Tervetuloa viettämään sanataiteen juhlaa!

Työpajoja, keskusteluja, kirjoja, musiikkia ja lavaruno Open mic

LA 12-20, SU 12-17
Vapaa pääsy!

Mukana Petra Rautiainen, Jenni Skyttä-Forssell, Saana Airtola, Toni Peltola, Iida Rauma, Mia Lääti, Piia Helander, Leena Vilkka, Sami Liuhto, Petra Forstén, Niina Koskelin, Juha Saunala, Juha Itkonen, Ville Härkönen, Susinukke Kosola,Elina Lahti, Räty x Vallila, Tarinateatteri, Takakansi-podcast

Kulttuurikahvila Arkikulta, Koulukatu 8, Hyvinkää
arkikulta@gmail.com
arkikulta.fi

Kirjoja myymässä mm. Käsite-kirjat, Kustannusliike Parkko, Hertta Kustannus, Haka-Kustannus

Jakso numero 300! Vieraanani oli monipuolinen kirjailija ja yhteiskunnallinen keskustelija Magdalena Hai, jolta ilmestyy tänä vuonna 3 kirjaa. Kävimme läpi erilaisia arvovalintoja suhteessa esim. kaupalliseen algoritmisomeen tai kirjallisuuspalkintoihin, oman äänen käyttämistä silloin kun siihen on tilaisuus, kunnianhimoa suhteessa kirjoittamiseen sekä aikuisten nuortenkirja-yleissivistystä tai sen puutetta. Kiitos Magdalena vierailusta!

Ja kiitos kaikille tuesta näiden 300 jakson tekemisen varrella!

Homma jatkuu, kohti uusia kirjakeskusteluja 😀 Jos tulee mitä tahansa kommentoitavaa tai aihe-ehdotuksia mieleen, laita viestiä jotain kautta. Luen ne kaikki, ja olen kaikista ideoista kiitollinen vaikka en aina vastaa tai ainakaan vastaa nopeasti.

https://magdalenahai.com/

Kuva: Jonne Räsänen/ Otava

Musiikki: Bucket - No More Than Human

https://takakansi.fi

“Keep on fighting the good fight” kuten Takakannen tunnusbiisissä sanotaan. Kyseessä on Bucket -nimisen hienon skeittipunk -bändin biisi nimeltä No More Than Human, joka on saanut olla podcastin tunnarina keväästä 2022. Kiitos Bucket!

Takakantta on ilmestynyt kohta 300 jaksoa, ja seuraavaan eli nimenomaan 300. juhlajaksoon vieraaksi saapuu Magdalena Hai, mikä on erityisen sopivaa ja hienoa, sillä hän on ollut mukana jo ihan alkutaipaleella 2019 ja toisen kerran 2023. Pääsemme siis kirja-aiheen lisäksi katsomaan hieman mennyttä ja myös tulevaa, ja syömään kakkua tai jotain herkkua (syömistä ei äänitetä). Jakso ilmestyy kesäkuun puolivälin tuntumassa, ennen juhannusta.

Takaisin tuohon biisiin. Tuskailin joskus tätä tekemistä Juha Tammiselle, kun hän oli käymässä Arkikullassa, jossa Takakannen studio on. Hän sanoi jotenkin että tällainen kulttuurityö on kestävyyslaji, ja että joskus on ihan ok pitää taukoja ja tehdä hitaammalla tahdilla. Itsehän haluaisin tehdä joka viikko jaksoja, mutta reaalielämä ja voimavarat ovat eri mieltä.

Sitä paitsi, vaikka elämmekin tätä ihanaa tekoälyn aikakautta, jolloin kaiken saa heti promptaamalla, joskus hyvät asiat kestävät, ajatukset prosessoituvat alitajunnassa, kirjat menevät tajuntaan hitaasti ja joskus jonkun keskustelun tai kohtaamisen arvon tajuaa vasta vuosien päästä. Ylipäätään uskon että rytminvaihdokset ovat tärkeitä. Siksi tuo Keep on fighting the good fight on hyvä lause indie-kirjapocastin tekemiseen, koska tekeminen tuntuu tärkeältä ja mielekkäältä, sitä on jatkettava, mutta muistaen että kaikki olemme vain ihmisiä. Vai voisiko olla että jos joisi vielä enemmän monsteria, saisi äänitettyä enemmän?

Iso kiitos kaikille tukijoille, vieraille, kuulijoille ja kirjaihmisille laajemmin!

* jos sait kiinni referenssistä, onnittelut. Noiden tapahtumien aikaan perustettiin useampikin kuntosali, jossa yritettiin hakea ihan tavalliseen treeniin kyseisen elokuvan ja historiallisen tapahtuman henkeä. Eräänkin salin mainosteksteissä oli valmentajan kommentteja siitä kuinka mustana juotu kahvi oli erityisen spartalaista, ja sitä oli hulvatonta lukea perus-konttorirottana.

Laita kalenteriin 15.8. ja 16.8., joista 15. “pääpäivä”. Ohjelmassa kaikenlaista sanataiteen äärellä, työpajoja, keskustelua, kirjoja ja kirjailijoita, musiikkia, open mic, rauhallista lukemista ja kirjoittamista ja tavoitteena nostaa erityisesti hyvinkääläisiä tekijöitä. Me ilmoitellaan Arkikullan kanavilla tarkemmin, tässä vaiheessa voin paljastaa että esiintymässä mm. Susinukke Kosola, Juha Saunala, Juha Itkonen & Ville Härkönen duo eli Melankoliset ketut

Laita päivät kalenteriin ja tule mukaan intoilemaan kirjojen ja sanojen äärelle

Testailin nyt paria juttua, näitä voi soveltaa varmaan mihin tahansa paljon materiaalia sisältävään juttuun.

