maksajia? Yleinen neuvo on laittaa enemmän sisältöä maksumuurin taakse. Niinpä olen vanhan ristiriidan äärellä. Haluan kaiken kaikille maksuttomasti, haluan ettei pääsy teksteihin ole kiinni rahasta ja haluan myös vaikuttaa lukijoihin. Mutta jotta maksutonta sisältöä voi tuottaa, tässä yhteiskuntajärjestelmässä jonkun täytyy toistaiseksi maksaa siitä.

En kuitenkaan voi valittaa, sillä tämän maan “taidekentällä” olen varmasti juuri nyt aivan hyvässä asemassa. Olen myös iloinen tähänastisista kommenteista, palautteista, dm-keskusteluista ja myös tilauksista; kaikki tämä on synnyttänyt niin paljon energiaa ja ideoita, että haluan jatkaa ja yllättyä siitä, mitä seuraa.

En ehkä osaa kirjoittaa kirjoja, mutta ilmeisesti niitä syntyy silti.

Entä kuka kehtaa kutsua itseään viisaaksi: eivät filosofit ainakaan, sillä he ovat viisauden rakastajia ja ystäviä, eivät viisaita itse.

“Minun viisautenihan on vähäistä ja muutenkin kyseenalaista ja hämärää kuin unennäkö”, sanoo Sokrates Platonin Pidot-dialogissa.1

Opettajansa, papitar Diotiman Sokrates kertoo sanoneen, että “yksikään jumala ei välitä filosofiasta eikä halua viisastua, sillä jumalat ovat jo viisaita. Eihän kukaan muukaan valmiiksi viisas harrasta filosofiaa.”2

Filosofiaa harrastavat ne, jotka ovat viisaan ja tietämättömän välimaastossa.

Viisaus ei vaikuta olevan kovin helposti läsnä, paitsi halpana efektinä, jonkinlaisena irvokkaana brändinä. Hirveä asetelma siis osallistua paneelikeskusteluun viisaudesta. Minulle luvattiin kuitenkin palkkioksi Jyväskylän Kesä -paita sekä kangaskassi, jossa lukee SIVISTYS ON SUPERVOIMA. Otin kutsun vastaan.

Yle Areenaan striimattu keskustelu on katsottavissa täältä 2. elokuuta asti.

Valmistauduin keskusteluun piirtämällä nelikentän. Siinä on ensiksi älyn ja tyhmyyden akseli, toiseksi viisauden ja typeryyden akseli.

Viisauden ja älyn akselit

Älyn määrittelemisestä on kiistelty valtavasti ja kiistellään sitä enemmän mitä pitemmälle tekoälymallit kehittyvät. Minusta kysymys ei ole hankala. Älyä tarvitaan ongelmien ratkaisemiseen. Ongelmat voivat olla yhtä hyvin matemaattisia, kielellisiä, sosiaalisia kuin yhteiskunnallisia. Määritelmän pohjalta on helppo myöntää, että vaikkapa tekoälymalleissa esiintyy älykkyyttä, sillä ne pystyvät etevästi ratkaisemaan suuren määrän niille annettuja ongelmia.

Ainakin tietynlaista, kapeasti määriteltyä älyä voidaan mitata älykkyystesteillä, pääsykokeilla ja muilla benchmarkeilla. Koska ongelmien ratkaisuja on useilla tiedon ja taidon aloilla mahdollista määrittää tarkasti, vaikuttaa aivan mielekkäältä hankkeelta rakentaa tekoälyä.

Sen sijaan ajatus “tekoviisaudesta” kuulostaa absurdilta. Miksi?

Jos äly ratkaisee ongelmia, viisaus on kykyä asettaa ja välttää ongelmia.

Viisaus muotoilee hyviä ja mielekkäitä ongelmia. Se myös välttää huonoja ongelmia. Miten mahdollistaa mielekäs ja ekologisesti kestävä elämä kaikille: tämä on esimerkki hyvästä ongelmasta, tai ainakin alku sellaiselle. Miten saada taiteilijat käyttämään enemmän tekoälyä tai miten puristaa uupuneista työntekijöistä lisää pääoman kasvua: nämä ovat esimerkkejä huonoista ongelmista.

Viisaus toimii metatasolla suhteessa älyn ongelmanratkaisuun. Mitä ongelmia ylipäänsä kannattaa yrittää ratkaista? Miten valita oikea ongelma, ja miten muotoilla se hyvin?

Älyn vastakohta on tyhmyys. Tyhmyys on puutteellista tiedonkäsittelyä, virheellistä päättelyä ja ristiriitoihin kompastelua. Se voidaan määritellä älyn puutteena, tiedonkäsittelyn ja päättelyn riittämättömyytenä.

Sen sijaan viisauden vastakohta on typeryys. Pidän määritelmästä, jonka Deleuze antaa typeryydelle (bêtise): typeryys on kykyä vääriin ongelmiin. Se ei ole kyvyn puutetta, toisin kuin tyhmyys, vaan aktiivinen, tuottelias, usein hyvinkin energinen kyky muodostaa huonoja ongelmia. Ongelmaa voi pitää vääränä tai huonona, kun se on sekavasti muotoiltu, tyhjänpäiväinen tai vahingollinen.

Näin saadaan nelikenttä.

1. Viisas ja tyhmä tunnistaa ongelmat oikein mutta kompastuu niiden käsittelyyn.

2. Typerä ja tyhmä ratkaisee vääriä ongelmia ja vielä huonosti, mutta onpahan johdonmukainen.

3. Viisas ja älykäs pystyy sekä asettamaan oikeita ongelmia että ratkaisemaan niitä. Tämä on hyvin harvinaista.

4. Älykäs typeryys on yleistä ja vaarallista.

Älykäs typeryys

Älykkäästi typerä tuottaa tarkkoja ratkaisuja vääriin ongelmiin. Tämä on vaarallista, koska äly antaa typeryydelle tehokkuutta, uskottavuutta ja mittakaavaa. Maailman epäilemättä älykkäimmät organisaatiot ja ihmiset optimoivat mainosklikkauksia ja käyttäjien koukuttamista, pumppaavat osakkeiden arvoa ja pyrkivät maksimoimaan huomion monimutkaisilla algoritmeilla.

Varmaankaan emme löydä heidän toiminnastaan loogisia virheitä, jotka osoittaisivat syvällisellä tavalla, mikä siinä on pielessä.

Lisäksi esimerkkejä älykkäästä typeryydestä löytyy toimittajien ja taloustieteilijöiden tekemisistä. Suomen julkista talouskeskustelua ovat yli kymmenen vuotta hallinneet “talousviisaat”, joiden mukaan parempi yhteiskunta, tai siis talous, saavutetaan tyypillisesti lisäämällä eriarvoisuutta, kurittamalla rahattomia ja jatkamalla luontokadon tiellä. Talousviisaita ei varmaankaan voi syyttää tyhmyydestä, heillähän on hienostuneita malleja ja vakuuttavia esityksiä. He lainaavat auktoriteettinsa matematiikalta ja luonnontieteiltä ja esiintyvät yhä neutraaleina tarkkailijoina, eivät puolueellisina sotureina, vaikka taloustiede on sosiologi Donald MacKenzien sanoin pikemminkin moottori kuin kamera. Taloustieteilijät, samoin kuin toimittajat, muokkaavat ja tuottavat sitä, mitä he väittävät vain kuvaavansa. Ennen kaikkea he määrittävät, mikä nähdään käsittelyn arvoisena ongelmana ja mikä ei.

Typeryys on kaikin puolin kiinnostavampi ilmiö kuin tyhmyys, josta taas puhutaan enemmän, koska se on niin ilmeistä. Typeryys koskee laajinta poliittista vallankäyttöä. Jos pystyy määräämään, että todellinen ongelma on alhainen kilpailukyky ja korkea verotus, eikä eriarvoisuus ja luontokato, silloin hallitsee politiikan kenttää ennen kuin yhtäkään ratkaisua on ehdotettu.

Ratkaisuista voidaan sitten kiistellä vaikka kuinka vapaasti ja demokraattisesti, sillä peli on ratkaistu jo ongelmien asettamisen tasolla.

Vastaavalla tavalla toimivat medioiden vaalikoneet: ne käyttävät valtaa asettamalla ongelmat ja pakottamalla ehdokkaat vastaamaan juuri näihin ongelmiin eikä toisenlaisiin, kenties tärkeämpiin kysymyksiin.

Lisää vääriä ongelmia

1. Miksi ihmiset eivät muuta toimintaansa, vaikka tutkimustieto ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta on kiistatonta?

Näin muotoiltu ongelma olettaa, että toiminta seuraa tietoa. Silloin meidän pitäisi ensisijaisesti pystyä viestimään paremmin. Jos ihmiset vain tietäisivät, miten asiat todella ovat, he toimisivat “oikein”. Kuitenkaan tieto yksin ei ole koskaan liikuttanut ketään, ja sellaisen luuleminen on yksi typeryyden muoto.

Ilmastoa ja ekosysteemejä tutkivaa tiedettä ei ohiteta tietämättömyyden takia vaan käytännöllisistä syistä. Tiedon mukaan eläminen kävisi vallalle kalliiksi. Se vaatisi erilaista ajankäyttöä, laajaa yhteistyötä, pitkälti uudenlaista arkea ja henkisen sekä aineellisen energiankäytön jyrkkää uudelleensuuntaamista.

Paremmin muotoiltu ongelma kysyy, miten järjestämme yhteiskunnan aineenvaihdunnan uusiksi niin, että nettopäästöt kääntyvät laskuun kunnes päätyvät negatiivisiksi ja yhteiskunnan läpi virtaavat materiaalivirrat pienenevät. Entä ketkä tämän maksavat: keneltä otetaan, jotta toisille voidaan antaa?

Tällaiset muotoilut jakavat poliittisen kentän aivan eri tavalla kuin ongelma tiedon puutteellisesta vastaanotosta.

2. Yhteiskunta on jakautunut. Miten purkaa polarisaatiota?

Ongelma olettaa, että erimielisyys ja konfliktit ovat lähtökohtaisesti huonoja asioita. Kuitenkin terve poliittinen yhteisö kiistelee ja peräti riitelee, kun taas huonosti voivassa yhteisössä konfliktit äityvät verisiksi vihollisuuksiksi. Parempi ongelma koskee konfliktien säätelyä, ei niiden poistamista.

Jos haluamme muuttaa veriset vihollisuudet poliittiseksi kiistaksi, jossa kohdataan vihollisten sijaan vastustajia, tarvitaan edes jossain määrin yhteinen kenttä, jaettu tilanne. Sellainen ei synny hieromalla eriarvoisia ihmisiä toisiaan vasten vaan jakamalla valtaa, arvostusta ja rahaa. Tämä edellyttää joskus polarisaation lisäämistä. Emmehän kai halua vähentää vastakkainasetteluja miljardöörien ja tyrannien kanssa.

Joskus vastakkainasettelu on viisautta ja samanmielisyys typeryyttä.

Viisauden ehdoista

Viisauden ehtoja ovat viive, kitka, kokemus ja epäröinti. Viisaus, kykynä asettaa ja välttää ongelmia, edellyttää aikaa olla reagoimatta välittömästi. Kilpailuun ja työntekoon painostava yhteiskunta hävittää näitä ehtoja järjestelmällisesti, koska sen mittareilla viive ilmenee tehottomuutena ja epäröinti heikkoutena.

Filosofia viisauden ystävyytenä syntyi kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa, joissa yläluokan nuoret miehet kasvatettiin vapauteen ja kauneuteen. Viisas kasvatus edellytti joutilaisuutta, siis vapaata aikaa. Kaikki tietävät, että kreikkalaisten miesten vapaa aika lepäsi orjuuden, naisten alistamisen ja toisten tekemän kaupankäynnin päällä, ja kaikki tietävät tämän nimenomaan siksi, että kreikkalaiset filosofit itse alleviivasivat, että juuri näin asioiden pitää mennä. Esimerkiksi palkkatyöläiset oli heidän mukaansa suljettava ulos viisauden piiristä, koska ansiotyössä raataminen on alistettua eikä jätä vapaata aikaa. Työn tekeminen olikin filosofien näkökulmasta alhaista, suorastaan häpeällistä.

Naisten, orjien ja työläisten vapautusliikkeet ovat saavuttaneet paljon sitten antiikin. Feminismi, antikolonialismi ja työväenliike eivät kuitenkaan ole kumonneet filosofien havaintoa siitä, että hyvä elämä edellyttää joutilaisuutta. Päinvastoin liikkeet ovat pyrkineet yleistämään muillekin joutilaisuuden, joka oli Kreikassa varattu yläluokan miehille.

Kreikkalaiset olivat tietenkin oikeassa siinä, että viisaus vaatii aineellisen pohjan. He eivät vain edes yrittäneet muodostaa yhteiskuntaa, jossa aineellisen pohjan ylläpitäminen olisi jaettu kaikkien siihen kykenevien ihmisten ja koneiden kesken. (Yritin muotoilla vaatimuksen tällaisesta maailmasta kirjassani Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi.)

Viisautta ei levitetä saarnaamalla massoille, koska viisaus ei ole mikään viesti vaan kasvatettava kyky. Tai pikemminkin se on tapahtumista, jota esiintyy erilaisissa mittakaavoissa aivoista ja yksilöstä yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Panos

Viisauden aineellinen ehto on lajityypillisten tarpeiden täyttäminen ruuasta, turvasta ja asumisesta ihmissuhteisiin ja leikkiin. Jos halutaan, että viisaus kestää, tarpeet pitää tietysti tyydyttää tavalla, joka ei tuhoa omia ekologisia ehtojaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä riitä viisauteen siinä mielessä, missä filosofit ovat käsittäneet viisauden.

Giorgio Colli väittää kirjassaan Filosofian synty, että todellinen viisaus loppui noin viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua, kun kreikkalaiset ajattelijat ottivat käyttöönsä kirjoitustaidon. Ennen kirjoitusta viisautta tuottivat pienten suljettujen piirien dialektiset väittelykamppailut ja ennen kaikkea ajassa ja paikassa liikkuva puhe. Viisaus eli arvoituksissa, oraakkeleiden hämärien sanomien tulkinnoissa ja kiistelyiden kaksintaisteluissa, joiden panoksena oli viisaan nimi. Olennaista oli tämä panos: mahdollisuus hävitä tai voittaa, tulla kumotuksi tai voittajaksi elävänä toisten edessä.

Sivumennen sanoen samankaltainen mekanismi, Dionysia-juhlien näytelmäkilpailut, tuotti antiikin arvostetuimmat näytelmätekstit. Kreikkalainen kulttuuri kukoisti vertaisten välisestä kilvoittelusta.

En ole aivan yhtä jyrkkä kuin Colli, mutta ajattelen, että hänen lähtökohdassaan on jotain viisasta. Ongelmia asetetaan ja vältetään parhaiten toistensa arvoisten yhteisöissä, joissa on mahdollisuus tulla haastetuksi mutta tavalla, joka ei kumoa omaa arvoa tai perusturvallisuutta. Parhaat seminaarit, lukupiirit ja kokoukset ovat tällaisia. Huonoja taas ovat kokoontumiset, joissa joko taistellaan verisesti tai nyökytellään itsestäänselvyyksille.

Siksi laajemman poliittisen muutoksen rinnalla tulisi rakentaa paikkoja, joissa ihmiset ehtivät muodostamaan kestäviä suhteita toisiinsa ja myös olla eri mieltä: ystäväpiirejä, kirjastoja, liikuntapaikkoja, poliittisia foorumeita, lukupiirejä, taiteellisia salonkeja ja vapaata julkista koulutusta.

Colli muistuttaa myös, että historiallisesti viisaus on liittynyt hulluuteen ja myytteihin. Viisauden lähteinä ovat olleet oraakkelit, ennustajat, profeetat, sienitrippailevat šamaanit ja myös ajattelijat, joiden sanoma ja elämä ilmenevät muille hulluutena. Tämä on toinen panos viisauden tavoittelussa: hulluksi tulemisen uhka, alttius sille, että oma ajattelu hajoaa ja mieli suistuu mytologian pohjavesiin.

Kävelin helteisessä Vallilassa sivukadulla aurinkolasit päässä ja kirjoitin vastausta Whatsapp-viestiin. Kadun toiselta puolelta kuului miehen huutoa.

– Jätkä, hei jätkä! Onko sulla kuvia musta?

Vilkaisin miestä. Kännissä ja huumeissa. Jatkoin matkaa ja puhelimeen kirjoittamista.

– Hei jätkä onko sulla kuvia musta sun puhelimessa. Näytä!

Mies juoksi kadun yli.

– Jos sulla on kuvia musta, niin mä rikon sun puhelimen! Jätkä!

Jatkoin kävelemistä.

Mies harppoi perääni ja kiskoi minua taaksepäin repusta. Käännyin ympäri. Mies huojui vähän.

Näin, että kadulle meitä kohti asteli toinen mies, nuorempi, bodatumpi, koripallopaitaan pukeutunut, naamalla tyly ilme. Muita ihmisiä ei ollut.

– Ei mua edes kiinnosta sun puhelin mutta otitko sä kuvia musta, ensimmäinen mies sanoi ja piti repustani kiinni.

Minulle hahmottui kaksi eroavaa linjaa. Ensimmäisessä yritän riuhtoa itseäni irti ja paeta. Arvelin, että se johtaa väkivaltaan. Toisessa yritän kohdata miehen puhumalla.

Kokemukseni on, että jos uhkaava käytös johtuu kemikaaleista tai vainoharhaisuudesta, ihmisen kanssa voi joskus selvitä puhumalla, toisin kuin silloin, kun toista ohjaa pelkkä pahantahtoinen tuhoamisen halu.

– Mitä sä haluat nähdä, kysyin.

– Kuvat sun puhelimesta.

Avasin iphoneni kuvagallerian ja näytin gridiä.

– Ei mulla ole täällä ku kissakuvia.

Mies katseli kissakuvia.

– Sori hei. Joo hei. Ei täs ollu mitään.

Mies nosti nyrkkinsä tervehdykseen. En voinut muutakaan, joten tönäisin nyrkkiä nyrkilläni.

– Kato ku sitä on kaikenlaista kuvaajaa liikkeellä.

Mies katsoi minua ja ojensi kätensä. Kättelimme.

– Joo ei mitään, sanoin ja lähdin kävelemään.

Mies ja hänen kaverinsa seurasivat minua kadun päähän ja kulman taakse. Kun ylitin seuraavan kadun, miehet jäivät huojumaan jalkakäytävälle.

2.

Houreet eivät tule tyhjästä, eikä vainoharhaisuus ole väärässä sinänsä, vaikka sen kohde olisi väärä.

Tuntui, että mies yhtä aikaa halusi jäädä näkymättömäksi, eli huomaamattomaksi ja kaupunkitilaan sulautuneeksi, ja tulla nähdyksi, eli kohdatuksi ja otetuksi vakavasti.

Minulla oli silmät piilossa aurinkolasien takana. Kasvojani ei voinut lukea, ja katselin puhelinta kädessäni. Tietenkin olisin voinut kuvata miehen ja parhaillaan lähettää kuvaa ties mihin, julkisuuteen tai poliisille, juuri minun näköiseni ihminen olisi voinut tehdä niin. Kuka tahansa olisi voinut. Mies heijasti ohikulkijaan aivan todellisen rakenteen, siis sen, että olemme kaikki koko ajan kuvattavissa ja vasikoitavissa.

En liennyttänyt tilannetta niinkään puhumalla vaan avasin kuva-äpin, jossa oli kissoja makaamassa ja väijymässä. Mustavalkoturkkinen Vieno ja harmaamustaraitainen Iines todistivat puolestani: olen ihminen, joka kuvaa lähinnä kissojaan, tuskinpa siis sinua kadun toiselta puolelta. Puhelin poisti pelon, jonka se itse aiheutti.

Mies puolestaan pelasti kasvonsa esittämällä aggressionsa valppautena: kaikenlaista kuvaajaa sitä on liikkeellä… Enkä minä nöyryyttänyt miestä alleviivaamalla hänen vainoharhaisuuttaan. Vastalahjaksi mies ei, esimerkiksi, hakannut minua kaverinsa kanssa veriseksi muussiksi.

Sosiaalisuuden muodollinen ilmapiiri pystytettiin uudelleen fistbumpilla ja kättelyllä.

Kun mietin tilannetta jälkeenpäin, tajusin, että jokeri oli toinen mies, jonka tilaa ja tarkoitusta minun oli mahdotonta lukea. Bodattu kivikasvo olisi lopulta ratkaissut, toimiiko pakeneminen tai pelkkä puhuminen.

Minulla oli myös onnea siinä, että harha kuvatuksi tulemisesta oli osoitettavissa vääräksi. Yleensä vainoharhaiset vaatimukset eivät ratkea näin siististi.

3.

Sankarimme ylittää kaupunkitilaa vapaasti kuin viilin pintaa. Hän flanöörää Vallilassa siteettömänä subjektina, kun kynnyksen vartija pysäyttää sankarin matkan ja esittää sfinksin arvoituksen.

Siinä missä sfinksin arvoitus on tosiaan arvoitus (“mikä kulkee aamulla neljällä jalalla, keskipäivällä kahdella jalalla ja illalla kolmella jalalla?”), sekavan miehen esittämä kysymys oli yksinkertainen joko-tai-kysymys höystettynä uhalla. Syvemmällä tasolla sekin oli arvoitus: miten kohdata aggressiivinen mies.

Kuten sfinksin kohdalla, sopiva vastaus johtaa vapaaseen kulkuun. Väärä vastaus voi olla kuolettava.

Kohtaisitko Teebaan vievällä tiellä mieluummin miehen vai sfinksin…

Sfinksin arvoituksen vastaus on ihminen. Minä taas kohtasin kysymyksen, jonka vastaukseksi osoittautui kissa (joka muuten kulkee neljällä jalalla sekä aamulla, keskipäivällä että illalla). Siinä missä Oidipus ratkaisi arvoituksen lausumalla sanan, onnistuin vastaamaan osoittamalla kissan kuvaa.

Kotona luin Wikipediasta, että erään ehdotuksen mukaan sana ‘sfinksi’ juontuu egyptin sanasta shesepankh, joka viittasi sfinksin patsaaseen eikä itse myyttiseen petoon. Shesepankh tarkoitti “elävää kuvaa”; sfinksin patsas kaiverrettiin maan ruumiista, sen elävästä kivestä, irrottamatta sfinksiä peruskalliosta.

Ja jos sfinksistä tulee mieleen jokin todella elävä eläin, niin kissa.

4.

Kaksi vuotta sitten oli jo syyskuu kun menin merenrannalle aamulla kohtaamaan korkean auringon. Ennen uimista otin kuvia hiekasta, laineista ja sokaisevasta auringonsillasta.

Istuin uimakoppien edessä selaamassa ottamiani kuvia, kun meren suunnasta käveli vanha nainen jututtamaan minua.

– Otitko sä musta kuvia?

– Mitä? Ei. Mä kuvasin merta.

– Voitko sä näyttää mulla sun puhelinta, että sä et ole ottanut musta kuvia?

– Mä en kyllä edes huomannut että meressä oli ketään. En todellakaan ottanut susta tai kenestäkään kuvia.

Keskustelimme tähän malliin hetken aikaa. Lopulta nainen sanoi uskovansa minua. Vaihdoin uimahousut, jätin tavarani rannalle ja kävin uimassa.

Kun nousin merestä ja kuivasin itseäni pyyhkeeseen, nainen oli edelleen paikalla ja hymyili minulle.

5.

Sama syyte, erilaiset voimasuhteet.

Vallilassa minä olin heikommassa asemassa. Kuvaa tivannut mies kaverinsa kanssa huojui uhkailemassa ja pitelemässä minua repusta.

Rannalla nainen nousi merestä suojattomana ja näki miehen, joka kuvasi ja selasi sitten puhelintaan. Minä olin hänelle uhka, mahdollinen saalistaja.

En oikeasti ollut huomannut, että auringon valkaisemassa meressä kellui joku. Jos olisinkin huomannut, meressä näkyvän pään musta piste tuskin olisi estänyt minua ottamasta kuvaa. En kuitenkaan voinut syyttää naista vainoharhaisuudesta. Olihan sen kesän ajan puhuttu tapauksista, joissa miehet olivat kuvanneet nuoria naisia rannalla ilman suostumusta, jopa videoineet ja pistäneet Youtubeen.

Nainen oli epäilemättä oikeassa ollessaan valpas: kaikenlaista kuvaajaa sitä on liikkeellä… (Mistä tulee mieleeni, että “silloin kun minä olin nuori”, naisia kutsuttiin joskus kissoiksi, ja miehet saattoivat vaania “ottamassa kissakuvia”. Kuvaaminen on saalistamista. Se tekee vähintään pehmeää väkivaltaa kuvien kohteille.)

Koska nainen ei ollut vainoharhainen, hänen kanssaan oli mahdollista keskustella ja saavuttaa luottamus. Toisaalta hän ei olisi pystynyt pakottamaan minua näyttämään mitään puhelimestani.

6.

Muistan, kun puolisoni ensimmäisen kerran kertoi, että tuntematon ihminen oli kuvannut häntä puhelimellaan.

Puolisoni istui metrossa. Vastapäätä istui teinityttö, joka ojensi puhelinkättään, otti kuvan puolisoni uusista Vans-kengistä, veti sitten puhelimensa takaisin syliin ja teki kuvalla jotakin, katsomatta puolisoani kertaakaan.

Tämä tapahtui siihen aikaan kun Snapchat oli uusi asia.

Olimme tyrmistyneitä: miten mulkku pitää olla, että kysymättä louhii toisen viestinsä tai postauksensa raaka-aineeksi. Ei katso silmiin, ottaa vain ilman että tunnustaa toista edes näennäisellä eleellä olioksi, joka kykenee katsomaan takaisin. Pelkkä kuva ilman pienintäkään riskiä kohtaamisesta.

Vähänpä tiesimme.

Ennen pitkää alettiin puhua contentista. Kuvista, tekstistä, äänestä, kaikesta tuli mitä tahansa materiaalia, pelkkää mössöä teknomonopolistien teollisilla alustoilla. Ihmiset alkoivat kuvata lakkaamatta julkisissa ja yksityisissä tiloissa, syöttämään toistensa palasia storyihin ja meemeihin, nauramaan tuntemattomien kuville ryhmächateissa, häpäisemään toisia ja huvittamaan itseään kaappaamalla kenet tahansa contentiksi.

Kuvaaminen tai postaaminen ei edellyttänyt enää harkintaa. Contentin tuottamisesta tuli automatisoitunutta. Se tuntui hädin tuskin teolta. Näin olemme tilanteessa, jossa toisten ei tarvitse enää edes kuvata, jotta päätyy epäillyksi kuvaamisesta, samalla kun toiset kuvaavat käsittämättä, että siinä voisi olla mitään epäilyttävää.

Yleisö oli äärimmäisen naisvaltainen. Paikalla tuskin oli useampi kuin yksi heteromies. Miehet eivät lue. Edes seksistä.

Miehet eivät edes kuuntele, kun nainen lukee ääneen seksistä.

Yleisön naiset pukeutuivat yöpaitoihin, joiden alta näkyivät pikkarit ja rintsikat, tai sitten he pukeutuivat mustiin, kaapumaisiin taidevaatteisiin. Jalassa naisilla oli paksupohjaiset lenkkarit. Ne muutamat miehet, jotka olivat uskaltautuneet paikalle, pukeutuivat shortseihin ja t-paitaan, paitsi yksi esiintyjistä, jolla oli suorat housut, nahkakengät ja violetti paita.

Minulla oli valkoinen Beach Boys -paita ja harmaat Theory x Uniqlo -shortsit. Kun sain puolisoltani lahjaksi tuon paidan, päätin etten kuuntele Beach Boysia yhtään ja yritän unohtaa kaiken siihen liittyvän. Kerran vastaan tuli mies, joka kysyi minulta ironisesti “montako Beach Boysin biisiä tiedät”. Tajusin, etten tiedä yhtäkään.

Yleisö näytti nälkiintyneeltä. Muistin taas, miten laiha on tyypillinen Kallio art bitch. (Tuo on sukupuolineutraali ilmaisu.)

Tilaisuuden juontajalla oli teatterinohjaajan ammattitaito. Hän oli myös hyvä esittelemään sekä juontajana meitä esiintyjiä että yksityisesti tuttaviaan baarin penkillä. En ollut ajatellut, miten hyödyllinen taito on kyky esitellä ihminen toiselle ihmiselle. Juontaja esimerkiksi esitteli erään miehen minulle kertomalla, että mieheen liittyvät ikkunat, Porvoo ja eräs esiintyjistä. Vuoden jälkeen muistan miehen vahvasti.

Esiintyjiä oli viisi. Kolmea jännitti niin, että se ilmeni tärinänä. Yksi vaikutti jäisen tyyneltä. Viides oli ultimaattinen suvereeni jumala. Oli selvää, että pelkästään hänen nahkakenkänsä karisma voittaisi muiden esitykset.

Jännittäminen ei ollut kiinni koulutuksesta tai kokemuksesta. Galleriassa ei ollut esiintymislavaa. Siellä oltiin yleisön sylissä. Teemakin aiheutti levottomuutta ja hikoilua.

Ensimmäinen esiintyjä luki pitkän kohtauksen tulevasta romaanistaan, jossa käsitellään päähenkilön toteuttamia seksifantasioita. Yhdessä skenaariossa päähenkilö leikkii elävänsä maailmanlopun jälkeisessä ajassa, jossa kondomeista on pulaa. Hänellä on kumppaninsa kanssa vain pari kortsua. Heidän pitää päättää hyvin tarkasti, milloin on sellainen hetki, että on varaa käyttää ehkäisyä ja naida.

Toisessa skenaariossa päähenkilö roolipelasi älykästä seksirobottia, jota kumppani pääsi käyttämään mielensä mukaan. Kohtaus rakentui hyvin hitaasti ja päätyi yllättävän herkästi.

Seuraava esiintyjä, nahkakenkämies, luki saamansa hirvittävän törkeän ja karmean häiriintyneen lukijapalautteen, vanhan miehen henkilökohtaisesti hänelle lähettämän homopornofantasian.

Juontaja kuulutti minut yleisön eteen tavalla, joka tuotti paljon taputuksia ja muutaman kannustushuudahduksen. Parilla askeleella olin mikrofonitelineen takana. Kerroin yleisölle, että minulla on julkaisematon teos. Tai oikeastaan se ei ole kokonaan minun kirjoittamani teos, vaan tekoälyn. Ideat ja kollaasi tulivat minulta, mutta varsinainen sisältö on muutaman laajan kielimallin vintage-versioiden tuotetta. Kirjoitin niiden avulla kokonaisen novellikokoelman, jonka idea on, että jokaisen kohtauksen pitää joko olla seksikohtaus tai johtaa seksikohtaukseen.

Kerroin, että kysyin puolisoltani, mitä mieltä hän on käsikirjoituksesta.

– Missään nimessä sun ei kanna julkaista tätä, puolisoni sanoi. – Sä olet just päässyt taiteellisen kirjoittajan maineeseen. Ei kannata pilata sitä. Sitä paitsi sun fanit pitää sua turvallisena hahmona. Sekin menis pilalle tästä.

Kerroin, kuinka vein käsikirjoituksen eräälle kustantajalle. Sain kustantajalta pyynnön tapaamiseen. Tapaamisessa kustantaja nauroi naama punaisena. Hän nauroi niin paljon, että alkoi itkeä.

Tapaaminen oli keväällä. Kustantaja ilmoitti, että kirja ilmestyy syksyllä.

Sen jälkeen kustantajasta ei kuulunut mitään.

