1. Kallio kulttuurisodan näyttämönä

Luin hiljattain Eeropekka Rislakin Facebook-kirjoituksen, joka käsitteli Kallion muutosta ja käytti sitä pohjana myös tämän päivän vasemmiston kritiikille. Jäin miettimään tekstiä, koska siinä oli paljon tälle päivälle tyypillistä poliittista kritiikkiä, joka herätti pohdintaa, ja myös paljon tunnistettavaa: Kallio on muuttunut työväenluokan kaupunginosasta luovien ja akateemisten kampusalueeksi, gentrifikaatio on todellinen ilmiö, ja osa nykyvasemmistosta ilmaisee politiikkaansa myös elämäntyylin ja tyylin kautta.

Rislakin varsinainen väite on kuitenkin terävämpi kuin pelkkä havainto muutoksesta. Hänen mukaansa Kallion uudet, ideologisesti vasemmistolaiset asukkaat harrastavat pelkkää kulttuurivasemmistolaisuutta: he siemailevat luomuviiniä samalla kun puhuvat Palestiinan kysymyksestä, vaativat äänekkäästi kohtuuhintaista asumista vaikka asuvat itse 1100 euron vuokra-asunnossa, eivät tunnista taloudellista epävarmuutta vaan pukeutuvat tyylisyistä kierrätysvaatteisiin. He puhuvat kolonialismin purkamisesta samalla, kun he itse kolonisoivat työläiskaupunginosia. Taustalla on hänen mielestään laajempi siirtymä: vanha työväenliike lähti aineellisesta — palkasta, asunnosta, terveydestä — kun taas uusi liberaalivasemmisto lähtee symbolisesta eli representaatiosta, kielestä ja identiteetistä, ja valitsee näiden kahden törmätessä aina symbolin. Lopputulemana luokka ei hänen mukaansa enää kuvaa sosioekonomista asemaa vaan sitä, miltä haluaa näyttää, jolloin vasemmistolaisuudesta tulee estetiikkaa eikä politiikkaa.

Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän kulmani rypistyivät. Kirjoitus toteaa yhtäältä, että nyky-kalliolaiset ajavat kohtuuhintaista asumista ja kritisoivat asuntopolitiikkaa kaikin mahdollisin tavoin — allekirjoittavat vetoomuksia, äänestävät – ja lisäksi osoittavat mieltä Palestiinan puolesta julisteilla ja tapaamisilla ja köyhäilevät kierrätysvaatteilla. Toisaalta hän toteaa, että kapitalismikritiikki on heille vain identiteetti eikä työkalu, ettei sillä tehdä mitään konkreettista, ja että viinibaareissa ei tunnisteta taloudellista epävarmuutta.

Nämä väitteet eivät oikein sovi yhteen. Jos ihmiset yrittävät vaikuttaa asumispolitiikkaan ja kansainvälisiin ihmisoikeusloukkauksiin niillä keinoilla, joita tämän päivän demokratiassa on käytettävissä — vetoomuksilla, äänestämällä, julkisella kritiikillä — miksi sitä ei pidetä konkreettisena politiikkana? Millä mittarilla toiminta muuttuu pelkäksi identiteetiksi? Miten kalliissa asunnossa asuminen ja kierrätysvaatteiden käyttäminen tarkoittaa, ettei köyhyyttä ja taloudellista epävarmuutta ymmärretä?

Kallion muutosta on liian helppo selittää pelkän tyylin ja elämäntavan kautta. Tämä pintapuolinen muutos näkyy helposti: oluet vaihtuvat luonnonviineiksi, työväenkapakat cocktailbaareiksi, duunarityöt freelancer-sisällöntuottoon ja seinille ilmestyvät Pride- ja Palestiina-julisteet. Sen sijaan kadulla ei näe, miten vasemmistopolitiikan vapausasteet ovat muuttuneet, eikä kadulla näe, miten näkyvä muutos ilmiasussa voikin olla seurausta paljon syvemmästä muutoksesta työn, luokan ja omistuksen rakenteissa.

2. Oliko vanha vasemmisto todella niin erilainen?

Kirjoituksesta syntyy vaikutelma, että siinä missä nykyvasemmisto näyttäytyy tyyli- ja identiteettiprojektina, jossa politiikka ilmenee symboleina, elämäntyylinä ja identiteetteinä, ennen oli olemassa “aito” työväenliike: käytännöllinen, maanläheinen ja kiinnostunut ennen kaikkea työehdoista, palkoista ja hyvinvointivaltiosta. Teksti toteaa, että tämä aito liike ei lähtenyt ”akateemisesta ylikoulutuksesta”, kuten nykyinen, johon liittyy myös ”selkeän vahva käsitys omasta moraalisesta paremmuudesta”. Rislakki kuvaa terävästi mielikuvia, jotka ovat varmasti laajalti jaettuja ja siksi niitä on hyödyllistä tutkia.

Perehtyessä huomaa, että suomalaisen työväenliikkeen historiakin oli täynnä symboleja ja kansainvälistä solidaarisuutta: punaliput, työväenlaulut, työväentalot, Vietnam-komiteat ja Chile-solidaarisuus kuuluivat kaikki samaan liikkeeseen, joka samalla neuvotteli työehtosopimuksia, rakensi hyvinvointivaltiota ja ajoi palkankorotuksia.

Myös koko työväenliikkeen aatteellinen pohja rakennettiin korkeasti koulutettujen ajattelijoiden varaan, Marxista ja Engelsistä lähtien aina Kautskyyn ja Leniniin asti, eikä moraalinen oikeassa olo ollut liikkeelle vierasta — 1970-luvun taistolaisuus oli nimenomaan yliopisto-opiskelijoiden liike, jossa oikeaoppisuus, oikeat termit ja jako tovereihin ja porvareihin olivat yhtä keskeisiä kuin identiteettipoliittiset kiistat nykyään.

Vanhakin työväenliike siis teki monta asiaa yhtä aikaa, eikä pitänyt ristiriitaisena sitä, että samalla viikolla voitiin kerätä nimiä Vietnamin sodan vastustamiseksi ja neuvotella metallityöläisten palkoista. Siksi tämän päivän yhdistelmä ”kohtuuhintainen asuminen + Palestiina” ei ole yhtään vähemmän vasemmistolainen kuin aikanaan ”palkankorotukset + Vietnam”. Symbolit eivät ole uusi ilmiö — ne ovat aina olleet osa vasemmiston politiikkaa. Todellinen kysymys ei siis ole se, miksi nykyvasemmistolla on symboleita, vaan miksi symbolit näyttävät nykyään jääneen näkyvämmiksi kuin materiaalinen politiikka.

3. Työväenluokka ei ole kadonnut — se on vaihtanut muotoaan

Rislakin tekstissä luokka ja taloudellinen epävarmuus näyttäytyvät lähes synonyymeina teolliselle työväelle. Maailma on kuitenkin muuttunut: nykyään epävarmassa asemassa voivat olla tutkijat, opettajat, freelancerit, kulttuurityöntekijät, alustatyöntekijät, määräaikaiset asiantuntijat, lähihoitajat tai Wolt-lähetit. Heidän työnsä näyttää hyvin erilaiselta kuin metallimiehen työ vuonna 1975, mutta heidän suhteensa pääomaan voi olla aivan yhtä heikko. Varsinkin tässä elämäntyylin perusteella tehty tulkinta alkaa johtaa harhaan: maisterintutkinto, oikea musiikkimaku tai lasi luonnonviiniä eivät kerro mitään siitä, omistaako ihminen asuntoja, sijoitusvarallisuutta tai yrityksiä, eivätkä ne kerro myöskään siitä, kuinka epävarma hänen toimeentulonsa on.

Kalliossa asuu nykyään tämän ajan prekariaatti samalla tavalla kuin siellä ennen asui oman aikansa työväenluokka. Luokka ei ole kadonnut — sen kokoonpano on muuttunut. Nykyinen yhteiskuntatutkimus ei yleensä määrittele luokkaa enää ensisijaisesti ammatin vaan tulojen, varallisuuden, työmarkkina-aseman ja ennen kaikkea suhteen pääomaan kautta. Tässä mielessä korkeasti koulutettu mutta epävarmassa asemassa oleva palkansaaja voi kuulua rakenteellisesti paljon lähemmäksi perinteistä työväenluokkaa kuin omistavaa keskiluokkaa.

Katriina Järvinen ja Laura Kolbe ovat kuvanneet osuvasti sitä, kuinka luokka näkyy edelleen tavoissa, kokemuksissa ja siinä, missä ihminen tuntee olevansa kotonaan. Juuri siksi Kallion muutos herättää niin voimakkaita tunteita. Mutta ulospäin näkyvä kulttuurinen pääoma ja taloudellinen hyöty eivät ole sama asia: Kallioon muuttava määräaikainen tutkija voi osallistua kaupunginosan tyylilliseen muutokseen ja samalla maksaa yli puolet palkastaan vuokraan. Hän voi näyttää gentrifikaation voittajalta olematta sen taloudellinen hyötyjä.