Geminin Gem

Tein Geminiin Gemin, eli sellaisen jonkun palikan, ja syötin sille podcastin rss-tiedoston, jossa on siis tiedot kaikkien jaksojen nimistä ja niiden kuvausteksteistä. Tämän Gemin kanssa voi sitten keskustella, ja pyysin sitä tekemään mulle joka päivä koosteen vanhoista jaksoista, joissa on joku linkitys päivän ajankohtaisaiheisiin, joita systeemi kaivaa netistä. Tässä alla esimerkki siitä mitä se tekee:

Tulevaisuuden koulutusta ja oppimista käsitellään Takakansi-podcastissa useista eri näkökulmista, kuten tulevaisuudenkestävyyden, aivojen hyvinvoinnin ja uusien oppimistapojen kautta.

Tässä on suosituksia jaksoista, jotka pureutuvat näihin teemoihin:

1. Oppiminen ja tulevaisuuden taidot

Nämä jaksot käsittelevät sitä, miten meidän on muutettava ajatteluamme ja osaamistamme maailman muuttuessa:

• Aku Varamäki – Miten olla tulevaisuudenkestävä?: Keskustelu siitä, miten pysyä mukana nopeassa muutoksessa ja löytää mielekkäitä polkuja työelämässä jatkuvan oppimisen avulla.

  • Linkki jaksoon

• Minna Huotilainen – Muistia ja aivoja tukeva työ ja elämä: Professori ja aivotutkija kertoo, miten voimme tukea oppimista ja aivojen hyvinvointia 2020-luvun vaativassa ympäristössä.

  • Linkki jaksoon

• Anne Martin – Luova kirjoittaminen ja Kallioon maalattu laulu: Jakso pohtii luovuuden ja kirjoittamisen vaikutuksia ihmisenä kasvamiseen sekä opettajien ammatilliseen kehittymiseen.

  • Linkki jaksoon

2. Koulumaailma ja pedagogiset kokeilut

Nämä jaksot antavat äänen oppilaille ja lukuvalmentajille:

• Metsäkalteva 2A – 5 kirjaa asiantuntijoiden arvioitavana: Tässä jaksossa oppilaat pääsevät ääneen “kirja-asiantuntijoina”, mikä tarjoaa kurkistuksen nykyaikaiseen ja osallistavaan kouluprojektiin.

  • Linkki jaksoon

• Jutta Kokkonen – Lukuvalmennusta Hyvinkäällä yläkoululaisille: Käsittelee lukuvalmennuksen roolia oppimisen tukena ja lukemisen ilon levittämistä kouluissa.

  • Linkki jaksoon

3. Teknologia ja tulevaisuuden osaaminen

Koulutuksen tulevaisuus liittyy vahvasti myös teknologiseen ymmärrykseen:

• Jukka Aalho – Tekoäly, runous ja luovuus: Pohtii, miten tekoäly muuttaa luovaa työtä ja millaisia uusia taitoja sen kanssa toimiminen vaatii.

  • Linkki jaksoon

• Kari Kakkonen – Miten ajatella kuin testaaja?: Opettavainen jakso siitä, miksi ohjelmistotestauksen ja laatuajattelun ymmärtäminen on tärkeä kansalaistaito lapsille ja nuorille.

  • Linkki jaksoon

Haluaisitko, että etsin tarkempaa tietoa jostain näistä, esimerkiksi tekoälyn roolista tulevaisuuden oppimisessa?

Google AI Studio ja Podcast Contextualizer

“Koodasin” Google AI Studiolla sovelluksen, joka tekee vähän samaa kuin tuo ensimmäinen. Se toimi ihan kivasti mutta kun testailin tuota niin muutaman kerran linkattu uutinen ei oikeasti löytynyt osoitteesta, tai osoite meni jonnekin ihan random-sivustolle. Mutta näin testimielessä ihan ok.

Luin juuri loppuun Aku Visalan hienon kirjan Masennuksen filosofia, jossa monen muun asian lisäksi pohdittiin sitä miten erilaiset arvostukset ja vaatimukset ja mittarit yhteiskunnassa voivat vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen. Tai ylipäätään käsitys siitä mikä on tervettä tai “normaalia”. Evelin Kask pohtii samaa asiaa tuoreessa Hesarin haastattelussa suhteessa menestyksen mittareihin. Miten ja miksi mitata elämässä “onnistumista” tai onnellisuutta? Halu tietää vai oire yksilöllisestä kiihtyvästä, äärimmäisestä ja jatkuvasta kilpailusta?

Jannen kanssa keskustellessa pyörittelimme sitä, että mitä enemmän vallitseva ympäristä arvottaa kaikkea hinnan eli rahan kautta, sitä yksiulotteisemmaksi vaikkapa kirjakeskustelu voi jäädä. Yhtäkkiä onkin niin että jonkun teoksen hyvyys on yhtäkuin sen myyntimäärä. Jos ei kovin moniulotteiseksi halua mennä, niin voisihan edes yrittää konsulttimenetelmää eli tehdä kaikesta nelikenttä: paljon myynyt ja hyvä, paljon myynyt ja huono, vähän myynyt ja hyvä, vähän myynyt ja huono 😀

Hauskasti myös viime viikon Kerma-ohjelmassa tästä vaahdottiin, suhteessa viihdekirjallisuuden arvostukseen. Siinä mietittiin kiinnostavasti sitä, että kun halutaan jollekin kirjagenrelle arvostusta, kuten kauhulle tai romantiikalle, mitä oikeastaan halutaan? Ison yleisön arvostus voi jo olla, samoin kuin kassakoneen arvostus. Toivotaanko että kriitikot tai tietyt mediat arvostaisivat?

Alla mainitut Evelin Kaskin ja Janne Toivoniemen jaksot kuvauksineen:

Evelin Kask – Hurmos, valta ja taiteesta puhuminen

Vieraana Takakannen 8v-juhlajaksossa on Evelin Kask! Hänen uunituore Hurmos-kirjansa käsittelee valtaa hyvin monesta eri näkökulmasta. Keskustelimme kirjan synnystä, rakenteista ja huumorista sekä myös taiteesta puhumisesta ja taidepuheen merkityksestä. Kiitos Evelin vierailusta!