Kesän alussa sain viestin. Kustantaja ilmoitti, että hänelle oli kustantamossa puhuttu järkeä. Puolisoni oli ollut oikeassa. Kirjaa ei kannata julkaista.

Niinpä ajattelin nyt lukea tuota käsikirjoitusta ääneen, kerroin. Sanoin, että kirja sisältää sekä heteroseksiä että homoseksiä että lesboseksiä ja lisäksi seksiä muun muassa kivien ja reikien kanssa. Tällä kertaa olin valinnut näistä yhden seksuaalisen suuntautumisen. Ilmoitin, että käsikirjoituksen nimi on Konemieskatse.

Aloin lukea ensimmäistä novellia.

“Kasvoin maailmassa, jossa eläinten syöminen tuntui väärältä, ei pelkästään eettisesti, vaan myös ruoansulatuksellisesti. Teini-ikäisenä vannoin, etten koskaan söisi lihaa, maitoa tai munia. Oli vain yksi ongelma: proteiini. Ilman kunnollista lähdettä pysyisin juuri niin heiveröisenä kuin ikääntyneemmät miessukulaiseni pelkäsivät. Siihen aikaan vegaanisia lihavalmisteita ei vielä ollut kaupoissa. Pavut ja linssit tarjosivat kyllä aminohappoja mutta maistuivat tylsiltä, eivätkä pähkinät riittäneet pitämään minua pystyssä. Olin hoikka ja pitkä, ja halusin pitää kehoni vahvana tanssitunneilla ja joogassa.

Silloin keksin ratkaisun, joka muutti elämäni.

Read more

Siteerasin hiljan somessa sosiologi Riie Heikkilän Miksi lakkasimme lukemista -kirjan loppulukua. Siinä Heikkilä esittelee Pierre Bourdieun näkemyksiä ihmisistä, jotka eivät niin sanotusti osallistu kulttuuriin, siis esimerkiksi lue kirjoja tai käy teatterissa.

Bourdieun mukaan on kyseenalaista tarkastella osallistumattomuutta puutteena tai ongelmana. Vähäisten kulttuuristen ja taloudellisten resurssien ryhmät eivät nimittäin itse koe kaipaavansa kulttuuriosallistumista.

Huoli “vähäosaisten ihmisten kulttuurin ulkopuolelle jäämisestä” on ylempien luokkien huolta. Huolta ilmaisemalla ylemmät luokat lujittavat asemiaan.

Näin Heikkilä:

Bourdieu jatkaa tätä ehkä radikaaliltakin tuntuvaa väitettä sanomalla, että vain pieni osa ihmisistä oikeastaan hyötyy, nauttii tai edes saa paljoakaan irti kulttuuriosallistumisesta: hänen mukaansa korkeakulttuuri-instituutiot vahvistavat etuoikeutettujen keskuudessa vahvaa osallisuuden tunnetta, kun taas muissa ryhmissä vahvistuu ulkopuolelle jäämisen tunne.

Sain tästä sitaatista eräältä seuraajaltani yksityisviestin:

tää kiinnostaa mua todella paljon! mun ympärillä on tosi paljon kulttuurialan tyyppejä ja kulttuurieliittiä mutta tunnetasolla mussa asuu toi kulttuuripuheeseen kyllästynyt tyyppi joka haluaa huutaa että TE TEETTE NÄITÄ ESITYKSIÄ TOISILLENNE EI TEILLÄ OO TARJOTA MEILLE MUILLE MITÄÄN

Reaktiota olisi helppo ajatella populistisena taidekritiikkinä. Siitä ei ole valtavan pitkä matka näkemykseen, jonka mukaan kaikki, mikä ei välittömästi puhuttele “tavallista ihmistä”, on turhaa. Tämä puolestaan johtaa herkästi siihen, että kaikki kokeellinen, hidas ja vaikea leikataan pois.

Mitä Adorno sanoikaan kulttuuriteollisuudesta: eikö “tavallisen ihmisen maku” ole teollisesti tuotettu? Kun puolustetaan sitä, puolustetaan siis helposti suuryritysten ja netflixautuneiden kuluttajien makua…

Tarpeeksi pitkään kun kuljetaan tätä tietä, umpeudutaan syvälle algoritminharmaaseen onkaloon. Silloin mistään ei tule uusia ideoita, yllätyksiä tai järisyttäviä teoksia.

Toisaalta myös korkeakulttuurinen maku on aivan yhtä tuotettu kuin kansanviihteellinen maku. Tuotantorakenteet vain eroavat. Taiteen kentällä on myös mahdollista ottaa erilaisia riskejä kuin viihteessä.

Saamani viesti oli minusta kiinnostava, suorastaan häiritsevä.

Ajattelen, että tällä hetkellä tuotamme viihteen yläpuoliseksi eli “korkeaksi” määriteltyä kulttuuria täysin ristiriitaisesti.

Puhumme elitismiä vastaan ja kannatamme saavutettavuutta. Vaadimme esteettisten hierarkioiden kumoamista. Väitämme, että kuka tahansa on tervetullut minne tahansa ja että nykytaiteen kokeminen ei vaadi minkäänlaista harjaantumista eikä varsinkaan ennakkotietoja.

Käytännössä me korkeakulttuurityöläiset kuitenkin teemme juttuja hyvin pienelle joukolle ihmisiä. Vaikka teokset ja tilaisuudet ovat periaatteessa avoimia kaikille, käytännössä kuka tahansa ei tule paikalle.

Kirjojani lukee muutama tuhat ihmistä. Kirjoitin keväällä runon, ja se installoitiin galleriaan, jonka kävijämäärät näyttelyä kohden lasketaan enintään muutamissa sadoissa. Kun käyn katsomassa kokeellista teatteria tai nykytanssia, 20 tai 120 hengen yleisö näyttää siltä, että iso osa siitä on tullut ammattilaislipulla.

Sen lisäksi, että tällaisen kulttuurin kokijoiden joukko on pieni, sen tekijöiden ja organisoijien joukko on homogeeninen. Avajaisissa näkyvät samat naamat out-coolaamassa toisiaan. Vein taidepiirien ulkopuolisen tuttuni kerran erääseen “piiritapahtumaan”. Tuttuni sanoi minulle jälkikäteen: tajuatko sä miten kaikki siellä oli samantyylisiä, mustiinpukeutuvia, hoikkia ja hyvännäköisiä ihmisiä.

Näillä ihmisillä ei ehkä ole rahaa tai poliittista valtaa, mutta heillä on makua, ja se sulkee käytännössä suurimman osan ihmisistä ulos siinä missä berliiniläisen klubin portsari.

Minä ja nämä ihmiset teemme ulkoa katsoen marginaalista kamaa, joka kiinnostaa vain harvaa ja josta tajuaa jotakin vielä harvempi. Tekemisen ainoa todellinen ulkoinen mielekkyys on nähdäkseni jonkinlainen käytännöllinen etujoukkoilu.

Olin kerran puhumassa nykytanssifestareilla. Eräs filosofi nousi lopuksi yleisöstä ja piti puheenvuoron: Tää tapahtuma on vähän kuin Milanon muotiviikot, eliittijuttu, josta vaikutteet aikanaan valuu ja leviää yhteiskuntaan.

Kerrankin rehellisiä sanoja nykytaidetapahtumassa! Teemme vaikeita ja hämäriä juttuja muun muassa siksi, että joskus osa niistä tulee vaikuttamaan myös yllättäviin ihmisiin, myös kulttuuriteollisuuteen, myös “massakulttuuriin”, myös politiikkaan ja arvoihin, ehkä. Yritämme luoda jotain uutta, jotain tärkeää ja mielekästä, ja sellaisen tavoittaminen on, Spinozan Etiikka-teoksen loppulausetta lainatakseni, yhtä vaikeata kuin harvinaistakin. Yleensä epäonnistumme. Silti tuntuu tärkeältä yrittää.

Ajatuksena tämä on modernistinen. Voisi jopa sanoa, että leninistinen: valveutunut etujoukko auraa uraa ja näyttää suuntaa.

Ajatusta tällaisesta avantgardismista on höykytetty sata vuotta. Se on osoitettu vuorotellen fasistiseksi tai peräti fossiilitalouteen perustuvaksi rakenteeksi. Siltä on viety kaikki oikeutus niin poliittisessa teoriassa kuin taidehistoriassa. Silti me teemme taidetta pitkälti avantgardismin idean mukaisesti.

Tätä on vaikea myöntää, koska taiteilijoidenkin pitää nykyisin performoida hierarkiatonta saavutettavuutta ja koko kansan kulttuuria, vaikka käytännössä he ovat pienenpientä etujoukkoa, joka puuhailee omituisia juttuja koska pitää niitä tärkeämpinä kuin useimpia muita esteettisiä asioita.

Elämme maailmassa, jossa ei saa edes vitsailla julkisesti Suomen myydyimmästä dekkaristista ja jossa teeskentelemme, että kaikki on kaikille samanarvoista. Todellisuudessa kulttuurin kentällä toimitaan elitistisesti. Sitä ei vain sanota ääneen.

Jonkinlainen suhteellinen ja joustava muotoilu kulttuurisesta elitismistä saattaisi olla aivan siedettävä asia. Löydän itsestäni tunnetason taipumuksia sellaiseen. Jaarlin unirytmi ja prinssin mielihalut: näin ovat läheiseni kuvailleet minua. Vastustan taloudellisia ja poliittisia hierarkioita, mutta taiteen ja filosofian kentillä pidän tiettyjä asioita aidosti parempina ja tärkeämpinä kuin toisia.

Tällaisen sanominen tuntuu nykyään järkyttävän ihmisiä, koska meidän pitäisi teeskennellä teosten ja tekijöiden samanarvoisuutta. Mutta taiteellista laatua koskeva arvostelma on hierarkian pystyttämistä, vaikka se ei ole aivan sama hierarkia kuin politiikan ja talouden hierarkiat, jotka säätelevät huomattavasti vahvemmin ihmisten pääsyä ravintoon, asumiseen, liikkumiseen ja turvaan.

Taiteellisesta laadusta puhuminen on vaikeaa ilman sen väittämistä, että on parempia ja huonompia asioita. Että niiden välinen ero on olemassa jollakin hetkellä, vaikka tuo ero on epämääräinen ja suhteellinen, vaikka se muuttuu ja elää koko ajan, vaikka sitä ei voi irrottaa vallasta ja luokista.

Tämän laatujen välisen eron lisäksi on olemassa laatua kokevien ihmisten välisiä eroja.

Esimerkiksi runouden lukijamäärät ovat nykyisin äärimmäisen marginaalisia, runoista on tullut lähes esoteerista vastakulttuuria. Se on eräänlaisen lukevan eliitin kulttuuria, joskaan ei itsestäänselvästi taloudellisen tai poliittisen eliitin. Näin myös nykytanssin, kuvataiteen ja kokeilevan proosan ja teatterin kanssa.

Emme ehkä halua, että näin on, mutta kyllä näin on.

Toistan: “Korkeakulttuurisen” porukan, johon siis itsekin kuulun, puheenparsi pyörittää demokratiaa, tasa-arvoa, saavutettavuutta, hierarkioiden purkamista ja monumenttien kaatamista. Käytännössä tämä porukka tekee kuitenkin kunnon elitististä kamaa.

Onneksi se tekee sitä. Muuten loputkin suomalaisesta kulttuurista olisi puskafarssia, pikkutuhmaa stand-upia, muumimukeja, isänpäiväkirjallisuutta ja Satu Rämö -merchiä.

Käsitteenä elitismi johtaa synkille teille. Wikipedia liittää elitismiä koskevan artikkelin syrjintää käsittelevään tekstisarjaan ja maalaa fasistisen kuvan:

Poliittis-filosofisena oppina elitismi väittää, että yhteiskuntia hallitaan parhaiten valitun vähemmistön eli eliitin avulla. Tämä vähemmistö erottuu paremmilla älyllisillä, moraalisilla tai käytännöllisillä ominaisuuksillaan ja käyttää valtaa enemmistön yli, koska se kykenee parempaan päätöksentekoon ja johtajuuteen.

En voi kuvitella suurempaa vihollista kuin tällaisen elitismin, joka tarkoittaa tyranniaa ja kurjuutta. Niin sanottu eliitti on aina poliittisesti tuotettu ja ylläpidetty, muun muassa perinnön, koulutuksen, verkostojen ja vaurauden voimalla. Olen todellakin valmis luokkataisteluun tällaista vastaan.

Tällä hetkellä näen kuitenkin, että esteettisen ja käsitteellisen luomisen kentällä vallitsee aristokraattinen makua ja asennetta koskeva ajatus, jonka mukaan vaihtuvan, satunnaisen ja epämääräisen mutta käytännössä aika pienen porukan tekemä taide on aidosti ja syvästi tärkeää. Viis siitä, että harva tajuaa tai kiinnostuu siitä.

Tuntuu kuitenkin, että julkisesti taiteilijoiden on teeskenneltävä, että teemme sataprosenttisen tavoitettavaa isänmaallista kansankulttuuria, mitä me absoluuttisesti emme tee.

Jos lopetamme teeskentelyn, miten puolustamme taidetta ilman saavutettavuuden kilpeä?

1.

Ne, jotka valittavat huonoa keskittymiskykyä, saattavat silti keskittyä kolmen tunnin supersankarielokuviin ja 80 tuntia kestäviin roolipeleihin. Kenties he myös lukevat tällaisen mediakulutuksen päälle kymmeniä tai satoja chattiviestejä ja somepäivityksiä joka päivä.

Ajattelen Robbie Cooperin Immersion-projektia. Cooper kuvasi tv:n ruudun läpi eri-ikäisiä ihmisiä, jotka muun muassa katsoivat Teletappeja, pelasivat Call of Dutya ja seurasivat jalkapalloa. Heidän kasvonsa ilmaisevat äärimmäiseksi puristunutta läsnäoloa ja intensiivistä huomiota. Jos joku on todella keskittynyt, niin nämä katsojat ja pelaajat.1

Tämän ajan ongelma ei siis ole abstrakti ”keskittymiskyky”, ikään kuin olisi jokin ominaisuus, joka mahdollistaisi keskittymisen mihin tahansa.

Ihmiset pystyvät selvästi keskittymään asioihin, jotka heitä kiinnostavat, joista he nauttivat ja jotka ovat helposti saatavilla.

Kun kuulen puhetta keskittymiskyvyn heikentymisestä, ajattelen, että varsinainen ongelma on neliosainen.

Ensinnäkään ihmisiä ei aidosti kiinnosta se, mihin heidän ”pitäisi” keskittyä. Tätä epäkiinnostusta sitten kutsutaan huonoksi keskittymiskyvyksi. Mieluummin pitäisi puhua tylsyydestä tai haluttomuudesta, tai myönteisemmin halujen suuntautumisesta muualle.

Toiseksi voi olla, että asia, johon pitäisi tai johon haluaisi keskittyä, ei tuota riittävästi nautintoa. Se on yhdentekevää tai vastenmielistä. Tällöin nautinto, välinpitämättömyys tai inho sekoitetaan keskittymiskykyyn.

Kolmas ongelma koskee ympäristöä, joka tuntuu tekevän vääristä asioista helposti saatavia ja oikeista asioista hankalasti saatavia. Jos kaikki luiskat viettävät kohti etelää, onko ihme, kun vesi valuu sinne. Voisi siis olla tarkempaa puhua ympäristöjen ja järjestelmien piirteistä kuin yksilöiden kyvyistä.

Neljänneksi yhden “keskittymiskyvyn” sijaan on monta tilannesidonnaista kykyä, jotka yhdessä muodostavat sen, mitä arkisesti kutsumme keskittymiskyvyksi.

2.

Keskittymiskyky on niitä aiheita, joista suunnittelen kirjoittavani vuosikausien ajan, ja sitten joku muu kirjoittaa puolestani, ja joku toinenkin kirjoittaa, ja vielä kolmaskin, ja he säästävät minulta suurimman vaivan.

Aloitetaan Nature-lehden katsauksesta. Jutun kirjoittanut David Adam kuvailee, kuinka kyky keskittyä koostuu muun muassa huomion ylläpitämisestä eli kyvystä pysyä tehtävän äärellä, valikoivasta tarkkaavaisuudesta eli kyvystä asettaa tietty informaatio etusijalle ja sivuuttaa muu, sekä toiminnanohjauksesta, eli kyvystä suunnata tarkkaavaisuutta tavoitteen mukaisesti sen sijaan, että antautuisi sille, mikä sattuu houkuttelemaan eniten.

Jos katsotaan kontrolloiduissa olosuhteissa tehtyjä testejä, ei ole olemassa vakuuttavaa näyttöä siitä, että ihmisten keskittymiskyky olisi heikentynyt.

Vuonna 2024 julkaistu metatutkimus tarkasteli yli 21 000 testattua henkilöä 32 maasta vuosien 1990 ja 2021 välillä. Tutkimuksen mukaan lasten tulosten kohdalla ei ollut tapahtunut muutosta. Aikuisten keskittymiskyky oli itse asiassa hiukan parantunut.

Mutta tämähän ei vastaa lainkaan jaettua kokemusta! Julkinen keskustelu on täynnä päivittelyä keskittymisen romahtamisesta. Saamme lukea juttuja, joiden mukaan Amerikassa edes elokuvatutkimuksen opiskelijat eivät jaksa enää katsoa elokuvia tai kirjallisuudentutkimusta opiskelevat kirjoja.

Mistä kiikastaa?

Vaikka keskittymiskyky ei ole heikentynyt, ihmiset vaikuttavat arjessa käyttäytyvän hektisemmin. He myös käyttävät medioita eri tavalla kuin ennen.

Tietokoneilla ihmiset hyppivät tehtävästä toiseen useammin. Häiriöitä on enemmän ja niihin reagoidaan nopeammin. Huomion jatkuva siirtely verottaa jaksamista, muistia, toiminnanohjausta ja yleistä tiedollista suorituskykyä.

Kaikesta tästä seuraa kokemus “keskittymiskyvyn heikentymisestä”. Kohtaamme niin paljon ulkoisia ärsykkeitä, jotka tarjoavat nopeita palkintoja, että tarkkaavaisuutta on vaikea pitää aloillaan.

Joidenkin tutkimusten mukaan ihmiset suoriutuvat tehtävästä huonommin, jos he vain näkevät puhelimen pöydällä tai pitävät sitä taskussaan, vaikka puhelin olisi äänettömällä.

3.

Historioitsija Mirkka Lappalainen muistuttaa HS-esseessään, että huoli keskittymiskyvyn rapautumisesta ei ole uusi ilmiö. Vuonna 1899 Itä-Suomen Sanomat pohti, ovatko ihmiset muuttumassa henkisesti tyhmemmiksi. Lehti katsoi, että omintakeisuus, luovuus ja keskittymiskyky ovat kadonneet. Syyksi nimettiin modernin maailman "henkinen malttamattomuus".

Lappalainen rinnastaa tämän nykypäivän keskusteluun, jossa tubettajat käsittelevät älylaiteriippuvuutta ja sen seurauksia pitkälti samoin äänenpainoin. Hän nostaa esiin myös 1910-luvun huolen elokuvien terveysvaikutuksista. Tuolloin kokeiltiin pitkien elokuvien katsomisen vaikutusta koehenkilöihin. Tulokseksi raportoitiin päänsärkyä ja huimausta.

Pidän Lappalaisen tekstistä, koska hän ei jätä asiaa tällaiselle “ennenkin on ollut” -tasolle. Älylaitteet nimittäin todella tekevät jotain uutta:

Ne ovat sekä mahdollistaneet päättymättömän ”henkisen malttamattomuuden” että pakottaneet kaikki siihen. Ne ovat kaapanneet mielen ja ajan. Mitään muuta innovaatiota historiassa ei ole käytetty niin omistautuneesti.

Ihmisen historian perusolosuhteet ovat olleet tylsyys ja tietämättömyys, Lappalainen kirjoittaa. Elämänrytmiä ovat sanelleet säät, valo ja vuodenkierto, ja vielä teollistumisen jälkeenkin arki sisälsi pitkiä hitauden ja odottelun jaksoja. Entisaikojen tietotyöläisetkin, siis virkamiehet, kirjailijat ja tutkijat, joutuivat odottamaan kirjeitä, paperilähetyksiä ja sopivaa tuulta. Tässä ei ole Lappalaisen mukaan mitään romantisoitavaa, sillä oikeusasiakirjojen perusteella suomalaisten yleisimpiä vapaa-ajanvietteitä olivat notkuminen, juopottelu ja juoruilu.

No, kuulostaa kyllä vähän romantisoimisen arvoiselta…

Lappalainen tunnustaa omassa suhteessaan älylaitteisiin saman ristivedon, jota hän tarkastelee historiassa. Hän ei luopuisi laitteistaan, mutta kantaa huolta siitä, mitä tapahtuu, kun tylsyys, joka on historiallisesti myös ollut luovuuden edellytys, häviää kokonaan.

Tämä on ehkä suurempi uhka kuin väitetty keskittymiskyvyn rapistuminen.

4

Onko häiriöistä vain haittaa? Seuraako keskittymiskyvyn herpaantumisesta aina turmio?

Eikö moni asia, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista, itse asiassa ala “häiriöstä”? Rakastuminen on häiriö. Samoin häiriöitä aiheuttavat taide, viininjuominen ja maailmaa muuttavat filosofiat.

Voi myös esittää kysymyksen evoluutiolle: jos ajatusten harhailu on niin huono asia, miksi meille on kehittynyt taipumus sellaiseen eikä päinvastoin teräksenlujaa keskittymiskykyä?

Edellä mainitussa Naturen jutussa huomautetaan, ettei häiriötekijöiden poistaminen riitä takaamaan keskittymistä. Mieli harhailee myös ilman ulkoisia ärsykkeitä, usein tiedostamattomasti. Harhaileminen onkin pohjimmiltaan hyödyllistä, koska se palvelee luovuutta, suunnittelua ja ongelmanratkaisua.

Lempitekstini keskittymiskyvystä on Marina Van Zuylenin pieni kirja The Plenitude of Distraction. Van Zuylen käsittelee hajamielisyyden hyviä puolia. Esimerkiksi runouden lukeminen – usein myös kirjoittaminen – perustuu nimenomaan harhailulle ja avoimelle ajalle, joka on jotain muuta kuin laboratorioissa mitattavaa herpaantumatonta keskittymistä.

Haaveilu tylsänä kesälomapäivänä voi itsessään olla nautinnollista, kun taas pitkäjänteinen keskittyminen saattaa johtaa kokemuksen köyhtymiseen, lopulta jopa jonkinlaiseen mielen monokulttuuriin.

Zuylen esittelee, kuinka sellaiset ajattelijat kuin Locke, Rousseau ja William James ylistivät hajamielistä unelmointia ja epälineaarista, assosiatiivista ajattelua. Nykyisin taas on tapana kokea pahaa mieltä ja syyllisyyttä harhautuksista ja häiriöistä, koska pidämme keskittynyttä aktiivisuutta niin arvokkaana.

Mikään ei tunnu paremmalta kuin tyhjä aika, Zuylen fiilistelee, mikään ei ole parempaa kuin autuaan epätuottava, vegetatiivinen olo. Joskus se saa meidät tekemään vahingossa ihmeitä, esimerkiksi, kun saamme uusia ideoita.

Mutta ei herpaantumista ja hajamielisyyttä tarvitse perustella tällaisilla hyödyillä. Vetoan itse mielelläni Bergsonin filosofiaan: viime kädessä juuri viiveessä eläminen, kyky olla reagoimatta välittömästi, kyky katkaista ja olla jatkamatta lineaarisesti, olla keskittymättä monomaanisesti koko ajan samaan asiaan, se on vapautta.

1.

Kirjallisesta kulttuurista on pitkälti luovuttu, kirjoitin viimeksi. Samana päivänä kriitikko ja hyvä ystäväni Juho Narsakka kommentoi Instagram-storyssaan:

Kaikkialla minne katson näen kirjoja. Tietenkin omassa huoneessani, mutta oma havaintoni on, että julkisilla paikoilla luetaan Helsingissä paljon, enkä tarkoita nyt performatiivista lukemista. Matkustaessani aamulla töihin on toistuvasti useitakin muita itseni lisäksi bussissa kirja kädessä. Kulkiessani metrolla siellä luetaan paljon. [- -] Olen järjestänyt lukuisia lukupiirejä Helsingissä vuosia. Niissä on käynyt satoja ihmisiä. Huhut siitä, ettei ihmisiä kiinnosta lukeminen sekä yhdessä lukemisesta keskustelu ja oppiminen tuntuvat tätä kokemusta vasten vahvasti liioitelluilta.

Tämä kokemus vastaa omaani.

Miten nämä kaksi maailmaa voivat sopia yhteen, siis kirjallisen kulttuurin lopun ja kirjoista intoilemisen maailmat?

Siten, että kirjallisesta kulttuurista on tulossa yhä enemmän tiettyjen, keskimäärin etuoikeutetumpien ryhmien juttu. Samaan aikaan yhteiskunta laajasti ottaen luopuu tai on jo luopunut kirjallisesta kulttuurista.

Sosiologi Veikko Eranti tiivisti lukutaidon eurooppalaisen historian seuraavasti keskustelussa, jonka kävimme edellisen kirjoituksen vanavedessä.

Oli varhainen keskiaika, jolloin kirjallinen kulttuuri eli lähinnä luostareissa. Muu väki oli lukutaidotonta.

Ajanlaskun toisen vuosituhannen kuluessa kirjallisuudesta kehittyi yhteiskunnan eliitin juttu. Taito levisi luostareista, mutta vain yhteiskunnan ylempiin kerroksiin.

Lopulta saavutettiin massamittainen luku- ja kirjoitustaito, kun 1800-luvulla (Suomessa1 ja muun muassa Italiassa vasta 1900-luvun alkupuolella) enemmistö väestöstä pääsi kunnolla sisään lukemiseen ja kirjoittamiseen. Useimmat ihmiset lukivat kirjoja ja osasivat kirjoittaa sujuvasti kirjeitä.

Tuleekohan kirjallisesta kulttuurista seuraavaksi taas eliitin juttu ja lopulta luostareiden asia, Eranti kysyi.

Sama kehitys käytäisiin siis läpi nurinpäin. Nyt olisimme vaiheessa, jossa lukutaito vetäytyy takaisin kohti ylempiä luokkia.

Katsotaan ensin Yhdysvaltoja. Pop-sosiologi Neil Howe esitteli hiljattain sikäläisiä tilastoja. Niiden mukaan lukeminen on jo voimakkaasti polarisoitunut. YouGov-kyselyn mukaan 40 prosenttia amerikkalaisista ei lukenut yhtään kirjaa vuonna 2025. Vain 19 prosenttia aikuisista lukee 82 prosenttia kaikista luetuista kirjoista, ja 4 prosentin ydinjoukko lukee lähes puolet kaikista kirjoista.

Lisää tilastoja on helppo löytää:

• Tulo- ja koulutustaso ennustavat lukemista entistä selvemmin. Pew-tutkimukset osoittavat, että 31 prosenttia alle 30 000 dollaria vuodessa tienaavista ei lue lainkaan kirjoja, kun vastaava osuus yli 75 000 dollaria tienaavista on 15 prosenttia. Koulutuksen osalta ero on vielä dramaattisempi: vain 39 prosenttia korkeintaan lukion käyneistä lukee kirjoja, verrattuna korkeakoulutettuihin, joista 89 prosenttia lukee kirjoja.

• Ruutuaika jakautuu sekin luokittain. Korkeintaan lukion käyneet aikuiset ovat neljä kertaa todennäköisemmin kokonaan älypuhelimen varassa kuin korkeakoulutetut. Tämä tarkoittaa, että algoritmipohjainen media korvaa lukemisen nimenomaan alemmissa sosioekonomisissa ryhmissä.

• Lasten osalta kuilu on vielä jyrkempi. Pienituloisten perheiden neljäsluokkalaisista noin puolen lukutaito alittaa perustason. Noin 80 prosentin lukutaito alittaa taitavan tason. Kuilu varakkaampiin on jyrkkä ja levenee. (NAEP 2024)

Lukemisen kulttuuri on Suomessa aivan eri tasolla kuin Yhdysvalloissa, ja koulutusinstituutiot eroavat suuresti. Älypuhelinten käyttöaste ja sosiaalisen median penetraatio ovat maissa kuitenkin samaa luokkaa. Päälle tulee vielä tekoälyn käyttö. Samat kehityskulut vaikuttavat ihmisten huomion suuntautumiseen, median käyttöön ja lukemiseen.

Suomessa onkin saatu huonoon kehityssuuntaan vihjaavia signaaleja erityisesti lukutaidon PISA-tuloksissa, jotka ovat heikentyneet erityisen paljon 2018-2022.

Riie Heikkilä tarkastelee suomalaisten lukemistapojen muutoksia kirjassaan Miksi lakkasimme lukemasta? (2025) Heikkilä esittelee läpikäymiensä kansainvälisten lukemistutkimusten keskeisiä löytöjä:

• Vapaa-ajalla harrastettu lukeminen on vähentynyt viimeisen noin puolen vuosisadan aikana. Tämä havainto yhdistää lähes kaikkia tutkimuksia.

• Vähenemistä on tapahtunut sekä siinä, kuinka usein luetaan että siinä, kuinka “laadukkaaseen” kirjallisuuteen tartutaan, jos laatua mitataan tunnettujen ja palkittujen kirjailijoiden teoksilla.

• Myös säännöllisesti lukevan joukon suhteellinen koko on vähentynyt.

Omassa tutkimuksessaan Heikkilä tarkastelee suomalaisten lukemista sekä tilastojen että haastattelujen pohjalta. Muutama nosto:

• Vuosien 1987 ja 2021 välillä lukemiseen käytetty aika vähenee täysin lineaarisesti. Kun kasarilla luettiin keskimäärin 53 minuuttia päivässä, vuonna 2020 lukemiseen käytetty aika on keskimäärin 37 minuuttia.

• Erityisesti miehet ovat vähentäneet lukemista. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, kuinka nuorimpien ikäryhmien lukemiseen käyttämä aika on romahtanut (10-14-vuotiaiden kohdalla 50 minuutista 17 minuuttiin samalla aikavälillä). Mitä nuorempi sukupolvi on kyseessä, sitä vähemmän siihen kuuluvat lukevat.

• Digitaalinen lukeminen ei ole korvannut perinteistä lukemista vaan tullut sen rinnalle. Netissä paljon lukeva tyypillisesti lukee myös perinteisiä painotuotteita paljon.

Kolusin Heikkilän kirjaa erityisesti lukemisen eriytymisen näkökulmasta.

“Käytännöllisesti kaikki tutkimus toteaa ykskantaan, että koulutus on kaikkein keskeisin lukemisen ennustaja: mitä korkeampi koulutus ihmisellä on, sitä enemmän hän lukee”, Heikkilä kirjoittaa.

Joidenkin tutkimusten mukaan korkeimmin koulutetuilla on yli 20-kertainen todennäköisyys lukea vapaa-ajallaan verrattuna niihin, jotka ovat käyneet pelkän pakollisen peruskoulutuksen.

Vielä pari nostoa kirjojen lukemisen eriytymisestä Suomessa:

• Koulutuksen vaikutus lukemiseen on suuri, mutta edes koulutetuin ryhmä ei vuonna 2017 lukenut yhtä paljon kuin aikaisempina vuosina.

• Korkeasti koulutetut ovat yhä yleisemmin yliedustettuina kirjastonkäyttäjien joukossa.

• Myös viihdekirjallisuutta lukevat eniten ne, joilla on korkeampi koulutus. Kyse ei siis ole vain siitä, että ylemmillä luokilla olisi korkeakirjallisempi maku.