4. Mitä vasemmistolle oikeastaan tapahtui?

Rislakki kuvaa intuitiivisesti oikeaa vaikutelmaa, että nykyvasemmisto on unohtanut aidon luokkapolitiikan ja korvannut sen symbolisilla ja identiteettikiistoilla. Samansuuntaisia havaintoja on tehty laajemminkin. Ranskalainen sosiologi Didier Eribon kuvaa muistelmateoksessaan Paluu Reimsiin (suom. Timo Torikka, Vastapaino 2024), kuinka 1980-luvulla Ranskassa luokkapuhe hävisi poliittisesta kielestä, mutta ne elinolot, joita sana “luokka” oli kuvannut, eivät hävinneet mihinkään. Eribon ymmärtää hyvin, että nämä aiemmin kommunisteja äänestäneet työväenluokan ihmiset kääntyivät tällöin äärioikeiston puoleen. He eivät kannata kaikkia äärioikeiston ajamia asioita, mutta se on ainoa taho, joka tunnistaa heidät ryhmänä ja antaa heidän kokemukselleen sanat.

Miksi luokkapuhe sitten katosi vasemmistosta? Taustalla oli ainakin kaksi samanaikaista murrosta.

Ensinnäkin marxilaisuuden uskottavuus heikkeni ratkaisevasti. Aleksandr Solženitsynin vuonna 1974 ilmestynyt Vankileirien saaristo teki Neuvostoliiton repression laajuuden lännessä mahdottomaksi sivuuttaa ja horjutti käsitystä, jonka mukaan sosialistinen järjestelmä oli vain tilapäisesti poikennut oikealta tieltään.

Samalla murtui marxilainen hierarkia, jossa luokkakysymys oli asetettu muiden yhteiskunnallisten ristiriitojen yläpuolelle. Naisten oikeudet, seksuaalivähemmistöjen asema ja etniseen syrjintään liittyvät kysymykset olivat olleet osa vasemmistopolitiikkaa koko 1900-luvun, mutta marxilaisessa ajattelussa niitä oli usein käsitelty luokkataistelulle alisteisina tai toissijaisina. Marxilaisuuden otteen heikentyessä nämä kysymykset nousivat itsenäisemmiksi poliittisiksi kamppailuiksi.

Toinen murros oli rakenteellinen. 1970-luvun lopulta lähtien pääomaliikkeitä vapautettiin, rahoitusmarkkinoiden sääntelyä purettiin ja talouden kansainvälistymistä kiihdytettiin. Thatcherismi Britanniassa ja reaganismi Yhdysvalloissa tekivät tästä uusliberaalista suunnasta läntisen talouspolitiikan uuden valtavirran. Pääoman mahdollisuus siirtyä nopeasti maasta toiseen vahvistui, samalla kun demokraattinen päätöksenteko pysyi pääosin kansallisena. Tämä kavensi hallitusten mahdollisuuksia harjoittaa markkinoiden odotuksista poikkeavaa talouspolitiikkaa.

Eribon paikantaa tämän muutoksen poliittisen merkityksen François Mitterrandin 1980-luvun Ranskaan. Sosialistihallitus yritti aluksi toteuttaa elvyttävää ja uudelleenjakavaa ohjelmaa, mutta joutui pian muuttamaan suuntaa pääomapaon, valuuttapaineiden ja kansainvälisten markkinoiden puristuksessa. Mitterrandin hallitus osoitti ehkä selvemmin kuin mikään muu länsieurooppalainen vasemmistohallitus, kuinka nopeasti kansallisen luokkapolitiikan liikkumatila oli kaventunut.

1990-luvulla monet vasemmistopuolueet sopeutuivat tähän tilanteeseen. Tony Blairin kolmas tie hyväksyi markkinatalouden vapautuneet perusrakenteet ja siirsi luokkakielen taka-alalle, vaikka sosiaaliturvaa edelleen puolustettiin. Identiteettipolitiikka ei siis yksinkertaisesti korvannut luokkapolitiikkaa vaan se pääsi nousemaan sen alta näkyviin ja oikeastaan tarjosi vasemmistopolitiikalle sen suurimman areenan. Luokka-ajattelun ote heikkeni samaan aikaan, kun talouspolitiikan liikkumatila kaventui.

Oikeistopopulismi puolestaan omaksui osan vasemmiston hylkäämästä luokkaretoriikasta ja muotoili sen vastakkainasetteluksi kansan ja eliitin välillä, myöhemmin yhä vahvemmin jaoksi kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Näin vasemmisto menetti sekä taloudellista vaikutusvaltaa että otettaan yhteiskunnallisen konfliktin kielestä.

Kyse ei siis välttämättä ole siitä, että vasemmisto olisi unohtanut luokan, vaan siitä, etteivät sen vanhat, kansallisvaltioon sidotut toimintatavat enää riitä. Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty on seurannut tätä kehitystä vuosikymmenten datan pohjalta ja todennut, että pääomien vapaa liikkuvuus vaatisikin rinnalleen rajojen yli ulottuvan vero- ja sosiaalipolitiikan. Hänen mukaansa ratkaisu on palata varhaisen työväenliikkeen kansainväliseen näkökulmaan: jos pääoma toimii yli rajojen, myös politiikan on tehtävä niin.

5. Gentrifikaation hyötyjiä ei löydä viinibaarista

Lopuksi palaan vielä Kallion muutokseen. Rislakin kuvaamat uudet asukkaat eivät ole työväenluokan ulkopuolelta saapuvia valloittajia, vaan suurelta osin ihmisiä, jotka ovat nykypäivänä luokka-asemaltaan lähellä perinteistä työväenluokkaa: palkastaan riippuvaisia, epävarmoissa työsuhteissa eläviä ja suuren osan tuloistaan vuokraan käyttäviä. He muuttivat Kallioon pitkälti samasta syystä kuin aiemmatkin asukkaat — koska asuminen oli suhteellisen halpaa ja sijainti hyvä.

On selvää, että uudet asukkaat muuttavat palveluja, kulutustottumuksia ja kaupunginosan ilmettä. Vuokralaiset voivat olla osa alueen muutosta ja samalla itse sen synnyttämän hintapaineen kohteita. Jos kiinteistön arvo nousee, suurimman hyödyn saa sen omistaja. Kallion tämän päivän korkeasti koulutettu prekariaatti ei yleensä kuulu siihen joukkoon, joka omistaa merkittäviä asunto-omaisuuksia tai sijoituskiinteistöjä — se kuuluu paljon useammin siihen joukkoon, joka maksaa yhä suuremman osan tuloistaan asumiseen.

Kallion muutos ei ole ensisijaisesti tyyli- tai elämäntapakysymys eikä se osoita mielestäni vasemmiston alennustilaa. Kirjoituksen vahvuus on siinä, että se tunnistaa muutoksen. Mutta siinä, missä Rislakki ja suuri osa julkisesta keskustelusta selittävät sitä ennen kaikkea elämäntyylillä ja moraalisilla valinnoilla, minä epäilen syiden olevan syvemmällä: siinä, miten työn rakenne, luokkarakenne ja pääoman asema ovat muuttuneet viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Minusta ei ole oleellista, käydäänkö keskustelut Koffin äärellä vai viinibaarissa —kiinnostavampi kysymys on se, kuka omistaa rakennuksen, jossa keskustelua käydään.

Lähteitä

• Rislakki, Eeropekka. Facebook-julkaisu Kallion gentrifikaatiosta ja nykyvasemmistosta, 7.7.2026.

• Katriina Järvinen & Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

• Eribon, Didier: Paluu Reimsiin. Suom. Timo Torikka. Vastapaino, 2024.

• Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo 1918–1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Suom. Esa Adrian. Wahlström & Widstrand, 1974–1978.

• Thomas Piketty: Pääoma ja ideologia

🪞 Sama pääministeri, kaksi todellisuutta

Britannian uudesta pääministeristä Andy Burnhamista kirjoitettiin heinäkuun lopussa kaksi kiinnostavaa juttua. Toinen ilmestyi The Guardianissa, toinen Helsingin Sanomien Visiossa. Ne perustuivat samoihin tapahtumiin, mutta niitä lukiessa syntyi tunne kuin kyse olisi kahdesta eri maailmasta.

Guardianin kolumnisti Rafael Behr kirjoitti Burnhamista poliitikkona, joka yrittää irrottaa Britanniaa Thatcherin aikakaudella syntyneestä talousajattelusta. Manchesterin pormestarina Burnham oli rakentanut mallia, jossa julkinen valta toimii aktiivisena suunnannäyttäjänä yhdessä yritysten kanssa. Nyt hän pyrkii viemään samaa ajattelua koko maahan. Kolumnin kiinnostavin kysymys ei ollut, paljonko Burnham aikoo käyttää rahaa tai miten markkinat siihen suhtautuvat. Kysymys oli paljon perustavampi: onko neljäkymmentä vuotta Britanniaa ohjannut ajattelutapa tullut tiensä päähän?

Helsingin Sanomien Vision jutussa sama pääministeri näyttäytyi täysin toisesta suunnasta. Otsikko kertoi jo kaiken olennaisen: “Britannian uudella pääministerillä on yksi tärkeä tehtävä: olla säikäyttämättä markkinoita.” Juttu oli huolellisesti tehty ja kaikki siinä esitetyt faktat pitivät paikkansa. Silti se kertoi aivan eri tarinan. Burnhamin poliittinen projekti jäi sivuosaan. Tärkeimmäksi kysymykseksi nousi markkinoiden luottamus: mitä sijoittajat ajattelevat, miten velka rahoitetaan ja miten uusi hallitus vakuuttaa rahoitusmarkkinat.