Paras synttärilahja Takakannelle on sen suositteleminen jollekin kirjojen ystävälle. Kiitos kaikille tuesta tähän asti, jatketaan kirjapuhetta! Ja hyvää vuotta 2026!

https://otava.fi/kirjat/hurmos/

Kuva: Kaapo Kamu

Janne Toivoniemi – Filosofinen etsivätoimisto, metafiktio ja algoritmiton elämä

Miksi Janne Toivoniemi on päätynyt kirjoittamaan Filosofiseen etsivätoimistoon liittyvää jatkokertomusta uutiskirjealustalle? Mitä metafiktio voi opettaa meille fiktiosta? Onko taidetta ymmärrettävä täysin jotta siitä voisi nauttia? Miten vaikeaa on erottaa liioittelu realismista? Voidaanko edes kuvitella elämää ilman algoritmeja ja latteita mittareita? Mm. tämän tyylisiä asioita ihmettelimme Jannen kanssa tuoreessa jaksossa, kiitos vierailusta!

Tyypillinen jako voisi olla jotain sellaista, että ottaa jonkun kirjailijan nostaman faktan, ja postaa sen vaikkapa saatteella että “katsokaa nyt miten itsekkäitä ihmiset ovat, ennen oli paremmin, Keltinkangas-Järvinen puhuu asiaa!”. Enkä sano että tuossa olisi mitään vikaa, mutta se tuntuu kirjan sanoman typistämiseltä, väärinymmärtämiseltä tai tavallaan jonkun sen pointin todistamiselta. Joskus on mukana yksilöä syyttävä tapa, ja annetaan ymmärtää että kirjailija syyttäisi ihmisiä siitä, että ovat “vain valinneet” olla itsekkäitä. Ja samaan aikaan provolla jonkun tällaisen pointin nostaminen on todella itsekästä, koska se vain lisää nostajan profiilin sitoutumisastetta, eikä varsinaisesti vie keskustelua minnekään.

Tämäkin on rakenteellinen ongelma. Tai, onko se ongelma, en ole varma, mutta tilanne kuitenkin. Jokainen näistä somealustoista perustuu yksilön omaan profiiliin ja aktiiviseen profiilityöhön. Jos haluaa saada äänensä kuuluviin, on tehtävä kuten algoritmi käskee, eli olemaan yksinkertaistava, kärjistävä tai “räväkkä”, sillä algoritmi suosii tällaisia tunteita herättäviä postauksia. On ihan tavallista että ihminen joutuu kuorruttamaan jonkun ihan triviaalin mielipiteen tai asian “kohulla”, jotta edes joku lukisi jutun tai näkisi videon.

Uskon että tämä malli on jo kauan johtanut siihen että mikään keskustelu vaikka nyt sitten kirjoista ei johda yhtään mihinkään. Ei ole ikäänkuin mitään jaettua areenaa osallistua, vaan jokainen kuratoi profiiliaan parhaansa mukaan, ja hyvin toimiva taktiikka on tehdä mahdollisimman monesta postauksesta rage bait eli raivorapala, jonka idea on ainoastaan ärsyttää, koska ärtyneet ihmiset ovat aktiivisimpia kommentoijia.

Tämä kuulostaa nyt ihan perus somevalitukselta, ja sitä se toki onkin, mutta yritän miettiä että onko keskusteluille mitään mahdollisuutta nykyisessä ympäristössä? Ehkä livekohtaamiset tai jotkut suljetut pienet ryhmät voivat olla sellaisia, jossa ei tarvitse miettiä algoritmeja, seuraajamääriä, tykkäyksiä tai jotain vastaavia vaan voisi “keskittyä asiaan”.

Toisaalta kaikki tähänkin kirjaan liittyvä “somekeskustelu” on hyvä esimerkki siitä, miten kirjassakin mainittu ihmiskuvan muutos on vaikuttanut monella eri tavalla. Kirjasta voisi nostaa samoja kohtia mutta saatella ne ihan eri tavalla riippuen omasta ihmiskuvasta. Ehkä sama koskee lopulta ihan kaikkea? Räikeimmässä tapauksessa joku voisi nähdä viime aikojen ICE-teloitukset jotenkin oikeutettuna, jos ihmiskuva olisi sellainen että auktoriteetin kyseenalaistamaton totteleminen on tärkeintä, vaikka auktoriteetti olisi kuinka hirveä.

Ehkä taas toisaalta nykyinen algoritmiympäristöä tarkoittaa sitä, että pärjätäkseen kaupallisesti, kirjasta pitää voida poimia “kohauttavia” kohtia, jotta se voisi nousta esille eri ihmisten laitteiden syötteisiin? Itsekin päätin kuunnella kirjan koska siitä nousi niin monta kummallista nostoa. Toki halusin myös testata miten tuo spotifyn äänikirjatoiminto toimii. Ehkä vaan pitää hyväksyä että mediaympäristö on mitä on ja sopeutua siihen.

On myös puhuttu jo pari vuotta siitä että Tiktok, Insta ja tekstisometkin olisivat siirtyneet koko ajan enemmän “interest graph”:n (en ole ihan varma termistä) suuntaan, joka tarkoittaa että tekemisen yksikkö ei olekaan enää profiili ja sen seuraajamäärät, vaan yksittäisen postauksen “menestys”. Eli käyttäjälle tarjotaan kaikenlaisilta tileiltä tämän kiinnostuksiin osuvia postauksia, ja viraali-ilmiöt muuttuvat tämän ansiosta hyvin nopeiksi, vain yhden postauksen elinkaaren pituisiksi.

Tämä tarkoittaisi että sisällöntuottaja voi pyrkiä tekemään ns. mitä tahansa, joka “menestyy”, tai koittaa toistaa jotain yhtä asiaa, jonka tekeminen on mielekästä, jotta siitä voisi tulla joskus viraali. Esim. “be a man” -tili Tiktokissa, joka toistaa jo varmaan kolmatta vuotta sellaista vitsiä, että ensin sanotaan joku todella tyhmä ja ei mitenkään itsen hyvinvointia edistävä tekeminen, ja sitten sanotaan “be a man”. Ja tietty tämän ympärillä on t-paitoja ja vaikka mitä oheiskamaa.