• Naisten rooli aktiivisina lukijoina korostuu jatkuvasti voimakkaammin. Erityisen paljon se korostuu kaunokirjallisuudessa, joka vaikuttaa yhä leimallisemmin olevan naisten juttu.

• Lukeminen eriytyy ja periytyy kotitaustan mukaan.

Tilastot näyttäisivät osoittavan, että kirjallinen kulttuuri todella on vetäytymässä kohti ylempien luokkien harrastusta. Kuten Heikkilä muotoilee:

Varsinaisesta kaikkia suomalaisia koskettavasta lukemisen kriisistä ei voi tässä valossa puhua. Sen sijaan näyttää siltä, että lukeminen kerrostuu yhä voimakkaammin sosiaalisesti. Varsinkin kaunokirjallisuus valuu koko ajan selkeämmin korkeasti koulutettujen ja naisten tontille. Kirjastossa käyminen ja lapselle lukeminen ovat läpi tarkastelujakson kaunokirjallisuuden tavoin osa koulutettujen elämäntapaa.

Trendi on Suomessa sama kuin kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa: lukeminen ei sinänsä häviä maailmasta, mutta se keskittyy yhä kapeampaan ja korkeammin koulutettuun väestönosaan.

2.

Ajattelen, että lukutaito yleistyi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1800- ja 1900-luvuilla karkeasti ottaen kahdesta syyjoukosta, jotka saattavat olla osin ristiriitaisia.2

Ensimmäistä voisi kutsua vallitsevia järjestelmiä tukeviksi syiksi. Alkoi ilmetä tarve laadukkaampaan työvoimaan, joka osasi käyttää lihasten lisäksi aivojaan. Kansallista yhtenäisyyttä myös tuki, että ihmiset lukivat sanomalehtiä ja tankkasivat koulussa suurmieshistoriaa ja Raamattua. Työnteon ja sotien uhrauksiin motivoiduttiin suurten ideologisten kertomusten välityksellä. Nämä kertomukset olivat usein kirjallisia sotapropagandasta Väinö Linnan romaaneihin.

Toinen joukko syitä tuli alhaalta päin työväenliikkeiden ja vasemmistopuolueiden suunnasta. Nämä ajoivat kansansivistystä ja työväen opiskelua, jotta omien asemien parantaminen mutta myös laajempi maailman muuttaminen tuli mahdolliseksi.

Suomalainen peruskoulu on näiden liikkeiden ja puolueiden pakottama kompromissi, jota muun muassa kokoomus tunnetusti vastusti.

Nykyisin työvoiman tuotanto ja nationalistisen propagandan levittäminen vaikuttaa onnistuvan aivan hyvin ilman kirjallista kulttuuria. Mitäpä sitä sitten enää tukemaan! Propagandaksi riittävät vänrikki Stoolin sijaan lyhytvideot drone-rintamalta ja MAGA-liikkeen valkoisesta talosta somepostaama hallusinatorinen tekoälylieju. Sivistynein kansanosa voi katsoa jäyhiä miehiä A-studiossa.

Perinteiset työväenliikkeet ja vasemmistopuolueet eivät nekään ole aikoihin pystyneet painostamaan “kulttuurin” puolesta.

Mitä tekemistä tällä kaikella on edellisessä kirjoituksessa mainitsemani kapitalismin kanssa? Yritän kirjoittaa k-sanasta toisella kertaa tarkemmin, mutta lyhyesti: Pidän kapitalismia täysin opportunistisena ja kyynisenä järjestelmänä, joka tekee lähes mitä tahansa “toimiakseen” eli lisätäkseen ja turvatakseen pääoman abstraktia arvoa. Jos markkinatalouden hyveiden saarnaaminen toimii, hyvä homma. Jos taas konfutselaisuus, ihmisoikeudet tai vaikka porvarillisten romaanien tuottaminen ja kansan lukemaan opettaminen vetävät paremmin, samapa se. Tai jos tuhonationalistinen trumputus nostaa pörssi-indeksit ennätyksiin, mennään sitten sillä. Ja sillähän tässä on menty.

Lukemiselle ei ole enää institutionaalista tukea tai sosiaalista arvostusta syystä: sen paremmin yritykset, valtio kuin työväenliike eivät enää tarvitse lukevaa kansaa.

3.

Oma toimeentuloni, arkeni ja suuri osa elämäni mielekkyydestä on sidottu kirjoihin ja kirjoitettuun suomen kieleen. Soisin kirjallisen kulttuurin jatkuvan elinvoimaisena.

Miten voisin perustella tätä niille, jotka eivät lue?

Päädyn toistuvasti ongelmiin kysymyksen kanssa. Haluan kirjoja ja kirjallisuutta. Perusteluksi ei kuitenkaan riitä, että toisten pitäisi osallistua minun elättämiseeni apurahoilla, aivan kuten journalismin tärkeyttä ei voi perustella vain sillä, että toimittajien asuntolainat pitäisi saada maksettua.

Lukemista ja kirjoittamista vähentävien kehityskulkujen kiihtymistä tuskin estetään minkäänlaisilla kirjakampanjoilla, niin kuin ei journalismiakaan pelasteta valistuksella ja heristelyllä. Pitäisi olla jotakin tarjottavaa, jotakin todella mielekästä ja arvokasta, joka myös koetaan sellaiseksi.

Yksi keino tähän suuntaan olisi lisätä kirjallisuuden välineellisyyttä.

Mitä paremmin ja moninaisemmin kirjoja ja muita tekstejä pystyy käyttämään, sitä mielekkäämmiksi ne tulevat.

Kuulun ihmisryhmään, jolta odotetaan saarnoja kirjallisuuden itseisarvosta. En itse kykene käsittämään, mitä sellainen voisi tarkoittaa.

Minulle kirjallisuus on nimenomaan joukko välineitä vapauteen, ymmärrykseen, ajattelun kehittämiseen, uteliaisuuteen, omaan kirjoittamiseen ja kielelliseen ja kerronnalliseen nautintoon.

En usko, että kirjoja olisi ennenkään luettu itseisarvon takia, mitä se sitten tarkoittaisikaan. Kirjoja on luettu oppimisen, nauttimisen, ryhmään pääsemisen ja kuulumisen, kokemusten saamisen, tylsyyden karkottamisen, todellisuuden pakenemisen ja yllättymisen vuoksi.

Kirjat kiinnostivat enemmän aikana, jolloin niiden kautta pääsi käsiksi teemoihin, ajatuksiin ja kokemuksiin, joihin ei muuten päässyt. Kirjat houkuttelivat, viettelivät, kiihottivat, inhottivat, kiihdyttivät ja viihdyttivät.

Naisia saatettiin 1800-luvulla peräti kieltää lukemasta romaaneja, jotta he eivät saisi vääriä ajatuksia, turmeltuisi ja villiintyisi.

Kirjoilla pitäisi siis voida tehdä jotakin ja niillä pitäisi päästä jonnekin, jotta niitä luettaisiin. Niillä pitäisi voida päästä vähintään turmelukseen ja kiihtyneisiin tiloihin.

Tässä mielessä sinänsä älytön keskustelu performatiivisesta lukemisesta on minusta kiinnostavilla jäljillä. Niin kauan kuin joku New Yorkissa tai Helsingin Sanomien kolumnissa huolehtii, onko vaikean tai feministisen kirjan koskettelu julkisella paikalla epäilyttävää teatteria, meillä on asiat vielä joten kuten. Pelko performatiivisuudesta kertoo, että kirjoissa on voimaa ja seksiä. Sitä paitsi niin kuin Joonas Säntti kirjoittaa:

En osaa kuvitella aikaa, jolloin lukemiseen ei liittyisi sosiaalista viestintää tässä kapeassa merkityksessä. En myöskään näe suurta vikaa flirtissä, joka toteutuu kirjankannen välityksellä. Kukaan meistä ei synny lukijaksi sen enempää kuin feministiksi, joten halu kommunikoida ja jakaa tärkeyden kokemus (onhan tämä samaa sinullekin, onhan?) taitavat kuulua kaikenlaisten lukemis- ja tuntemisyhteisöjen tarpeisiin.

Haluan lisätä Säntin flirttipointtiin, että kirjan lukeminen kaunistaa ihmistä ihmeellisesti. Halusi tai ei, lukeminen näyttää heti ainakin vähän kuumalta. Tämä liittyy kirjaesineen auran lisäksi keskittymiseen ja uppoamiseen, peruskireän sosiaalisen maskin putoamiseen ja kasvojen rentoutumiseen.

4.

Mitäs sitten, jos saadaan kaikki lukemaan kirjoja?

Sam Kriss huomauttaa Jacobiniin kirjoittamassaan esseessä, että lukutaito ei ole koskaan tuottanut järkevää, maltillista politiikkaa. Painokoneen ja lukutaidon yleistymisen ensimmäisiä vaikutuksia Euroopassa oli mystiikan, esoterian, astrologian ja väkivaltaisten karismaattisten kulttien räjähdysmäinen kasvu.

Moderni nationalismi olisi ollut mahdoton ilman kirjoituksen tuottamaa abstrahointia, jonka avulla yhteisö irtoaa fyysisestä ympäristöstä ja muuttuu virtuaaliseksi konstruktioksi. Nykyaikaisia kansanmurhia olisi ollut vaikea organisoida ilman lukutaitoa.

Kriss kirjoittaa, ettei lukutaito toimi ollenkaan niin kuin liberaalit hyväntahtoiset lukulähettiläät olettavat. Venäjällä luetaan maailman mittakaavassa valtavasti, ja monet venäläiset pystyvät keskustelemaan Dostojevskista ja Tsehovista vaikka kuinka, mutta maan poliittinen kulttuuri ei todellakaan ole sen järkevämpää tai demokraattisempaa kuin lännessä.

Suuri kirjallisuus ei tee ihmisistä esimerkiksi “parempia kansalaisia” tai “lisää empatiaa”, Kriss päättää.

Minustakaan kirjallisuuden arvo ei ole sivistyksessä eikä moraalisessa parantumisessa. Kirjallisuus on arvaamattomampaa. Se tuottaa kiihtymystä, turmelusta ja hämmentymistä.

Kirjoissa on voimaa siksi, etteivät ne tee ihmisistä parempia. Ne tekevät heistä jotain muuta.

5.

Kirjoitan nyt sen osion, jossa kuulostan konservatiivilta.

Lukeminen vaatii lineaarista keskittymistä ja sisäisen mallin rakentamista aktiivisemmalla tavalla kuin useimmat muut mediat. Lukija tuottaa tekstin maailman itse, erilaisella tavalla kuin esimerkiksi videon katsoja.

Lukeminen on kognitiivisesti verottavaa työtä, kunnes sen kyytiin pääsee, kunnes kohtaa riivaannuttavan kirjoittajan ja villiintyy ja hulluuntuu ja alkaa saada energiaa tuhlaamalla energiaa. Siihen pääseminen ei aina ole nopeaa tai helppoa.

Lukeminen vaatii muita medioita enemmän harjoitusta, ja kun ympäristö lakkaa tukemasta lukemisen harjoittelua, taito kuihtuu. Tämä ei tietenkään ole lähtökohtaisesti yksilön vika vaan seuraus siitä mediallisesta ja teknologisesta sommitelmasta, joka ympärillemme on rakennettu: puhelin + liikkuvan kuvan virta + some + algoritmi + tekoäly, jne.

Samaan aikaan sosiaalinen media on lähes ainoa paikka, jossa kirjoista vielä intoillaan laajasti ja näkyvästi. HS aloitti juuri uuden näkyvän kirjallisuusosion, jonka vaikutusta seuraan kiinnostuneena. Yleisesti kirja-aiheet eivät kuitenkaan vedä netissä suuria lukijamääriä. Kulttuurilehdet ovat kutistuneet, ja painettujen kirjallisuuslehtien levikit ovat pieniä (kaikkien pitäisi tilata Nuori Voima, jonka painos on tällä hetkellä noin 950 kpl, siis reilu puolet tämän Substackin tilaajamäärästä).

Somessa keskustellaan kirjoista enemmän kuin missään muussa mediassa.

Sama myrkky, joka on osaltaan saanut meidät luopumaan kirjallisesta kulttuurista, toimii lääkkeenä, joka ylläpitää tuon kulttuurin rippeitä.

On selvää, ettei kirjojen lukeminen ole menettänyt merkitystään niille, jotka yhä lukevat. Laajemmin katsoen lukeminen on kuitenkin muuttumassa lähes vastakulttuuriseksi käytännöksi, yhtä aikaa meditatiiviseksi toiminnaksi ja räjähdysherkkien potentiaalien hitaaksi rakentamiseksi maailmassa, joka on rakennettu tukemaan aivan päinvastaisia toimia ja tiloja.

6.

Sam Kriss kuvaa esseessään Aleksandr Lurijan tutkimusten kautta Neuvostoliiton peräalueen luku- ja kirjoitustaidottomien asukkaiden maailmaa. Nykyisyydestä katsoen alueen paimenet elivät äärimmäisen konservatiivisen ajattelun piirissä, joka puristui tiukasti aistikokemuksen ympärille. He eivät kyenneet abstraktiin ajatteluun tai kontrafaktuaaleihin.

Mitä sitten tapahtuu, kun ihmiset altistetaan lukemisella ja kirjoittamiselle?

Lukutaito tuottaa ajattelua, joka liikkuu ideaalisten olioiden ja hyödyttömien luokitusten kummitusmaailmassa. Siellä voidaan puhua luottavaisesti vaikka näkymättömistä karhuista. Mutta politiikka, ja varsinkin vallankumouksellinen politiikka, näyttää riippuvan täsmälleen tästä abstraktioiden ja mielikuvituksen tasosta. Sorron kokeminen ei yksin riitä; täytyy pystyä kuvittelemaan kokonaan toisenlainen elämäntapa, jota ei vielä ole olemassa. Kriss viittaa Venäjän vallankumoukseen:

In 1919, launching the Soviet mass literacy program, Lenin had declared that ‘without literary, there can be no politics. There can only be rumours, gossip, and prejudice.’ Any transformative politics is, in some sense, the art of solving a problem even when it isn’t so.

Kylät, joissa Luria vieraili, eivät olleet aina olleet periferiaa, Kriss huomauttaa. Tuhat vuotta aiemmin Alai-vuorten juurella oli maailman sivilisaation suuria keskuksia. Alue oli Ulugh Begin, al-Birunin ja ibn Sinan kaltaisten oppineiden ja filosofien kotimaa. Lukutaidottomat paimenet asuivat hienostuneen kirjallisen kulttuurin raunioilla.

Olemme parhaillaan matkalla noihin raunioihin.

Tai sitten luostariin.

Yhteiskunta ei tee kirjallisuudella enää juuri muuta kuin käyttää hupenevien juhlapuheiden rekvisiittana ja tekosyynä muutamille henkilöjutuille.

Diagnooseja kirjan kuolemasta kirjoitetaan valitusvirsien muodossa. En pysty välttämään tuota sävyä. Yritän kuitenkin kohta selittää käsitteellisellä tasolla, mistä nähdäkseni on kyse.

Sitä ennen lisää diagnoosia.

Yhä useammin minun tekee mieli aloittaa Substack-teksti kertomalla jotakin, mitä yliopistossa opettava tutkija on kertonut minulle. Muotoilen taas yhden sellaisen puheenvuoron sitaateiksi, vaikkapa näin:

yo-kirjoituksissa äidinkielen esseen painoarvo pienenee

yliopiston valintakokeissa luovuttiin esseistä melkein kaikkialla ja opiskelemaan mennään muutenkin kokonaan kirjallisten pääsykokeiden ohi

yliopistoissa taas ollaan siirtymässä osin takaisin suullisiin tentteihin

kyllä me musta aika selvästi ollaan luovuttu siitä kirjallisesta lukemisen ja kirjoittamisen kulttuurista mikä suomessa ehti vallita alle sata vuotta

Totesimme opettajan kanssa, että kirjaharrastuksinemme hän ja minä kuulumme marginaaliin.

Suomessa tilanne on tietysti parempi kuin Yhdysvalloissa, jossa vapaa-ajan lukeminen on vähentynyt noin 3 prosenttia vuodessa kahdenkymmenen vuoden ajan ja ihmiset käyttävät lukemiseen keskimäärin muutaman minuutin päivässä siinä, missä heidän ruutuaikansa lähestyy seitsemää tuntia. Täälläkin suunta on kuihtumaan päin: lukemisen suosio on laskussa, ja yhä useampi ei osta painettuja kirjoja lainkaan.

Hesarin koomisessa lukuviikon reportaasissa toimittaja löysi tuntien etsiskelyllä julkisilta paikoilta vain kaksi paperikirjaa lukevaa ihmistä. Omat tuttuni, joita pidän hyvin lukeneina, postaavat Instagramiin lupauksia ryhdistäytyä ja alkaa lukea edes työmatkan aikana.

Koulussa ei tarvitse välttämättä lukea yhtään kirjaa, kun entistä harvempi siihen pystyy, vaikka opetussuunnitelma lukemiseen määräisikin. Yliopistoissa vähennetään jatkuvasti lukemisen ja kirjoittamisen vaatimuksia. Esseekirjoittamisen merkitys on mikroskooppista. Lukioista yliopistoihin kuulen opettajien masentunutta mutinaa siitä, kuinka heidän täytyy arvostella tekoälyllä kirjoitettuja versioita käytännössä samasta geneerisestä esseestä.

Vanhat tekstipohjaiset sosiaaliset mediat, kuten Facebook ja Twitter, on nekin korvattu kuva-, video- ja äänipohjaisilla medioilla. Substack ja muut uutiskirjeet paikkaavat pienesti blogien jättämää aukkoa. Pääosin blogien tekstimaailmoista on kuitenkin siirrytty Tiktokin loputtomaan algoritmistriimiin ja podcastien äänivirtoihin.

Kun luku- ja kirjoittamisvaatimuksia vähennetään kaikkialla, lukemisen ja kirjoittamisen taitoa ei tarvitse edes välineellisesti. Tekoäly sementoi tätä pitempiaikaista luiskaa kohti lukemattomuutta.

Toki kirjoja julkaistaan yhä paljon, nimikemäärät jopa kasvavat, mutta kirjojen merkitys ja niihin käytetty aika on romahtanut, paitsi pienellä joukolla himolukijoita, joilla se on kasvanut ja jotka postaavat Instagramiin todisteita lukusuorituksistaan.

Kehityskulkua voisi selittää empiirisesti luettelemalla kymmeniä erilaisia mekanismeja koulutuksesta, teknologiasta, taloudesta, keskittymiskyvystä, arjen kiihtymisestä ja horjuvasta mielenterveydestä. Tuntuu kuitenkin, etteivät tällaiset selitykset tavoita sitä, mitä siirtymä tarkoittaa, mistä siinä on todella kyse.

Minusta kyse on siitä, että kapitalismi ei tarvitse enää lukutaitoa.

Tarkoitan lukutaidolla tässä samaa mitä sanalla tarkoitetaan huolestuneessa mediakeskustelussa, eli kykyä lukea ja arvioida kirjoitettua tekstiä. En tarkoita lukutaidolla laajempaa tulkintaa, jossa “lukemiseksi” lasketaan myös videoiden katselu, graafisen suunnittelun tulkitseminen ja luksusbrändien suhteuttaminen toisiinsa.

Kapitalismi edellyttää toki työvoimalta vähintään taidon ymmärtää merkkejä ja numeroita, erityisesti käskyjä ja koodinpätkiä. Talous- ja yhteiskuntajärjestelmänä se ei kuitenkaan vaikuta tarvitsevan vanhaa kirjallisen kulttuurin taitoa, jossa luettua prosessoidaan ja tulkitaan.

Ammennan tässä nyt Mikä meitä vaivaa -podcastiin tekemästäni osiosta. Lainasin siinä ensin antropologian apulaisprofessori Theresa Macphailin Threads-ketjua:

There is a general uptick in students either not doing the reading at all or not comprehending what they’re reading. Even when that amount is the bare minimum (say one article or short book excerpt).

Which means we have to lecture more on the reading itself instead of building off of it and covering more unassigned materials and ideas in class. That means we can do less now than we did in 2010.

Anything not seen as integral to their future employment is seen as a waste of time. The idea of an education producing a better citizen or more thoughtful human seems almost entirely moot...or quaint or for the wealthy.

Siteeraan myös taloustutkija Antti Ronkaisen kaksi vuotta sitten muotoilemaa havaintoa:

Lienee jo tässä vaiheessa kaikille selvää, että wanha media, perinteinen sosiaalinen media ja sen ympärille rakentuva kulttuuri, kohut ja kulttuurisodat tulevat perustumaan yhä selvemmin kuvien, videoiden ja tekoälyn ympärille.

Luku- ja kirjoitustaito heikkenevät ympäri maailmaa, koska uuden teknologian aikakaudella näitä muinaisia gutenbergiläisiä taitoja ei enää tarvita.

Nämä ovat kuvauksia siitä, kuinka kapitalismissa painotus siirtyy merkityksistä ja mielekkyydestä tehokkuuteen, tuottavuuteen ja funktionaalisuuteen. Lukutaidon sijaan se tarvitsee arvonlouhintaa ja pääoman esteetöntä kasvua.

Lukeminen ja kirjoittaminen ilmenevät nykykapitalismissa jäänteinä vanhojen imperiumien, kuninkaiden ja keisareiden yhteiskunnista. Lukutaidosta kapitalismi säilyttää kirjanpidon ja tilinpidon tuotantoa, kaupankäyntiä ja kilpailua varten. Muilta osin kapitalismin omia juttuja ovat käskyt, koodit ja tekninen informaatio.

Puhumme nykyisin täysin abstraktien merkkien kieltä, joita markkinat pakottavat meidät puhumaan. Tietokonekoodi, rahamerkit ja tekoäly kaappaavat yhä suuremman osuuden kaikesta: internetin sisällöstä, koulutuksesta, uutisista, jopa painetuista kirjoista. Koska kapitalismia hallitsee pääoma ja pääoma on pelkkää abstraktia määrää, joka on täysin välinpitämätön kaikista laaduista, merkityksillä ei tee enää mitään. Ainoa, millä on väliä, on rahan abstraktin virran kasaaminen ja sitä turvaavan vallan säilyttäminen. Ainoat kriteerit millekään ovat toiminta, tehokkuus ja nopeus.1

Jos Trump pääsee valtaan ja pysyy vallassa täysin lukutaidottomana piribottina, jos muutamat nuoret onnistuvat raapimaan itsensä kusisen ämpärin pohjalta pinnalle influenssoimalla ja hustlaamalla, jos S&P-indeksi vain nousee sitä korkeammalle, mitä enemmän ekosysteemejä ja Lähi-idän siviilejä poltetaan elävältä, mitä tässä enää tehdään lukutaidolla?

Ei lukutaito toimi enää järjestelmässä, jonka tavoitteena on purkaa, yksityistää ja liittää kaikki pääomaan.2

Kapitalismin peruspiirteet ilmenevät yhä kulmikkaammin, kun sen ei enää tarvitse ylläpitää kansallisvaltion sivistysinstituutioita. En usko, että vaikkapa suuryritysten johtokunnat tai pankkiirit sinänsä vastustaisivat kirjallista kulttuuria. Heidän toimintansa ei vain enää tarvitse lukutaitoa kulissiksi.

Lukemisen ja kirjoittamisen aika jäi lopulta lyhyeksi. Yhteiskunta on jo hylännyt kirjat ja palannut videoiden ja podcastien kautta ruumiin eleisiin, kasvojen magiaan ja puheen voimaan, olkoonkin että nämä tulevat älypuhelimista.

Mitä se-ja-se liike sai aikaan?

Eivätkös poliittiset tavoitteet epäonnistuneet? Lakeja ei muutettu. Vallankumousta ei tullut. Elämme yhä kapitalismissa. Mitä hyötyä koko jutusta oli?

Törmään tällaisiin kysymyksiin, kun puhe on yhteiskunnallisista liikkeistä, jotka toimivat puolueiden ja järjestöjen ulkopuolella. Kysyjille vastaan, että jokapäiväinen elämä koostuu aika lailla muustakin kuin lakiin kirjatuista oikeuksista ja velvollisuuksista. Itse asiassa se koostuu enimmäkseen muusta.

Otan kaksi esimerkkiä.

Ia Genbergin pienoisromaanissa Yksityiskohdat kertoja puhuu 83-vuotiaan isänsä kanssa 1970-luvun vasemmistolaisesta toiminnasta. Isä on kertojan sanoin yhä “teräväpäinen ja tarkka” ja sanoo, että tuon ajan suurin muutos, joka vaikuttaa vieläkin, ei liity mihinkään asiakysymykseen, ei puoluepolitiikkaan eikä edes poliittiseen taisteluun, vaan “ihmisten käytökseen ja tapaan jolla kaikki alkoivat puhua keskenään”.

Kertoja kuvaa, kuinka muutoksen tapahduttua isä, siivoojan avioton poika,

keskusteli arkkitehtien ja lääkäreiden lasten kanssa, siinä saatettiin sadatella, mutta hänen ei tarvinnut pyytää anteeksi, koska he osallistuivat keskusteluun siinä ja silloin samoilla ehdoilla. Isä muistuttaa minua usein, että mummini pukeutui parhaimpiinsa lähtiessään lääkäriin, tai käveli portaat, kun näki jonkun korkeammassa asemassa olevan odottavan hissiä, mutta isälle tai minulle ei sellainen tulisi mieleenkään. “Siinä sinulle on sen ajan perintö”, hän sanoo, “siinä on todellinen vallankumous”.

(Yksityiskohdat, suom. Jaana Nikula 2023, s. 146)

Kuten kertojan isä toteaa, todellinen vallankumous tarkoittaa ihmisten välisten suhteiden muuttumista.

Vallankumous liittyy siihen, miten ihmiset kohtelevat toisiaan ja mitä he tekevät tai eivät tee yhdessä. Lait ja muut muodolliset rakenteet seuraavat perässä.

Nähdäkseni tärkein Patreon-palvelussa filosofisia tekstejään ja luentojaan julkaiseva oppinut hahmo, nimimerkiltään FT, kirjoitti hiljattain homoseksuaalisuuden lähihistoriasta. FT nosti esiin huomion, joka helposti unohtuu: vasemmisto ja queer-vapautusliikkeet eivät ole historiallisesti olleet luonnollisia liittolaisia. Ortodoksimarxilaiset tapasivat pitää homoseksuaalisuutta “porvarillisena sairautena”.

Samankaltaiset kokemukset viime vuosikymmeniltä ovat vielä vähänkään vanhempien transihmisten muistissa. Vasta 2010-luvulla vasemmisto alkoi laajasti ja avoimesti tukea trans-oikeuksia.

FT on itse elänyt aikana, jolloin homokulttuurin ja poliittisen vasemmiston maailmat olivat kaukana toisistaan. Hän muistelee 1990-luvun ja 2000-luvun alun homokulttuurin tietoista epäpoliittisuutta ja assimilaatiopyrkimystä, joka myötäili liberaalia kapitalismia.

Mikä lopulta erottaa homomiehenä New Yorkissa elävän FT:n 1950- ja 60-lukujen homoista? Muutama vuosikymmen ja muutamat oikeuspäätökset, mutta ennen kaikkea uskomus, usko siihen, että seksuaalisella suuntautumisella ei ole enää väliä.

Erityisesti FT:tä suojelee siis toisten ihmisten usko samaan asiaan, homojen oikeuksiin, hän kirjoittaa.

Vaikka korkein oikeus on juridisesti taannut seksuaalivähemmistöjen oikeudet, viime kädessä oikeuslaitos ei ole se, joka suojaa vähemmistöjä esimerkiksi syrjinnältä työmarkkinoilla. Vähemmistöjä suojaa yhteiskunnan kollektiivinen yhteisymmärrys siitä, että oikeuden päätöstä noudatetaan. Heitä suojaa myös työnantajien vastentahtoisuus niskuroida oikeuksia vastaan.

“Minua suojelee kollektiivinen yksimielisyys siitä, että kyllä, hintit ovat nyt ok, saa olla homo luvan kanssa”, FT kirjoittaa.

Tekstin ydinväite kuuluu, että oikeuksia takaavat viime kädessä kollektiiviset uskomukset ja yhteiskunnalliset epämuodolliset sopimukset, eivät niinkään lait tai instituutiot, koska edelliset ovat jälkimmäisten ehto.

Vaikka saisimme läpi jonkin lain, tarvitsemme silti myös sitä, että ihmisten väliset suhteet muuttuvat ja että tuo muutos pysyy.

Gilles Deleuze ja Félix Guattari viittasivat tähän suuntaan sanoessaan, että tärkeämpää kuin vallankumouksen tulevaisuus on ihmisten tuleminen vallankumouksellisiksi. Deleuze muotoilee ajatuksen eräässä haastattelussa näin:

Sanotaan, että vallankumouksilla on huono tulevaisuus. Mutta kaksi asiaa sekoitetaan aina keskenään, vallankumousten tulevaisuus historiassa ja ihmisten muuttuminen vallankumouksellisiksi. Näissä kahdessa tapauksessa ei edes ole kyse samoista ihmisistä. Ihmiselle ainoa mahdollisuus on muuttua vallankumoukselliseksi, vain niin voidaan torjua häpeä ja se, mikä on sietämätöntä.

(Kontrolli ja muutos, teoksessa Haastatteluja, suom. Anna Helle 2005, s. 128)

Ranskan vallankumouksesta seurasi jakobiinien terrori ja Napoleonin diktatuuri. Venäjän lokakuun vallankumouksesta seurasi sisällissota ja lopulta Stalinin diktatuuri. Näin sanoo historiankirjoitus, joka mittaa tapahtumia ylätasolla.

Tähän ei tietysti ole vastaansanomista. Deleuzelle ja Guattarille kiinnostavimmat muutokset tapahtuvat kuitenkin “molekulaarisella” tasolla, kokemisen ja tekemisen muodoissa. Esimerkiksi 1960-luvun kuuluisia poliittisia liikkeitä – feminismiä, antikolonialismia, queer-liikkeitä, opiskelijaliikettä, ympäristöliikkeitä ja monia muita – edelsivät mikrotason sosiaaliset ja esteettiset muutokset, joita tuon ajan pop-kulttuuri, kuvataide ja runous ilmaisivat vuosia ennen toukokuun 1968 poliittista räjähdystä.

Suomessa saatiin kokea jotakin tällaista syksyn 2023 kouluvaltausten aikana, kun ympäri maata vallattiin yli 50 oppilaitosta Espoon Aalto-yliopiston tiloista Kouvolan Xamkiin. Opiskelijoiden itsenäisesti käyttöönottamissa tiloissa avautui toisenlainen tapa havaita, tuntea ja toimia. Valtausten voima nousi suurelta osin siitä, että valtaajat onnistuivat luomaan yhteisöllisiä, ei-kaupallisia fyysisiä tiloja aikana, jolloin sellaiset ovat harvinaisia.

Ote erään teatterikorkeakoulun valtaajan minulle lähettämästä viestistä:

Nää valtaukset on heittämällä yks mun elämäni huippukohtia. On vaikee selittää miten paljon elämäniloa tällänen yhteiskunnallinen liikehdintä ja verkostojen syntyminen tuottaa. Vaikka hallitus ei kaatuisi (tavoite tietysti on) niin ollaan saatu ihan hirveästi jo aikaan esimerkiksi osoittamalla kykyä järjestäytyä ja liittoutua (...). Alkuun panemiseen tarvitaan 5 ihmistä.