Kiinnostavaa ei ole se, että kaksi lehteä painottaa eri asioita. Kiinnostavaa on se, että suomalaiselle lukijalle Vision otsikko näyttää täysin luonnolliselta. Harva pysähtyy kysymään, miksi juuri markkinoiden näkökulma on uutisen itsestään selvä lähtökohta. Se tuntuu neutraalilta. Juuri siksi se on niin paljastava.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu kutsui tällaista ilmiötä doxaksi. Doxa on yhteiskunnan hallitseva ajattelutapa, joka muuttuu vähitellen näkymättömäksi. Sitä ei tarvitse puolustaa eikä perustella, koska se alkaa näyttää todellisuudelta itseltään. Keskustelu käydään sen sisällä, ei siitä. Ihmiset voivat riidellä verojen tasosta, menoleikkauksista tai velan määrästä, mutta itse kehys jää koskemattomaksi. Sitä ei enää tunnisteta yhdeksi mahdolliseksi tavaksi nähdä maailma, vaan tavaksi, jolla maailma yksinkertaisesti on.

Juuri tällaisessa tilanteessa suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu nyt elää. Tämä ei koske vain mediaa. Se koskee politiikkaa, virkamiesvalmistelua, talouskeskustelua ja asiantuntijapuhetta. Media heijastaa tätä kehystä, koska sekin on osa samaa yhteiskuntaa. Kun valtiovarainministeriö julkaisee ennusteen tai ekonomistit arvioivat julkista taloutta, keskustelu käynnistyy lähes automaattisesti samoista lähtökohdista: miten markkinat reagoivat, miten velkasuhde kehittyy, miten kilpailukyky turvataan. Kysymykset ovat sinänsä tärkeitä. Mutta on tärkeä ymmärtää, mitä jää kysymättä.

🏛️ Kun yksi ajattelutapa muuttuu luonnonlaiksi

Historia on täynnä vastaavia ajattelukehyksiä. Ne syntyvät usein vastauksina todellisiin ongelmiin. Siksi niistä tulee niin vahvoja.

1600- ja 1700-lukujen Euroopassa lähes kaikki palautui kultaan ja hopeaan. Merkantilismin aikana valtion voima mitattiin jalometallien määrällä, ja politiikka rakennettiin sen ympärille. Aikansa maailmassa ajatus oli järkevä. Euroopan suurvallat kilpailivat keskenään, ja sotien voittaminen ratkaisi valtioiden kohtalon. Vuosikymmenten kuluessa sama ajattelutapa alkoi kuitenkin jarruttaa juuri sitä vaurautta, jota sen piti kasvattaa. Taloustieteilijät alkoivat muistuttaa, että hyvinvointi syntyy tuotannosta, kaupasta ja ihmisten osaamisesta, ei holveihin kasatusta kullasta.

1800-luvun lopulla sosiaalidarvinismi tarjosi yhtä kattavan selityksen yhteiskunnalle. Kilpailu nähtiin luonnonlakina, ja köyhyys tulkittiin lähes väistämättömäksi seuraukseksi heikommasta kilpailukyvystä. Myöhemmin kävi ilmeiseksi, että koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva eivät rapauta yhteiskuntaa vaan tekevät siitä vahvemman. Se, mikä oli näyttänyt luonnonlailta, osoittautui historialliseksi ajattelutavaksi.

Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat omaksuivat keynesiläisen talouspolitiikan. Se auttoi jälleenrakentamaan sodasta toipuvia yhteiskuntia, vakautti talouksia ja loi perustan hyvinvointivaltioille. Vuosikymmeniä myöhemmin maailma muuttui. Öljykriisit, Bretton Woods -järjestelmän hajoaminen ja stagflaatio horjuttivat uskoa siihen, että vanhat työkalut riittäisivät uudenlaisiin ongelmiin. Samaan aikaan vuosikymmenten aikana kasvanut julkinen sektori oli monin paikoin muuttunut raskaaksi ja vaikeasti uudistettavaksi. Talouspolitiikka alkoi etsiä uutta suuntaa.

1980-luvulla alkoi uusliberalistisen talousajattelun nousu. Se oli vastaus todellisiin ongelmiin: korkeaan inflaatioon, tehottomiin monopoleihin ja ylisäänneltyihin talouksiin. Se vapautti markkinoita, lisäsi kilpailua ja vauhditti talouskasvua. Neljän vuosikymmenen aikana siitä tuli kuitenkin paljon enemmän kuin talouspoliittinen ohjelma. Siitä tuli yhteiskunnan uusi kieli. Koulutus muuttui investoinniksi. Terveydenhuollosta tuli palvelumarkkina. Kaupunkien ja valtioiden tehtäväksi tuli kilpailla pääomasta. Verokilpailusta tuli kansainvälisen talouden uusi normaali, ja valtioiden liikkumatila kaventui vähitellen sitä mukaa, kun pääomaa pyrittiin houkuttelemaan yhä matalammilla veroilla. Hyvinvointipalvelujen, koulutuksen ja julkisten investointien rahoittamisesta tuli entistä vaikeampaa samaan aikaan, kun niiden merkitys pitkän aikavälin kasvulle ei ollut kadonnut mihinkään. Politiikan onnistumista alettiin arvioida yhä useammin markkinoiden luottamuksen kautta.

🌅 Maailma etsii seuraavaa kieltä

Nyt länsimaissa on käynnissä uudenlainen murros. Viimeisen viidentoista vuoden aikana finanssikriisi, eurokriisi, koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota ja suurvaltakilpailun kiristyminen ovat muuttaneet valtioiden roolia kaikkialla länsimaissa. Kriisit ovat pakottaneet hallitukset tekemään sitä, mitä ne ovat tehneet myös aiemmissa historiallisissa murroskohdissa: vakauttamaan taloutta, turvaamaan huoltovarmuutta, investoimaan infrastruktuuriin ja rakentamaan uutta teollisuuspolitiikkaa. Käytännön politiikka on muuttunut nopeammin kuin sitä selittävä talousajattelu, ja juuri tästä ristiriidasta on alkamassa muutos.

Britanniassa keskustellaan jo avoimesti siitä, mitä Thatcherin jälkeinen talouspolitiikka voisi olla. Taloustieteilijä Mariana Mazzucato kirjoittaa valtion strategisesta roolista talouden suunnannäyttäjänä. Yhdysvalloissa kansainvälisen poliittisen taloustieteen professori Dani Rodrik pohtii, miten markkinat ja demokratia voidaan sovittaa uudelleen yhteen. Ranskassa ekonomistit Thomas Piketty ja Gabriel Zucman etsivät ratkaisuja eriarvoisuuden kasvuun ja kansallisvaltioiden rapautuvaan veropohjaan. New Yorkissa pormestari Zohran Mamdani puhuu asumisesta, julkisista palveluista ja kaupunkitaloudesta tavalla, joka olisi vielä muutama vuosi sitten kuulostanut poliittiselta marginaalilta. Andy Burnham yrittää tehdä samasta keskustelusta hallituspolitiikkaa.

Suomessa tällaista keskustelua käydään vielä varovasti ja korkeintaan politiikan reunoilla. Ajatus valtion uudesta strategisesta roolista löytyy jo joidenkin puolueiden ohjelmista ja tutkijoiden puheenvuoroista, mutta se harvoin nousee julkisen keskustelun keskiöön. Julkinen väittely keskittyy edelleen pitkälti siihen, miten nykyistä valtavirtaista talousmallia pitäisi soveltaa, vaikka muualla pohditaan jo, mikä sen seuraaja voisi olla. Suomalainen media ei haasta päättäjiä ja asiantuntijoita kysymällä, miksi samoja lääkkeitä tarjotaan yhä uudelleen, vaikka käännettä ei näy ja uusien sopeutustoimien mittaluokka kasvaa vuodesta toiseen. Siksi Burnhamista kirjoitetut jutut ovat niin kiinnostavia. Ne eivät kerro vain yhdestä pääministeristä vaan paljastavat, missä vaiheessa yhteiskunnallinen keskustelu eri maissa kulkee.

Paradigmat eivät yleensä romahda näyttävästi. Ne kuluvat vähitellen. Ensin alkaa tuntua siltä, että vanhat vastaukset selittävät maailmaa hieman huonommin kuin ennen. Sitten jossakin päin maailmaa aletaan kysyä uudenlaisia kysymyksiä, ja vähitellen myös vanha ajattelutapa muuttuu tarkastelun kohteeksi. Siinä vaiheessa uusi malli on vielä keskeneräinen, mutta vanha ei enää yksin riitä kuvaamaan muuttunutta todellisuutta.