Voihan olla että yksi kirjallisuuden tulevaisuudenkuva onkin tosi paljon lyhyemmät kirjat, jotka on helpompi tiivistää jonkinlaisiin hokemiin? Tai ehkä vaan paketoida isoonkin kirjaan useita eri rage baitiksi helposti tuunattavia viestejä, jotta päästään ihmisten verkkokalvoille? Toki, Keltinkangas-Järvisen kirja Itsekkyyden aika on muodoltaan tosi perinteinen tietokirja, ja hyvin rauhallisesti argumentoiva. Sitä voisi pitää myös kuivakkana, mutta aihe on ihan kiinnostava ja teksti soljuu ainakin kuunneltuna. Ja tämä todistaa koko tämän teorian kirjojen tulevaisuudesta vääräksi. Kyllähän varmasti melkein minkä tahansa kirjan ajatuksista voi poimia tarkoituksenhakuisesti mustavalkoisia somepostauksia. Ehkä tulevaisuudessa onkin erikseen tekoälyagentteja, jotka laitetaan poimimaan kirjasta kuin kirjasta tällaisia markkinointitarkoituksiin?

Oli miten oli, selvästi itse kaipaan elämääni lisää monipuolista somen ulkopuolista kirjakeskustelua, en kai muuten valittaisi algoritmeista täälläkin. Onneksi sellaista on tulossa, löysin kiinnostavan lukupiirin Hyvinkään Taika-museokeskuksesta, nimeltään “Luova lukupiiri taiteesta kiinnostuneille“.

Viimeisin tällainen kirja oli Heinäsirkan aika (1939), jonka löysin Nuori Voima -lehden tuoreesta numerosta. Kirja on kuulemma ollut innoittajana Mulholland Drive -elokuvalle, joka on myöskin yksi suosikkejani. Kannattaa lukea tuo lehden juttu kirjasta, se avaa sitä todella hyvin.

Itse huomasin sitä lukiessani että muistelin jatkuvasti Balzacin kirjaa Kadonneet illuusiot (1843), jossa alussa ihanteita omaava nuori menee isoon kaupunkiin tekemään journalistista työtä, ja törmää rajusti alan ja maailman kyynisyyteen. On kiehtovaa lukea miten samalla tavalla valta ja julkisuus korruptoi mieliä 1800-luvulla kuin tänäkin päivänä, ja tuo ihmisistä esiin raadollisimmat puolet.

Samoilla alueilla operoi myös viime vuonna lukemaani Hienon elämän illuusio (2025), jossa ihanteiden ja esittämisen savuverhoa tutkitaan somejulkisuuden, parasosiaalisten suhteiden ja profiilityön tekemisen kautta. Ihmiset tekevät ihan mitä tahansa saadakseen somejulkisuutta, jotta voivat hyödyntää sen näkyvyyden rahallisesti, esim. perustamalla jotain vedätyskursseja, joissa myydään tyhjyyteen perustuvaa elämäntavan illuusiota.

Varmaan ensimmäisiä tämän “genren” kirjoja, jonka luin (joskus ysärin lopulla) ja johon ihastuin, oli James Ellroyn Amerikan tabloidi (1995), joka on USA:n vaihtoehtohistoriaa Kennedyn murhan aikaan. Siinä ihan kaikki ovat raadollisimmillaan, jokainen on korruptoitunut ja on valmis taivuttamaan lakeja ja moraalisääntöjä ihan mihin asentoon tahansa saadakseen haluamansa. Henkilöitä usein riivaa joku pakkomielle, tai valtava tuska, jota hillitsevät sekä päihteillä että väkivallalla. Kuva on todella synkkä, ja samaan aikaan jotenkin todella kiehtova.

Moni näistä kirjoista käyttää ehkä etäännyttämisen keinona liioittelua, ja taas toisaalta nämä voi myös nähdä äärimmäisen realistisena. Joskus kauan sitten esim. ajattelin että vain jossain parodiassa jonkun ihmisen toimeentulo voisi perustua siihen miten onnistuu saamaan mahdollisimman loukkaavia ja typeriä lausuntoja esille mediaan, ja jotenkin sitä kautta sitten “onnistua huomiotaloudessa”. Tämä on kuitenkin ihan arkea, jonka toki soisin olevan fiktiota.

Vähän sivuraiteena, tai ehkä eniten linkittyen Hienon elämän illuusio -kirjaan, olen viime viikkoina törmännyt tiktokissa kymmeniin videoihin, joissa jonkinlaisiksi tiktok tai somevalmentajiksi itsensä nimittäneet kehottavat ihmisiä julkaisemaan mahdollisimman paljon videoita päivittän, jotta voivat “kasvattaa kanavaansa” ja “tienata”. Ja usein näihin liittyy sellainen, että videon lopussa myydään kurssia, josta saa lisävinkkejä (ja jota kautta alkuperäinen julkaisija tienaa). Kuulostaa vähän samalta kuin se vitsi, jossa joku tilaa verkkokaupasta kirjan nimeltä “näin huijaat ihmisiä internetissä”, ja tietenkään kirja ei tule koskaan perille.

Oli miten oli, kaikki nämä kirjat onnistuivat jättämään kiehtovan jäljen, ja toivon löytäväni lisää tämän genren kirjoja tulevaisuudessa. Näiden kautta voi ehkä jotenkin pohtia että millaista olisi hyvä elämä ja hyvä ihmisyys, ja toisaalta lukiessa voi suoremmin kysyä että miksi hyväksymme niin paljon ihan puhdasta vedätystä jos sillä voi “kasvattaa kanavaansa” tai muuta vastaavaa?

Haluaisin kuitenkin kirjoittaa, koska pidän siitä millainen olo mulla on kirjoittaessa, pääsen jotenkin lähelle sellaista kokemusta, jota ei oikein muusta tekemisestä saa. Se on vähän kuin olisi sen saman tyypin kanssa tekemisissä, joka olin lapsena ja kaikkien näiden vuosien ajan, erilaisten roolien takana. En osaa oikein selittää sitä.