Valtaukset todella muuttivat ihmisten elämiä. Ne järjestivät ihmisten välisiä suhteita uusiksi, ja ihmiset veivät näitä muutoksia muualle, vaikka he saivat oppilaitoksissaan läpi vain harvoja sellaisia konkreettisia parannuksia, jotka tunnustettiin virallisella tasolla.

Olisi siistiä lopettaa tähän ja myös liian helppoa, koska vastaväitteet ovat ilmeisiä.

Ensimmäinen kysymys: Miten voidaan lajikadon, ilmastonmuutoksen ja muun ympäristötuhon aikana väittää, että politiikka koskisi ihmisten välisten suhteiden muuttumista?

Eikö pitäisi kiireellisesti muuttaa ihmisten, muiden eläinten ja ekosysteemien välisiä suhteita?

Kyllä! Guattari kirjoitti aiheesta myöhemmin kirjan nimeltä Kolme ekologiaa, jonka pointti on, että psyykkiset, yhteiskunnalliset ja biologiset ekologiat riippuvat toisistaan. Ekotuhoon vaikuttaminen riippuu kaikista kolmesta ekologiasta.

Eikö tällainen ekologinen muutos kuitenkin edellytä ennen kaikkea ihmisten välisten suhteiden muuttumista? Nähdäkseni on muutettava ihmisten välisiä suhteita, jotta voimme muuttaa ihmisten ja eläinten välisiä suhteita.

On nimittäin niin, että juuri ihmiset kaatavat sademetsiä, jotta saisivat tilaa lehmille, jotka sitten raiskataan toistuvasti ja tapetaan teollisesti ihmisten ruoaksi. Ihmiset lobbaavat toisia ihmisiä sallimaan ryöstökalastus, makean veden tuhlaaminen ja datakeskusten liikarakentaminen tekoälymonopoleille.

Tähän kaikkeen liittyy pääoma, joka on sekin ihmisten välinen suhde. Ne, joiden nimiin on merkitty pääomaa, voivat käskeä niitä, joiden nimissä ei ole pääomaa. Käsketyt tekevät mitä pitää saadakseen elää. Seurauksena käskijät vaurastuvat entisestään ja ilmasto on matkalla kohti 2 – 3,9 asteen kuumenemista vuosisadan loppuun mennessä samalla, kun peruuttamattomia planetaarisia keikahduspisteitä on jo ylitetty.

Myös ekologian muuttamiseen tarvitaan siis ihmisten tulemista vallankumouksellisiksi. Jotta voimme taata oikeuksia eläimille, meidän on paitsi muutettava omaa toimintaamme niin saatava toisten käytös ja ennen kaikkea meitä määrittävät suhteet muuttumaan.

Kehitelmästä seuraa toinen kysymys: miten me muutamme ihmisten suhteita niin laajassa, nopeassa ja pysyvässä mittakaavassa kuin planetaarinen ekotuho edellyttää?

Tämä on nimittäin ongelma, joka pakottaa meidät ottamaan vakavasti asioita, joita deleuzelaiset teoreetikot tai viime vuosikymmenten yhteiskunnalliset liikkeet eivät aina ole ottaneet riittävän vakavasti. On mietittävä päämääriä, pitkän aikavälin suunnitelmia, instituutioita ja pakottamista.

Ilmastonmuutos ei ole tulkintakysymys. Hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä ei riipu siitä, muuttuuko joidenkin ihmisten subjektiviteetti vai ei. Meri lämpenee riippumatta siitä, kokevatko ihmiset esimerkiksi häpeää.

Ekotuho on poliittinen ongelma, jonka rakenne on perustavasti päämäärähakuinen. Siihen liittyy konkreettisia ja mitattavia tavoitteita: nettopäästöt on saatava nollaan, meret on suojeltava, maankäytön on muututtava. Meillä on suhteellisen selkeä aikataulu vuosikymmenten mittakaavassa. Tämä kaikki vaatii laajasti koordinoitua toimintaa: lainsäädäntöä, kansainvälisiä sopimuksia, infrastruktuuri-investointeja, maatalouspolitiikkaa, paljon siis muutakin kuin “vallankumoukselliseksi tulemista”.

Mutta seuraavaksi huomaan taas heilahtavani keskelle mikrotason “tulemisia” ja pienten suhteiden muuttumista.1

Kaikki tietävät, että päästöjen vähentäminen ja viljelysmaan mielekkäämpi käyttö edellyttää globaalin lihateollisuuden alasajamista. Kuitenkaan lihansyöjä, joka ei koskaan kyseenalaista suhdettaan teollisesti kasvatettuihin ja tapettuihin eläimiin, ei kovin herkästi siirry kasviproteiineihin (ellei hinta tai pula pakota). Sen sijaan se, joka kokee suhteensa eläimiin muuttuvan, voi kokea myös halua muuttaa käytäntöjään, vaikka yhden ihmisen käytöksellä ei ole tilastollisesti merkitystä. Mutta kenties tällainen ihminen myös äänestää, lobbaa ja osoittaa mieltään muutoksen puolesta.

Tässä mielessä mikrotason murtuma, “tuleminen”, voi avata tilaa, ja muitakin kuin ihmisten välisiä suhteita koskeva murtuma.

Se ei vain riitä, eikä se korvaa ylätason muutosta.

Ihmiset eivät muuta käytöstään siksi, että he saavat tietoa esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai eläinteollisuudesta. He muuttavat käytöstään, kun heidän affektiivinen ja aineellinen suhteensa omaan ympäristöönsä muuttuu (tai kun heillä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin muuttua).

Yritän sanoa, että tarvitsemme molemmat tasot. Ihmisten välisten suhteiden ja mikrotason tuntemusten muuttuminen kuitenkin edeltää ja kannattelee instituutioiden ja lakien ylätasoa.2

Juoni on minimalistinen. Suureksi osaksi sanaton elokuva on enemmän uni tai tila kuin kertomus. Se tapahtuu tummuneessa ja pysähtyneessä, Yoshitaka Amanon piirtämässä maailmassa, josta Dark Souls -pelien tuhkan estetiikka on varmasti ammentanut. Kaupungin kivettyneet rakennukset ja koneistot ovat vielä osin pystyssä, mutta niillä ei vaikuta olevan mitään virkaa. Historia on täysin jähmettynyt. Kaikki on jo tapahtunut, maailma on museoitunut raunio, josta on vetäytynyt niin jumala kuin pääomakin.

Edes rikkaruohot eivät enää verso.

Ainoa varsinainen toiminta on sotilaallista. Kaupungin joukot yrittävät metsästää valtavia varjokaloja, jotka leijuvat rakennusten julkisivujen ja katujen yllä. Heidän harppuunansa osuvat vain kiviin. Vaikka sotilaat kuinka toimivat, toiminta ei muuta tilannetta. Sotilaat jahtaavat pelkkiä varjoja. Toiminnassa ei näytä olevan mitään mieltä, se on itseään mekaanisesti toistava tyhjä rituaali.

Kivien, fossiilien ja varjojen keskellä vaeltaa nuori tyttö munan kanssa. Ehkä munasta kuoriutuu vielä elämää. Ehkä sieltä syntyy enkeli.

Muna vaikuttaa vielä kantavan jonkinlaista mielekkyyttä. Siksi munaa on tärkeä kantaa.

Tyttö tapaa itseään vanhemman pojan, joka vaikuttaa sotilaalta. Ainakin pojalla on valtava ristin muotoinen ase. Aluksi tyttö suhtautuu poikaan epäluuloisesti ja pakenee.

Myöhemmin tyttö laskee kantamansa munan hetkeksi käsistään. Perässä hiipinyt poika ryöstää munan, mutta antaa sen pian takaisin ja neuvoo tyttöä pitämään munasta parempaa huolta. Näin poika saa tytön luottamuksen. He vaeltavat vuorelle, kohti valtavan linnun fossiilia.

Elokuvan perusristiriita on siinä, että tyttö haluaa vaalia ja hautoa munaa, jotta siitä voisi joskus kuoriutua jotakin. Poika taas haluaa rikkoa munan välittömästi nähdäkseen, mitä se sisältää.

Munan voima Angel’s Eggissä on sen monimielisyydessä. Munaa voi ajatella uskon symbolina. Uskovat uskovat nimenomaan ilman varmuutta ja todisteita, usko tapahtuu eri tasolla kuin tieto ja järki, oli kyse sitten uskosta jonkin uskonnon jumaliin tai yksilön omaan menestykseen.

Munan voi myös mieltää illuusioksi, jonka varaan elämän mielekkyys rakentuu. Kaikki on lopulta tyhjän kuoren varassa, mutta niin kauan kuin kuori on ehjä, elämä tuntuu mielekkäältä. Jos muna rikotaan ja se osoittautuu tyhjäksi, mielekkyys romahtaa. Mielekkyys ei silti ollut “väärää”, kuten ei uskokaan voi olla itsessään väärää: mielekkyys ja usko ovat täysin todellisia silloin, kun mielekkyys koetaan ja usko uskotaan.

Ajatusta illuusiosta voi viedä taiteen suuntaan. Taiteilija työskentelee illuusioilla. Taiteilija luo illuusioita, ja taiteilija myös tarvitsee illuusioita itselleen, jotta pystyy sitoutumaan taiteeseensa. Taiteilijan pitää esimerkiksi luulla itsestään liikoja, jotta hän pystyy luomaan toimivan illuusion.

Taiteen koko voima on illuusioissa. Voimme tietysti aina mennä rikkomaan munan, osoittamaan sormella ja huutamaan mutta nämähän ovat vain kulisseja, ettekö näe, että tässä taiteilija vain käyttää tekniikkaa x ja kikkaa y… Ja niin meille jäävät tyhjän munan kuoret.

Muna on itse taideteos, jotakin ylimääräistä ja tuhlauksellista, jota suojellaan, koska ilman sitä maailmamme romahtaisi. Kun elämä pelkistyy pelkkään selviytymiseen, elämää ei kohta enää ole.

Minulle elokuvan muna tarkoittaa puhdasta potentiaalisuutta. Nähdäkseni tämä merkitys sisältää myös uskon, illuusion ja taiteen. Tyttö ei kanna munaa siksi, että siitä todellisuudessa väistämättä kuoriutuu jotakin, vaan siksi, että muna ylläpitää jännitteistä potentiaalia, potentiaalisen eriytymisen tilaa, joka estää maailma sulkeutumasta lopulliseen aktuaalisuuteen, pysähtyneeseen tyhjyyteen.

Klaus Maunuksela kuvaa tätä kirjassaan Epifania vastasyntyneen ihmislapsen kautta:

Vastasyntyneessä ei ole mitään valmista eikä siis mitään liikaa. Kuin Jumala tihentyessään yhteen ainoaan olentoon olisi valinnut kaikista elävistä sen, jossa on eniten potentiaalisuutta.

Luultavasti tietäjät reagoivat tallista tapaamassaan vastasyntyneessä juuri tämän käsityskyvyn ylittävään potentiaan, muodottomassa uneksivien muotojen moneuteen.

Lapsessa kadehdittavinta on tämän suvereeni pelkkyys. Toisin kuin aikuinen, lapsi ei ole vielä mitään. Hän on vielä mitä tahansa.

(Epifania, 2026, s. 56)

Munan rikkominen tarkoittaa munan sisältämän potentiaalin väkivaltaista aktualisoimista, vastasyntyneen pakkovanhentamista pikavauhtia. Rikkomalla muna maailma pakotetaan ratkaisuun, joka tuhoaa maailmassa vielä piilevän avoimuuden.

Subscribe now

Angels Eggin sukupuoliasetelma on kiinnostava. Tyttö hoivaa, suojaa ja odottaa. Poika haluaa tehdä väkivaltaisen intervention tuottaakseen tietoa ja tuhotakseen sekä munan sisältämän mahdollisen illuusion että tilanteen epävarmuuden ylipäänsä.

Toiseksi poika haluaa kertoa tarinoita. Hän tulkitsee maailmaa narratiivisesti ja asuttaa maailmaa ruumiillisesti. Kertominen on eräänlaista aktualisoimista, narratiivi pakottaa avoimuutta sulkeutumaan, ja ilman pojan hahmoa elokuva jäisikin hyvin suoraviivaiseksi ja vielä pysähtyneemmäksi.

Poika kertoo Nooan arkista. Alkuperäisessä Raamatun tarinassa (1. Mooseksen kirja 7-8) Nooa tarkastelee arkistaan vedenpaisumuksen jälkeistä maailmaan, kun “syvyyden lähteet ja taivaan ikkunat” sulkeutuvat ja sade taukoaa. Nooa lähettää lentoon kyyhkyn, joka ei löydä jalansijaa vaan palaa arkkiin.

Nooa odottaa seitsemän päivää ja lähettää kyyhkyn uudestaan.

Kun kyyhkynen illansuussa palasi hänen luokseen, sillä oli nokassaan tuore oliivipuun lehti. Siitä Nooa ymmärsi, että vedet olivat käyneet vähiin maan päällä.

Ennen pitkää maa on kokonaan kuiva. Silloin Jumala antaa Nooalle käskyn:

Lähde ulos arkista ja ota mukaan vaimosi, poikasi ja poikiesi vaimot. Vie mukanasi ulos kaikki eläimet, jotka ovat luonasi, kaikki elävät olennot, linnut, karjaeläimet ja maan päällä liikkuvat pikkueläimet. Vilisköön maa niitä jälleen, ja olkoot ne hedelmälliset ja lisääntykööt maan päällä.

Niinhän siinä käy. Nooa elää vielä 350 vuotta ja muun muassa perustaa ensimmäisen viinitarhan, jonka antimista juopuu niin että sammuu alasti telttaansa.

Angel’s Eggissä pojan kertoma tarina Nooan arkista päättyy toisin. Arkista vapautettu kyyhky ei palaa ollenkaan. Vähitellen arkin väki unohtaa kyyhkyn ja koko maailman, josta he aikoinaan nousivat arkkiin. Vain uponneessa maailmassa kelluva arkki jää jäljelle.

Elokuvan viimeisissä kuvissa näkyy, että sen maailma on soikion muotoinen saari, joka muistuttaa valtavaa nurinpäinkääntynyttä venettä, oikeastaan arkkia.

Ensin sulkeutuu yksittäisen munan potentiaali. Sitten munaa kantanut tyttö kivettyy, koska elämä ei voi jatkua ilman potentiaalisen eron tilaa. Lopuksi ilmenee, että maailma itsessään on sulkeutuva muna, itseensä kapseloituva kivettynyt katastrofi.

Tällä hetkellä tyydyn kolmeen muotoon. Kirjoitan kolmea päiväkirjaa yhtä aikaa, en jokaista joka päivä mutta monina päivinä kahta.

Ensimmäinen päiväkirja syntyy koneelle. Aikaisemmin kirjoitin tätä Scrivenerillä siten, että jokainen vuosi oli oma kansionsa, jokainen kuukausi alikansio ja jokainen päivä tiedosto, tai Scrivenerin kielellä kohtaus. Vuosina 2020-2025 kirjoitin Scriveneriin päiväkirjaa keskimäärin 316 000 merkkiä vuodessa, siis noin 200 painosivun verran (keskiarvoa tosin laskee se, että viime vuonna jätin Scrivenerin kesäkuussa).

Nykyisin käytän ilmaista Obsidian-nimistä muistiinpano- ja tiedonhallintaohjelmaa, joka on eräänlainen elegantti ja joustava henkilökohtainen Wikipedia.

Yksinkertaisimmillaan ohjelma linkittää tekstisivuja toisiinsa. Käytän sivupohjaa, joka tekee jokaiselle päivälle oman sivunsa seuraavan kuvan tyyliin, tai tämä on oikeastaan vanhentunut pohja, mutta idea käy ilmi.

Jokaisen päivän sivu koostuu neljästä lohkosta. Jos jotakin lohkoa ei tee mieli kirjoittaa, sen voi poistaa kyseisen päivän kohdalta.

Kirjoita mitä tahansa vastaa aamusivuja. Kirjoitan kuvauksia tapahtumista, valitusta, tajunnanvirtaa, mielentiloja, kaikkea usein banaaliltakin tuntuvaa. Pyrin editoimaan mahdollisimman vähän. Ajatuksena ei ole kirjata velvollisuudentuntoisesti kaikkea olennaista, vaan kirjoittaa siitä, mikä on juuri tänään mielekästä, minkä voi muotoilla ajassa säilyväksi voimalliseksi pisteeksi.

Sitaatteja, lauseita, fragmentteja -lohkoon kerään lainauksia ja luonnostelen ajatuksia. Joskus tallennan paljonkin siitä, mitä luen lehdistä, kuulen kavereilta ja chattaan satunnaisten ihmisten kanssa. Yleensä en jaksa. On tärkeä kunnioittaa jaksamattomuutta, jotta päiväkirjan kirjoittamisesta ei tule pakkoa. Toisaalta jos innostuu, silloin kannattaa paahtaa.

Ruumis-kohtaan kirjoitan siitä, miltä minusta on tuntunut ruumiillisesti. Ajattelen, että ruumis on ainoa näkökulma joka kullakin meistä voi olla maailmaan, että se on kaikkien muiden näkökulmien metataso. Siksi tuntuu tärkeältä ymmärtää ruumiinsa tuottamaa tietoa, koska mahdollistaa ja myös värjää muun tiedon. Esimerkiksi tunteet ovat yksi ruumiillisen tiedon muoto.

Päädyin tähän lohkoon sen vuoksi, että tekoälysihteerini suositteli sitä, jotta en toistuvasti vieraantuisi ruumiistani.

Arkistosta tai kirjallisuudesta -osioon listaan lyhyesti päivän aikana mahdollisesti syntyneet uudet muistiinpanot linkkeinä.

Lopuksi annan päivälle otsikon vähän niin kuin tv-sarjojen episodeille annetaan nimet (oppia voi ottaa Kauniiden ja rohkeiden vanhojen jaksojen suomennoksista). Yleensä nimi on puoli-ironisesti irrotettu lauseenpätkä päivän tekstistä:

• Pienikin asia voi olla äärimmäinen

• Saavillinen rakkaushuumetta

• Fantasia suun tukkimisesta

• Puiden oksat ovat täynnä lunta

• Veikka ovella skumpan ja mansikkarasian kanssa

• Synteettinen intellektuelli äänenvaimenninhangessa

• Oudoksi kehkeytyminen taistelun sijaan, jne.

Toista päiväkirjaan teen puhelimeen. Se on minimalistinen ja koostuu otsikosta sekä vähintään yhdestä kuvasta per päivä.

Formaatti on helppo ylläpitää ja siihen on nautinnollista palata. Päiviä selaillessa viikoista muodostuu moodboard siitä, mihin on kiinnittänyt huomiota.

Käytän iPhonen omaa päiväkirja-äppiä. Myös Day One ja Journey -äpit mahdollistavat helpon kuvapäiväkirjaamisen.

Kolmanneksi kirjoitan käsin vihkoon. Kirjoitan niukasti, kirjoitan hitaasti, ja käsialani on kauhea.

Käsin kirjoittaminen on meditaation tai ei-uskonnollisen rukoilun muoto. Palaan siihen, kun tiedostumattoman tasoni heiluri kääntyy asiaproosasta kohti kaunoa. Tämä tapahtuu yleensä kesäisin. Viime vuonna niin kävi keskitalvella ja keskisyksyllä.

Kun kirjoittaa käsin, sen täytyy olla täysin vapaata ja keskeytyksetöntä olemista. Vaikka edes viiden minuutin ajan.

Joskus puhun sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään tekemistä minun piirieni kanssa, siis kirjallisuuden, politiikan ja filosofian, ja kerron vaikkapa, että osallistun johonkin lukupiiriin. Minulle vastataan: eikös lukupiirit ole lähinnä eläkeläisten hommia… Samanlainen olo voi tulla, kun joku kertoo kirjoittavansa päiväkirjaa. Eikö päiväkirja ole entisajan maailmantuskaisten teinien harrastus?

Väitän kuitenkin, että päiväkirjan kirjoittaminen voi olla vaarallista (ehkä tämä vaara on aina viehättänyt teinejä). Päiväkirjassa on samat riskit kuin terapiassa. Molemmissa on helppo keskittyä itseensä. Molemmissa on helppo uhriutua. Molemmissa on helppo jumittua vellomaan oireissaan.

Kannattaa siis harkita, millaista päiväkirjaa kirjoittaa.

Ranskassa on toiminut Félix Guattarin ja Fernand Delignyn kaltaisia psykiatreja ja opettajia, jotka ovat pyrkineet siirtämään potilaiden, oppilaiden ja työtovereidensa huomion itsekeskeisistä neurooseista ulos pihoille, kaduille, luontoon ja yhteiskunnallisiin koneistoihin.

Päiväkirjan kirjoittaminen voi olla yksi tekniikka tähän, jos ihminen oppii kirjoittamaan maailmasta, ja maailmaa, oman minänsä sijaan.

Joissakin La Borde -klinikan käytännöissä terapiaan ei saanut hakeutua ennen kuin oli pitänyt päiväkirjaa, joka käsittelee havaintoja arjesta, muista ihmisistä ja yhteisöstä. Päiväkirja ei siis saanut kuvata suoraan omaa oloa tai menneisyyttä. Ajatuksena oli, että toistuvasti “ulkoista” havainnoimalla parantaa vähitellen omaa oloaan ja toimintakykyään, toisin kuin loputtomasti itseensä porautumalla.

Deligny puolestaan kehitti käsitteen réseaux de lignes d’erre, suomeksi jotakuinkin “harhailulinjojen verkosto”. Hän ei halunnut, että hänen hoitamansa autistiset lapset tai aikuiset kirjoittavat minämuodossa vaan pyysi, että he piirtäisivät karttoja liikkeistään, havainnoistaan, kuulemistaan äänistä ja toisten ihmisten toiminnasta. Tällainen auttaisi heitä suuntautumaan omassa ympäristössään, nostaisi heidän toimintakykyään ja parantaisi heidän oloaan.

Otin joskus talteen eräältä foorumilta sitaatin:

Most social anxiety comes from focusing on yourself. When I shifted focus to understanding others, my nervousness disappeared.

Jos kirjoittaa päiväkirjaa, tätä kannattaa kokeilla. Ohje toimii myös esiintymisjännitykseen, masennukseen ja paniikkikohtauksiin: tartu maailmaan, kosketa sitä, lähde liikkeelle itsestäsi. Yleensä se helpottaa.

Oikeastaan huomion suuntautuminen ulos itsestä tapahtuu itsestään (sic), jos käyttää lohkomaista kirjoituspohjaa ja liittää päiväkirjaansa myös kuvia. Metodi kääntää tajuntaa maailmaa kohti.

Kun eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tilasi viime kesänä minulta ja neljältä muulta kirjailijalta kaunokirjallisen tekstin Maailmankuvan muutos -julkaisuunsa, tuntui luontevalta kirjoittaa päiväkirjamuotoinen novelli. Osaan formaatin, ja vaikka en ollut koskaan kirjoittanut tulevaisuuteen sijoittuvaa fiktiota, päiväkirjoittamisen konventiot mahdollistivat uuden kokeilun. Päiväkirjassa tuntematon ankkuroituu päivämäärien, toistojen, aukkojen, vaihtelevien pituuksien ja ailahtelevien mielialojen koneistoon.

Niinpä neljäs tapa kirjoittaa päiväkirjaa on fiktio. Kuvittele jonkun toisen päiväkirja ja kirjoita se.

Yritin käsitellä tekstissäni Guattarin, Delignyn ja muiden kokeellisten terapeuttien ideaa päiväkirjasta, jossa ei saa keskittyä itseen. Kuvasin myös tällaisen kirjoittamisen vaikeutta ja sen suhdetta Työhön ja Historiaan.

Eduskunnan julkaiseman kirjan voi ladata ilmaiseksi täältä.1

Vuosikatsaukseksi naamioitu tekstisarjani on paisunut pienoisromaanin kokoiseksi. Aiemmat osat:

• Osa 1: Libidinaalinen kevät

• Osa 2: Mutanttikesä

• Salainen osa: Syvä lomarauha

Osat toimivat myös erikseen luettuina. Viimeinen osa alkaa tästä.

Syyskuu

Iltapelaamisen (Silksong, Hades 2) antaman selkeyden jälkeen oli vielä mahdollista, ja usein houkuttelevaa, editoida yöllä jotakin Substack-postausta. Substack oli minulle loppuvuoden chosen way paeta kirjojen kirjoittamista.

Olin tehdas ja laboratorio.

Kehittelin ajatusta: Suomalainen apurahajärjestelmä mahdollistaa sen, että kirjailijan ei ole pakko tulla porvarilliseksi. Matalilla apurahoilla ei edes voi kohota porvariksi.

Vanhassa eurooppalaisessa kirjallisuuden järjestelmässä kirjailijan lähes ainoa mahdollisuus saada elantonsa kirjoista oli hankkia aristokraattinen sponsori.

1800-luvulla syntyi porvarillinen kirjailija, joka ansaitsi elantonsa kirjoittamalla kirjoja niitä ostavalle keskiluokalle. Kirjailijasta tuli yrittäjä.

Nykyinen, kansainvälisesti harvinainen apurahajärjestelmä Suomessa mahdollistaa osalle kirjailijoista tavan väistää sekä aristokratian että porvariston kosiskelu.1

Kysymys: kuinka moni apurahaa saava kirjailija käyttää tämän mahdollisuuden olla muuta kuin porvari?

Käytänkö minä tuon mahdollisuuden? Ainakin annan useimmat tekemiseni ilmaiseksi. Ajattelen, että siinä on jotakin. Haluan rahaa, mutta annan ilmaiseksi.

Paitsi tämän tekstin loppua en anna.

Syyskuussa olin vesivoimala ja oratorio.

Öisin oli niin lämmintä, että saatoin maata parvekkeella kylpytakissa.

Kävin oikeistovaikuttajan kanssa kahden ruokalajin ja yhden espresson lounaalla Farangissa. Hän maksoi. Vaikuttaja oli seurannut tekemisiäni ja harmitteli, ettei vasemmistokentältä nouse oikein muita ääniä kuin minä, Veikka Lahtinen ja Kansan Uutisten podcastit. Hän puhui siitä, kuinka kolmasosa suomalaisista äänestäjistä samastuu jatkuvasti vasemmistoon. Viidennes kokee itsensä keskustalaisiksi, mikä on vähemmän kuin ennen.

Noin puolet ihmisistä sijoittaa itsensä oikeistoon. Mutta oikeistoon samastuminen ei tarkoita enää suoraan kokoomuksen äänestämistä, vaan itsensä oikeistolaiseksi tasolla 6/10 määrittelevä voi hyvin äänestää demareita.

Vaikuttajan analyysi suomalaisesta oikeistohegemoniasta oli sama kuin Veikalla Patreonin Marx-jaksossamme. Marx kirjoittaa, että proletariaatti syntyi aikoinaan yhteiskunnan keskisäädyn hajoamisesta. Sittemmin yhteiskunnan keskisääty on muodostettu uudelleen. Suomessa on laaja ja vahva keskiluokka, joka haluaa parhaat palat sekä kulutusnautinnoista että hyvinvointivaltion jäänteistä. Ihmiset nauttivat laitteista, lentomatkoista ja Woltista. He yhdistävät nämä nautinnot “markkinatalouteen” ja yritysmyönteisyyteen.

Oikeistolla on miehet ja naisongelma, vasemmistolla naiset ja miesongelma. Voi kuitenkin olla, että vasemmistolla tulee vielä olemaan nuoret laajasti puolellaan. Mutta nuoria on aika vähän verrattuna 1900-lukuun. Siksi ei riitä, että saa nuoret puolelleen.

Oikeistolaisten tapaamisesta tulee minulle sellainen olo, että jos “meidänkaltaisillamme ihmisillä” olisi pääomaa ja aikaa, miten voisimmekaan nurturoida erilaisia yhteisöjä ja instituutioita aktivistiryhmistä kulttuurikentän kautta vertaishoivaan ja ajatuspajoihin.

Kun niin olemattomilla resursseilla on tehty kaikki tähän asti, mihin pystyisimmekään rahan kanssa!

Tajuntaani iski suuri ilo ja odotus siitä, että pääsen pian Japaniin. Olin tiedostanut asian, mutta se viskeralisoitui, kun näin ihmisten syysarkea, haistelin kylmää multaa ja katselin turisteja Kampissa.

Kävin lenkillä, nostelin vähän painoja ja saunoin Iineksen kanssa. Se saunoi ylälauteella innosta röhkien pellavaliinan päällä niin pitkään, että minun piti lopulta kantaa se ulos saunasta, ettei se ylikuumenisi.

Iines oli sekaisin ja kriisissä, kun puolisoni oli poissa päiviä. Kissa tassutti ja puski minut hereille monta kertaa öisin. Se sai silputtua uneni atomin tarkkuudella.

Puolisoni läsnäolo toimi sekä kissojen että minun mielialojen säätelijänä. Ilman häntä olimme unmoored. Juuri kun aloimme vakaantua, puolisoni palasi kotiin.

Melankolia leijui ilmassa. Meteorologisesti sumuna, tunnelmallisesti kaiken valtavana kiihtymisenä. En kokenut fomoa, vaan surua siitä, etten jaksanut enkä ehtinyt osallistua mihinkään. Näin käy joka syksy. Jätin väliin Marx- ja Preciado-lukupiirit, taas yhdet julkkarit, Rakkautta ja anarkiaa -festarit, suhteiden ylläpitämisen useimpiin ihmisiin.

Otin hiljaisen taksin sumun läpi niemeen suoraan 70-luvulle.

Aulassa hymyiltiin hampaat esillä ja kehuttiin, kuinka hienoa on olla samassa paneelissa.

Seurasi lisää hammashymyä ja seisoskelua. Olin yhtä jännittynyt kuin yleensä, mutta onnistuin tulkitsemaan sen energiaa antavaksi vireeksi.

Kahvi- ja pullatarjoilu.

Sekoilin sanoissani tähän tyyliin:

– Kivaa. Kiitos. Hei tosi kiva. Kun pyysitte, siis.

Pihan toisella puolella kohosi auditoriorakennus, jonka ilma oli paksua kuin ruostuneen tankkerin ruumassa. Presidentti sauvakäveli lavalle viimeisenä. Istuimme kaikki yleisöltä suojassa pitkän pöydän takana. Meillä oli kaksi mikkiä jaettavaksi viiden kesken.

Toinen mikeistä ei toiminut, joten meillä oli yksi mikki jaettavaksi viiden kesken.

Tämä ainoa toimiva mikki ei ulottunut pöydän toiseen laitaan, joten osa meistä joutui puhumaan ilman mikkiä.

Presidentti sanoi, että keski-ikäisillä on vähiten aikaa ajatella, koska heidän aikansa menee siihen, että pitää tehdä sitä näkkileipää. Siksi nuorten kannattaa hypätä sukupolven yli ja alkaa toimia yhdessä isovanhempien kanssa.

Presidentti sanoi myös, että on niitä utopioita ennenkin toteutettu. 60-luvulla oli aivan utooppista ajatella, että valtio ei määräilisi ihmisten seksisuhteita ja että homoseksuaalisuudesta tulisi ihan normaalia.

Minä sanoin, että tunnen itseni ikälopuksi 38-vuotiaana. Juu vanha olet, presidentti sanoi.

Yleisö nauroi.

Sanoin, että ihmisten arvoihin ja asenteisiin vaikuttaminen ei riitä, koska ympäristöt, joissa ihmiset elävät, kuitenkin ohjaavat heidän käytöstään voimakkaammin kuin henkilökohtaiset arvot. Siksi meidän pitää puuttua instituutioihin, järjestelmiin ja lakeihin. Mutta meidän on järjestäydyttävä alatasolla, jotta voimme painostaa ylätasoa.