Britanniassa tämä keskustelu näyttää olevan jo käynnissä. Suomessa käymme edelleen kiivasta väittelyä sen sisällä, miten vanhaa mallia pitäisi soveltaa, samalla kun sen keskeiset lupaukset – vahva kasvu, vakaa julkinen talous ja laajasti jaettu vauraus – toteutuvat vuosi vuodelta heikommin. Juuri siksi tarvittaisiin enemmän keskustelua itse kehyksestä kuin sen yksityiskohdista. Jokainen aikakausi pitää omia lähtöoletuksiaan itsestään selvinä. Vasta seuraava aikakausi huomaa, että ne olivatkin vain yhden historiallisen hetken tapa katsoa maailmaa.

Lähteet

• Behr, Rafael (2026). Suddenly the British right feels a political chill. It’s getting cold in Andy Burnham’s shadow. The Guardian, 29.7.2026.

• Sipilä, Annamari (2026). Britannian uudella pääministerillä on yksi tärkeä tehtävä: olla säikäyttämättä markkinoita. Helsingin Sanomat Visio, 31.7.2026.

• Bourdieu, Pierre (1998). On Television. New Press.

• Mazzucato, Mariana (2021). Mission Economy: A Moonshot Guide to Changing Capitalism. Allen Lane.

• Rodrik, Dani (2011). The Globalization Paradox: Democracy and the Future of the World Economy. W. W. Norton & Company.

Reading about Kemi Badenoch’s attempt to reshape the UK Conservative Party around fixed, right-wing policies resembling a sort of light-Reform (Financial Times) made me think about a much broader political trend.

Across the West, nationalist and conservative movements increasingly emphasize sovereignty. Donald Trump, Giorgia Meloni, Reform UK, Marine Le Pen and others all argue that nation states must regain control. Borders, immigration, international courts, strategic autonomy and national security have become defining political themes.

This marks a clear break from the neoliberal optimism of the 1990s.

In many ways, the shift is understandable. Globalization promised faster growth, greater prosperity and more efficient markets. Instead, the outcome has been far more mixed. China emerged as an industrial superpower, many Western economies lost manufacturing capacity, productivity growth slowed, regional inequalities widened and wealth became increasingly concentrated.

It is therefore unsurprising that many governments are now trying to reverse parts of that model. Industrial policy is back. Tariffs are back. Supply chain resilience, strategic industries and economic security are once again legitimate policy goals.

But I think there is a major blind spot in this debate.

Political sovereignty is back. Economic sovereignty isn’t.

Most discussions about sovereignty focus on political authority.

• Who controls immigration?

• Who writes the laws?

• Should international courts have jurisdiction?

• How much authority should Brussels or Strasbourg have?

These are important questions.

But they are not the only form of sovereignty.

The much less discussed question is economic sovereignty: who controls investment, where capital flows, where value is created, and whether governments retain meaningful influence over the long-term development of their economies.

Financialization quietly changed the rules

Over the last four decades, Western economies have become increasingly financialized.

Capital now moves globally in search of the highest risk-adjusted returns. Pension funds, private equity, sovereign wealth funds and institutional investors allocate capital according to expected returns, not national development objectives.

Governments, in turn, constantly worry about maintaining “market confidence.”

Tax policy. Regulation. Public debt. Labour markets. Investment policy.

All are evaluated not only by voters but by globally mobile capital. This means democratic governments have lost room for manoeuvre: it is to a large extent constrained by the reactions of financial markets. That is a profound shift in sovereignty, yet it is rarely discussed in those terms.

From industrial capitalism to rentier capitalism

This transformation is closely connected to another long-term trend. Increasingly, wealth is generated not by building new productive capacity, but by owning existing assets.

Housing, financial assets, land, intellectual property, monopoly positions are often safer and more productive investments than physical ones.

Economists often describe this as rentier capitalism—an economy where returns to ownership increasingly outweigh returns to productive investment.

The result is a system in which making money through financial markets can become more attractive than investing in new factories, technologies or productive businesses. Over time, this weakens productivity growth, slows innovation and erodes the tax base on which modern states depend.

So why isn’t this the sovereignty debate?

This is the question I keep coming back to.

If globalization is widely seen as having failed to deliver many of its promises, why does today’s sovereignty debate focus so heavily on borders, immigration, international courts and cultural issues—but so much less on capital allocation, ownership structures and financial power?

Why is political sovereignty discussed constantly, while economic sovereignty is barely mentioned?

I think the answer is obvious.

The current financialized economy has been extraordinarily rewarding for many of those who hold political, economic and institutional power. Rising asset prices and expanding financial wealth have benefited influential elites across the political spectrum. Challenging that model means challenging the interests that benefit from it.

The research is already there. Financialization, rentier capitalism, industrial policy and economic sovereignty are well-established fields of study, and there is no shortage of ideas for building more productive, resilient and sustainable economies. Yet these ideas rarely make it to the centre of political decision-making because they challenge the very structures of power and wealth that dominate today’s economy.

Meanwhile, much of the political energy has shifted toward challenging the liberal political order itself. That may change who governs and how societies are organized, but it does little to answer a more fundamental question:

What kind of economic model can generate broad prosperity, strengthen human capital, support environmental sustainability and create long-term productivity?

That, to me, is the real sovereignty debate.

Further Reading

On the political context

• Lucy Fisher (25.7.2026). Tory party blocks candidates who do not back its human rights and net zero pledges. Financial Times.

On globalization, sovereignty and political economy

• Dani Rodrik (2011). The Globalization Paradox: Democracy and the Future of the World Economy. W. W. Norton.

• Thomas Piketty (2014). Capital in the Twenty-First Century. Harvard University Press.

• Gerald A. Epstein (ed.) (2005). Financialization and the World Economy. Edward Elgar.

• Brett Christophers (2020). Rentier Capitalism: Who Owns the Economy, and Who Pays for It? Verso.

Euroopan komissio valmistelee uutta European Competitiveness Fundia (ECF), jonka tavoitteena on paikata eurooppalaisen innovaatiojärjestelmän kuuluisaa kuolemanlaaksoa – sitä rahoitusvajetta, johon lupaavat ratkaisut katoavat ennen kuin ne pääsevät markkinoille. Erityisesti pilotti- ja demonstraatiovaiheeseen on luvassa lisää rahaa.

ECF oli aiheena kesäkuussa Oslossa yhdessä EU:n energiasiirtymää käsitelleessä kokouksessa. Istuin yleisön joukossa, kun joku kysyi komission edustajalta: voisiko uusi rahasto tukea myös Horisontti Eurooppa -hankkeiden tulosten kaupallistamista? Ryhdistäydyin ja kuuntelin tarkasti – juuri edellisenä päivänä olin fasilitoinut pienryhmän, jossa olimme hahmotelleet toimia EU:n energiainnovaatioiden markkinoille pääsyn helpottamiseksi.

Vastaus oli rehellinen ja täsmällinen. Rahasto on suunnattu korkean teknologisen kypsyyden hankkeille – niille, joilla on jo tuote tai ratkaisu, jota lähdetään viemään eteenpäin. Horisontti-hankkeiden tuloksille se ei ole erityisesti tarkoitettu, ellei niillä ole juuri sitä: tuotetta ja tekijää, joka haluaa viedä sen maaliin.

Vastaus oli looginen. Mutta juuri siksi se jäi vaivaamaan.

Kokouspäivän jälkeen päätin kävellä hotellille. Oslo oli aurinkoinen ja tuulinen, ja mereltä puhaltava viima ajoi ohikulkijat kietomaan takkinsa tiukasti ympärilleen. En juurikaan huomannut. Mielessäni pyöri.

Pilottiraha auttaa vain silloin, kun joku on jo valmis tekemään pilotin. Toisin sanoen silloin, kun löytyy toimija, joka on valmis ottamaan innovaatiopolun tämän vaiheen omakseen. Mutta entä jos juuri sitä toimijaa ei vielä ole?

Ehkä suurin ongelma ei olekaan rahoitus. Ehkä suurin ongelma on omistajuus.

Julkisesti rahoitetun tutkimuksen paradoksi

Julkisen tutkimusrahoituksen ympärillä on kiinnostava jännite.

Yritykset etsivät ratkaisuja tämän päivän ongelmiin. Tutkimus etsii huomisen mahdollisuuksia. Jos tutkimus tehdään pelkästään yritysten tämänhetkisiin tarpeisiin, syntyy tehokasta tilaustutkimusta, mutta harvemmin mitään todella uutta. Jos taas tutkimus tehdään täysin tutkijalähtöisesti, syntyy helposti kiinnostavaa tietoa, jolle ei löydy käyttäjää.

Horisontti-hankkeiden ja muiden EU:n TKI-ohjelmien pitäisi yhdistää nämä kaksi maailmaa: tuottaa tutkimusta, joka on tieteellisesti kunnianhimoista mutta jonka pohjalta voi joskus syntyä myös yrityksiä, tuotteita ja liiketoimintaa.

Kysymys kuuluu: miten julkisesti rahoitetusta tutkimuksesta syntyy yksityistä menestystä?

2000-luku soittaa ja haluaa co-designinsa takaisin

Kävelin ja muistin pohtineeni samantyyppistä kysymystä jo kauan sitten, kun olin mukana kansainvälisissä kestävyystutkimusohjelmissa.