Pidän myös tällaisesta “julkisesta” kirjoittamisesta, koska on joku potentiaali päästä keskustelemaan jostain aiheesta. Osa sanoo että kirjoittamalla ajatukset selkenevät, mulla ne selkenevät sekä keskustelemalla että kirjoittamalla. Siksi varmaan tykkään tehdä tuota podcastia myös, koska aina päässä tapahtuu jotain uutta kun syventyy keskustelemaan

Huomaan kuitenkin olevani vaikeuksissa näiden julkisten alustojen kanssa. Olin joitakin vuosia konsulttina, some/viestintähommissa, ja senkin jälkeen tosi paljon tehnyt hommia markkinoinnin parissa. Siitä on jäänyt sellainen kauhea vääristymä päälle, että en meinaa millään pystyä julkaisemaan mitään ilman että mietin jotain tavoitteellista tekemistä. Se on huono koska se estää ajattelun tai ainakin ajattelun vapauden, ja laittaa fokuksen jonnekin ihan muualle.

Olen yrittänyt päästä tästä taipumuksesta eroon tekemällä tällaista tajunnanvirtamaista tekstiä, jota en suunnittele etukäteen vaan tässä kirjoittaessa menen vaan eteenpäin. Tavallaan järjetöntä, koska kai tällaista pitäisi enemmänkin tehdä jonnekin päiväkirjaan tai vastaavaan. Ja heti päädyin tässäkin miettimään tämän tekemisen tarkoitusta.

Nyt ehkä yritän jotain sellaista, että jos saisin tänne kirjoittamiseen jonkun rytmin, niin sitten tulisi kirjoitettua, ja jos syntyy jotain vuorovaikutusta, niin se motivoisi entisestään. Eli tavoite olisi kirjoittaa sen kirjoittamisen vuoksi, jotta voisi olla aina välillä siinä mielentilassa, johon vain kirjoittamalla pääsee. Tiedän että on olemassa kasa kaikkia vinkkejä ja opaskirjoja kirjoittamiseen, ja varasinkin kirjastosta juuri sen Kirjoita vuosi -teoksen, mutta yleensä näiden kanssa on käynyt niin että jaksan tehdä 2-3 harjoitusta ja sitten se jää siihen.

Alunperin mulla oli kai tän substackin kanssa ideana että olisin kirjoittanut tänne jotain Takakansi-podcastin tekemiseen tai sen herättämiin ajatuksiin liittyen, mutta se ei ole ainakaan vielä onnistunut. En oikein tiedä mitä siitä kirjoittaisin, siinä kuitenkin tekemisen ydin on aina se itse keskustelu vieraan kanssa, ja kun menee muutama päivä niin en muista enää mitään yksityiskohtia.

Ehkä siitä voisi kirjoitella jotain tavallaan ihan epärelevanttia, kuten vaikka se miten valkkasin 8-vuotis juhlajaksoa (vieraana Evelin Kask, jakso ilmestyi tänään!) varten mulle ja vieraalle Citymarketista kääretorttua, koska tuollaisia pitää aina jotenkin juhlistaa.

Kirjoittamisen merkitystä ylipäätään voisi miettiä. Esim. jos kerran en kirjoita mikään tavoite mielessä, eikä ole oikeastaan mitään “sanomaa”, niin mikä merkitys on yksittäisen ihmisen kirjoitusharjoituksella? Kyse ei ole esim. taideteoksesta, koska siitä puuttuu taiteellinen intentio, tai joku viesti, tai ydin. Olisi kyllä hienoa jos voisi kirjoittaa taiteellista tekstiä mutta sitä varten varmaan pitäisi ensin harjoitella tosi paljon, ja opetella erilaisia keinoja välittää asioita.

Olen miettinyt paljon sitäkin miten AI mahdollisesti vaikuttaa kirjoittamiseen. Esim. olisin varmaan voinut pyytää Geminiä tekemään tän tekstin mun puolesta. “kirjoita jotain reflektiota kirjoittamisesta ja kirjoittamisen opettelemisesta substackiin sopivalla tavalla”. Mutta silloin en olisi päässyt tähän tilaan, joka on olemassa vain kun päästä tulee tekstiä näytölle. Mutta mikä merkitys tällaisella on jos sillä ei ole mitään tavoitetta henkilökohtaisesti, taiteellisesti, markkinoillillisesti tai yhteiskunnallisesti? Miksi kukaan ylipäätään kirjoittaa?

Olen kuullut toki tuohon useita vastauksia tämän 8 vuoden aikana kun olen keskustellut podcastissa tosi monien kirjoittajien kanssa. Omalla kohdalla jo mainittu “tila” on tärkeä, mutta ehkä koen jonkinlaista AI-paniikkia. Ehkä se että “kaiken” saa tehtyä promptaamalla, on saanut arvostamaan enemmän tätä itse tekemistä, oli sillä sitten tarkoituksia tai ei?

Jos luit tänne asti ja sulla on mielessä tarkoituksettomaan kirjoittamiseen liittyviä vinkkejä tai ajatuksia niin kerro!

Hän on sekä kuvataiteilija että sosiologi. Yksi syy lähteä opiskelemaan sosiologiaa oli, että Lampelaa kiinnosti, kuinka vaikeaa taidetta on kuvata sanoilla. Hän arvelee, että tuo vaikeus on yksi syy jargonin pyörittelylle.

”Yritetään sanoa jotain, mitä ei ehkä oikein osata.””

Yritän jatkuvasti podcastissa puhua kirjoittajien ja myös lukijoiden kanssa asioista, joille on hyvin vaikeaa löytää sanoja. Esim. klassikkokysymys että mistä joku idea on mahdollisesti syntynyt? Tai miltä tuntuu kokea joku kirja? Kun näitä lähtee analysoimaan, vaikeus tulee ainakin siitä että mielestäni esim. idea tai taidekokemus ei ole vain järjellä tai edes pelkillä aivoilla tapahtuva asia. Koko keho ja mieli osallistuu, ja kun sitten runnotaan joku kokemus sanalliseen muotoon, tulee oikaistua todella paljon. Ehkä tämän takia on olemassa aluksi hankalan kuuloisia termejä, kuten joku katharsis?