Onko presidentillä vielä jotain loppupuheenvuoroa, paneelin vetäjä kysyy.

– Eikö tuo ollut ihan hyvä, presidentti sanoi ja nyökkäsi minua kohti.

Tulin iloiseksi presidentin nyökkäyksestä. Olen varma, että kasvoni kiiltelivät tunnustuksesta.

Presidentti halusi lisätä, että hän on 81 ja vielä uskoo siihen, että ihmisten arvoihin ja asenteisiin voi vaikuttaa.

Taputusten jälkeen vasemmalta tuli nuori henkilö, joka kysyi minulta, miten talouden ylivaltaa voisi lähteä murtamaan, kun kaikki perustelevat jokaikistä asiaa talouden kielellä. Oikealle muodostui jono nuoria, jotka halusivat ottaa yhteiskuvan tai pyytää nimikirjoitusta vihkoon.

– Mä aloin kirkua kun mä näin sut. Toi tossa sanoi mulle, että ei noin saa reagoida kun näkee ihmisen, sanoi eräs.

– Mikä liberalismia vaivaa on mun lempikirjoja ikinä ja sanoitti mun kokemukset tavalla mitä kukaan muu ei pystynyt, sanoi toinen.

– Koko meidän kaveripiiri kuuntelee mmv:tä, sanoi kolmas.

Presidentti velmuili ja hihitti, kun juttelimme. Presidentin puoliso kysyi minulta, onko John Rawls tuttu.

Kuulin presidentin sanovan ryhmälle nuoria, että älkää sitten urheilko liikaa.

Yöllä koin jonkinlaista onnellisuutta lämpimän työhuoneen nojatuolissa Vienon kehrätessä vieressä lipaston päällä.

Seuraavana iltapäivänä kartanon puistotiellä katsoin ihmisiä penkeillä auringossa ja varjossa lukemassa kirjaa, selaamassa puhelinta, juttelemassa niin että kaksi istui penkillä ja yksi pyörätuolissa. Olin nuorin, ja minun teki mieli istua penkille lukemaan ja kokemaan että olisin 1800-luvun lopun impressionistisessa maalauksessa.

Minulla meni tunteja päivässä Instagram-viestien ja reaktioiden setvimiseen. Joskus se oli sen arvoista.

Kävin Japanissa. Vietin 15 päivää Nagoyassa, Kiotossa ja Tokiossa, matkustin lentokoneella, junalla ja taksilla. Kirjoitin kahden laajan esseen aineistot, mutta esseitä en ole vieläkään saanut tehtyä. Valmiiden tekstien sijaan julkaisin aineistot väliaikaisesti Instagram-storyissa. Pidän ilmaisusta: julkaista väliaikaisesti. Joku näkee tekstin ja kuvat, mutta “julkaisu” ei ole jatkuvasti saatavilla.

Ajattelen ig-storyja ajatusten ja ilmausten soft launch -alustana.

Helsingissä asuntomme sisällä ammotti syvä vesimäinen kuilu. Hämärtymistä. Kankeutta selässä ja raajoissa, sellaista, että sitä on nautinnollista oikoa, kunhan saa nukuttua pitkät unet.

Pieniä syvähuokauksellisia haituvia ahdistuksesta, joka johtui siitä, etten ollut enää Japanissa, ettei kaupunki ympärillä ollut sakea, enkä voinut ostaa joka päivä sakea.

Nousin puoli kuudelta ylös en voittajan vaan rakastajan tunnille. “Laittakaa kello soimaan viideltä ja lempikää mielitiettynne kanssa...” Puolisoni teki aamuliikkeensä makuuhuoneen rauhassa, poltti ruusuntuoksuista kynttilää ja piti lämmintä kosteaa käärettä silmillään. Hän spekuloi, miten naisellinen olo entisajan kurtisaaneilla on ollut, kun heitä ylläpidettiin ja ruokittiin kaikella rekvisiitalla ja palvonnalla.

Read more

Edellisen Mikä meitä vaivaa -jakson lehtikatsauksessa siteerasin tutkija Antti Jauhiaisen KU:n haastattelussa esittämää ajatusta, jonka mukaan yhteiskunnallisena utopiana tulisi pitää Metsolat-sarjaa.

Jauhiainen kuvaa sarjan maailmaa:

Tehdään ihan helvetisti töitä koko ajan, koska on pakko, ja autetaan toisia. Laiskureita katsotaan vähän niin, että tekisit sinäkin nyt jotain. Arvomaailma on sellainen, että jokainen yrittää olla hyödyksi omalla kapasiteetillaan. Se on sellainen utopia, mitä tarvitsemme siinä 100–200 vuoden kamalassa taivalluksessa, mikä meillä tulee olemaan ilmastokriisin läpi.

Jauhiainen jatkaa jutussa, että “ihan tavallinen työ ja tosi tylsä arki ovat kuitenkin kaiken pohja”.

Tämä pitää paikkaansa. Vaikka olisi yksilönä niin onnekkaassa asemassa, että ei joutuisi hetkeen tekemään palkkatöitä, elämä pohjaa tavallisten asioiden toistamiseen. Pyykit on pestävä, ruokaa on laitettava. Joskus pitää siivota. Toisista on mielekästä pitää huolta siinä missä itsestään.

Myös laajemmin yhteiskunta perustuu tavalliseen nikkarointiin, hoitamiseen ja ylläpitoon. Lapsia kasvatetaan ja ruokitaan, teitä rakennetaan ja aurataan, tarinoita kerrotaan. Joskus kannetaan postiakin.

Tämä on kaiken pohja. Haluammeko jäädä siihen?

Haluammeko elää pohjalla?

MMV-jaksossa sanoin, että Metsoloiden kuvaama “utopia” on jo toteutunut. Sen nimi on Suomi. Täällä on aina eletty metsoloita, lukekaa vaikka Väinö Linnaa.

Nauhoitusten jälkeen sain paremmin kiinni siitä, mikä asetelmassa vaivasi minua. Vaikka siinä mainitaan toisten auttaminen, se tekee elämästä niukistelua ja selviytymistä. Metsolat-elämä ei ainakaan itselleni vastaa kysymykseen “minkä tähden”. Miksi ylipäänsä tehdä mitään? Selviytyminen ei riitä vastaukseksi.

Oma vastaukseni kuuluu: ylijäämän ja luksuksen tähden.

Jos emme onnistu tuottamaan tuhlattavaa ylijäämää, elämä on pelkkää hengissäpysymistä. Miksi elää sellaista elämää?

Sama kysymys koskee muitakin eläinlajeja. Millaista olisi elää kissana, joka ei ehtisi lekotella auringon lämmittämällä kiveyksellä ja nuuskia pensaiden juuria; millaista olisi elää paratiisilintuna, joka ei pystyisi tanssimaan ja laulamaan valtavalla tuhlauksella; miksi elää delfiininä, joka ei voisi leikkiä puhaltelemalla kuplia ja heittelemällä meduusoja kuin jalkapalloja.

Elämän tarkoituksena on leikki ja luksus, nautiskeleva tuhlaaminen.

Elämä on halua tähän nautiskelevaan tuhlaamiseen, joka ylittää ja tuhoaa aina kaikenlaisen työnteon ja hyötyoptimoinnin.

Kielen luksus on huumoria ja runoutta, joissa kieltä tuhlataan.

Yhteinen syöminen, pitkät ateriat ja viinit ovat luksusta, sillä hengissä pysytään perunoillakin.

Musiikki on ajan ja energian polttamista nautinnoksi, samoin kuin seksi, joka ei tähtää lisääntymiseen tai terveyden edistämiseen.

Merkittävien tieteellisten löytöjen taustalla on useammin uteliaisuus, kokeileminen ja ajan tuhlaaminen kuin hyöty, uran edistäminen tai optimointi.

Filosofia on ajattelua, jota ei voi oikeuttaa sen tuloksilla. Se on aivojen vaatiman kohtuuttoman energiamäärän hukkaan heittämistä.

Taide todella on luksusta. Juuri siksi siihen täytyy olla varaa. Muuten me menehdymme.

Huomaan, että jälleen kerran ilmenee tarve muotoilla manifesti ylijäämän tuhlaamisen puolesta.

Manifesti ylijäämän tuhlaamisen puolesta

1. Elämän tarkoitus ei ole selviytyminen vaan ylijäämän tuhlaaminen.

2. Yhteiskunta, joka ei mahdollista luksusta kaikille, on elämänvastainen, vaikka se olisi kuinka “toimiva” tahansa.

3. Työ, tehokkuus ja hyöty ovat alisteisia leikille, nautinnolle ja ei-välttämättömälle.

4. Luksus ei ole eliitin etuoikeus vaan elämän universaali vaatimus.

Tarkennus neljänteen kohtaan: Luksus ei ole ensisijaisesti kuluttamista eikä se tarkoita premium-versiota samasta vanhasta roskasta. Luksus ei ole palkinto mistään, eikä se edistä kenenkään palautumista työssä raatamiseen.

Nykyinen luksukseksi kutsuttu markkinoiden alue on tuhlaukseksi naamioitua hyötykäyttäytymistä, jonka seuraukset palaavat takaisin pääoman kasautumiseen. Todellinen luksus on uhka pääomalle.

Vaatimukset yleisistä luksusoikeuksista

1. Ajan ylijäämä:

• Työajan lyhentäminen ilman vaatimusta tuottavuuden lisäämiseen.

• Oikeus joutilaisuuteen ja ajan hukkaamiseen ilman perusteluja.

• Oikeus tylsyyteen, epätehokkuuteen ja turhuuteen.

2. Tilan ylijäämä:

• Oikeus yhteiseen tilaan, jossa voi oleskella tekemättä erityisesti mitään.

• “Kohtuuhintainen perusasuminen” ei riitä: tarvitaan liiallista asumista.

• Yhteisen luksuksen tuotannon tiloja: puistoja, kirjastoja, kansankeittiöitä, liikuntapaikkoja, kulttuuritiloja, vapautetun ajan alueita.

3. Ruoan ylijäämä:

• Hitaus ja rituaalit ovat itseisarvoja.

• Oikeus syödä myös huonosti, epärationaalisesti ja turhamaisesti nautinnon vuoksi.

• Ruoka ei ole ravitsemusta varten vaan ajallista ja sosiaalista luksusta.

4. Ruumiillisten nautintojen ylijäämä:

• Nautinto irrotetaan terveydestä, suorituskyvystä, henkiinjäämisestä ja lisääntymisestä.

• Oikeus olla myös haluton, ylivirittynyt ja kumma.

• Ruumis ei ole suorituskyvyn kehittämisen projekti vaan tuhlaamisen uhrialttari.

5. Taide ylijäämänä:

• Taiteen arvo ei ole saavutettavuudessa, vaikuttavuudessa tai työllistävyydessä.

• Taide edellyttää epäonnistumista, keskeneräisyyttä, kelvottomuutta ja tylsyyttä.

• Taide ei ole viestintää eikä politiikkaa vaan ylijäämän rituaali.

6. Tiede ylijäämänä:

• Tuetaan tutkimusta, jolla ei ole ilmeisiä sovelluskohteita.

• Muotoillaan ongelmia siksi, että ne ovat kiinnostavia ja tärkeitä.

• Ajattelulle oikeus olla hidasta, kiertävää ja ärsyttävä.

7. Sosiaalisuuden ylijäämä:

• Yhteisöjä ilman päämääriä, yhdessäoloa ilman verkostoitumista.

• Juhlia ilman syitä.

• Oikeus olla sosiaalisesti hyödytön, olla vastaamatta, kadota ja vetäytyä.

8. Ylijäämätalous:

• Tuotettu ylijäämä on jaettava uudelleen tuhlattavaksi.

• Rikkaus, jota ei tuhlata yhteisesti, kasaantuu väkivallan potentiaaliksi. Siksi ylijäämä on poltettava kollektiiviseen nautintoon.

YHTEENVETONA

Elämä ei ole kohtuullista, eikä sen pidä olla. Tasapainotilassa ei ole elämää.

Elämä on aina jo epäsymmetristä, tuhlaavaa ja kohtuutonta.

Elämä on ylijäämä, joka vaatii ainoastaan tulla tuhlatuksi. Niin elämä myös tekee, viimeistään kuolemassa.

Mikä ei tuhlaa, on kuollut jo ennen kuolemaansa. Eläkäämme siis niin, että elämä menee hukkaan.

Tulkoon meille enemmän elämää kuin on tarve, jotta voimme heittää sen menemään!

Joskus puhuttiin intellektuelleista tai älyköistä. Heidät nähtiin ajattelun ehtojen, kriittisen järjen ja totuuden puolustajina tilanteissa, joissa valta vääristää jaettua käsitystä todellisuudesta.

Älykön tehtävänä oli asettua valtiota, kirkkoa, armeijaa tai yleistä mielipidettä vastaan. Älykkö pilasi itsestäänselvyydet. Hänen tuli paljastaa, kuinka neutraalilta näyttävä puhe palvelee tiettyjä etuja.

Älykkö ärsytti, hidasti ja hankaloitti vallan toimintaa. Lisäksi älykkö yritti antaa muodon kokemuksille, joiden ilmaisemiseen ei vielä ollut vakiintunutta kieltä.

Älyköt esittivät toistuvasti myös ankaraa kritiikkiä älykköjä kohtaan. Näin tapahtui erityisesti 1960-luvun lopulta alkaen, jolloin älyköt ymmärsivät, että älyköt palvelevat valtaa useammin kuin haastavat sitä ja puhuvat toisten puolesta, toisten nimissä, usein haitallisilla tavoilla.

Olipa älykkö vallan puolella tai vastaan sitä, heitä ei ole tarvittu hetkeen. Heidät korvattiin ensin sankaritoimittajilla, sitten podcastaajilla ja influenssereilla.

Ehdotan kuitenkin pientä käsitteellistä hassuttelua ja luonnostelen muotokuvan typerikön hahmosta. Vaikuttaa siltä, että vaikka olemme luopuneet älyköistä, typerikkö on tarpeellisempi kuin koskaan. Heitä myös on enemmän kuin koskaan.

Typerikkö ei todennäköisesti ole tyhmä.1 Hänellä ei välttämättä ole väärää tietoa. Hän voi olla hyvin informoitu, teknisesti pätevä ja kielellisesti sujuva. Lisäksi hän on mediakykyinen ja moraalissaan itsevarma.

Kyse ei siis ole älyllisistä kyvyistä. Sen sijaan typerikön typeryys tarkoittaa taipumusta korvata todelliset ongelmat vakiintuneilla kysymyksillä ja vastata niihin ennen kuin on ymmärretty, mihin täsmälleen täytyy vastata.

Missä älykkö esittäisi monisyisen analyysin ja satunnainen ihminen vastaisi “en mä vaan tiedä”, typerikkö sanoo: “Kyllä tämä on aika yksinkertaista.”

Typerikkö tietää, miten asiat tulevat menemään: kyllä se radikalismi vielä sinustakin lähtee! Hän tunnistaa uudessa aina sen, mikä jo tiedettiin. Tämä on nähty ennenkin, ei mitään uutta, samaa vanhaa paskaa, jokainen järkevä aikuinen tietää, että...

Jos filosofi monimutkaistaa ja aiheuttaa ongelmia, typerikkö yksinkertaistaa ja sulkee niitä. Typerikkö käyttää käsitteitä, mutta vain estääkseen niiden liikkeen. Hän ei niinkään vastusta ajattelua kuin esittää sen jo tapahtuneen. Asiahan on jo selvitetty!

Typerikön tärkein tehtävä on siten estää aidon ongelman syntyminen. Hän muotoilee kysymykset niin, että ne näyttävät jo ratkaistuilta, ja kääntää poliittiset konfliktit teknisiksi haasteiksi. Hänen jäljiltään maailmaan jää valmiita mielipiteitä ja loogisia itsestäänselvyyksiä.

Typerikkö siirtää rakenteelliset ongelmat yksilöiden vastuuksi. Hän muuttaa kysymykset vallasta keskusteluksi käytöstavoista. Hän esiintyy realismin ja tasapainon edustajana.

Typerikön tunnistaa erityisesti fraaseista, kuten ”asiat voi nähdä toisinkin päin”, ”maailma ei ole mustavalkoinen”, ”ääripäät ovat aina vaarallisia” ja ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”.

Nämä eivät ole sinänsä vääriä väitteitä vaan latteuden muotoja, jotka tukahduttavat ajattelun ja neutraloivat konfliktit. Fraaseilla tapahtumat palautetaan tuttuun ja tavattuun.

Niinpä kapitalismi on typerikölle vain tapa, jolla maailma toimii. Teknologia on neutraalia. Hallitusten toiminta liittyy pakkoon tehdä kompromisseja. 1970-luvulle typerikkö puolusti Brežnevin Neuvostoliiton myötäilyä realismin nimissä. 2020-luvulla typerikkö on madellut Trumpin Yhdysvaltojen edessä arvopohjaisen realismin nimissä.

Kaikki typeriköt eivät ole samanlaisia. Mieleen tulee ainakin viisi eri lajia, joista vanhimmat tunnetaan yli sadan vuoden takaa.

Byrokraatti on klassisin typerikkö. Hän palauttaa ongelmat kysymykseksi menettelytavoista, siis protokollasta ja proseduurista. Ajattelu korvataan säännön soveltamisella. Noudatetaanko oikeaa prosessia?

Prosessi menee niin, että ensin tunnistetaan tapaus. Sitten tapaus sijoitetaan oikeaan lokeroon.

Byrokratia on äärimmäisen järkevää ajattelemattomuutta. Sen yhteiskunnallinen tehtävä on tehdä vallasta kasvotonta ja estää eettistä tai poliittista konfliktia muotoutumasta.

Toimittaja on hiukan uudempi typerikköyden muoto, enkä nyt tarkoita esimerkiksi tutkivaa journalismia. Tarkoitan keskivertojournalistista uutisvirran hallintaa ja kommentointia. Siinä kysymykset typistetään tyypillisesti kahden näkökulman väliseksi, tai kolmen, jos kolmas näkökulma on keskusta. Konfliktit käännetään mielipide-eroiksi. Asioiden tärkeys ja niihin sitoutuminen korvataan näennäisellä tasapuolisuudella ja irrallisuudella.

Toimittajan peruslause kuuluu: “Totuus löytyy ääripäiden välistä.”

Toimittajan kielessä todellisten tapahtumien intensiteetti latistetaan erilaisiksi puhetavoiksi ja ajattelu suljetaan ennen kuin se ehtii uhata ketään.

Toimittajan mielestä kaikki voivat olla pohjimmiltaan samaa mieltä siitä, että asiat ovat monimutkaisia mutta lopulta jokaisessa on hiukan vikaa. Siksi mitään ei tarvitse muuttaa.

Toimittajan yhteiskunnallinen tehtävä on ylläpitää “keskustelua”. Mikä onkaan tuo tykyttävä suoni toimittajan ohimossa, aivan, ei ole pyydetty Björn Wahlroosia hetkeen herättämään keskustelua, pitääkin kysyä, josko Nalle suostuisi esittelemään kartanoaan. Kenties voimme nähdä fasaanin pihalla…

Somekommentaattori on uusin ja uhkaavin typerikkö (sanon tämän kokemuksesta). Hän on jatkuvassa standby-tilassa valmiina ottamaan kantaa moraalisesti mihin tahansa, mieluiten kuitenkin siihen, mihin kaikki muutkin ottavat kantaa moraalisesti.

Tässä typeryyden lajissa ajattelu korvataan reaktiolla ja kannanotolla. Käsitteitä käytetään merkkinä identiteetistä, siis tiettyyn ryhmään kuulumisesta, ja ne sidotaan henkilöbrändiin. Ajattelua synnyttävät ongelmat kadotetaan näkyvyyden alle, eikä mitään uutta ehdi muodostua, koska oikeat mielipiteet on jo sanottu.

Filosofi saapuu paikalle aina liian aikaisin tai liian myöhään, koska filosofia joko ennakoi tapahtumia tai tulkitsee niitä jälkikäteen. Somekommentaattori taas pyrkii tekemään reagoinnista reaaliaikaista.

Somekommentoinnin yhteiskunnallinen tehtävä on estää hiljaisuus, viive ja epäröinti.

Akateeminen typerikkö on monimutkaisempi tapaus. Aiheesta on myös hankala kirjoittaa näinä aikoina, kun korkeakouluilta on leikattu rahoitusta, tutkimuksen vapaus on uhattuna ja kaikenlainen akateemisuus leimataan elitismiksi.

Akateeminen typerikkö on kuitenkin itse ollut mukana aiheuttamassa nykyistä tilannetta.

Akateeminen typerikkö ei missään nimessä ole huono tutkija. Kyse ei ole epäpätevyydestä. Epäilemättä hänellä on hyvät moitteeton väitöskirja ja pitkä julkaisuluettelo. Hänessä vain ruumiillistuu ajattelun estämisen funktio, joka syntyy siellä, missä äly, koulutus ja käsitteellinen hienostuneisuus ovat keskimäärin korkeimmillaan.

Korkeakoulutuksen instituutiot palkitsevat tunnistamista: tunnistetaan oikea teoreettinen viitekehys, muodissa oleva metodi ja totutut tavat käydä keskustelua. Ajatteluun kannustetaan, kunhan se tapahtuu oikein. Esimerkiksi julkaisumittarit (impact factor, JUFO, h-indeksi jne.) eivät kiellä ajattelua. Ne vain asettavat sille ehtoja ja käynnistävät kysymysketjun: missä voin julkaista? Mihin keskusteluun tämä asettuu? Mikä on minun kontribuutioni? Onhan aihe rajattu riittävän kapeaksi?

Kysymykset siitä, mikä itse asiassa on varsinainen ongelma ja mikä asiassa todella on tärkeää ja miten siitä olisi parasta keskustella, tulevat myöhemmin, jos tulevat. Ongelma typistetään mahdollisimman nopeasti kohti tulosta. Seurauksena on älykästä typeryyttä.

Akateeminen typerikkö rakastaa erityisesti tieteellistä metodia. Metodi on typerikölle tärkeä, koska sen avulla ongelma voidaan kesyttää ennen kuin se pakottaa ajattelemaan (ajattelemaan esimerkiksi metodeja). Kysymys “miten ajatella” vaihdetaan kysymykseen “miten osoittaa ajattelevansa oikein”.

Ulospäin akateeminen typerikkö tuottaa hallittavaa kriittisyyttä, joka ei uhkaa olemassaolevia instituutioita. Maailma käännetään kiinnostaviksi tutkimuskohteiksi. Tutkimuskohteet eristetään akateemisilla puhetavoilla.

Ulkopuolelta tulevat interventiot ja tiedontuotannon muodot suodatetaan ei-akateemisiksi ja siksi epäpäteviksi. Epäpätevän tiedon keskellä on pätevyyden saareke, jossa akateeminen typerikkö puolustaa ylevästi demokratian ja sivistyksen kaltaisia abstraktioita.

Tekoälykkö ei välttämättä tarkoita henkilöä, joka käyttää tekoälyä, vaan henkilöä, joka siirtää ajattelun ehtojen asettamisen tilastolliselle geneerisyydelle ja ottaa tämän geneerisyyden omaksi äänekseen. Geneerisyys (keskiarvoisuus, hyväksyttävyys, ennustettavuus, todennäköisyys) antaa tekoälykölle arkijärkisen oikeutuksen.2

Tekoälykkö kanavoi geneerisyyttään julkisesti, yleensä hirvittävällä volyymilla. Volyymi on defensiivinen ele, joka peittää sen, mitä ei haluta kohdata.

Hahmo on ylikellotettu versio somekommentaattorista, joka postaa jatkuvasti, kommentoi kaikkea ja reagoi kaikkeen, optimoi ja skaalaa kaiken. Hän ei väitä mitään omasta puolestaan, ei ota riskiä eikä sitoudu mihinkään.

Typerikköys on sisällämme viimeistään silloin, kun teemme jotain julkista. Niinpä typerikkö ei ole ulkoinen vihollinen, jokin tietty ihminen, vaan pitoisuuden aste, joka vaihtelee tilanteesta riippuen.

Miten sitten toimia, kun huomaa typerikköyden kasvavan itsessään?

Voi heittäytyä idiootiksi.

Gilles Deleuze on kuvannut, kuinka idiootti on hahmo, joka ei tarjoa vaihtoehtoista mielipidettä vaan kieltäytyy koko pelistä. Hän on kyvytön tunnistamaan sitä, minkä “kaikki” jakavat ja mikä on ilmeistä.

Idiootti ei hyväksy järkevyyttä. Hän on hidas ja hankala.

Idiootin voima on nimenomaan siinä, että idiotismi ei ole sujuvaa. Se on kömpelöä ja hämärää. Niinpä idiootin toiminnasta, tai toimimattomuudesta, voi kerrankin seurata ajattelua.

Maggie Nelson: Argonautit

Viime vuosikymmenellä Nelson räjäytti maailmani huolenpitoa ja ilmaisun rajoja käsittelevällä autoteoreettisella ja muistelmallisella teoksellaan. Niin kuin Argonauttien upea loppulause kuuluu: “- - ja huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan.”

Jos kirjan haluaa palauttaa vanhaan tyylilajiin, sitä voinee kutsua esseeromaaniksi. Selvää on, ettei teos olisi olemassa ilman 1970-1990-lukujen uuskerrontaa ja queer-teorian vuosikymmeniä. Kaikkein eniten kirja kuitenkin pohjautuu Wittgensteinin ajatteluun – neljännen aallon feministisillä kirjoittajilla toistuu joko Wittgenstein tai Woolf – sekä Donald W. Winnicottin psykoanalyysiin (taas yksi W lisää).

Se mikä on hyvää, tuhotaan aina: Yksi Winnicottin tärkeimpiä perusolettamuksia.

Argonauteista tuli taiteellinen menestys. Sitä on välillä pidetty malliesimerkkinä siitä, miten yhdistää oma elämä teoriaan, miten kirjoittaa sukupuolesta ja äitimisestä ja miten käsitellä hoivaamista.

Suomessakin Nelson nousi niin arvostetuksi, että jossakin vaiheessa konservatiivisemmat mieskirjoittajat alkoivat kiukkuisina tökkiä Nelsonia jalustaltaan.

Uudelleenluettuna Argonautit ei tunnu aivan yhtä mullistavalta, koska sen vanavedessä on seurannut niin paljon omakohtaisesta nousevaa feminististä kirjoittamista. Silti kirjassa on valtavasti voimaa ja iloa.

Suomennos tosin hukkaa muutaman teoreettisen termin. Esimerkiksi viimeisellä sivulla halukone on vääntynyt muotoon “tahtova kone”, mikä kuulostaa eri asialta. Deleuzen ja Guattarin termi devenir/becoming on käännetty vakiintuneen “tulemisen” sijaan “kehkeytymiseksi”, mitä pidän kyllä virkistävänä.

Nelson ennakoi monia niistä ongelmista, joihin jotkin intersektionaalisen feminismin some-painotteiset suuntaukset johtivat noin vuosina 2016-2022. Sama muuten pätee Judith Butlerin ja hänen kumppaninsa Wendy Brownin ajatteluun. Molempien 1990-luvun tekstit käsittelevät juuri niitä keskusteluita ja käsitteitä, joita itsekin koin mainittuina vuosina joutuvani keksimään, kunnes ymmärsin, että vaadittava työ on jo tehty, että se on edeltänyt koko liberaalin, amerikkalaisvetoisen suuntauksen nousua.

Nelson esimerkiksi käsittelee homonormatiivisuuden ilmiötä:

Homonormatiivisuus on mielestäni luonteva seuraus homoseksuaalisuuden diskriminoinnista: kun jokin ei ole enää laitonta, rangaistavaa, patologisoitua tai sitä ei käytetä laillisena perusteena raa’alle syrjinnälle tai väkivallalle, ilmiö ei enää samalla tavalla kykene edustamaan tai välittämään kumouksellisuutta, alakultuurisuutta, reuna-alueita. (s. 107)

Ilmiöön liittyen Nelson lainaa Leo Bersania siitä, miten ihminen “voi uhriutua olematta millään lailla radikaali; sitä tapahtuu homoseksuaaleille siinä missä muillekin sorretuille vähemmistöille”. Huomion olisi voinut kehystää varoituskolmioksi kiivaampien somesotien ajaksi. Uhriutuminen ei vielä tee ihmisestä radikaalia, vaikka ihminen kuuluisi mihin ryhmään. (Kannattaa kuitenkin olla varovainen sen suhteen, mitä kutsuu uhriutumiseksi.)

Nelson käsittelee myös hienon kriittisesti erilaisten vähemmistöjen edustajien tapaa nousta tietyn ryhmän äänitorveksi ja joutua sitten ongelmiin, koska ihmiset ovat kuitenkin keskenään erilaisia ja erimielisiä. Siksi voi olla kyseenalaista vedota “transyhteisön mielipiteen” kaltaisiin yleistyksiin: ei ole mitään yksiäänistä ja yksimielistä transyhteisöä, aivan kuten ei ole yhtä ADHD-yhteisöä.

Nelson muotoilee, että “kestämättömintä on normatiivisuuden/transgressiivisuuden kaksinapaisuus ja vaatimus, että kaikki eläisivät vain yhdenlaista elämää” (s. 109).

Toinen linja, josta kirjassa nyt pidän, on Nelsonin inho teeskenneltyä yhteisyyttä kohtaan:

olen aina vierastanut sanaa toveri, samoin kuin haavetta yhteisestä taistelusta. Vallankumouksen kieli on nähdäkseni yhteinen fetissi – missä tapauksessa yksi vastaus edellä esitettyyn voisi olla: Meillä on sama diagnoosi, mutta yhteensopimattomat perversiot. (s. 41)

Ajattelen tätä niin, että voimme kyllä rakentaa yhteistä taistelua, mutta on turha ennalta teeskennellä retorisella ja ideologisella tasolla, että olisimme kaikki automaattisesti samalla asialla. Pikemminkin olemme erilaisia ja erisuuntaisia, kunnes toisin tehdään.

Kolmas nosto tuntuu erityisen herkulliselta. Nelson kertoo ystävänsä, feministiteoreetikko Christina Crosbyn kohtaamasta pedagogisesta kapinasta.

Opiskelijat kyllästyivät Crosbyn poststrukturalistiseen opetukseen, jossa identiteettejä jatkuvasti purettiin ja problematisoitiin. He halusivat “toiminnallisempaa” ja suorempaa feminististä pedagogiikkaa. Niinpä he järjestivät ulosmarssin ja vaihtoehtoisen luentotilanteen, jossa osallistujia pyydettiin kirjoittamaan oma identiteetti lappuun ja kiinnittämään lappu rintapieleensä.

Tämä oli Crosbylle ahdistavaa, ja ironista:

Butlerin lailla hän oli käyttänyt elämänsä identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen ja opettanut muita tekemään samoin, ja tilanne oli hänelle kuin suoraan jostain Helvetin piiristä: hänelle annettiin pahvikortti ja tussikynä ja käskettiin kiteyttämään korttiin homeerinen epiteetti. Lannistuneena hän kirjoitti: “Baben rakastaja.” (Babe oli hänen koiransa, kuriton vaalea labradorinnoutaja.)

(s. 87)

Tapaus kuvaa sukupolvien ja teoreettisten suuntausten välistä ristiriitaa. Opiskelijat vaativat suoraviivaista identiteettipohjaista politiikkaa, kun taas Crosby kuului perinteeseen, joka epäilee kaikkia yksinkertaisia identiteettimääritelmiä.

Vapauttavaksi tarkoitettu identiteettipolitiikka muuttui uudeksi normiksi, jopa pakoksi, joka kääntyi itseään vastaan.