Jo 2000-luvun alussa kestävyystransitioiden tutkijat havaitsivat, ettei tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus synny itsestään. Christian Pohl ETH Zürichistä kirjoitti asiasta klassisen artikkelin vuonna 2008. Saksalainen kestävyystutkija Daniel Lang kollegoineen kokosi muutamaa vuotta myöhemmin yhteen vaikuttavan tutkimuksen keskeiset opit: yhteinen ongelmanmäärittely, yhteinen tiedontuotanto, jatkuva vuorovaikutus tutkijoiden ja yhteiskunnan välillä. Muistin olleeni itse mukana rakentamassa näitä toimintatapoja yliopistolla yli kymmenen vuotta sitten.

Hymähdin mielessäni. 2000-luku soitti ja haluaa co-designinsa takaisin.

Yhteinen intressi ei synny itsestään. Se pitää rakentaa. Co-design on tähän oikea vastaus – mutta se ratkaisee vain osan ongelmasta.

Yhteinen intressi ei riitä

Hotelli alkoi häämöttää kadun päässä.

Co-design auttaa löytämään tutkimuskysymyksen, joka on lyhyen tähtäimen ongelmanratkaisua laajempi ja vaikuttavampi ja kiinnostaa myös yrityksiä ja muita yhteiskunnallisia toimijoita. Mutta se ei vielä tarkoita, että joku haluaa ottaa vastuun innovaation viemisestä seuraavaan vaiheeseen.

Juuri siinä alkaa EU-hankkeilta vaadittu exploitation. Ja juuri siinä alammekin ehkä puhua väärästä asiasta.

Tutkimusryhmät kirjoittavat exploitation-suunnitelmia, joissa pitäisi kuvata markkinapolkuja, liiketoimintamalleja ja kaupallistamisen vaiheita. Yritysjohtoinen hanke voi tehdä tämän uskottavasti – sillä on yleensä jo tuoteidea, asiakas ja suunta. Mutta tutkimusvetoisessa hankkeessa nämä ovat parhaimmillaankin valistuneita arvauksia – kuvauksia polusta, jonka kulkijaa ei vielä ole olemassa.

Kävelin hotellin portaita ylös. Jotain alkoi loksahtaa paikoilleen. Ehkä exploitation-suunnitelman ei pitäisikään niinkään kuvata markkinapolkua. Ehkä sen pitäisi ennen kaikkea rakentaa omistajuutta.

Ownership readiness on epävarmuuden vähentämistä

Pääsin hotellihuoneeseen, heitin laukun lattialle, istuin sängylle ja avasin läppärin. Aloin kirjoittaa ajatuksiani ylös.

Olen usein neuvonut tutkimushankkeiden tiimejä arvioimaan innovaatiotaan teknologisen kypsyyden lisäksi kolmesta näkökulmasta: yhteiskunnallinen valmius (societal readiness), markkinakelpoisuus (market readiness) ja kaupallinen valmius (commercial readiness). Tavallisesti ne nähdään erillisinä arviointikehyksinä. Mutta kenties niitä voisi käyttää toisin – tapana kerätä evidenssiä, joka tekee innovaatiosta kiinnostavamman mahdolliselle seuraavan vaiheen omistajalle.

• Voiko tämä ratkaisu toimia nykyisessä tai syntymässä olevassa sääntely-ympäristössä?

• Löytyykö sille uskottavia käyttäjiä tai maksavia asiakkaita?

• Sopiiko se sidosryhmien toimintatapoihin ja arvoihin?

• Voisiko sen ympärille rakentua kestävä liiketoimintamalli?

Tutkimusryhmä ei yleensä vielä rakenna tuotetta. Se voi kuitenkin kerätä tällä tavalla näyttöä siitä, että tuotteen rakentaminen voisi olla järkevää – eli vähentää mahdollisen kaupallistajan tai käyttöön viejän epävarmuutta. Epävarmuuden väheneminen kasvattaa todennäköisyyttä, että joku haluaa ottaa innovaation seuraavan vaiheen omakseen. Tätä valmiutta voisi kutsua ownership readinessiksi.

Laadukas, vakuuttava näyttö ei kuitenkaan synny työpöydällä. Se syntyy vuorovaikutuksessa – viranomaisten, asiakkaiden ja loppukäyttäjien kanssa. Jos kyselylomakkeet ja raportit korvaavat tämän vuoropuhelun, tutkimusryhmä voi kyllä kirjoittaa vakuuttavan deliverablen – mutta kukaan ei tunne innovaatiota tai sen kehittäjiä riittävän hyvin halutakseen ottaa seuraavan askeleen.

Vuorovaikutuksessa syntyy muutakin kuin evidenssiä: yhteinen kieli, tuttuus, luottamus. Tätä korostivat jo Pohl ja Lang kollegoineen. Ja juuri luottamus tekee omistajuuden mahdolliseksi.

Konsortiossa tarvitaan liiketoimintaosaamista

Tästä seuraa yksi käytännöllinen johtopäätös.

Monissa eurooppalaisissa tutkimushankkeissa yritykset ovat mukana konsortiossa, mutta niiden rooli jää usein tekniseksi tai symboliseksi. Mukana ovat insinöörit ja teknologia-asiantuntijat, jotka seuraavat tutkimuksen etenemistä ja täyttävät osuutensa deliverableista.

Tärkein puuttuva kompetenssi on liiketoimintaosaaminen – ei siksi, että yrityksen pitäisi sitoutua kaupallistamaan tulokset, eikä siksi, että sen pitäisi paljastaa strategioitaan julkisessa hankkeessa. Vaan siksi, että joku osaisi arvioida, millainen evidenssi oikeasti vähentää kaupallistamiseen ja seuraavan askeleen omistajuuteen liittyvää epävarmuutta.

Tutkijat voivat tehdä markkina-analyysejä, käyttäjähaastatteluja ja luonnostella liiketoimintamalleja. Mutta liiketoiminta-ammattilaiset osaavat arvioida, ovatko vastaukset uskottavia. Riittääkö tämä näyttö? Onko tämä kiinnostava? Voisiko joku rakentaa tämän evidenssin varaan?

Kysymys ei siis ole siitä, onko konsortiossa mukana yritys. Kysymys on siitä, onko konsortiossa osaamista arvioida omistajuuden edellytyksiä.

Seuraavan vaiheen omistajaa ei löydy

Omistajuuden ongelma näkyy laajemminkin. EU:n Innovation Fund – Euroopan suurin julkinen rahoituslähde vähähiilisten ratkaisujen demonstraatioille – törmää siihen jatkuvasti. Sen henkilöstö etsii päättyvien Horisontti-hankkeiden joukosta sellaisia, joista voisi tulla rahoituskelpoisia demonstraatioprojekteja. Löytöjä tulee harvoin.

Syynä ei ole, että hankkeet olisivat huonoja. Syynä on se, etteivät ne ole riittävän kypsiä – markkinoiden, yhteiskunnan tai joskus teknologian näkökulmasta – eivätkä niiden ympärille siksi vielä voi muodostua uskottavaa liiketoimintaa. Innovation Fundilla on tukimuotoja juuri näiden dimensioiden kehittämiseen. Mutta kaikki ne edellyttävät Innovation Fundin termein promoteria – omistajaa, jolla on sekä intressi että resurssit ottaa hanke omakseen ja tehdä tämä vaativa kehitystyö. Ja useimmiten tämä omistaja puuttuu.

Tämä on täsmälleen sama ongelma kuin ECF:n kohdalla. Raha on tarjolla. Portti on auki. Mutta seuraavan vaiheen omistajaa ei löydy.

Jonkun pitää sanoa – tämän minä vien eteenpäin.

Tutkimuksen tehtävä on avata mahdollisia tulevaisuuksia

Suljin läppärin ja heittäydyin selälleni sängylle. Tuijotin kattoon.

Ehkä tutkimusvetoisten hankkeiden exploitation-ajattelua pitäisi siis arvioida kokonaan uudella mittarilla: ei sen perusteella, kuinka uskottavan markkinapolun hanke osaa paperille piirtää, vaan sen perusteella, kuinka hyvin se onnistuu rakentamaan yhteisen intressin, keräämään evidenssiä vuorovaikutuksen kautta, vähentämään epävarmuutta – ja kasvattamaan todennäköisyyttä, että joku ottaa innovaation seuraavan vaiheen omakseen. Toisin sanoen: kuinka hyvin se rakentaa ownership readinessia.

Samalla pitäisi luopua yhdestä hiljaisesta oletuksesta. Tutkimusryhmiltä pyydetään exploitation-suunnitelmaa, jossa kuvataan tuleva markkinapolku, liiketoimintamalli tai kaupallistamisstrategia. Mutta juuri tutkimusvetoisessa hankkeessa tätä ei vielä voida tietää. Ei tiedetä, kuka innovaation ottaa omakseen, millainen tuote siitä syntyy tai mikä liiketoimintamalli lopulta osoittautuu parhaaksi.

Tutkimusryhmän tehtävä ei ole valita yhtä tulevaisuutta.

Sen tehtävä on tehdä mahdollisimman monesta tulevaisuudesta uskottava.