Kuten tuossa lainatussa tekstissä, en ole kasvanut “taidepuheen äärellä” ja muistan vierastaneeni monia taidemuotoja hyvin pitkään parikymppisyyden tuntumassa, koska niistä oli olematonta kokemusta, ja siksi tunne että en osaa tai uskalla lähestyä. Kun sitten jossain vaiheessa puolivahingossa olen altistunut vuosien varrella erilaisille teoksille, niin vaikeus on hälventynyt, ja moni ennen vaikean tuntuinen teos tai termi tuntuu nyt jos ei selkeältä niin enemmän houkuttelevalta tai kiinnostavalta kuin pelottavalta. Tämä on ollut todella hidas prosessi.

En tiedä onko esim. Hesarin tuleva kriitikkokoulutus (mikä kyllä kiinnostaa) oikeasti tarkoitus jotenkin helpottaa taidejuttuja mediassa, mutta en usko että se auttaa siihen ongelmaan että ihmiset suhtautuisivat avarakatseisemmin taiteeseen. Ehkä jopa päinvastoin, koska altistuminen vaikeutuu. Jos ns. vaikea puhe löytyy vain jostain suljetuista ympyröistä tai pienistä piireistä, niin mitä iloa siitä on?

Ehkä mun utopia olis sellainen, jossa olisi kokeneita taidepuhujia, tai taide-senseitä, jotka pystyisivät avaamaan asioita aloittelijoille kannustavassa hengessä, kuten vaikka judossa. Sielläkin kuitenkin pitää opetella kuperkeikka ennen ukemeita jne. Ehkä tyhmä vertaus. Tällaistahan toki on jo. On olemassa vaikka mitä yhdistyksiä ja tapahtumia, joihin voi mennä kokemaan ensi kertaa vaikka lavarunoutta, ja on tarjolla opastuksia ja yleisötyötä ja kirjavinkkausta. Ja on tekoäly, jolta voi kysyä mitä katharsis tarkoittaa ja joka sitten hallusinoi jotain, jos siis kiinnostaa.

En ole varma mikä on lopulta ongelma? Syksyn kiinnostavien kirjakeskustelujen jälkimainingeissa tämäkin aihe on liikkunut, eli jatkuva tyhmistymisen pelko. Samaan aikaan on paljon sivulausekommentteja, joissa sanotaan että miten huonoa suomalainen kulttuurikeskustelu on, ja että puhutaan vääristä asioista. Ehkä haastaisin itseni ja muut miettimään sitä kautta että millaista olisi tosi hyvä kulttuurikeskustelu? Miten osallistua siihen niin, että se on kunnianhimoista ja monimutkaista ja monisävyistä mutta ei kuitenkaan poissulkevaa tai töykeää aloittelijoita kohtaan? Kenen pitäisi osallistua keskusteluun ja miten, jotta “keskustelun laatu” kehittyisi? Onko jossain mallia utopistisen hyvästä taidekeskustelusta?

Haluaisin itse osallistua ns. hyvän taidekeskustelun rakentamiseen mutta en vielä tiedä miten se tapahtuu. Tämä teksti ei nyt sitä ole, ajatus harhaili enkä jaksa kirjoittaa uudelleen, vaikka juuri eilen Heidi Nummen kanssa keskustellessa tuli esiin se miten laadukas teksti ilmaantuu vasta kun lähdee editoimaan ja kirkastamaan ajatuksia. Ehkä jonkinlainen pointti voisi olla se että en usko sellaiseen mustavalkoiseen tyhmä/viisas -ajatteluun, vaan että tiktok-koukuttunut ihminen voi olla samaan hyvinkin perehtynyt vaikka baletin tekniikkaan tai Elden Ringin buildeihin, ja kun motivaatiota on niin voidaan mennä vaikka kuinka monimutkaiselle tasolle, mutta askel kerrallaan.

Onko sinulla toiveaiheita tai -vieraita? Onko mielessä kommentteja menneistä jaksoista? Haluatko lähettää terveisiä?

https://takakansi.fi/kommentti/

Kritiikkien merkitys vain nousee kun perinteinen media ei halua enää satsata niihin. Keskustelimme Aino-Maria Savolaisen kanssa kritiikkien kirjoittamisesta, niiden tärkeimmistä tehtävistä sekä laajemmin omasta mediasta, kirjasomesta ja hieman puhuimme myös tästä juuri nyt vellovasta kirjallisuuskeskustelusta. Oma tunnelma näistä aiheista, jos haluaa tiivistää, voisi olla vaikka: genre, tietty alusta tai joku muu ulkoinen asia ei kerro teoksen tai tekstin tasosta tai arvosta, mikä usein unohtuu kun lähdetään vauhdilla lokeroimaan tai provosoimaan algoritmia miellyttääkseen. Ja myös että sivistys on enemmän avointa, liikkuvaa ja uteliasta kuin ulossulkevaa, pysähtynyttä ja tärkeilevää. Kiitos Aino-Maria vierailusta!

https://ammankirjablogi.blogspot.com/

Musiikki: Bucket – No More Than Human

Kai tämänkin voisi nähdä kilvoitteluna. Olenko valmis käyttämään tällaista eettisesti kyseenalaisen firman surkeaa alustaa tärkeän keskustelun seuraamiseen, vai jäänkö siitä paitsi?

Oli miten oli, hienoa että on hyvää keskustelua, kannattaa tsekata ainakin @amman_lukuhetki , @mitaluimmekerran @tero_hoo ja @kirjapommi stoorit kun vielä ehtii. Muitakin oli mutta en muista nimimerkkejä, enkä pääse tässä kirjoittaessa tarkistamaan koska tämä alusta on niin luokaton.