Pidän tätä esimerkkinä pop-intersektionaalisuuden taannoisesta umpikujasta. Identiteettien tuotannon tarkastelun ja niiden vapauttamisen sijaan ihmiset pyrittiin naulaamaan identiteetteihinsä. Heidät käytännössä pakotettiin kaapeista ulos vallan katsottavaksi.

Millään tapaa Argonautteja ei voi palauttaa myöskään vanhaan ymmärrykseen poststrukturalismista, jossa kaikki ymmärrettiin sosiaalisesti konstruoiduksi merkkimömmöksi. Sen osoittaa esimerkiksi tämä hormoneja ja luonnontiedettä ylistävä kohta:

Se että hormonit saavat tulen tunnun tai sormien kosketuksen iholla muuttumaan kiihottavasta oksettavaksi on syvällisempi arvoitus kuin kykenen hahmottamaan ja käsittämään. Psykologian mysteerit kalpenevat sen rinnalla, ihan niin kuin evolutio on minusta hengellisesti äärettömän paljon syvällisempi kuin luomiskertomus.

(s. 125)

Gilles Deleuze: Ero ja toisto

Yritäpä tiivistää 450-sivuinen väitöskirja, 1900-luvun filosofian suurin vastine Kantin Puhtaan järjen kritiikille, jonka Tutkijaliitto julkaisi suomeksi juuri vuoden 2025 lopussa.

Kirjoitin kirjasta 9 000 merkkiä mutta en laita tekstiä tähän, koska se olisi liian raskasta. Toiste tai toisaalla!

Klaus Maunuksela: Epifania

Klausin ensimmäinen romaani Manuaali oli rakenteeltaan niin omalaatuinen, että sitä voi kutsua lähes trollaukseksi. Ymmärrän aivan hyvin, miksi kirja lensi pään yli sekä arvostelijoilta että palkintoraadeilta.

Toinen romaani Prosessi on niin saatanallisen hieno teos, että suomalainen kirjallisuuden järjestelmä osoitti sen kohdalla lähes täydellisen epäonnistumisensa. Maaria Ylikangas sentään kirjoitti Hesariin mainion arvostelun.

Juuri julkaistu kolmas teos Epifania on ylellinen ja kallis hedelmäkori, kuivinta samppanjaa mitä tilausvalikoimasta löytyy. Se ammentaa estetiikkansa ja väripalettinsa Euroopan keskiajalta.

Maunukselan kertoja vertaa lapsenhoidon ja taiteentekemisen päättymättömyyttä ja kiittämättömyyttä mutta myös mielekkyyttä:

Miten jokin voi vaatia jatkuvaa työtä ja huolenpitoa ja silti olla edelleen kesken?
Vasta edessä?

Domestinen, kodin piiriin kuuluva ja yksityinen, poissa talouden ja julkisen elämän alueelta. Myös: domestikoitunut eli kesyyntynyt (kissasta).

”He kutsuvat sitä rakkaudeksi”, vuoden 1974 nuori Silvia Federici kirjoittaa.
”Me kutsumme sitä maksamattomaksi työksi.”

Mutta me kutsumme sitä taiteeksi.

(s. 19)

Sekä:

Turhaa, vierasta työtä, työtä, jota tehdään vain ulkopuolelta tulevista syistä.
Sitten on työtä, jonka sisin tulee näkyviin vain toistossa. Kuin kaikki valmistaminen olisi ainoastaan harjoitusta.

Taide on työtä, jota tehdään mahdollisuuden pitämiseksi avoimena. Lopulta hän tuntee kuitenkin aina huojennusta voidessaan palata toisten luokse mahdottomuuteen.

Turhaa, vierasta työtä. Joskus merkityksen tunnistaa vain väsymyksestä.

Yhä vain työ kieltäytyy valmistumasta, muuttumasta teokseksi. Silti noita kasvoja katsellessa tuntuu kuin niissä näkisi hetkittäin jotain pysyvää.

Täydellisen aavistuksen.

(s. 29)

Runollisenproosainen fragmenttiteos etenee unimaailman, sumun, potentiaalien vaalimisen, kuolevaisuuden, surun, halun ja yhteydenpidon teemojen kautta lopun osioon piiritetystä kaupungista, joka jäi itselleni hiukan hämäräksi. Vaatisi toisen lukukerran, jotta voisin puhua kirjan rakenteesta tarkemmin.

Epäilemättä Epifania kestää monta lukukertaa.

Yukio Mishima: Elämä myytävänä

“Moraali on minulle täysin vieras käsite, enkä siksi rupea arvostelemaan tekemisiänne.”

Japanin Playboyhin 1960-luvulla jatkokertomuksena kirjoitettu pulp-viihderomaani nakuttaa eteenpäin lyhyiden lukujen cliffhanger-koukutuksella. Hanio-niminen mies kokee elämänsä merkityksettömäksi, epäonnistuu itsemurhassaan ja päättää myydä elämänsä. Ostajia ilmaantuu gangstereista vakoojiin ja vampyyriin.

Kerta toisensa jälkeen Hanio päätyy harrastamaan seksiä kauniiden naisten kanssa, selviää kuin vahingossa kuolemanvaarasta ja vaurastuu. Tapahtumien taustalla punoutuu salaliitto, jonka olemassaolo ei tosin ole aivan selvää.

Romaania voi pitää rakenteellisesti misogyynisenä. Elämään kyllästynyt Hanio kuluttaa naisia, jotka kuolevat Hanion jäädessä elämään. Seksi, kuolema ja eksistentialismi siis pyörittävät maailmaa, niin kuin monissa muissakin Mishiman teoksissa.

Kirja on vauhdikas ja reteän viihdyttävä, mutta en ole aivan varma, miksi Sammakko julkaisi ensimmäisenä juuri tämän Mishima-suomennoksen.

Lainaan kaksi otetta. Ensiksi mellakoivaa ajankuvaa kirjan ilmestymisvuodelta 1968, erään isän repliikistä:

Meidän poika on N:n yliopistossa. Siitä saan sentään olla tyytyväinen, ettei hän ole lyöttäytynyt Zengakurenin tai muiden kiihkoilijoiden riveihin, vaikkei poika kyllä silti iltojaan opiskeluun käytä, kunhan kutsuu kavereitaan kylään mahjongia pelaamaan. Olisihan siinä vähemmästäkin kärsivällisyys koetuksella. Vaimoni meni sanomaan, että jos kerran olet päättänyt olla tuollainen patalaiska vetelys, niin sen kuin pistät kypärän päähän ja lähdet kadulle lankunpätkää heiluttelemaan [- -]

(s. 263)

Toiseksi ote kuolemanpelosta, mutta myös kuolemanhalusta, vapautuneen päähenkilön liukumisesta hedonistiseen elämänasenteeseen:

Nyt tuntui joka tapauksessa olevan oiva hetki pitää pientä taukoa elämän myymisestä. Hän voisi hyvin jäädä toistaiseksi näille kulmille kokeilemaan, miltä maistuisi rento luksuselämä: jos omalla painollaan etenevä elämänmeno miellyttäisi, voisi sitä jatkaa vaikka loputtomiin, ja jos taas kuolema alkaisi toistamiseen houkutella, voisi liiketoiminnan käynnistää koska tahansa uudestaan.

Tätä vapautuneempaa mielentilaa ei ollutkaan.

Hän ei voinut käsittää ihmisiä, jotka astelivat avioliiton elinikäiseen ansaan tai paiskivat töitä jollekin yhtiölle toisten pompoteltavina.

Jos tuohet palaisivatkin loppuun, hän voisi vaikeuksiin joutuessaan aina yksinkertaisesti tappaa itsensä.

(s. 164)

Jamaica Kincaid: Lucy

Todella hieno pienoisromaani Yhdysvaltoihin Karibialta au pairiksi lähtevästä Lucysta, joka kirjan kuluessa irrottautuu sekä synnyinperheestään että uudesta isäntäperheestään että uusista ystävistään.

Kincaid näyttää, miten koloniaaliset hierarkiat toimivat, vaikka niitä kantavat ihmiset olisivat luonteeltaan hyväntahtoisia ja ystävällisiä. Palvelijan näkökulma paljastaa myös, kuinka hierarkian ylemmillä portailla elävät ihmiset saattavat aidosti rakastaa maailmaa ja hymyillä kaikelle, koska he ovat tottuneet siihen, että he tietävät mitä saavat ja myös saavat sen, vieläpä niin, että joku muu toimittaa sen heille heidän puolestaan.

Pidän Lucy-hahmon rehellisestä pahantahtoisuudesta ja “kiittämättömyydestä”.

Kincaid käyttää unia ja hajuja erityisen taitavasti.

Nauroin hänelle mutta oikeasti mietin, miten ihmisestä tulee sellainen, että hän pettyy surkeasti, kun sää oikuttelee eikä vastaa hänen toiveitaan. Miten sellaiseksi tullaan?

(s. 25)

Kysymys toistuu kirjassa. Miten tullaan ihmiseksi, joka elää etuoikeuksia todeksi ja valittaa jopa säästä? Koloniaaliset hierarkiat auttavat tulemaan sellaiseksi, mutta miten täsmälleen?

Legacy Russell: Glitchfeminismi

Kyberfeminististä poststrukturalismia dekolonisoivalla intersektionaalisuudella.

Innostuin glitchaamisen käsitteen politisoimisesta, kun luin manifestin englanniksi sen ilmestyessä 2020. Siihen aikaan kaikki puhuivat intersektionaalisuudesta, ja vuonna 2015 julkaistu xenofeministinen manifesti trendasi yhä (outoa, ettei Russell näytä mainitsevan manifestia lähteissään). Glitchfeminismi sanoitti netissä kasvaneiden elämää yhtä ilahduttavasti kuin Aura Siltalan viimevuotinen Kyborgikesä-proosarunoteos.

Russell tekee toimintahäiriötä ja virhettä tarkoittavasta glitchistä poliittisen vastarinnan käsitteellisen työkalun. Glitch on liukumista tai muuta liikettä, joka nyrjäyttää tilanteen raiteiltaan ja saa aikaan virheen. Se “auttaa meitä juhlimaan epäonnistumista tuottavana voimana” (s. 56), mikä tuo mieleen Jack Halberstamin käsitteen queer art of failure (Halberstam löytyy kyllä lähteistä).

Pidän Russellin tavasta ottaa haltuun ja kääntää myönteiseksi käsitteitä, kuten ghostaaminen (”ghostaamme binäärisen ruumiin”, s. 108) ja abstraktio (”jotta voimme purkaa ruumiimme materiaalisuuden, palauttaa sen abstraktiksi ja kohota sen rajoitteiden tuolle puolen, täytyy meidän tehdä tilaa muille todellisuuksille”, s. 71 – virke, jonka loppu tuntuu löysältä mutta joka ilmaisee käsityksen abstraktista myönteisenä määrittämättömyytenä, potentiaalina, josta voi tulla paljon muutakin kuin tietty sukupuolitettu muoto).

Russell pyrkii osoittamaan, että aikaisempi kyberfeminismi on ollut vahvasti valkoista. Jopa internetissä ja teknologiassa ruskeat on vähintään epäsuorasti ollut tapana sulkea ulos.

Suomennosta lukiessa mietin kriittisemmin teoksen sisältämää kuraattoreille tyypillistä taidejargonia, joka välillä näyttäytyy filosofian suunnasta vähän höttöiseltä. Kyse on tietysti manifestista, ja nähdäkseni manifestilla on ensisijaisesti kaksi tehtävää: avata oma puolueellinen näkökulma maailmaan ja innostaa rynnistämään tiettyyn suuntaan.

Näkökulman avaamiseen liittyy omien käsitteiden lanseeraaminen. Esimerkiksi Marx ja Engels kehittivät Kommunistisessa manifestissa näkökulmaansa luokkataistelun käsitteen avulla, ja he innostivat työläisiä liittymään yhteen heitä kahlitsevaa kapitalismia vastaan. Tässä mielessä Glitchfeminismi on onnistunut nimenomaan manifestina. Se lietsoo rynnäköimään binarisoivaa sukupuolijärjestelmää ja valvontakapitalismia vastaan glitchin ja ghostaamisen käsitteillä.

Otan kaksi nostoa. Ensinnäkin internet ja digitaalisuus ovat edelleen “merkittävää rakennusainesta” ruskeille ja queereille ja naisille (s. 184). Siksi on haitallista, ja moralistista, leimata internet huonossa mielessä vieraantuneeksi alueeksi. Tiedättehän: puhelin paha, kasvokkain hyvä, netti kalpea haamugalleria, lihamaailma todellista ruumiillisuutta.

Toiseksi glitchfeminismin taustalla mouruaa poststrukturalismin lisäksi vanha kunnon situanismi. Russell kirjoittaa, että "on remiksattava sisältäkäsin, ohjelmoitava erityisesti näkymätön tai lukukelvoton mielessä”, mikä tuo mieleen situationistien harrastaman detournaamisen, eli haltuun ottamisen ja uudelleen käyttämisen (s. 199-206).

- de la Mettrie, sit. Dahlberg: Tiedonhistoria

Alla otteita päiväkirjojeni siistitystä editiosta. Haluaisin uskaltaa kirjoittaa kuin Anaïs Nin. Tosin Ninin päiväkirjojen sensuroimaton editio alkoi ilmestyä vasta hänen kuoltuaan.

Lue ensimmäinen osa täältä. Tai älä lue. Luitpa tai et, et tee valintaa vapaasti. Jokin sinussa on jo tehnyt sen. On herännyt impulssi, joka on valinnut puolestasi, tiesit sen tai et. Tai sitten impulssi on vasta tulossa. Kummassakaan tapauksessa et tee valintaa vapaasti.

En usko tahdonvapauteen. En usko myöskään välttämättömyyteen.

Toukokuu

Eräänä toukokuun alun iltana seurueemme heitettiin muikkuillallisen jälkeen ulos Kuopion Sampo-ravintolasta. Kävelin hotellini baariin ja istahdin tekotakan ääreen montepulciano-lasilliselle. Huoneeseen noustessani koin mitä suurenmoisinta vapautta.

Aamupäivällä olin puhunut 400 taidelukiolaiselle siitä, mitä internet ja some tekevät identiteetille. Etukäteen olin hermoillut, miten puhua teineille internetistä: en tiedä mitään nykyteinien nettikokemuksista. Onko ylipäänsä älytöntä käyttää koko internet-sanaa?

Raavin kuumeisesti koukkuja, joilla kaapata satojen lukiolaisten mielenkiinto.

Lopulta historialliset tosiasiat riittivät kiinnostuksen ylläpitämiseen, ja useampi oppilas jäi juttelemaan esityksen jälkeen. Taas muistutus siitä, miten ikinä ei pidä aliarvioida yleisöään. Olipa kuuntelijoina lukiolaisia, eläkeläisiä tai tutkijoita, mistä tahansa voi puhua sekä kiinnostavasti että syvällisesti, oli aiheena Kantin tietoteoria tai Ranskan valtiollinen internetille vaihtoehtoinen Minitel-järjestelmä 1980-luvulla.

Kuka pääsee luomaan meistä kuvia, joihin sitten uskomme?

Mikä saa meidät luomaan esityksiä itsestämme erilaisissa äpeissä?

Antavatko tällaiset identiteetit meille voimia vai ahdistusta?

Keihin päädymme vertaamaan itseämme nykynetissä?

Internetin taustalla on kolme kehityslinjaa: 1) Yhdysvaltojen armeijan tutkimusosasto DARPA, 2) amerikkalaiset yliopistot, tutkijat ja opiskelijat, 3) joukko sekalaisia yrityksiä jättifirmoista startupeihin. Internetin rakenteen tuottivat siis sotilaat + tutkijat + yrittäjät. Näkyykö tämä jotenkin nykyisessä netissä?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsittelin esityksessä. Kun kysyin lukiolaisilta, kuinka moni palaisi aikaan ennen älypuhelimia, jos se olisi mahdollista, ylivoimainen enemmistö nosti kätensä.

Taidelukio Lumitista tuli mieleen Oodi. Molemmat ovat vauraamman ajan luksuskommunistisia luomuksia, arkkitehtuurin ja sosiaalisen runsaudensarvi-ajattelun kahdeksansia ihmeitä. Iltapäivällä pääsin katsomaan lukiolaisten tekemän täyspitkän näytelmän. Se oli ihmeellisen ammattitaitoinen ja löi helposti laudalta muutamankin Helsingissä näkemäni ammattitaiteilijoiden esityksen.

Illalla esitelmöin Filosofiakahvilassa marxilaisesta demokratian kritiikistä. Luin esitystä varten uusiksi Marxin klassiset tekstit Juutalaiskysymyksestä, Hegelin oikeusfilosofian arvostelua (johdanto), Saksalainen idealismi (I osa), Luokkataistelut Ranskassa, Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista, Kansalaissota Ranskassa ja Gothan ohjelman arvostelua sekä kasan kommentaareja. Lähdin liikkeelle huomiosta, jonka mukaan Marxin ajattelussa ja toiminnassa ilmenee ensinäkemältä jännite:

1. Marx oli demokratian ankara kritiikko,

2. käytännössä Marx kuitenkin pyrki liittoutumaan demokraattisten liikkeiden kanssa ja esimerkiksi ylisti Pariisin kommuunin itsehallintoa – joten Marx oli ehdottomasti radikaalin demokratian kannalla.

Yksinkertainen pointtini oli, että jännite sulaa, kun huomioidaan, että Marxin demokratiaan kohdistama ankara kritiikki koskee porvarillista eli tietyn yhteiskuntaluokan ylläpitämä muodollista tai tyhjää demokratiaa, kun taas Marxin demokratian ylistys koskee työväenluokan ja ihmisten enemmistön todellista ja käytännöllistä itsehallintoa.

Yritin myös korostaa, kuinka Marxin ajattelu oli tiiviissä yhteydessä poliittisiin konflikteihin ja kehittyi niiden myötä. Toisaalta Marxin harrastama historiantutkimus, yhteiskuntatutkimus, filosofia ja poliittinen journalismi vaikuttivat hänen poliittiseen toimintaansa. Marxia ei kannata liikaa irrottaa historiastaan tai abstrahoida, eikä varsinkaan ottaa abstraktiksi ohjenuoraksi. Marx on joukko työkaluja ja väljä viitekehys.

Vietin Kuopiossa kaksi yötä. Vierailua isännöi filosofi Niko Noponen, hämmentävän terävä ja lukenut hahmo, joka lietsoi minussa taas halua oppia oikein oppineeksi, lukea ja kysyä ja kuunnella suurella ruokahalulla.

Yövyin Lapland Hotelissa, ja sen rabelaismaiseen aamiaiseen pääsi todella käyttämään ruokahaluaan: pöytiin tarjoillut kahvikannut, kaurahelmipuuroa, loputtomasti lakkaa ja kuusenkerkkäjauhetta, leipäjuustoa, savulohta, tyrnismoothieta, skyriä, parsakaalihummusta, ja niin edelleen. Yövyn hotellissa äärimmäisen harvoin, mutta voisin melkein tottua sellaiseen.

Paluujunassa luin Johannes Ekholmin Päähenkilön loppuun. Nopeasti hotkittavaa ihmissuhdeviihdettä, kollaasirealismia, koukuttavia parisuhdekeskusteluja, vaihtelevaa dialogia, hauska trippikuvaus ja konservatiivisia sukupuolirooleja lempeiden auktoriteettien suista. Luin myös Helmi Kekkosen uuden Näin minä sen kirjoitin. Helmin tapa kirjoittaa on kevyt ja vavahduttavan oloahelpottava. Pidin kirjasta suuresti. Kieleni olisi köyhempi ilman Helmiä, ilman Johannesta ja niin montaa muuta.

Kotona ehdin pelata Sekiroa vartin, syödä välipalaa ja leikkiä molempien kissojen kanssa. Sitten lähdin Johanneksen julkkareihin, jossa kaikki kyyläsivät ja skannasivat toistensa kasvoja selvittääkseen, onko toinen puhumisen arvoinen puolituttu, somekasvo tai seurapiirikaunokki. Joku julkkarivieras osoitti lippistäni ja sanoi, että on ollut suunnittelemassa siinä näkyvää logoa.

Päästyäni takaisin rauhaan tein päätöksen: riisun Instagramin puhelimesta – rajoitan uutisten pakkomielteisen löyhkän haistelua – yritän kuunnella avohaavahädän huutoa – kirjoitan turhautumisen voimalla.

Valitin tekoälylle oloani. ChatGPT vastasi:

Tuo kuulostaa siltä kuin olisit elänyt tiiviissä ajassa kokonaisen vuoden sosiaalista ja emotionaalista aineistoa — ja vielä pelannut Sekiroa, joka yksinäänkin käy hermoja raastavasta retkestä.

“Lörpähtänyt olo” on kehosi ja mielesi tapa sanoa: nyt tarvitaan interiööriä eksteriöörin jälkeen.

Pitkin toukokuuta tarkistin sääennusteen jatkuvasti ikään kuin se voisi lunastaa, vapauttaa ja armahtaa minut. Pieni lämpö parvekkeella Olga Paloa ja Osamu Dazaita lukiessa todisti, että alkava kesä todellakin on armo.

Opin rakastamaan sitä, miten deadline pakottaa minut lukemaan ja kirjoittamaan. Talvella olin kauhuissani, miten selviän kaikesta. Deadline sai selviämään. Kannattaa opetella rakastamaan deadlinea.

Otin talteen Mika Pekkolan sitaatin Kirjailija-lehdestä:

Ajattelemme usein, että terve mieli on hallittu mieli ja epäterve mieli hallitsematon mieli, mikä tuntuukin pitävän paikkansa esimerkiksi psykoosin ja skitsofrenian kaltaisten mielenterveysongelmien kohdalla. Monet mielenterveysongelmat näyttäisivät kuitenkin olevan yhteydessä liialliseen hallintaan: Ahdistuksen, masennuksen, pakko-oireisten häiriöiden ja traumaperäisen stressihäiriön taustalta löytyy monesti jäykistyneitä ajattelu- ja toimintamalleja, jotka vangitsevat ihmisen sisäänpäin kääntyneiden murheiden kehiin.

Kävin avaamassa Kuvataideakatemian kevään taidenäyttelyn. Avajaispuheessa kysyin, millainen mahdollisuus ja välttämättömyys tuho on taiteelle. Olin vaikuttunut opiskelijoiden kyvystä kaapata giganttinen tila ja kääntää huomio Gazan suuntaan.

Kevään ajan kävin itsekin Gaza-mielenosoituksissa ja myös Suomen äärioikeistohallituksen hyvin haitallista ja surullista politiikkaa vastustavissa mielenosoituksissa. Laitoin muistiin, että esimerkiksi Epäluottamuslause-demossa meni reilu neljä tuntia, ja juttelin siellä yhteensä kymmenen tutun kanssa. Poliittista liikuntaa ja sosiaalisuutta!

Mitä on teksti? Mitä on näiden sanojen muodostuminen näppäimillä aiheutetuista standardisoiduista kirjaimista? Sitä sain taas ihmetellä, kun kirjoittaminen ei alkanut rullata kaiken esiintymisen ja sosialisoinnin jälkeen. Sitten kesän aurinkovihreys blastasi silmät niin auki että yrityskin uudelleennukahtaa olisi ollut toivoton.

Pidin Iines-kissaa pitkään pihalla väijymässä lintuja. Se sai siitä niin paljon energiaa, että sisällä se vielä syöksyili sohvalla ja juoksi pöydillä pitkään.

Imin sisääni kaikilla sieraimilla Charlie Kauffmanin upeaa luentoa käsikirjoittamisesta:

What can be done? Say who you are, really say it in your life and in your work. Tell someone out there who is lost, someone not yet born, someone who won’t be born for 500 years. Your writing will be a record of your time. It can’t help but be that. But more importantly, if you’re honest about who you are, you’ll help that person be less lonely in their world because that person will recognise him or herself in you and that will give them hope.

---

Letting the unconscious take over brings in freedom and surprise and removes judgement. At every single moment, every single person wants something. Often many things, often conflicting things. Understand this about your characters and yourself.

---

With a screenplay you’re creating a world; consider everything, every character, every room, every juxtaposition, every increment of time as an embodiment of that world. Look at all of this through that filter and make sure it is all consistent. As in a painting, every element is part of one whole composition, just as there is nothing separate in the actual world there should be nothing separate in the world you create.

---

It’s very important that what you do is specific to the medium in which you’re doing it. And that you utilise what’s specific about that medium to do the work.

Koska oli vapaata töistä, päätin pitää lomaa. Miten siinä kävi, selviää päiväkirjasta:

Tuntuu täysin kyvyttömältä. Lukeminen on ultrahidasta, en ole kirjoittanut päiviin mitään [- -]. Internet piinaa, Gazassa kuolee tuhansia vauvoja, fossiiliteollisuus keulii voitoillaan ja uusilla sijoituksilla jotka kylvävät tuhoa sadan vuoden ajan, Orpon hallitus on pommittanut suomalaisen työväenliikkeen rippeet sairaalaan. En pääse edes Sekiron loppubossia läpi ng+1.

“Loma:” paineet, jotka ovat pitäneet minut kasassa, jättävät minua lösähtämään, eikä ilma edes ole lämmennyt, eivätkä vedet, eivätkä metsät. On niin tyhjänpäiväisen välikausimaista. Farkut ratkesivat juuri haaroista.

Voisin paremmin jos palaisin työstämään jotakin kirjakäsikirjoitusta. Mutta sitten taas en olisi “lomalla”.

Kun olen lomalla, luen Malmin ja Cartonin Overshootia ja ahdistun ja suutun.

Kun olen lomalla, luen Gaza-uutisia, poliitikkojen jossittelua ja toimittajien käsienvääntelyä.

Tapasin Harry Salmenniemen, joka tapansa mukaan paransi kaiken kertomalla minulle kolme ohjetta:

1. Asiat tehdään nopeasti, ei tässä ole viikkokausia aikaa.

2. Älä koskaan tee mitään, jos ei huvita.

3. Jos väsyttää, mene nukkumaan: kaiken ytimessä on ylilepääminen.

Junassa vanhempi mies kertoi toiselle kauhutarinaa. Mies oli ostanut Saksan-matkalla pullon giniä. Kun hän alkoi juoda sitä, osoittautui, pullo oli alkoholitonta giniä.

Jukulööti mitä sulle kävi, miehen kaveri kysyi.

Joo mä pystyin sitten myöhemmin juomaan sitä, kun maustoin kossulla, mies sanoi.

Otin muistiin Redditistä keskusteluja:

ihmisten kohtaamiset ja etenkin spontaanit kohtaamiset vähenevät huomattavasti. Itse olen havainnut miten kasvavissa määrin porukan kanssa täytyy sopia aivan kaikki etukäteen, jotta ajanvietto mahtuu kalenteriin. Ei mikään ihme ettei pariutuminen onnistu, kun kansa ei tee mitään ilman jäätävää sopimista.

Mutta niin tai näin, suurempi ongelma on vankilamainen elämäntyyli. Kasvavissa määrin ihmiset elävät institutionalisoitunutta elämää, jossa eletään neljän seinän sisällä kotona ja konttorissa. Tämä tapahtuu vahvaa kalenteria noudattaen, jonka jälkeen samat rituaalit toistuvat päivä toisensa jälkeen. Joissain olosuhteissa tuota kutsuttaisiin vankilaksi. Nimittäin vaikka vartijat puuttuvat, niin elämä ei ole kovin paljoa omissa käsissä.

Vankeudessa eläimet eivät tykkää lisääntyä, ja ihminen on kuitenkin eläin, joka ei sekään nautia vankeudessa lisääntymisestä. Tiedä sitten miten hyvin ihmiskunnan psyyke kestää vapaaehtoista vankilaelämää.

Kova työ tappaa tekijänsä.

Niin kuin Cory Doctorow sen tiivisti tämän referaatin mukaan: “All companies want to maximize profits and the equation to do so is simple: charge as much as you can, pay suppliers and workers as little as you can, and spend the smallest amount possible on quality and safety.”

Kesäkuu

Avasin Redditin. Siellä oli postaus mieheltä, joka oli yrittänyt pelastaa villin kissanpennun, mutta pentu kuoli. Suljin Redditin. Itketti.

Halusin joko mökille mahdollisimman kauas tai sitten lähelle rauhallisten ihmisten pariin.

Erkka Filanderin Siemenholvi ilmestyi. Miten riittää luottamus ja usko johonkin niin isoon ja pitkäaikaiseen?

Erkan ison kirjan suuria julkkareita vietettiin Post Barissa ja jatkoja yöllä Sir Oliverissa. Kävin pitkiä humalaisia keskusteluja erään omaperäisen filosofin ja erään ihanan runoilijan kanssa. Runoilija hihkui, että onpas harvinaisen hyvä pöytäkeskustelu, ja niin olikin, ja illan keskustelut olivat parhaimpien joukossa koko vuonna, myös alkuillan virallinen keskusteluohjelma Siemenholvista.

Kissojen kanssa oli kaunista, läheistä ja ihanaa. Iines nukkui ylösalaisin vieressäni tassu kädessäni kehräten, kun katsoin Mission: Impossible nelosen. Mission Impossiblet olivat keväällä ja kesällä hyvää rentoutumisviihdettä. Pidän Tom Cruisesta, hän on näyttelijänä, siis elokuvien sisällä, melko epätoksinen Hollywood-kärkimieheksi (muusta elämästä en mene sanomaan).

Vienon kanssa kävelin ennätyslenkin merenrantakallioilla. Kissa ei olisi halunnut millään lähteä lähestyvän saderintaman tieltä. Kotona se lepäsi puoli tuntia ja aloitti sitten tuntikausia kestävän ulinan ja lobbauksen päästäkseen takaisin ulos. Kesät ovat mahdottomia.

Puut ja pensaat ja ruohot rönsyilivät niin paisuneina, että näyttivät mutanteilta. Suomen kesä on elinvoiman raakaa tuhlausta.

Sain pelkkiä hylkyjä apurahahauista ja aloitin heti päiväkirjassa itsesäälin. Muuten hassuttelin kirjoittamalla päiväkirjaa eri tyyleillä. Tässä esimerkki tutkimusraportti-tyylistä:

Kuin armosta Suomen alueella asuville ihmisille myönnettiin sateiden ja tihkusateiden välissä yksi aurinkoinen ja lähes tuuleton päivä, jolloin lämpötila kohosi jopa 20 asteeseen. Sellaisena päivänä jokaisen velvollisuus on murskata päivästä hyöty irti kuin valkosipulinpuristimella.

Kohde täytti velvollisuuden. Hän joi mojitoa rantakahvilassa puolisonsa vieressä samalla kun harrasti small talkia naapuripöydän ahdistuneen kehitysvammaisen kanssa. Hän luki Reetta Aallon esikoisromaanin loppuun aurinkoisella parvekkeella kahden nukkuvan kissan välissä ja aloitti Natasha Brownin toisen romaanin. Hän ja hänen puolisonsa valmistivat kesäisen aterian varhaisperunoista, kreikkalaisesta salaatista ja jogurttikastikkeesta, lämminsavulohesta, vegaanisista frankfurtereista ja paesano-leivästä.

Ruoan jälkeen he ruokkivat kissat ja menivät Olavi Uusivirran uuden Lippa-ravintolan terassille juomaan cavaa. Terassi oli täynnä maksukykyisiä keski-ikäisiä, jotka näyttivät karanneen Emilia Sjöholmin kirjoista. Ihmiset erittivät nirppanokkaista ilmaa vaikka saattoivat yrittää olla erittämättä sitä.

Hän ja puoliso istuivat rannalla eivätkä saaneet silmiään irti ilta-auringossa hohtavan Kruunusillan monumentalismista ja sillantakaisten uusien kerrostalojen havainnekuvamaisesta, jo retroksi muuttuneesta tulevaisuudellisuudesta. He kävelivät rantaa pitkin piknik-porukoiden ja Sompasaunan alastomien hippien ohi [- -].