Siksi tutkimusvetoinen exploitation ei ole yhden markkinapolun suunnittelua vaan innovaation optionaalisuuden kasvattamista. Tutkimus voi vähentää epävarmuutta useiden mahdollisten käyttökohteiden, liiketoimintamallien, markkinoiden ja arvoketjujen ympäriltä. Mitä useampi uskottava vaihtoehto avautuu, sitä suurempi on todennäköisyys, että joku tunnistaa innovaatiossa oman mahdollisuutensa ja ottaa sen seuraavan vaiheen omakseen.

Exploitation plan ei siis ole ennustus tulevaisuudesta.

Se on prosessi, jossa rakennetaan edellytyksiä sille, että mahdollisimman moni erilainen tulevaisuus voi syntyä. Vasta sen jälkeen pilottirahoitus voi kiihdyttää matkaa markkinoille.

Lähteet

European Competitiveness Fund Proposal for a Regulation establishing the European Competitiveness Fund. COM(2025)555. https://commission.europa.eu/publications/european-competitiveness-fund_en

Pohl, C. (2008). From science to policy through transdisciplinary research. Environmental Science & Policy, 11(1), 46–53. https://doi.org/10.1016/j.envsci.2007.06.001

Lang, D.J., Wiek, A., Bergmann, M., et al. (2012). Transdisciplinary research in sustainability science: practice, principles, and challenges. Sustainability Science, 7(S1), 25–43. https://doi.org/10.1007/s11625-011-0149-x

Horisontti Eurooppa – exploitation-ohjeistus. https://ec.europa.eu/info/funding-tenders/opportunities/docs/2021-2027/horizon/guidance/programme-guide_horizon_en.pdf

Palasin hiljattain Wageningenin yliopistossa järjestetystä Sustainable Market Shaping -konferenssista eri kysymysten kanssa kuin sinne lähtiessäni.

Markkinamuotoilu tarkoittaa yritysten, valtioiden ja muiden toimijoiden pyrkimystä rakentaa uusia markkinoita ja ohjata talouden kehitystä haluttuun suuntaan. Kun tavoitteena on kestävyysmurros, kyse on usein siitä, miten kokonaisia sosioteknisiä järjestelmiä — kuten energia-, liikenne- tai ruokajärjestelmiä — pyritään muuttamaan ympäristön kannalta kestävämmiksi. Oleellinen kysymys on, miten nämä uudet vihreät ratkaisut saadaan myös taloudellisesti kannattaviksi.

Niinpä olin odottanut keskustelua uusien markkinaratkaisujen rakentamisesta. Miten luodaan kysyntää uusille, kestäville teknologioille? Miten poistetaan markkinoiden esteitä? Näistä tilaisuudessa puhuttiinkin, mutta yksi esitys jäi vaivaamaan, ja huomasin palaavani siihen vielä lentokentällä, kotimatkalla ja seuraavina päivinä.

Lopulta koko konferenssi alkoi jäsentyä mielessäni aivan eri kysymyksen ympärille: miksi vanhat järjestelmät ovat niin vaikeita muuttaa, vaikka uusia ratkaisuja olisi jo olemassa?

Fossiilitalouden sitkeys

Olen viime aikoina lukenut oikeustieteilijä Katharina Pistoria. Hänen tunnetuin argumenttinsa on, että pääoma ei ole vain taloudellinen ilmiö — se syntyy siitä, että oikeusjärjestelmä antaa tietyille omaisuuserille erityisiä oikeuksia, suojaa ja etuoikeuksia.

Konferenssiin mennessäni olin pohtinut tätä vetytalouden näkökulmasta. Jos vetytalous kasvaa, sen ympärille syntyy putkistoja, terminaaleja, käyttöoikeuksia, toimitussopimuksia — uudenlaista pääomaa. Mutta konferenssin jälkeen huomasin ajattelevani toisin päin. Ehkä Pistor ei olekaan hyödyllisin ymmärtämään tulevaa vetytaloutta. Ehkä hän auttaa ennen kaikkea ymmärtämään nykyistä fossiilitaloutta.

Öljykentät, kaasuverkot ja jalostamot eivät ole vain teknisiä järjestelmiä. Niiden ympärille on vuosikymmenten aikana rakentunut valtava määrä omaisuusarvoja, sopimuksia ja tuotto-odotuksia. Kun puhumme energiamurroksesta, emme kohtaa vain teknologiaa — kohtaamme oikeudellisesti suojattua pääomaa. Yhtäkkiä alkoi tuntua ymmärrettävämmältä, miksi fossiilitalous ei katoa samaa vauhtia kuin puhtaat teknologiat kasvavat.

Brasilian bussit

Pistorin ajatus palautti mieleeni Frank Geelsin kehittämän Multi-Level Perspectiven. Se muistuttaa, että yhteiskunnalliset järjestelmät eivät koostu vain teknologioista. Niihin kuuluvat infrastruktuurit, instituutiot, liiketoimintamallit, sääntely ja rutiinit. Tämä kuulostaa abstraktilta, mutta konferenssissa kuulemani brasilialainen tapaus teki siitä hyvin konkreettista.

São Paulo käynnisti vuonna 2018 Latinalaisen Amerikan suurimman sähköbussiohjelman. Tavoitteena oli sähköistää kaupungin julkinen liikenne, joka palvelee yli kolmea miljoonaa matkustajaa päivässä. Vuoteen 2025 mennessä käytössä oli lähes 800 sähköbussia, seitsemän sähköistettyä varikkoa ja yli 500 miljoonan dollarin rahoitus.

Näiden lukujen taakse kätkeytyy kuitenkin pitkä kamppailu. Tutkijat Mauricio Gayubas ja Marcelo Luiz Dias da Silva Gabriel dokumentoivat, miten dieseljärjestelmän toimijat puolustivat aktiivisesti asemaansa. He tunnistivat 47 erillistä puolustusreaktiota vuosien 2018–2025 aikana. Keinovalikoimaan kuuluivat oikeudelliset haasteet, joilla lakia dieselbussien hankintakiellosta yritettiin kumota, narratiivit sähköistämisen taloudellisesta mahdottomuudesta ja operatiivisista riskeistä, latausinfrastruktuurin viivyttäminen, jolla perusteltiin dieselhankintojen jatkamista, sekä tavoitteiden ja aikataulujen vesittäminen lainsäädäntöprosessissa.

Lopputulos: yli tuhat uutta dieselbussia tuli liikenteeseen vielä virallisen hankintakiellon jälkeen.

Tämä muutti tapaani ajatella markkinamuotoilua. Olin tottunut näkemään sen uusien ratkaisujen rakentamisena. São Paulon tapaus käänsi katseen toiseen suuntaan: entä jos yhtä tärkeää olisi ymmärtää, miten vanhat järjestelmät puolustavat itseään?

Puolustusstrategioiden pelikirja

Tätä ilmiötä tarkasteli jo 1990-luvun alussa poliittinen taloustieteilijä Albert Hirschman. Hänen havaintonsa oli hämmästyttävän yksinkertainen: suurten muutosten vastustamisessa toistuvat samat argumenttirakenteet. Uudistus ei toimi käytännössä. Uudistus aiheuttaa uusia ongelmia. Uudistus vaarantaa aiemmin saavutetut hyödyt.

Kun nämä argumentit kerran näkee, niitä alkaa nähdä kaikkialla. Tupakkakeskustelussa 1960-luvulla. Ilmastokeskustelussa 1990-luvulla. Ruokamurroksessa tänään. Tekoälysääntelyssä huomenna.

Hirschmanin havaitsemat argumenttirakenteet toimivat siksi, että ne vetoavat todellisiin huoliin. Uudistuksiin liittyy aina epävarmuutta, riskejä ja vaikeita valintoja. Mutta sama logiikka tekee näistä argumenteista myös tehokkaita välineitä: niillä voidaan viivyttää, uudelleenkehystää ja tuottaa epävarmuutta silloinkin, kun muutoksen suunta on selvä. Juuri siksi puolustusstrategioiden rakennetta kannattaa tutkia — jos niissä on tunnistettavia kaavoja, niitä voidaan myös ennakoida.

Jatkuvuusmurros vai katkosmurros?

Konferenssin keynote-puhuja John Elkington esitti toisen ajatuksen, jota jäin pohtimaan: suuret murrokset tapahtuvat usein vasta silloin, kun nykyiset toimijat löytävät niissä uuden liiketoimintamallin. Monet energiasiirtymät näyttävät todella etenevän näin. Energiayhtiöt siirtyvät uusiutuviin, teollisuus siirtyy uusiin raaka-aineisiin. Teknologia muuttuu, mutta keskeiset toimijat säilyvät.

Sitten mieleeni tuli vastakysymys. Entä NVIDIA? Entä Netflix? Entä Oura? Niistä ei tullut uuden järjestelmän toimijoita siksi, että vanhat olisivat onnistuneesti uudistuneet. Niistä tuli itse uuden järjestelmän keskeisiä operaattoreita.

Ehkä meidän pitäisi erottaa toisistaan kaksi murrostyyppiä. Jatkuvuusmurroksissa järjestelmä muuttuu, mutta keskeiset toimijat säilyvät. Katkosmurroksissa myös toimijat vaihtuvat. Tämä ei ole sama asia kuin inkrementaalinen tai radikaali innovaatio — jatkuvuusmurros voi olla teknologisesti hyvinkin radikaali. Ratkaiseva kysymys on jokin muu: kuka operoi järjestelmää murroksen jälkeen?