Mä ymmärrän kilvoittelu-sanan (jota siis Hosseini peräänkuulutti) sellaisena itsen kanssa tehtävänä vaikean asian tekemisenä ja harjoittelemisena ilman ulkoisia näyttöjä, vertailua, palkintoja tai näkyvyyttä. Siis jotain oikeasti omaksi iloksi/haasteeksi tehtävää. Ihan eri asia kuin kilpailu. Hassu termi, mutta mun mielestä ytimessä kun puhutaan vaikeista kirjoista tai Elden Ringistä.

Ajattelen että kaikki mun lukemat vaikeat kirjat ovat jollain tavalla lisänneet mun elämänlaatua tai opettaneet mulle jotain itsestäni. Mutta nämä eivät ole välttämättä ollenkaan “hyödyksi” muutettavia asioita.

Kilvoittelu menee helposti kilpailuksi, syystä jonka selittämiseen tarvitaan sosiologeja. Miksi tulee tärkeäksi vaatia muilta jotain samaa haastamisen tasoa kuin vaatii itseltåän, tai miksi on tärkeää kokea ylemmyyttä siitä että voittaa Elden Ringin Radahnin ilman lisäapuja, aseita, ohjaita ja sähköä, tai jos lukee putkeen koko James Joycen tuotannon tai jonkun House Of Leavesin? Nää on kaikki upeita juttuja mutta ei ne tee kenestäkään parempaa ihmistä? Vai tekeekö? Missä on mun elämäpisteet Sodan ja rauhan lukemisesta? Miksei mun isolla vaivalla hankittu kirjallinen sivistysleveli vie pois eksistentiaalista tuskaa?

Mulle “maku” -sana tuo heti mieleen jonkun hillittömän ylemmän sosiaaliluokan jäykistelytilaisuuden, jossa esitetään jotain, pudottelemalla tiedonmurusia liittyen vaikka tiettyjen kulttuurikokemusten jälkitiloista. Vähän kuten Amerikan psykon luottokorttikohtaus mutta jossain cocktail-tilaisuudessa. Eli tavallaan pyrkimys ansaita kuuluminen joukkoon, ja taustalla pelko siitä että jos sanoo tai tekee jotain todella vähän väärin, tulee leimatuksi ihmiseksi, jolla on huono maku. Paljastaisi vaikka tykkäävänsä ei-ironisesti JVG:stä.

Todennäköisesti tämä tunne tulee jostain omasta epävarmuudesta, tai kokemuksesta että en ole “syntynyt kulttuurisukuun”. Tähän myös viitattiin tuossa artikkelissa, jossa keskustelun toinen osapuoli mietti että miten alemmalla keskiluokalla on mahdollisuus syödä ravintoloissa, jollaisiin aiemmin päästettiin vain neljännen polven taiteilijasukujen jäseniä. Huom. kaikki viittaukset tässä mun substack -postauksessa siihen artikkeliin perustuvat muistikuviin, tarkoitus ei ole debunkata sitä sinänsä vaan miettiä “maku” sanaa, tai enemmänkin sen merkityksettömyyttä “tässä ajassa”.

Ajalla tarkoitan tätä kohtaa historiassa, jossa elämme kulttuurivihamielisessä, sotaa pelkäävässä ja fasismilla flirttailevassa ilmapiirissä. On ihmisiä, joille kirjan lukeminen ei ole pelkästään vaikeaa vaan jotain sellaista, jota ei voi kuvitellakaan osaksi omaa identiteettiä. Se voi jopa herättää vihaa tai inhoa. Ja samaan aikaan lukutaidon kehitys rapistuu, ja silti lukutaito on selviytymistaito. Tällaisen asetelman ympärillä tuntuisi oudolta tai epärelevantilta vähintään pohtia onko jonkun “lukumaku” parempi tai huonompi. Tai kuka voisi määritellä millainen lukeminen olisi “hyvää makua” ja mikä huonoa? Varmasti tällaista tapahtuu, mutta että olisi joku yleinen standardi Suomen tai vaikka sitten Helsingin tasolla.

Profiilityö somessa ja sosiaalisissa tilanteissa on ehkä joku ulottuvuus tässäkin. Siis kaikki toiminta, jota tehdään tiedostamatta tai tiedostaen sillä tavoitteella, että muut näkisivät miten kuulun tähän tai tuohon porukkaan. Jossain vaiheessa kesällä oli puhetta että olisi ihmisiä, jotka harrastaisivat performatiivista lukemista juuri tällaisella tavoitteella. Mutta kuka sitäkin arvioi? Ihan kuin olisi olemassa jotain kulttuurin rokkipoliiseja, jotka huomaisvat kaikista muista että “nuo eivät lue true cult -tyylillä” -vaan jollain junttityylillä.

Toisaalta tunnistan tuollaisen kuulumisen ja ei-kuulumisen stressin, suhteessa kirjamaailmaan. En ole opiskellut kirjallisuutta, kirjoittanut kirjoja saati kuulu sukuun, jossa olisin kirjailijoiden jälkeläinen useassa polvessa. Olen kyllä lukenut “ihan saatanasti” mutta silti kun olen joskus ollut Villa Kivessä jossain kirjajulkkareissa, niin kyllä taustalla on joku ajatus siitä että “kuulunko tänne”? Voihan toki olla että kaikki muutkin ajattelevat noin, tai jokaisella on tuo pelko? Fake it till you make it ja drinkkiä naamaan? En ole myöskään kokenut tuollaisissa tilanteissa mitään negatiivista kohtelua, tai kukaan ei ole tullut tenttaamaan koulutuksestani.

Oli miten oli, mielestäni hyvän maun miettiminen ei kuulu sivistykseen. Mulle sivistys on oppimisen ja tutkimisen ja ihmettelemisen iloa (huom viittaus kirjamessujen teemaan), ei muiden asettelua keinotekoisiin hierarkioihin tai poseeraamista luun värisen käyntikortin kanssa. Olin lapsi aikana, jolloin duunariluokassakin oli vallalla ajatus että lukeminen on arvokasta, ja olen sitä kautta altistunut kirjallisuudelle, mutta sellaisella tyylillä että luetaan mitä vaan sarjakuvista valittujen palojen kautta kauhuun, ilman edes tietoa että osa kirjoista voisi olla kulttuuriselta pääomaltaan suurempia kuin muut. Puhumattakaan ironisesta lukemisesta.