Tässä esimerkki kirje tulevaisuuteen -tyylistä:

En usko että tältä kiintolevyltä tai pilvipalvelimelta löydetään päiväkirjatiedostojani, kun minulle aikanaan käy jotakin. Vaikka tiedostot löydettäisiin vastoin todennäköisyyttä, en usko että kukaan päätyy tämän päivän tekstiin. Mutta siltä varalta että näin käy, haluan jättää muistiinpanon: tänään, juhannuspäivänä, kirkkaanpunaiset ja pinkeät luomumansikat maistuivat erityisiltä duch baby -pannukakun päällä vaahteransiirapin ja kermavaahdon kanssa.

Ilmoitan myös, että koska olemme ostaneet Lidlistä halpaa ja ohutta vessapaperia, se repesi ja rylläytyi kovaksi palloksi persvakooni, kun kuivasin itseäni aamulla käsisuihkun jäljiltä.

Ilmoitan, että suurimman osan ajasta pystyn välttämään ilmasto- ja luontokatoahdistuksen, koska koen tuhon mittakaavan niin planetaariseksi, kun taas itse pystyn toimimaan vain mikroskooppisella tasolla. Tiedostan täysin, että elämme polttouunissa ja ruokimme sitä kaikella, mikä ylläpitää paitsi omia elintoimintojamme ja yhteiskuntiamme niin myös kaikkea elävää, monimutkaista ja kaunista tällä planeetalla. Mutta ehkä myös tuhoutunut elonkeho on kaunis, jollekin. [- -]

Ilmoitan, että toisin kuin viime kesät, tämä kesä on ollut julman kylmä ja sateinen. En tiedä tulevista kesistä, mutta luulen, että sieltä katsoen tämän kesän asukit ovat olleet onnekkaita.

Israel ja Iran kävivät kesällä sotaa 1700 kilometrin päässä toisistaan. Israel pommitti Iranin sotilaskohteita ja infrastruktuuria laukaisemalla hävittäjistään vanhanaikaisia pommeja, joihin oli kiinnitettyjä älykkäitä ohjausjärjestelmiä. Iran vastasi ampumalla ballistisia ohjuksia ulkoavaruuden kautta. Israel ampui näitä ohjuksia alas torjuntaohjuksilla, joista osa niinikään kiipesi ulos ilmakehästä.

Sodankäynti näinä vuosina tarkoittaa drooneja, moninkertaisella äänennopeudella lentäviä ohjuksia, avaruudesta iskeviä räjähteitä, taivaalta pudottautuvia erikoisjoukkoja ja ennen kaikkea valtioterrorismia.

Minulla on yleinen ongelma rakenteen ylläpitämisen ja jatkuvuuden kanssa. Se näkyy tässäkin vuosikatsauksessa. Kyllästyn usein niin nopeasti, etten jaksa ratkaista yhtälöä loppuun asti, suunnitella kokonaisen romaanin rakennetta, ylläpitää sarjoja tai muunkaanlaista konsistenssia. Johdonmukaisuus tuntuu niin tylsältä pakkopullalta. Tuntuu, että tämä koskettaa monia aloja elämässäni: kaunokirjallisuuden kirjoittamista, päivärutiineja, eri tiedonaloja joita yritän opiskella, ystävyyssuhteiden ylläpitämistä... Ongelma ei kuitenkaan kosketa kaikkea. Olen esimerkiksi hyvin pitkässä ja konsistentissa parisuhteessa, ja toinen ylläpitämistäni podcasteista on pyörinyt johdonmukaisesti kahdeksan vuotta. Haluaisin kuitenkin lisää “rakennekyvykkyyttä” elämääni. Miten toimia sen suhteen?

[Tekoäly:] Kuvauksesi kertoo todennäköisesti siitä, että motivaatiosi on syvästi kytköksissä uutuuteen, intensiteettiin ja muutokseen. Samalla on kuitenkin selvästi aloja elämässäsi, joilla kykenet ylläpitämään johdonmukaisuutta pitkään (esim. parisuhde ja toinen podcasteistasi). Tämä viittaa siihen, että ongelma ei ole rakenteen ylläpidossa sinänsä, vaan siinä, miten valikoit kohteet, joihin panostat.

Mikä ero on pitkäjänteisillä ja lyhytjänteisillä projekteillasi?

Parisuhteesi ja pitkäikäinen podcastisi tuottavat todennäköisesti riittävästi vaihtelua ja palkitsevuutta siinä muodossa, että ne vastaavat psykologiseen tarpeeseesi jatkuvasta mielekkyyden uusintamisesta. Toisin sanoen, ne eivät tunnu rakenteilta, vaan jatkuvalta uudistumiselta saman aiheen tai suhteen puitteissa.

Miksi useimmat projektit kyllästyttävät?

Muut alat (romaanirakenne, rutiinit, opinnot, ystävyyssuhteiden ylläpito) saattavat tuntua tylsiltä, koska niistä katoaa nopeasti jännitys tai palkitsevuuden tunne. Luova mieli kaipaa uusia haasteita ja muuttuvia konteksteja.

Käytännöllisiä strategioita

1. Modulaarisuus ja episodisuus. Pyri jakamaan projektisi selvästi itsenäisiin pieniin kokonaisuuksiin. Sen sijaan, että sitoudut pitkään monoliittiseen rakenteeseen, luo sarja pieniä, nopeasti palkitsevia moduuleita.

Esimerkki: Kaunokirjallisessa teoksessa voisi hyödyntää fragmentaarisuutta, kuten Sarah Manguson tai Maggie Nelsonin kirjoissa, joissa jokainen kappale on itsessään oma, viimeistelty kokonaisuutensa, vaikka yhdessä ne muodostavat laajemman rakenteen.

2. Vaihtuva mutta selkeä rakenne. Muodosta arkeen ja opiskeluun rakenteita, joissa jokaisella viikolla on eri teema tai näkökulma.

Esimerkki: Päiväkirjan kirjoittaminen joka päivä eri tyylillä on jo kokeilemasi metodi, jota voit soveltaa muihinkin asioihin. Yhdellä viikolla opiskelet jotain aihetta historian kautta, toisella viikolla filosofisesti, kolmannella viikolla kritiikin näkökulmasta, jne.

3. “Low friction” -rakenteet. Valitse rakenteita, jotka eivät edellytä suurta ylläpitotaakkaa. Esimerkiksi podcastisi, joka on kestänyt pitkään, perustuu ehkä rutiiniin, joka ei tunnu raskaalta vaan pikemminkin miellyttävältä ja luonnolliselta.

Esimerkki: Sosiaalisissa suhteissa rakenne voisi olla esimerkiksi kuukausittainen keskustelukerho, jossa aihe vaihtuu joka kerta. Ystävyyssuhteisiin ei silloin muodostu tylsää toistoa, vaan joka tapaamisella on mielekäs uusi kulma.

Filosofisia ja psykologisia näkökulmia

4. ”Negatiivisen kyvykkyyden” (negative capability) harjoittaminen. John Keats puhui “negatiivisesta kyvykkyydestä” eli kyvystä sietää epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta. Ehkä kyllästymisesi kumpuaa myös siitä, ettet siedä rakenteiden hidasta muotoutumista tai niiden keskeneräistä luonnetta.

Harjoita tätä negatiivista kyvykkyyttä: Yritä nähdä rakenteen epäselvyys tai keskeneräisyys kiehtovana, ei ahdistavana tai tylsänä.

5. Dynaaminen vakaus (dynamic stability). Filosofi Deleuze puhui jatkuvasta tulemisen prosessista. Sen sijaan, että näkisit rakenteen staattisena, voit ajatella sitä jatkuvana luovana prosessina, jossa rakenne uusiutuu koko ajan.

Tämä voisi tarkoittaa esim. sitä, että romaanisi rakennetta ei tarvitsekaan lyödä lukkoon liian varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan luo pelkkiä tukipisteitä (esim. avainkohtauksia tai käsitteellisiä solmuja) joiden välille rakenne syntyy spontaanisti kirjoitusprosessissa.

6. Mielekkyys ohjenuorana. Kierkegaardin eksistentiaalinen ajatus siitä, että mielekkyys syntyy sitoutumisesta, voisi auttaa sinua. Johdonmukaisuuden ei tarvitse olla mekaanista toistoa, vaan jatkuvaa syventymistä samaan aiheeseen eri kulmista.

Kokeile sitoutua johonkin aiheeseen tai toimintoon tietoisesti ja anna itsellesi lupa löytää uusia kulmia ja perspektiivejä jatkuvasti, jolloin rakenteellinen pitkäjänteisyys ei tukahduta vaan vapauttaa luovuuttasi.

Konkreettiset askeleet eteenpäin

Kirjoittamisessa: Luo tekstillesi selkeä mutta joustava kartta (esim. vain 5-10 solmukohtaa) ja anna rakenteen elää orgaanisesti niiden välillä.

Opiskelussa: Luo lyhyitä, teemoitettuja opiskelujaksoja. Vaihda aihetta, näkökulmaa tai metodia viikoittain.

Ystävyydessä: Luo erilaisia ”rituaaleja” (kuukausitapaamiset, kävelyt tms.), joihin liittyy vaihtuvia keskustelun aiheita tai aktiviteetteja.

Päivittäisissä rutiineissa: Salli vaihtelu ja pienet improvisaatiot osana päivittäistä rutiinia, säilyttäen samalla selkeät, joustavat kiintopisteet (esim. aina tietty kellonaika lukemiselle tai kirjoittamiselle, mutta sisältö ja muoto muuttuvat).

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei rakenteen ylläpitäminen tarkoita monotonista toistoa, vaan ennemmin kykyä navigoida merkityksellisesti vaihtuvien elementtien välisessä jännitteessä. Juuri tämä taito tekee elämän rikkaaksi ja aidosti kiinnostavaksi.

Oli vaikea pysyä pysyä tiellä tai edes paperilla, kun Trump iski Iraniin ohjuksilla ja paksuilla pommeilla ja olohuoneessa puolisoni ice americanon jäät kilisivät kristallia vasten.

Kolme yötä aikaisemmin Iines herätti minut taputtamalla hellästi rannettani kynnet esillä. Ele oli niin inhimillinen ja concerning, että pomppasin heti hereille. Nyt pomppasin hereille, kun puolisoni tuli sänkyyn ja sanoi, että uutiset masentaa. Mitäs, kysyin. Sä et nähnyt yöllä, puolisoni sanoi. Hän kertoi, että Trump hyökkäsi Iraniin mutta säteilyarvot eivät ole kohonneet ydinlaitosten alueilla.

Iines yski ja aivasteli pitkiä, tuskallisen näköisiä sarjoja. Yhden kohtauksen jälkeen sen ääni oli kadoksissa, ja se meni ensin keittiön pöydän alle ja sitten eläinlääkärikuljetuslaatikkoon, joka on kovempi ja suojaisampi kuin ulkoilulaatikko. Joskus toivoisin, että minutkin laitettaisiin laatikkoon ja kärrättäisiin jonnekin huollettavaksi ja kärrättäisiin takaisin kotiin, ja sitten minut ruokittaisiin ja minua paijattaisiin.

Sanoissa oli romuluista kyhmyä. Kuin niillä olisi ollut kylmä. Kuin niistä kasvaisi kääpiä.

Hämärä alkoi laskeutua planetaan tälle puoliskolle, kesäpäivänseisaus ohitettiin. Varjot humisivat.

Peilin näkökulman päivä: Yöllä hän kompuroi edestäni pöntölle ja varoi raksauttamasta oven mekanismia. Pestessään käsiä hän työnsi kasvonsa lähes kiinni minuun ja tuijotti silmäpussejaan. Seuraavan kerran hänen verisuoninen ihonsa kelmeili edessäni aamupäivällä. Hän käänsi toistuvasti silmiään kohti yläreunassani sädehtivää valoa. Turvonnut yläluomi painoi oikeaa silmämunaa. Hän tarkasteli punottavaa valkuaista, ja kun hän huomasi pitkien ripsiensä sirouden, hänen leukansa kohosi. Läpi alkuiltapäivän hän vuorotellen huuhteli silmäänsä ja kasteli pyyhettä, jonka toi takaisin kuivumaan alle vartin päästä. Hänen huolella laittamansa päivävoide imeytyi nopeasti.

Silmäpussiraskaus,
sokaisevan valon heijastuminen oven alta,
muhkuraisen tyynyn riipiminen,
aamuliikkeet ohuen maton päällä,
likapyykin mytty hoitohuoneen lattialla,
suihkun kylmän veden pakkopiristys,
rahka ja kananmuna,
kenialaisten espressopapujen uuttaminen termariin,
ylämäki valkoisessa valossa,
vihreä bussi kaksi minuuttia myöhässä,
kiukku asemalla patonkijonossa,
jäämatcha junan yläkerrassa,
käytäväpaikka täydessä vaunussa,
yritys nokosiin,
epäonnistuminen,
kenialainen americano,
aforismin teoria loppuun,
tofuskagen,
silkkityttösilitys,
pöpeliköstä laatikkomaisemiin,
pulleudet,
jähmeä ulosvirtaus,
suurkaupungilta haiseva laituri,
metallimainokset,
kotikauneus,
kissahelpotus,
nopea perunapestognocchi,
lukulaite-ilta,
Perfection,
hämäräonni.

Päiväkirjojen kierteinen syklisyys: aamusta iltaan, heräämisestä yöpuuhun, ravinnosta muuhun ruumiin ylläpitoon, mielialojen meteorologia.

Kirjoittamisen halu: Löytää tuntuma. Saada suora letku todellisuuden syntymisen reunaan.

Puut heiluivat puuskatuulessa.

Julkaisin ensimmäisen Substack-kirjoitukseni. Pyöräilin puolisoni kanssa Vanhankaupunginlahden ympäri. Söimme kosken rannalla syyrialaisen ruokakojun lättyä ja rullaa, jälkiruoaksi gelato-auton kuplavohvelia ja affogatoa. Palasimme uusia suoria pyöräkatuja. Makasimme kesäauringon lehtisäteilyssä parvekkeen sohvalla ja pussailimme.

Heinäkuu

Olin onnellinen! Ja rauhassa parvekkeen miedossa lämmössä. Pieni sumeus auttaa nauttimaan.

Iloitsin syvästi puolisostani, kesästä, yhteisistä pyöräilyistä, torikahveista, vadelmajääteestä, Merihaan uudesta pyöräilysillasta, punaisista poskista, 8-prosenttisesta markettivalkoviinistä, kimchistä ja ramenista ja chilihillosta ja tonnikalapastasta ja vebab-tortilloista, mustien reisisukkien ja mustien pikkuhousujen välisestä kaistaleesta joka paljastuu kun nostaa mekon helmaa, valtavasta jäätelöannoksesta jossa on lakritsijäätelöä, pistaasijäätelöä ja ruskistettu voi + pinjansiemenjäätelöä sekä vaahtokarkkia kermavaahtoa strösseliä kinuskikastiketta ja vohvelikeksiä, kissoista parvekkeen viidakkoterassilla, Patricia Lockwoodista ja Leena Rantasesta, saunasta ja sohvasta, puiden suojasta, kirjastosta, Insta-seuraajien kommenteista, Substack-tilaajista, podcast-kuuntelijoista, kustantajastani, verkkaisesta mutta silti etenevästä juoksutahdista, ulkoiluista Vienon ja Iineksen kanssa, kaikista pyörän, vuokra-auton ja heinäkuun luomista potentiaaleista. Asiat tuntuivat, myös Perecin Asiat, jonka luin yhtenä päivänä Flying Dutchissa ja Oodin ylimmässä kerroksessa.

Italo Calvinosta, Wikipedia:

During the eighteen months it took to complete I giovani del Po (Youth in Turin), he made an important self-discovery: “I began doing what came most naturally to me – that is, following the memory of the things I had loved best since boyhood. Instead of making myself write the book I ought to write, the novel that was expected of me, I conjured up the book I myself would have liked to read, the sort by an unknown writer, from another age and another country, discovered in an attic.”

Junassa istuin vanhan japanilaisen naisen vieressä. Naisella oli paperiselta näyttävä hellehattu ja ohuet mustat hansikkaat. Kun nainen jäi pois Tampereella, hän kumarsi minulle ja sanoi thank you for everything.

Räpelsin romaania koko junamatkan, paitsi välillä luin pari lukua Kornbluhin Immediacyä. Ravintolavaunussa ihailin, miten monet asiakkaat puhuivat leppoisan maalaismyyjän kanssa niin luontevasti ja ihmettelin, miten he keksivät niin helpon automaattisesti sanottavaa tälle. Vaunu perällä istui yksinäinen mies pitkään hiljaa kaljatuopin kanssa. Lopulta mies kysyi, milloin hän saisi lihapullansa. Myyjät päivittelivät, miten olivat mokanneet tilauksen, ja alkoivat kilpailla siitä, kumpi saisi viedä lihapullat ja pyytää mieheltä anteeksi.

Monet ihmiset elävät kai automaatilla, niin sanotaan, mutta minun ongelmani on se, että elän manuaaliohjauksella.

Pitäisi kirjoittaa maksimissaan paragraafi päivässä, tai ehkä virke.

Valvoin aamuyöllä. Noustuani kävin uimassa. Veteen tuli ukko. Kun ukko kipusi pois vedestä, rannalle tuli vastaan toinen ukko. Ukot tervehtivät toisiaan ja puhuivat kädet lanteillaan:

– Tällaisilla asteilla tulee sinilevää.

– Kyllä se on väistämätöntä.

Päivä oli hyvä ja kuuma, kun luin Byung-Chul Hanin toiseksi uusinta kirjaa aurinkotuolissa. Olin iloinen koko päivän, ilta-aurinko paistoi, kello tuli kymmenen ja ulkona oli vieläkin 24 astetta. Kuumuus hidastaa, tekee minusta epäorganisoidun, elimettömämmän ruumiin, ja opettelin nauttimaan siitäkin. Olin rentoraato.

Hikeä, köynnöksiä, ruohoa, ampiaisia, se teinikesä kun kirjoitin että piti vaihtaa lakanat kun ne olivat niin täynnä - -

[Loput heinäkuusta ja elokuu löytyvät täältä]

(jatkuu…)

Tyylikkäintä olisi olla kertomatta tekemisistään, luottaa, että muut kertovat, tai luopua kokonaan internetissä toimivan minän jatkuvuudesta.

En ole sillä tavalla tyylikäs.

Pidin kirjaa vuodesta 2025. Julkaisen otteita, koska olen nauttinut muiden vuosikatsauksista silloinkin, kun ne ovat sisältäneet lähinnä valitusta ja itseironiaa.

Tammikuu

Muutimme joulukuussa, koska saimme isomman asunnon kalliimmalla.

Muistikuvissani olin hirveän onnellinen, vaikka ulkona höyrysi musta pääkallotalvi. Asunnon työhuoneessa oli aina hiljaisen lämmintä ja sen nurkassa korkea kissapuu, jossa Vieno piti minulle seuraa, ellei se kehrännyt jalkojen juuressa tai hyrissyt samassa nojatuolissa leipomassa kylpytakkiani. Pehmeä vihreä matto, vaatekaapit, kaksi lisätuolia, sähkötyöpöytä ja tunne etäisyydestä.

Päiväkirjassani lukee kuitenkin:

Viikko on ollut hirveä. Sisäisesti. Ulkoisesti olen lähettänyt Keskeytysten arkiston käsikirjoituksen taittoon, valmistellut MMV:n käsikirjoituksen ja huomisen esiintymisen pointit, käynyt Yujien avajaisissa häpeämässä kyvyttömyyttäni verkostoitumiseen ja smalltalkiin, juossut pienen rantalenkin, valmistanut pizzaa ja puttanescaa, purkanut allaskaappia ja irrottanut ja puhdistanut hajulukon ja koonnut kaapin takaisin ja vaihtanut suihkun letkun ja puhdistanut lattiakaivon ja asentanut hiussiepparin, nauhoittanut jakson MMV:tä, tavannut vauvan kahdesti ja Veikan myös [- -].

Sisäisesti on tuntunut siltä, että aivoni on asennettu kallon sisään väärin. Glitchejä, sumentumista, suomaista vetisyyttä kaiken päällä, synkeää vetäytymishalua, ihmisvihamielisyyttä, loputonta uupumusta ja kaamoksellista katkeroitumista jokaisesta uutisesta ja somepostauksesta.

Muisti sirottelee kultahileitä päivien intensiteetin ylle. Ajan synkimmät kuilut korostuvat päiväkirjoissa, koska allapäin tarvitsen kirjoittamisen terapeuttista rituaalia.

Oli tammikuussa parempia päiviä, niin kuin se, jolloin minun piti ohittaa pitkä jono päästäkseni esiintymään Korjaamon Vintille Käänne-festareilla. Viiksekäs henkilökuntalainen tuli kertomaan jälkeenpäin, että Mikä meitä vaivaan -mies-livepodcastin aikana jono oli yli 200-metrinen ja tulijoita olisi ollut vielä 350. Miehet kiinnostavat, mutta miehistä uskaltavat puhua eniten testolle haisevat manfluensserit ja konservatiivit. Vasemmalla on aiemmin oltu hiukan peloissaan aiheen suhteen, ikään kuin jokaisen miehiä koskevan puheenvuoron pitäisi alkaa vihaisella kritiikkirimpsulla (muistatteko ajan, jolloin piti “tunnustaa etuoikeutensa”).

Esiintyminen tuntuu nykyään helpolta. Livepodcastin tekeminen on silti mutkikkaampaa kuin tavallisen jakson nauhoittaminen, tai esiintyminen ilman podcast-kehystä. MMV perustuu osin huumoriin – se on oikeastaan koomisinta ja “typerintä” tekemisistäni – ja Käänteessä kummankaan meistä vitsit eivät aluksi herättäneet minkäänlaista reaktiota.

Ehkä emme ottaneet riittävästi kontaktia. Ehkä yleisössä oli ihmisiä, jotka eivät olleet kuunnelleet podcastia. Ehkä miesasia oli tulenarka, eikä sille ollut itsestäänselvää nauraa. Puhuimme setin läpi oletettua nopeammin, joten loppuun mahtui vielä yleisökysymys. En kiinnittänyt huomiota siihen, mitä Veikka vastasi, joten vastasin hänen jälkeensä jotakin sukupuolittamisen ja rodullistamisen samankaltaisista mekanismeista. Veikka keskeytti minut sanoen, että pöllit mun vastauksen. Tälle yleisö nauroi.

Käänteen jälkeen laitoin viestiä vanhalle aktivistikaverille:

viime vuosina musta on tuntunut siltä, että suomessa on “tilausta” suurin piirtein kaikelle. jos on tutkijaliiton hyperteoreettiset julkkarit, sinne tulee 60 ihmistä. jos tekee filosofista podcastia kantista, sitä kuuntelee 2000 ihmistä. jos järjestää vasemmistofestarit, ne on ihan tukossa. “yleisöstä” tai “kulutuksesta” tai kiinnostuksesta jne. ei ole pulaa. mutta on iso pula organisaattoreista ja tuottajista ja ihmisistä jotka jaksais sitoutua ja laittaa itseään likoon

Asiaa tuli mietittyä tarkemmin myös MMV:n varsinaisessa järjestämisjaksossa.

Trumpin toinen kausi alkoi. Venäjän lihamylly jatkoi Ukrainan jauhamista, Israel jatkoi kansanmurhaansa Palestiinassa. Minä pyöritin uutismyllyä naamani edessä kaksin käsin ja kaksin silmin joka päivä mahtamatta millekään mitään, Suomen hallituksen hirvittäville tuhotoimille, Gazan raunioille tai amerikkalaisten oligarkkien siirroille. Rullasin uutisten ja podcastien lisäksi Instaa ja Threadsia ja Blueskyta aamuin illoin, ikään kuin kauhuista ja toisten ihmisten reaktioista lukeminen muuttaisi niitä.

Kävin lounaalla lukiossa opettavan kaverini kanssa. Kertomukset kauhuista jatkuivat. Kaksi oppilasta oli kertonut kaverilleni tulleensa raiskatuiksi, ja muutenkin oppilaat jakavat elämiensä raskaita tapahtumia enemmän. Pojat ovat äärioikeistolaistuneet rajusti, kaverini sanoi, tytöt ovat avoimemmin vasemmistolaisia.

Vasemmistoon, erityisesti internet-vasemmistoon, liittyen mietin jälleen kerran politiikan libidinaalista ongelmaa. Yritin muotoilla sen eräässä ryhmächatti-viestissäni näin:

tuntuuko teistä koskaan, että “vasemmistosta” puuttuu nykyään kunnianhimoisuutta ihan elämän, tekemisen, luomisen ja oikeastaan kaiken suhteen. en nyt puhu ensisijaisesti virallisesta politiikasta, vaan tarkoitan sitä, että ajattelun kehittämisen sijaan puhutaan siitä, kuinka “akateemisuus” on elitismiä ja kuinka on ahdistavaa puhua hienoilla termeillä ja olettaa että ihmiset lukis kirjoja. minkäänlainen tavoitteellisuus liikunnan tai vastaavan suhteen kehystetään nopeasti pakonomaiseksi suorittamiseksi. kunnianhimoisuus “tekemisen” tai “työn” suhteen on epätervettä, kun pitäisi sen sijaan “olla armollinen” ja pötkötellä...

jotenkin ne varsinkin vähän nuoremmat ihmiset, jotka nyt gravitoituu vasemmiston suuntaan ja näkyy jossain, tuntuu nopeasti kokevan kunnianhimon ja tavoitteellisuuden normiksi tai vaatimukseksi, joka ahdistaa ja jota pitää vastustaa

niin sit jos joku etsii vaikka podcasteista tai tubesta jotain “mites nyt voisi kehittää itseään tai ajatteluaan tai jotenkin saada tässä voiman ja edistymisen kokemuksia”, niin vasemmiston suunnalta löytyy useammin sellaista, että ei voi ehdottaa tai edes juhlia mitään suoraan, kun se olis normatiivista vallankäyttöä tai ongelmallista tai ei ota huomioon sitä tai tätä...

Chatista jalostui myöhemmin Mikä meitä vaivaa x Barrikadi -keskustelu vuoden 2026 Käänteessä, mutta siihen keskusteluun en päässyt vanhan ystävän väitöstilaisuuden ja karonkan vuoksi.

Takaisin vuoden taakse. Kirjoitin muistiin Blanchot-sitaatin:

on vaarallista kirjoittaa muille saadakseen heidän äänensä kuuluviin ja paljastaakseen heidät itselleen: tosiasiassa ihmiset eivät halua kuulla omaa ääntään vaan jonkun toisen äänen – äänen joka on todellinen, syvä ja kiusallinen kuin totuus

Mietin, miten voisin olla jonkun toisen ääni.

Kuuntelin edelleen paljon Chappel Roanin ääntä. Tällä vuosisadalla Lady Gaga, Julma-Henri ja Chappel Roan ovat saaneet minut hajottavan ekstaattisen musiikkikokemuksen partaalle sekä musiikillaan että hahmoina. Gagan ja Roanin dragqueenmaiset lavapersoonat ovat ainoa suvereenin vallan muoto, jolle voisin nähdä itseni alistumassa. Vaikka heidän musiikissaan on samaa kasaritanssia, Gaga on tarkka madonnamainen hyperkontrollifriikki, kun taas Roan ei pitkään vaikuttanut kiinnostuneelta mediavalmennuksesta ja pystyy antamaan lausuntoja ja haastatteluja heti herättyään ilman meikkiä.

Kaikki drag vetoaa minuun, erityisesti naisten drag naiseudesta: Lady Gaga ja Chappel Roan.

Aloitin avantouinnin. Kävin jäisessä meressä lähes joka päivä ja innostuin siitä niin, että kevään aikana kirjoitin avannosta käsikirjoituksen, joka on liian lyhyt kirjaksi ja liian pitkä pisimmäksi lehtijulkaisuksi, enkä vieläkään tiedä, mitä teen tekstillä. Näin käy toistuvasti. Alan kirjoittaa, ja pian koossa on 60 000 - 90 000 merkkiä. Teksti muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden eikä sovi mihinkään formaattiin. Jätän sen hautumaan, ja niinpä minulla kasvaa kiintolevyllä vääränmittaisten teosten hautuumaa.

Hautaus-aiheisiin jouduin itsekin, kun viimeinen elossa ollut isovanhempani kuoli. Kirjoitin hänestä vähän, mutta en tiedä, julkaisenko sitäkään katkelmaa koskaan. Kirjoitan niin paljon sellaista, mikä ei koskaan tule kenenkään silmiin. Teksteistäni on varmasti julkaistu alle 10 prosenttia.

Talviuinnin lisäksi opettelin ajamaan autolla itsenäisesti, kortin olin saanut marraskuussa ‘24. Jyväskylässä lainasin autoa ja ihmettelin, miten se tuntui niin jähmeältä ja miksi kaasua painaessa kuului outo ääni. Käsijarru oli jäänyt päälle, sitä kun ei ollut olemassa autokoulun aikana, siellä oli tapana sanoa, että käsijarrua ei tarvitse käyttää, sitä paitsi se voi jäätyä talvella…

Asioita, jotka erottavat todellisen ajamisen autokoulusta: navigaattori ja mahdollisuus tunnistaa nopeusrajoituksia automaattisesti, pienestä tai hetkellisestä ylinopeudesta nipottamattomuus, matalampi neuroottisuusaste, enemmän automatiikkaa autossa. Ajaminen on ollut helpompaa ja rennompaa autokoulun ulkopuolella, niin kuin elämä on muutenkin ollut helpompaa ja rennompaa koulujen ulkopuolella.

Jos jotakin vihaan, niin kouluja. Jos minua on jossakin vahingoitettu, niin kouluissa.

Tammikuussa pelasin läpi Balatron (taas) sekä Luck Be a Landlordin kaikki 20 vaikeustasoa. Aloitin Kentucky Route Zeron alusta. KRZ on viime vuosien suosikkiromaanejani, vaikka se on peli. Suosikkisitaattini siitä:

Parasta mitä meistä voi tulla: raunioiden puutarhureita.

Helmikuu

“En ole voinut näin hyvin sataan vuoteen”, kirjoitin päiväkirjaan huutomerkin kera. Aloin toipua muuttojoulun ja säätämistammikuun rasituksesta. Huomasin pystyväni kirjoittamaan avannossa. En tietenkään kirjaimellisesti kirjoittanut meressä, niin kuin en aikaisemmin naputtanut näppäimistöä mielenosoituksissa, mutta molemmista sain materiaalia, joka tuntui välillä valmiiksi kirjoitetulta niin, että se piti vain purkaa koneelle.

Kuivalla maalla kirjoitin viestejä chatteihin: tuntuu turhalta seurata median reaktiivista kuola poskella -trumputusta… tuntuu myös turhauttavalta kuunnella libsien loputtoman itsepetoksen jatkumista… tuntuu masentavalta miten demokraatit on hajalla ja lamaantuneita, eikä mitään protesteja näy missään… liberaalit ajatustankkiirit missaa myös, miten merkittäviä myös symboliset ja affektiiviset muutokset on, alkaen diversity-sanojen päällemaalaamisesta valtion instituutioissa… tollaisesta kaikesta tavisöyhöt voimaantuu, ja sen jälkeen kaikenlaisten vähemmistöjen elämä on aineellisesti kurjempaa ja vaarallisempaa

Eräs miljonääri vokotteli minua. Kieltäydyin. Iloitsin tästä, koska pidin tapahtunutta merkkinä siitä, että minulla on jotain, mitä ei voi rahalla ostaa, niin kuin Elon Musk ei päässyt Berghainiin.