Hyväksyttävyys resurssina

Kolmas oivallus liittyi hyväksyttävyyteen. Uusiutuvan energian tutkimuksessa yksi tunnetuimmista viitekehyksistä on Wüstenhagenin, Wolsinkin ja Bürerin jako yhteisöhyväksyntään, markkinahyväksyntään ja sosiopoliittiseen hyväksyntään. Olin pitkään ajatellut hyväksyttävyyttä tämän kautta — asiana, jota mitataan. Brasilian bussitapaus sai katsomaan toisin.

Entä jos hyväksyttävyys ei ole vain asia, jota mitataan, vaan resurssi, jonka hallinnasta kilpaillaan?

Diskurssiteoreetikot Ernesto Laclau ja Chantal Mouffe muistuttavat, että käsitteet kuten vastuullisuus, turvallisuus tai oikeudenmukaisuus eivät ole neutraaleja — eri toimijat pyrkivät jatkuvasti määrittelemään niiden sisältöä. Tämä ei ole vain semantiikkaa.

Kun BP lanseerasi 2000-luvun alussa “hiilijalanjälki”-käsitteen ja siihen liittyvän laskurin, se siirsi vastuullisuuden määritelmän: ilmastonmuutoksesta tuli yksilön kulutusvalintojen kysymys, ei fossiiliyhtiöiden liiketoimintamallin ongelma. Suomessa argumentti kuuluu usein näin: koska täällä on tiukempi sääntely ja paremmat ympäristöstandardit kuin muualla, luonnonvarojen kulutuksen lisääminen on vastuullista. Muuten se vain siirtyy maihin, joissa luontoa suojellaan heikommin. Tämä logiikka kehystää lisääntyvän luonnonvarojen oton ympäristötekona.

Sama sana — vastuullisuus — mutta yhdessä muotoilussa se voi vaatia muutoksen vauhdittamista, toisessa oikeuttaa sen hidastamisen.

Kilpailu ei siis koske vain markkinoita. Se koskee myös sitä, mikä kehystyy vastuullisena, mikä realistisena, mikä oikeudenmukaisena. Hyväksyttävyys ei tällöin ole vain ilmiö — se on resurssi, jota pyritään strategisesti muotoilemaan.

Samalla on tärkeää välttää toista ääripäätä. Kaikki ei ole pelkkää retoriikkaa. Järjestelmä voi pitkään olla poliittisesti hyväksytty ja markkinoilla menestynyt, mutta silti osoittautua ajan mittaan ekologisesti tai sosiaalisesti kestämättömäksi. Kaikki hyväksytty ei ole kestävää, eikä kaikki kestävä ole automaattisesti hyväksyttyä. Ehkä juuri tässä välissä käydään suurin osa aikamme siirtymäkamppailuista.

Mitä markkinamuotoilu voisi oppia?

Ehkä meidän pitäisi käyttää enemmän aikaa vanhojen järjestelmien dynamiikan ymmärtämiseen. Puolustusreaktiot eivät ole poikkeus vaan sääntö — ne kuuluvat murrokseen siinä missä uudet ratkaisutkin.

Siksi markkinamuotoilussa pitäisi kysyä useammin: Mitä järjestelmää tämä muutos uhkaa? Mitä oikeuksia, omaisuuseriä ja asemia kyseinen järjestelmä suojaa? Onko kyse jatkuvuusmurroksesta vai katkosmurroksesta? Millaisia puolustusstrategioita on odotettavissa? Minkä hyväksyttävyyden ulottuvuuden kautta ne todennäköisesti toimivat?

Ehkä markkinamuotoilu ei ole vain uusien markkinoiden rakentamista. Kenties se on myös vanhojen järjestelmien puolustuslogiikan ymmärtämistä.

Vaikein kysymys

Konferenssista jäi lopulta mieleeni neljä kysymystä. Miten vanhat järjestelmät puolustavat itseään? Milloin murroksessa vaihtuu vain teknologia ja milloin myös toimijat? Kuka määrittelee, mikä näyttäytyy vastuullisena ja hyväksyttävänä? Ja lopulta: mitä tapahtuu niille omaisuusarvoille, käyttöoikeuksille ja valta-asemille, joiden varaan vanha järjestelmä on rakennettu?

Viimeinen kysymys tuo ajatukseni takaisin Pistoriin. Jos siirtymät muuttavat myös omaisuusarvoja, käyttöoikeuksia ja valta-asemia, mitä teemme vanhan järjestelmän oikeuksille? Kuinka paljon yhteiskunnan pitäisi käyttää resursseja niiden suojaamiseen — ja kuinka paljon niiden ihmisten, yhteisöjen ja ekosysteemien tukemiseen, jotka ovat kantaneet vanhan järjestelmän kustannukset?

Minulla ei ole tähän vastausta. Mutta mitä enemmän ajattelen energiamurrosta ja muita suuria kestävyystransition osa-alueita, sitä enemmän epäilen, että tämä saattaa olla yksi tärkeimmistä kysymyksistä, joita markkinamuotoilun pitäisi tulevaisuudessa pohtia.

Viitteet

• Pistor, K. (2019). The Code of Capital: How the Law Creates Wealth and Inequality.

• Geels, F.W. (2002). Technological transitions as evolutionary reconfiguration processes. Research Policy

• Geels, F.W. (2011). The multi-level perspective on sustainability transitions. Environmental Innovation and Societal Transitions

• Hirschman, A.O. (1991). The Rhetoric of Reaction.

• Wüstenhagen, R., Wolsink, M. & Bürer, M.J. (2007). Social Acceptance of Renewable Energy Innovation. Energy Policy

• Laclau, E. & Mouffe, C. (1985). Hegemony and Socialist Strategy. Towards a Radical Democratic Politics

• Gayubas, M. & Dias da Silva Gabriel, M.L. (2026). Shaping Wars: Public-Led Market Making and Regime Resistance in São Paulo’s Electric Bus Transition. Conference presentation at Shifting the System: Market Innovation for Sustainability Transitions, Wageningen university, 27–29 May 2026.

• Elkington, J. (2026). Keynote presentation at conference Shifting the System: Market Innovation for Sustainability Transitions, Wageningen university, 27–29 May 2026.

Ensimmäinen on tuttu: vienti. Kun maailmantalous piristyy, investoinnit käynnistyvät, tilauskirjat täyttyvät ja Suomen talous lähtee jälleen kasvuun. Toinen on uudempi: startupit. Jossain suomalaisessa coworking-tilassa syntyy uusi unicorn, joka kasvaa globaaliksi teknologiayritykseksi ja tuo maahan uuden Nokian kaltaisen kasvumoottorin.

Molemmat ovat tärkeitä. Mutta pelkkä suhdanteiden elpyminen ei muuta viennin rakennetta, eikä startup-buumi automaattisesti jää Suomeen rakentamaan uutta teollista pohjaa. Kumpikaan ei pure siihen, mikä Suomen viennissä on varsinainen ongelma: se on liian suhdanneherkkää - ja se on ollut hidasta uudistumaan.

Todellinen käänne edellyttää, että vihreän siirtymän startupit pääsevät monipuolistamaan vientiteollisuuden rakennetta – ja se ei tapahdu odottamalla. Tarvitaan aktiivisia toimia.

⚡Viennin vanha ongelma

Suomen vienti on poikkeuksellisen suhdanneherkkää. Se nojaa vahvasti investointihyödykkeisiin ja raaka-aineisiin: koneisiin, laivoihin, metalli- ja metsäteollisuuden tuotteisiin. Kun maailmantalous hidastuu, investointipäätökset lykkääntyvät – ja Suomen vienti hidastuu niiden mukana.

Kirjoitin tästä aiemmin Helsingin Sanomissa: tulevaisuutta ei voi rakentaa vain odottamalla suhdanteiden kääntyvän. Se täytyy rakentaa vientipolitiikalla, joka kestää epävarmuutta.

Viennin monipuolistaminen vaatisi uudenlaista teollista pohjaa – sellaista, joka ei ole yhtä altis globaalien investointisyklien heilahteluille. Mutta mistä sellainen syntyy?

⚡Startupit eivät ole samanlaisia

Samaan aikaan hallitus hehkuttaa startup-kentän rahoituskierroksia. Ja onhan niissä hehkutettavaa: suomalaiset startupit ovat keränneet merkittäviä sijoituksia, ja uusia unicorneja syntyy. Mutta tässä kohtaa täytyy olla tarkka: startup-maailmassa on hyvin erilaisia kasvumalleja, ja kaikki eivät kiinnity Suomen talouteen samalla tavalla.

Suomen tunnetuimmat startup-menestykset ovat syntyneet digitaalisessa taloudessa: Aiven rakentaa datainfrastruktuuria, RELEX optimoi toimitusketjuja tekoälyllä, AlphaSense analysoi tietoa, Oura tekee älysormuksia, Swappie myy kunnostettuja puhelimia. Näissä toimii hyvin venture capital -logiikka: nopea kasvu, globaali skaalautuvuus, mahdollisuus unicorn-arvostukseen. Tämä on se startup-maailma, jota Slushin lavalla juhlitaan – eikä syyttä.