Mitä itse ajattelet aiheesta? Millainen merkitys “maulla” on ja kuka määrittelee hyvän maun? Onko kyseessä joku kuninkaan hovin jäänne vai relevantti asia vuonna 2025?

Merkkipaalujen juhlinta on mun mielestä tärkeää, tätä aion juhlistaa lähipäivinä toivottavasti överimakealla tai ainakin liian isolla kääretortulla 😀

Olga Tokarczukin kirjasta Aja aurasi vainajain luitten yli tehty näytelmä esitetään Helsingissä 16.9.2025 alkaen, paikkana Teatteri Avoimet Ovet. Pääsin keskustelemaan teatterin johtajan ja näytelmän ohjaajan Hanna Kirjavaisen kanssa kirjasta, ohjaamisesta, dramatisoinnista, sovittamisesta, eläinten oikeuksista, vanhusten oikeuksista sekä hieman myös WIlliam Blaken runoista. Kiitos Hanna keskustelusta!

Jakso on toteutettu yhteistyössä Teatteri Avoimet Ovet:n kanssa, kiitos tästä mahdollisuudesta!

Näytösajat ja liput:
https://www.avoimetovet.fi/aja-aurasi-vainajain-luitten-yli/

Kirjasta (joka on muuten mielestäni mestariteos):
https://kiiltomato.net/critic/olga-tokarczuk-aja-aurasi-vainajain/

Aiheeseen liittyen Ulverin versio William Blaken runosta Proverbs Of Hell, josta kirjan nimi tulee:

Hän laittoi soimaan tämän biisin:

Ihastuin samantien, en tiennyt mitä tämä oli mutta olin myyty. Seesteistä, filosofista, kummalisen mystistä, ei mitään metsäbläkkistä (missä ei ole siinäkään mitään vikaa). Hankin tietty tuon tuplalevyn itselleni ja kuuntelin sitä yhä uudelleen ja uudelleen, niin että osasin melkein kaikista biiseistä sanat ulkoa.

Tiesin kyllä, koska kannessa niin luki, että kyseessä on “jonkun runoilijan” eli William Blaken kirjaan tehty sovitus, eli The Marriage Of Heaven And Hell (n. 1790). Mutta en tiennyt kuka Blake oli tai miksi hän olisi jotenkin merkittävä, mutta oli kiinnostavia sanoituksia.

Jostain syystä eniten levyllä mieleen jäänyt biisi tai runosovitus on Proverbs Of Hell (https://poets.org/poem/proverbs-hell), eli Helvetin sananlaskut. Siinä on kaikenlaisia elämänohjemaisia onelinereita, kuten vaikka suosikkini:

“You never know what is enough unless you know what is more than enough. “

Tykkään kai tuosta koska samaistun, yleensä olen elämässä tehnyt kaikkea liikaa kunnes rajat ovat löytyneet enemmän tai vähemmän tuskaisen prosessin kautta.

Tässä koko runo laulettuna:

Oli miten oli, tämä levy ja nuo sananlaskut ovat olleet mulla sellainen vakiojuttu, jota suosittelen eri ihmisille yhä uudelleen. En osannut oikein selittää miksi nämä tekstit ja tuo musiikki vetosi, mutta muistan että myös häpesin sitä, eli ajattelin että on jotenkin noloa jumittaa jossain ysärin levyssä tällä tavalla.

En osannut ajatella että kyseessä on pari sataa vuotta vanha runoteos, jonka äärellä on jumitettu ennenkin, tai että kyseessä on sekä hieno kirjallinen että myös musiikillinen perinne, ja että tavallaan tämä oli mulle ensimmäinen Iso Runokokemus. Ja toisaalta jos joku kolisee niin miksi sen pitäisi olla “noloa”.

Luin äskettäin vihdoin Olga Tokarczukin kirjan Aja aurasi vainajain luitten yli. Kirjassa käsitellään Blaken runoutta jatkuvasti ja ollaan Helvetin sananlaskujen äärellä, niitä siteerataan ja mietitään. Ja vasta kirjan loppupuolella nostetaan tuo kirjan nimilause esiin lainauksena runosta. En ollut siis aiemmin tajunnut että nimi tulee tuosta runosta, vaikka olin kuullut tuon englanniksi satoja kertoja, olin vain ajatellut että onpa siisti nimi!

“Drive your cart and your plow over the bones of the dead. The road of excess leads to the palace of wisdom. “

Elikkä tässä ansiosta ylistetty nobelisti kietoo kokonaisen kirjansa, joka on mun mielestä mestariteos, tämän saman runon ympärille, johon itse tutustuin norjalaisen bändin kautta. Tykkään tästä koko kuviosta älyttömän paljon, ikäänkuin underground, mainstream, alakultturi ja korkeakulttuuri kietoutuvat hauskasti, vaikka tällaiset jaottelut ovatkin tympeitä niin ehkä näitä rajoja silti edelleen on ja alitajuisesti ylläpidetään?

Blake tuli vastaan myös kauhun tai dekkarin tai trillerin kautta, kun luin pari vuotta sitten vihdoin Thomas Harrisin Red Dragonin. Siinä tarinan sarjamurhaaja on pakkomielteisesti kiinni William Blaken taulussa nimeltä The Great Red Dragon and the Woman Clothed with the Sun ja jos en väärin muista päätyy yrittämään teoksen syömistä. Taiteesta voi nauttia niin monella tavalla!

Kiitos siis Olga Tokarczuk, jonka kirja Vaeltajat vaivaa mua vieläkin vuosien jälkeen, ja jonka The Books Of Jakob on ollut mulla 2 vuotta kesken enkä tiedä saanko sitä koskaan loppuun. Odotan mielenkiinnolla millainen teatterisovitus Aja aurasi vainajain luitten yli tulee olemaan (tänä syksynä Teatteri Avoimet ovet: https://www.avoimetovet.fi/aja-aurasi-vainajain-luitten-yli/)