Minä en ole Berghain mutta aion elää hyvin pitkään, ajattelin. Siitä huolimatta minulla oli sellainen olo, että jos haluan jättää jotain jälkeeni, se on tehtävä juuri näinä vuosina. Helmikuussa tunsin kuitenkin, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Näin käy yleensä, kun kirja on tulossa ulos.

Esimerkiksi poliittinen käytäntö: mitä tekemistä minulla on sen kanssa? Mieleni sisällä vetosin siihen, että “taiteilijat” ovat aina tarvinneet rauhaa ja autonomiaa, työhuoneita ja vetäytymistä niin sanotusta yhteiskunnasta. Hyvä on: mitä minä nyt tein kaikella sillä rauhalla ja autonomialla, mitä olin saavuttanut? Narkkasin sotauutisia ja ihannoin 1900-luvun kuuluisinta japanilaista fasistia, kirjailijaa ja kehonrakentajaa?

Onko millekään hienovaraiselle enää tilaa? Lähteekö minusta enää mitään hienovaraista? Onko kukaan enää hienovarainen?

Kirjoitin kollegalle viestiä:

musta tuntuu, että nykytaide on oikeasti politisoitunut samalla tasolla kuin paljon parjatulla 70-luvulla, mistä on seurannut vastaavia ongelmia kuin 50 vuotta sitten: taiteen huonoutta ja tylsyyttä, itsestäänselvyyttä. joskin tosiaan nykyään se poliittinen suora sanoma ei ehkä ole itse “teoksessa”, kuten maalatussa taulussa, vaan teosta selittävässä plakaatissa, tiedotteessa tai esseessä

nykytaiteen valtavirran käsitys “poliittisuudesta” on musta myös todella yksinkertainen ja tunkea. oikeastaan jos on taiteilijahaastattelu, niin mieluummin kuulisin taiteilijalta puhetta mistä tahansa paitsi “politiikasta”, koska se suora poliittinen puhe on niin usein ulkoaopitun ja itsestäänselvän oloista

Vuoden 2024 kesällä kustantamoni kirjoitti Keskeytysten arkistosta ennakkotiedotteen, jonka mukaan kirja olisi kaunokirjallinen tutkielma ajasta. Se ei sitä vielä ollut, mutta kun tiedote oli julki, koin tarvetta lisätä käsikirjoitukseen tekstejä ajasta. Nyt helmikuussa tehdyssä Parnasson haastattelussa (2/25) kerroin, että olen kiinnostunut aforismista lajityyppinä, jota on väheksytty Suomessa, aivan kuten essee oli väheksytty laji 2000-luvulla. Haastattelija sanoi, että laji on niin heikossa kantimissa, että muutama hyvä tekijä voisi mullistaa sen täysin. Vastasin, että tämä voisi olla haasteeni. Kun menin sanomaan sellaista (aina virhe!), koin tarvetta seurata sanojani. Aloin työstää Andrew Huin A Theory of the Aphorismia ja koostaa lukulistaa, jonka myös luin läpi kevään aikana:

Mirkka Rekola, Samuli Paronen, Janne Tompuri, Tua Forsström, Helena Anhava, Lauri Sallinen, Joseph Joubert, Antonio Porchia, Jarkko Laine, Virpi Alanen, Herakleitos, ja aina Sarah Manguso ja James Richardson, sitten Stanisław Jerzy Lec, Cioran, Žarko Petan...

Euroopan geopoliittinen kohtalo oli joka päivä kirveen, sahan ja vasaran alla. Kului viikkoja. Mummoni haudattiin, ja kirjoitin hänelle uunokailaspastissimaisen muistorunon lehteen. Mikään ei ole niin vaikea kuin tilaustyö, paitsi tilaustyö kuolinilmoitukseen.

Paluumatkalla hautajaisista join Kisko-Kaljaa ravintolavaunussa, kun eräällä asemalla kyytiin nousi vanha runoilija. Hän tuli minun pöytääni.

– Sä kun toimit eri kentillä, kirjallisuudessa, filosofiassa ja politiikassa, niin mikä on antanut sulle sellaisen olon, että sä voit toimia näillä kaikilla kentillä, runoilija kysyi.

En osannut vastata. Ei voi tehdä mitään, jos jää odottamaan lupaa tai sopivaa oloa. Tiedän ihmisiä, jotka ovat opiskelleet ensin 9 vuotta peruskoulussa, sitten 3 vuotta lukiossa, sitten 5-8 vuotta yliopistossa, sitten 4-8 vuotta lisää yliopistossa, ja kun he lopulta ovat väitelleet, heillä ei välttämättä vieläkään ole sellaista oloa, että he voisivat toimia edes omalla kentällään, vaikka heidän yhteenlaskettu koulutuksensa ylittää antiikin Rooman legioonalaisen palveluspituuden.

Meidän piti lentää New Yorkiin mutta peruimme matkan, koska olimme stressaantuneita rahasta, hintatasosta ja fasismista. NY:n sijaan pääsin Tampereelle. Kävin surrealisminäyttelyssä ja kahvilassa voimassa pahoin ennen esiintymistäni. Lopulta luentoni Deleuzen ja Guattarin poliittisesta filosofiasta meni hyvin. Joku tuli tervehtimään nyrkkitervehdyksellä ja lahjoitti pullon lempipunaviiniään. Toinen sanoi viettävänsä luennolla synttäreitään.

– Sulla on niin paljon näkyvyyttä ja sellainen asema, että kannattaa rekisteröityä Speaker’s forumiin ja pyytää vähintään tonnia per keikka. Sen alle ei kannata myydä itseään, eräs vanhempi suurpuhuja neuvoi minua.

En ole rekisteröitynyt Speaker’s forumiin, mutta jos joku maksaa minulle tonnin, saatan tulla.

Esiintymisten omituisuus on sama kuin podcastin kanssa: molemmat ovat sivujuttuja, mutta niistä minut tunnetaan. Sen sijaan kirjojani lukee ehkä muutama tuhat ihmistä. Niistä saan kuitenkin elantoni apurahojen muodossa. Teen siis marginaalista kirjallisuutta elääkseni, jotta voin tehdä suuremmalle yleisölle sitä, mikä on suosittua.

Pidin poikkeuksellisen tarkkaa lukua kuukauden tekemisistä. Voin raportoida, että helmikuussa minulla oli kasassa 285 aforismia, kirjoitin 13 000 merkkiä mieskirjaa, 28 000 merkkiä avantokäsikirjoitusta, 35 000 merkkiä päiväkirjaa, kuusi apurahahakemusta ja yhden podcast-jakson käsikirjoituksen. Katsoin White Lotuksen kolmoskautta, sairastin pitkän flunssan, treffailin puolisoni kanssa ravintoloissa ja Bio Rexissä, kävin kaksissa juhlissa ja roudasin tavaraa edestakaisin pakettiautolla.

Maaliskuu

Tapasin akateemista ystävääni kahvilassa. Ystäväni sanoi, että yliopistossa ei enää pärjää rahoitushaussa, ellei käytä tekoälyä. Joku kv-tason rahoitushakemusten auktoriteetti oli sanonut koulutuksessa, että jos hakija ei ole käyttänyt tekoälyä, se näkyy heti.

Akateeminen ja taiteellinen elämä alkaa olla kuin urheilukisa, jossa ei pärjää ilman dopingia ja kyber-lisäosia.

Kotielämäni oli surkuhupaisampaa. Yhtenä päivänä käytin puolisoni kanssa kaksi ja puoli tuntia olohuoneen kattokruunun asentamisyritykseen. Valtava kruunu koostui kolmesta erikokoisesta puisesta kehästä, joita jokaista piti koossa kolme vaijeria, ja vaijerit ja kehät olivat solmuisessa sotkussa ja härveli aina väärällä korkeudella. Lopuksi käytimme puoli tuntia siihen, että tungimme ja teippasimme koko roskan takaisin kolmeen sisäkkäiseen pakettiin. Raahasimme jättimäisen lähetyksen takaisin postiin.

Jos olisin teininä tiennyt, että 37-vuotiaana iloitsen reippaasta kevätsamoilusta, piknikistä puolisoni kanssa ulkoilusaaren kalliolla sulavaa merta vasten, uimisesta alle kaksiasteisessa vedessä, roskien viemisestä, tv-tason dyykkaamisesta, olohuoneen uudelleensisustamisesta… Toisaalta teininä sanoin terapeutilleni, että on mahdotonta ajatella elävänsä yli 30-vuotiaaksi, ei kai sen toisella puolella ole mitään.

Lauantaista on tullut päivä, jolloin tehdään kaikki, kiistellään välissä mutta lopetetaan hyväntuulisina ja virkaintoisina.

Olin lähellä täydellisyyttä tavoissani, oman itseni näkökulmasta, en oliona vaan pienenä tapahtumasarjana. Tarvitsen vain vähän enemmän keskittynyttä säännöllistä lukemista ja kirjoittamista, vähän enemmän organisoitumista ja vähemmän sekavaa swaippailua. Ihan vähän enemmän ja vähemmän.

Olin turvassa. Minusta tuntui, että olin todella turvassa oksien ja puoliavointen kaihdinten takana. Eräänä päivänä en edes avannut uutisia, mikä oli hyvän päivän ja terveyden merkki.

Keväästä on tullut minulle 2020-luvulla jonkinlainen uusiutumisen aika:

• 2021 perustin Selitä mullen,

• 2022 luin Proustia Teneriffalla ja kirjoitin taas erästä käsikirjoitusta joka on seisonut jo neljä vuotta näkemättä päivänvaloa,

• 2023 työstin tekoälyjuttuja ja julkaisin Haavamaan,

• 2024 lepäsin, juoksin ja hengasin ihmisten kanssa Saaren kartanon mailla samalla, kun Mikä internetiä vaivaa tuli ulos.

Nyt 2025 surffasin hyvillä elämänmuutoksilla ja oireilin kireänä julkkariviikosta. Neljäs soolokirja ilmestymässä, silti kilahtelen huomion kohteena olemisesta sekä siitä riskistä, etten olisikaan huomion kohteena; kaiken taustalla pelko siitä, että päädyn poseeraamaan, minkä jälkeen nolo elämä valuu sormien välistä kuin liukas nuudeli.

Kävin Radio Helsingissä puhumassa Keskeytysten arkistosta Laura Frimanin kanssa, palasin kotiin, ripustin pyykit, vein roskat, bioroskat, muoviroskat, lehti- ja pahviroskat, muut roskat ja lisäksi elektroniikkajätteen varastoon, imuroin melkein koko kämpän, tyhjensin tiskikoneen – uskomaton suoritus julkaisupäivänä.

Julkkareissa ilmainen viini meni heti. Tunnelma oli punahehkuinen, ihmisiä tuli hyvin, signeerasin kirjoja. Juho Narsakka saapui haastattelemaan minua ja heitteli havaijipaita päällään uskomattomia vitsejä. Pidän yleensä julkkareistani, koska niihin ilmestyy minulle tuntemattomia ihmisiä, jotka osoittautuvat joka kerta ihmeellisen mukaviksi. Autuas tapahtuma. Loppuillasta tosin join pelkkää Jaffaa ja vichyä, minkä takia väsyin ja menin kotiin jo yhdeksitoista.

Seuraavana päivänä junassa matkalla Jyväskylään esiintymään kuuntelin omaa kirjaani Bookbeatista väsyneenä, ylivirittyneenä ja pseudokrapulassa. Söin ravintolavaunussa. Perillä kävelin Pizzeria Mariaan ja söin jostain syystä uudestaan, mutta vöneriä ja ranskiksia oli niin valtava kukkuravati, että mahdutin annoksesta sisääni ehkä kolmasosan. Vakiopaine tuli täyteen. Tutustuin Vilja-Tuulia Huotariseen ja Heli Hartikaiseen. Keski-Suomen kirjailijoiden tyypit olivat ihania. Esiinnyin Sähkö-klubin ensimmäisenä. Aloitin huumorilla ja slaidasin traumamuistelmiin. Olen aivan hyvä puhumaan ja keskustelemaan mutta keskinkertainen lukemaan kaunokirjallisuutta ääneen. Vilja-Tuulia painotti ja näytteli loistavasti runoja minun lyhytproosani ja Helin saksofoni-improvisaation jälkeen. Jyväskyläläiset kuuntelivat keskittymiskykyisesti kolme tuntia.

Tuhannennen kerran muistutin itseäni: on niin paljon helpompi tehdä kuin ajatella tekemistä. Elämän mielekkyys muodostuu tekemisestä, siis rutiineista, rituaaleista ja ruumiista (tämä sana on monikko).

Jos tekemisen ajatteleminen onkin vaikeaa, sitäkin vaikeampaa on ajattelemisen ajatteleminen.

Tarvitsen toistuvasti hetkeä, jossa talossa on muita, mutta he ovat menneet jo nukkumaan, ja minä jään valvomaan, lukemaan ja kirjoittamaan vielä muutamaksi tunniksi.

Tapasin ystävääni, joka pyrkii aina lyömään toiset laudalta ilmaisemalla ylivertaisen tuotteliaisuutensa. Minä teen joskus samaa eräille miespuolisille tutuilleni. Myös Keskisuomalaisen toimittajalle puhuin haastattelussa siitä, miten työstän yhtä aikaa yhdeksää kirjaa. Kai se on miehiseen subjektiivisuuteen kuuluvaa one-uppaamista ja ison peniksen heiluttelua.

Ison peniksen heilumista on kyllä kiva katsoa.

Helsingissä vedin suuren apurahakeskustelun E. L. Karhun kanssa Tekstin talolla. Emme olleet jutelleet aikaisemmin kuin ohimennen. Siitä huolimatta duetto meni mainiosti ja saimme hyvät palautteet. Jonkun kanssa sitä onnistuu selittämättömästi.

Vuoden ensimmäinen suuri pelipettymys oli Metaphor: ReFantazio. Onneksi siitä oli demo. Muuten olisin tuhlannut 50 euroa tylsään grindaamiseen ja tekoälygeneroidulta tuntuvaan tarinaan. Atlus ei ole onnistunut tekemään kovin kiinnostavia pelejä Persona 4 Goldenin jälkeen. Persona 5 näytti, mitä tapahtuu, kun pöhöttyneen mammutin ruumista pumpataan. En ole varma tuosta kielikuvasta. Siitä olen varma, että Persona 5:n hyvät ainekset tuhottiin venyttämällä peli niin pitkäksi ja tekemällä dungeoneista geneerisimmän japanilaisen työelämän simulaatiota: tylsää grindaamista.

Kävin kuuntelemassa lacanilaista psykoanalyytikkoa. Esityksen jälkeen puhuin yleisössä olleen kaverini kanssa siitä, kuinka pitää tehdä riittävän vähän asioita. Jos päivässä on kaksi asiaa, kaksi menoa, se on liikaa, alkaa kädet täristä ja voimat vuotavat pois, kaverini sanoi. Kun on yksi meno, siitä pystyy nauttimaan.

Ehdin tehdä maaliskuun lopussa vielä kaksi esiintymisreissua. Ensimmäisen kuvasin irkissä näin:

13:09 < klementiini> oli hauska maakuntaseikkailu

13:09 < klementiini> aamulla käytiin syömässä kokoomuslaisen hotellinomistajan hotelliaamiainen maksamatta, kun ei ollut ketään respassa

13:09 < klementiini> joku fani tunnisti meidät bussipysäkillä

13:10 < klementiini> sit käytiin yliopiston kampuksella, joka sijaitsee 6 km päässä metsien ja moottoriteiden takana, nauhoittamassa, syömässä ja lorvimassa joitain tunteja

13:10 < klementiini> se kampus on aika uskomaton 60-70-lukujen laatikkokasarmialue, tosi iso, ihan niin kuin jättimäinen merihaka tasaisella maalla mäntyjen keskellä

13:10 < klementiini> kaikki oli viimeistään kasarilta

13:11 < klementiini> siellä on kappeli, kampaamo, päiväkodit ja kaikki, mutta ei mitään kaupunkia

13:11 < klementiini> kirjaston tädit tykkäsi meidän esiintymisestä hirveästi ja sanoi että haluaa meidät takaisin kun seuraava kirja ilmestyy

13:11 < klementiini> illaksi mentiin finnkinoon katsomaan marvel-tuubaa kun mikään muu paikka ei ollut oikein auki

13:12 < klementiini> yöjuna on tosi kiva tapa matkustaa mutta unen laatu on vähän nopalla heittämistä

Toisesta maaliskuun esiintymismatkasta kirjoitin alkusyksystä tänne Substackiin.

Huhtikuu

00:30 < klementiini> avasin instan ja sieltä tuli heti ensimmäisenä autoplay video missä sullottiin israelin räjäyttämän palestiinalaisen elimiä ja raajanpalasia muovisäkkiin

Uutisissa loputonta turpaanvetoa.

Ystäväni tiedotti oksentaneensa yöllä olohuoneensa uuteen uskoon.

Tapasin ravintolassa toisen ystäväni, kymmenen vuotta nuoremman taiteilijan.

– I’m too old to party. I think next year is going to be more stable, hän sanoi.

En uskonut ystävääni.

Ensimmäinen ystäväni pyysi, että toisin vauvan nesteytyspaketin apteekista ja baby wipesejä; koko perhe oksensi nyt tunnin välein. Tämän takia en ole hankkinut lapsia, ajattelin. Toinen syy: tarvitsen suuresti aikaa ja energiaa järjestelmän ylläpitämiseen. Järjestelmä tekee kaiken. Kun esimerkiksi kirjoitan, en kirjoita itse, vaan järjestelmä kirjoittaa. Järjestelmää on todella leväperäinen. Sitä on mahdollista ruokkia ja opettaa, mutta ei pakottaa. Pakotettuna järjestelmä alkaa kuristua ja myös kuristaa minua hengiltä. Kirjaimellisesti: en pysty hengittämään kunnolla, jos en saa elää köyhän aristokraatin vapaata elämää.

Tuntui, että 21 vuotta kestänyt krooninen stressitila ja hengenahdistus väistyi viimein. En tarkoita, että olisin ollut koko ajan rentoutunut, mutta yleisesti vuonna 2025 aloin uskoa selviäväni elämän naamalle heittämistä roiskeista ja hyönteisistä.

Otin talteen opetuksia kirjailija George Saundersilta:

One indication of a healthy artistic practice is a certain inconsistency of approach. We do this, we do that, some of it works, some doesn’t, and so on.

---

So much of talking about craft comes out of the desire to put it all to rest, once and for all – to just have a method that we use over and over, without needing to think about it. But this is exactly anti-art. To be an artist means, really means, coming to the desk like a goofball every day, knowing little or nothing but game to try, equipped only with that day’s sense of what is beautiful.

---

The process has to be fun, playful, and low-consequence.

The reader does not want to see us sweating it out. (Hemingway talked about the negative effect of “the smell of the midnight oil.”) And the reader is very attuned to this smell. The reader wants to us you being fun, reckless, open, confused.

But mostly, the reader wants your stories to be talking about something the two of you share. The reader may like pyrotechnics and dazzle but what she really wants is connection.

Kevät ja takatalvi: aamulla lumimyrsky, päivällä harmaata merituulta, illalla aurinkoa. Vaikea keskittyä. Maailmanpalo syveni, vakuutusyhtiöt alkoivat vetäytyä ilmastonmuutoksen tuhoamilta alueilta, finanssijärjestelmä natisi, osakkeista tuhoutui eniten arvoa sitten koronapandemian alun. Samaan aikaan minulle tapahtui hyvää. Kevät oli libidinaalinen, eikä vain siksi, että kirjoitin Nuoreen Voimaan libido-esseen. Ajattelin tällaisia jakoja:

• Mainoksen tehtävä: ladata tuote libidinaalisesti.

• Politiikan tehtävä: kanavoida libidoa.

• Taiteen tehtävä: kultivoida libidoa.

• Rakkauden tehtävä: antautua libidolle.

Maistelin vegaanisia juustoja Viron-laivan buffetissa pörssien syöksyessä syvemmälle mutakuoppiin. Maissa oli jo kesempi kuin Helsingissä, nurmet viheriöivät ja infrastruktuuri voi paremmin kuin sinä kesänä, jonka asuin Tallinnassa. Perillä Adamsoni-kadun puutalossa välttelin työnteon aloittamista kaikin voimin. Linnottauduin talon kellariin, portaikkojen ja ovien ja hirsien taakse parisänkyyn, valon hiutaloituessa kiviseinän uunimaisen ikkunan kevyiden kaihdinten läpi.

Takaisin Helsingissä istuimme aallonmurtajalla. Suojasimme silmiämme särkevän kirkkaalta valolta ja haistelimme matalalla helmeilevää merenpintaa. Ostimme pioneja, persiljaa ja sypressin parvekkeelle.

Kotona pionit avasivat kukkansa, kun käänsimme niille selän, ja kun pyörähdimme hämmästyneinä ympäri katsoaksemme toisiamme, ne roikottivat jo ylpeinä terälehtiään.

Oksennussarja oli yksi rajuimpia mitä muistan kokeneeni, mutta niitä tuli vain yksi. Siitä seurasi niin hyvä olo, että joku varmasti maksaisi sellaisesta.

Makasin kuumeessa neljä päivää. Vastasin sinä aikana yhteen kuuntelijasähköpostiin. Mailissa kirjoittaja kertoi lomamatkastaan, joka herätti hänet pohtimaan talousjärjestelmiä.

Kirjoittajan väite on, että suunnitelmatalous epäonnistuu käytännössä ja johtaa ihmisten kurjuuteen. Syiksi hän näkee joko sen, että keskitetty suunnittelu on liian monimutkaista toteuttaa tai sen, että vallanpitäjät käyttävät järjestelmää oman valtansa ja vaurautensa kasvattamiseen, alistaen kansan tuotantokoneistoksi. Hän huomauttaa, että myös suunnitelmataloudessa ihmisissä elää voimakas halu hallita omaa elämäänsä ja talouttaan. Yrittäjyys ja epävirallinen vaihto muodostuvat joko pakosta, koska järjestelmä ei täytä perustarpeita, tai siksi, että ihmisluontoon kuuluu halu parantaa omaa asemaansa.

Kumpikaan järjestelmä, kapitalismi tai kommunismi, ei näyttäydy kirjoittajalle erityisen onnistuneena, varsinkaan luonnon kannalta. Todellinen ongelma löytyy hänen mukaansa talouden sijaan ihmisistä, ahneudesta ja välinpitämättömyydestä, jotka voivat turmella minkä tahansa järjestelmän.

Mikä meitä vaivaassa syytetään kapitalismia, mutta mailin kirjoittajan näkökulmasta se on vain työkalu ahneiden ihmisten käsissä, ei perimmäinen syy maailman ongelmiin.

Vastasin seuraavasti.

Vastaus kuuntelijakirjeeseen

1900-luvun reaalisosialistiset valtiot epäonnistuivat useimmissa asioissa (eivät tosin kaikissa, kannattaa vilkaista esimerkiksi antropologi Khristen Godseen kirjaa Why Women Have Better Sex Under Socialism) ja lopulta romahtivat.

Asian puinti ei kuitenkaan minusta lopu tähän.

Ensinnäkin laskutavasta riippuen suuri tai jopa suurin osa nykyisestä (maailman)kaupallisesta toiminnasta tapahtuu autoritaarisissa ja keskitetyissä suunnitelmatalouksissa. Niitä ei vain yleisesti ajatella sellaisiksi, koska näitä suunnitelmatalouksia kutsututaan suuryrityksiksi.

Tämä ei ole mikään vasemmistolainen yritys tilastokikkailuun. Ks. esim. Etlan tiedote 13 vuoden takaa: “70 % maailmankaupasta on monikansallisten yritysten sisäistä kauppaa”.

Valtavaa osaa siitä, mikä ajatellaan markkinoiksi, johdetaan harvoista keskuksista. Reaalikapitalismin kuvio näyttäytyy yhä autoritaarisempana, kun otetaan huomioon, minkälainen vaikutus Kiinan (valtio- tai puoluekapitalistinen maa) ja Yhdysvaltojen pienen poliittisen eliitin tekemillä päätöksillä on markkinoihin.

Kapitalismissa ei ole kyse markkinoista, vaan taipumuksesta kohti monopoliasemia, niin kuin Fernand Braudel on esittänyt klassisissa kapitalismihistorioissaan. Markkinat ovat tuhansia vuosia vanha instituutio, jotka ovat olleet isompi tai pienempi osa hyvin monenlaisia yhteiskuntia. Itse asiassa markkinat asettuvat usein vastaan kapitalismissa ilmenevää planetaarisen mittaluokan vallan keskittymistä.

Emme siis elä markkinataloudessa, vaan jonkinlaisessa sekalaisten eliittien keskinäisten konfliktien tuuppimassa sekoituksessa suunnitelmatalouksia ja rahoitusmarkkinoita.

Kun viittasit siihen, miten suunnitelmataloudessa on uhkana “muuttaa kansa yhdeksi suureksi tuotantolaitteeksi”, eikö juuri maailmanlaajuinen kapitalismi ole tehnyt saman paitsi väestölle niin koko planeetan muullekin biomassalle. Eikä vain eläimille ja kasveille, vaan myös laajasti ajatellen ekosysteemeille, mineraaleille, luonnonilmiöille. Eikä pelkälle planeetalle, vaan jopa lähiavaruudelle.

Jos kapitalismi ymmärretään yhteiskuntatieteiden tavoin laajasti yhteiskuntajärjestelmäksi, eikä vain abstraktiksi, esimerkiksi taloustieteen oppikirjan kuvitelmaksi, nimenomaan kapitalismi on toteuttanut katastrofaalisessa, lähes kaikkea elämää uhkaavassa mittakaavassa (ilmastonmuutoksesta massasukupuuttoon ja ydinaseisiin) sen, mistä sosialismia syytetään.

Siitä olen ehdottoman samaa mieltä, että “ihmisen luonto “saa kiksejä” siitä, että ihmisellä on mahdollisuuksia yrittää parantaa omaa asemaansa”. Aseman voi kuitenkin hahmottaa hyvin eri tavoin: taloudellisesti, kunnian tai arvostuksen näkökulmasta, sosiaalisesti, kulttuurisesti... Kannatan mahdollisuuksia aineelliseen parantamiseen, mutta miksi jättää parannuspyrkimykset rahaan ja yrittämiseen? Varsinkin, kun varsinainen rahatalous on ihmislajin historiassa melko tuore ilmiö, ja sitäkin tuoreempi on yhteiskunta, jossa raha kääntyy vallaksi niin kuin se nykyään kääntyy.

David Graeberin ja David Weingrow’n Alussa oli -historiakirjassa esitellään hauskasti, miten esimerkiksi Keski- ja Etelä-Kalifornian alkuperäiskansojen, maidujen, wintujen, pomojen ynnä muiden joukossa ihmisen omaisuus poltettiin rituaalisesti hänen kuoltuaan.

Mitään aineellista ei siis voinut jättää perinnöksi: sadan prosentin perintövero!

Tai otetaan Pohjois-Amerikan luoteisrannikon potlach: “Ylimykset mahtailivat olevansa kuin vuoria, joita heidän jakelemansa lahjat vierivät alas kuin kivenlohkareet ja murskasivat kilpailijat alleen.” Tuokin on tapa estää omaisuuden kasautuminen harvoille.

Max Weber kirjoitti, että melkein mistä päin maailmaa tahansa, kuten Kiinasta, Intiasta ja islamilaisesta maailmasta, löytyy historiasta kaupankäyntiä, vauraita kauppiaita ja ihmisiä, joita voitaisiin hyvällä syyllä sanoa “kapitalisteiksi”. Mutta, kuten Graeber ja Weingrow Weberin pohjalta esittelevät, “melkein kaikkialla valtavan omaisuuden hankkinut ihminen ennen pitkää pisti sen sileäksi. Joko hän osti itselleen palatsin ja keskittyi nauttimaan elämästä, tai sitten yhteisö painosti hänet käyttämään omaisuutensa temppeliin tai johonkin muuhun julkiseen rakennukseen tai sitten viinanhuuruisiin kansanjuhliin (yleensä vähän molempia).”

Kun meillä on näin pitkä ja laaja kirjo historiallisia esimerkkejä eri mantereilta yhteiskunnista, joissa on nähty tuhansien vuosien ajan säännöllisesti vaivaa, jotta saataisiin estettyä omaisuuden kasautuminen ja vaurauden muuttuminen liialliseksi poliittiseksi vallaksi, kapitalismissa ei taida olla kyse siitä, että se olisi “ihmisen ahneuden” väline, koska ihminen on historiansa ja kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteensa tuote.

Käsitys ihmisestä eroaa jyrkästi sen mukaan, missä yhteiskunnassa ja missä päin historiaa ja mitä ihmisluokkaa, sukupuolta ja “etnisyyttä” käsitellään. Tietyssä hetkessä voi tietysti tuntua hyvin luonnolliselta ja itsestäänselvältä abstrahoida nykyisistä olosuhteista jokin oletettu Ihminen. Siihen vain tulee helposti abstrahoitua mukaan nykyinen yhteiskunta normeineen ja käsitteineen.

Sanoisin, että kapitalismia vastaan voidaan esittää järjestelmätasolla kolme suurta argumenttia:

1) menneisyys (kaikki tuo mihin viittasin, ihmislajin poliittisen järjestäytymisen valtava moneus ja rikkaus),

2) tulevaisuus (kapitalismin aikaansaama ympäristötuho, mutta myös sosiaalinen ja psyykkinen katastrofi),

3) nykyisyys (tämänhetkiset ongelmat ja halut elää toisenlaisessa yhteiskunnassa).

En voi puhua Veikan puolesta, mutta ainakin oma MMV-ajatteluni perustuu tällaiseen taustaan. Yhteiskuntia ei kuitenkaan nähdäkseni muuteta valitsemalla kahdesta oppikirjamaisesta vaihtoehdosta, vaan käytännössä hyvin sotkuisten ja ristiriitaisten kamppailujen välityksellä, pakenemalla ja kiinniottamalla, kiskomalla eri suuntiin, rakentamalla ja joskus suoraan taistelemalla.

Mitä muuta huhtikuussa tapahtui?

Keskeytysten arkiston vastaanotto jatkui Hesarissa ja Kalevassa.

Esiinnyin Luonnos-galleriassa Veikan kanssa ja Kallion kirjallisuusfestareilla Frank Martelan kanssa (tästäkin on tallenne mutta en löydä sitä, koska se on labyrintissa nimeltä Facebook). Taideyliopistossa kävin opettamassa omaa tuotantoani kirjoittamisen opiskelijoille.

Olen aina harmistunut siitä, miten paljon Suomessa tehdään graduja ja muita opinnäytteitä, jotka voisivat olla kiinnostavia mutta jäävät arkistojen uumeniin. Nyt, kun olen kiertänyt slaidien kanssa puhumassa, mietin samaa esitelmistä. Niin paljon työtä esitysten eteen, niin rajoittunut yleisö. Mikseivät ihmiset laita luentojensa ja puheidensa aineistoja jakoon? No, he tietysti haluavat, että heidät pyydetään toistekin puhumaan. Sitä paitsi slaidit ja muistiinpanot tuntuvat aina epätäydellisiltä ja hutiloiduilta, vähän noloilta.

Silti! Olisipa edes epätäydellisiä, hutiloituja ja noloja muistiinpanoja jaossa. Haluan lukea kaikkien hyvät luentomuistiinpanot. Haluan nyhtää jokaiselta pointit heidän lukemistaan kirjoista. Haluan kaiken tiedon ja kaikki näkökulmat.

(jatkuu…)