Mutta nämä yritykset ovat rakenteeltaan kevyitä: vähän työntekijöitä, vähän fyysistä infrastruktuuria, helposti siirrettävissä. Oura on tästä hyvä esimerkki – menestystarina, joka lopulta myytiin kokonaan pois Suomesta. Digitaaliset startupit voivat tuoda vaurautta, mutta ne eivät välttämättä jätä pysyvää teollista jälkeä.

⚡Vihreän siirtymän startupit ovat erilaisia

Vihreän siirtymän teolliset startupit toimivat toisenlaisella logiikalla. Solar Foods kehittää proteiinia hiilidioksidista ja sähköstä, Onego Bio tuottaa eläinvapaata kananmunaproteiinia, Steady Energy rakentaa pienydinreaktoreita, Spinnova kehittää uusia tekstiilikuituja, KÄÄPÄ Biotech tekee materiaaleja sienistä. Nämä yritykset eivät rakenna alustoja tai sovelluksia – ne kehittävät materiaaleja, energiateknologioita ja teollisia prosesseja.

Nämä yritykset rakentavat tehtaita, sitoutuvat energia- ja tuotantoinfrastruktuuriin, työllistävät laajemmin. Siksi ne todennäköisemmin jäävät Suomeen, vaikka valloittaisivatkin kansainvälisiä markkinoita. Ja juuri siksi ne voisivat monipuolistaa vientiämme tavalla, joka ei ole yhtä altis suhdannevaihteluille – jos ne pääsevät kasvamaan.

⚡Rahoituksen kuolemanlaakso

Myös vihreän siirtymän startupit saavat venture capital -rahoitusta – mutta kuvio on erilainen. Solar Foods on kerännyt noin 160 miljoonaa euroa, Onego Bio noin 40 miljoonaa. Molemmissa sijoittajina on ollut erikoistuneita food tech- ja climate tech -rahastoja sekä julkisia toimijoita kuten Business Finland ja Finnfund.

Eli VC-rahaa virtaa, mutta sitä on vähemmän, se on erikoistuneempaa, ja julkinen rahoitus paikkaa aukkoja. Nämä eivät ole niitä suuria rahoituskierroksia, joita hallitus mielellään nostaa esiin.

Ja mikä tärkeintä: VC-rahoitus ei kata sitä vaihetta, jossa rahoitustarve todella räjähtää. Teollisessa teknologiassa ratkaiseva vaihe on usein niin sanottu First-Of-A-Kind (FOAK) – eli ensimmäinen täysimittainen kaupallinen laitos. Pilotit voivat maksaa miljoonia, mutta FOAK-laitos voi maksaa satoja miljoonia.

Venture capital ei yleensä rahoita tällaisia hankkeita – ne ovat liian hitaita ja pääomaintensiivisiä. Pankkirahoitus taas tulee vasta myöhemmin, kun teknologia ja kaupallinen kannattavuus on jo todistettu teollisessa mittakaavassa. Tämä jättää hankkeet usein tyhjän päälle. Teknologia toimii – mutta kuka ostaa ensimmäisenä? Kysyntä on epävarmaa, regulaatio kesken, markkinaa ei vielä ole, vihreä vaihtoehto voi olla kalliimpi kuin fossiilinen. Yksityinen sijoittaja harvoin kantaa tätä riskiä yksin, ja ilman julkista riskinjakoa – esimerkiksi valtion takauksia, hankintasitoumuksia tai suoraa rahoitusta – ensimmäistä laitosta ei rakenneta.

⚡Markkinoita ei voi vain odottaa – ne täytyy rakentaa

Tässä kohtaa keskustelu siirtyy rahoituksesta politiikkaan. BIOS-tutkimusyksikkö on kuvannut ekologisen jälleenrakennuksen makrotaloutta hyvin: kyse on ennen kaikkea suuresta investointiprojektista. Energiaa, teollisuutta ja infrastruktuuria rakennetaan uudelleen.

Mutta investoinnit eivät synny itsestään. Ne vaativat markkinoita – ja markkinat eivät ole luonnonlakeja. Ne rakennetaan poliittisesti: julkisilla hankinnoilla, standardeilla, regulaatiolla, kysynnän luomisella ja uuden liiketoimintamallin epävarmuuden vähentämisellä.

Tätä kutsutaan kansainvälisessä keskustelussa nimellä market shaping – ja se on käytännössä sama asia kuin moderni teollisuuspolitiikka. Antti Ronkainen kiteyttää ongelman Kalevi Sorsa -säätiön blogissa: Suomessa teollisuuspolitiikka keskittyy verojen ja vastuiden keventämiseen, ei talouden rakenteiden muuttamiseen.

Muualla maailmassa suunta on toinen. USA:n Inflation Reduction Act on massiivinen market shaping -ohjelma, joka luo kysyntää puhtaille teknologioille. EU:n Green Deal ja Net Zero Industry Act tekevät samaa. Kiinalla on pitkä teollisuuspolitiikan perinne. Nämä kaikki luovat markkinoita – eivät vain tue yrityksiä.

⚡Suunta on olemassa, mutta mittakaava puuttuu

Orpon hallitus on tehnyt joitakin vihreää siirtymää tukevia toimia. Puhtaan energian hankkeille on varattu noin 140 miljoonan euron kasvupaketti, ja teollisille vihreille investoinneille on luotu verokannustimia. Suunta on oikea, mutta mittakaava on vielä pieni suhteessa investointitarpeeseen.

Muualla Euroopassa on nähty, mitä aktiivinen markkinoiden rakentaminen voi saada aikaan. Norja loi maailman suurimman sähköautomarkkinan verotuksella, latausinfrastruktuurilla ja julkisilla hankinnoilla – ei odottamalla kysynnän syntyvän itsestään. Tanska rakensi tuulivoimateollisuuden 1970-luvulta lähtien syöttötariffeilla, julkisella T&K:lla ja pitkäjänteisillä hankintasopimuksilla – ja Vestaksesta tuli globaali vientiyritys. Saksan H2Global-mekanismissa valtio kantaa kysyntäriskin ostamalla vihreää vetyä pitkillä sopimuksilla ja myymällä sitä teollisuudelle – näin investoinnit käynnistyvät, vaikka markkinaa ei vielä ole.

Jos siirtymä halutaan tehdä tosissaan, Suomessakin tarvitaan paljon enemmän: miljardiluokan investointiohjelma energiaan, sähköverkkoihin ja teollisuuden sähköistämiseen; FOAK-vaiheen riskirahoitusta, jossa julkinen sektori kantaa osan riskistä; kysynnän luomista julkisilla hankinnoilla ja standardeilla; ja EU-tason koordinaatiota.

⚡Sama keskustelu käydään nyt koko Euroopassa

Mario Draghin raportti Euroopan kilpailukyvystä päätyy samaan johtopäätökseen. Eurooppa tarvitsee valtavan investointiponnistuksen – jopa 800 miljardin euron vuosittaiset lisäinvestoinnit. Energiainfra, teollisuus ja uudet teknologiat ovat keskeisiä kilpailukyvyn kannalta.

EU:n velkasäännöt eivät sinänsä estä tällaisia investointeja. Ongelma on, että investoinnit lasketaan kansallisissa budjeteissa samalla tavalla kuin kulutus. Siksi monissa maissa keskustellaan nyt mallista, jossa strategiset investoinnit erotetaan budjettirajoista. Suomen kannalta tällaisia voisivat olla esimerkiksi energia- ja teollisuusinvestoinnit, strateginen omavaraisuus sekä Itä-Suomen kehittäminen.

⚡Suomen mahdollisuus

Suomen talous ei todennäköisesti käänny pelkästään odottamalla suhdanteiden paranemista. Eikä pelkästään startup-menestyksillä – varsinkaan jos ne menestykset ovat kevyitä digitaalisia yrityksiä, jotka voivat yhtä hyvin päätyä muualle.

Käänne voi tapahtua, jos kolme asiaa kytketään yhteen: vihreän siirtymän teknologiat, teolliset investoinnit ja julkinen politiikka, joka luo niille markkinat.

Startupit voivat synnyttää teknologioita. Mutta talouden mittakaava – ja viennin rakenteellinen monipuolistaminen – syntyy vasta, kun niiden ympärille rakennetaan satojen miljoonien ja miljardien teolliset investoinnit. Se vaatii riskinjakoa, kärsivällisyyttä ja poliittisia valintoja.

Se vaatii markkinoiden rakentamista – ei vain niiden odottamista.

Lähteet

Tanja Suni
Emme voi rakentaa tulevaisuutta vain odottamalla suhdanteiden kääntyvän
Helsingin Sanomat, Mielipide 22.9.2025

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011500728.html

BIOS-tutkimusyksikkö
Ekologinen jälleenrakennus, makrotalous ja valtion rooli talouden ohjauksessa
https://bios.fi/ekologisen-jalleenrakennuksen-makrotalous/

Banco Bilbao Vizcaya Argentaria (BBVA)
FOAK – What is a first-of-a-kind cleantech project?
https://www.bbva.com/en/sustainability/foak-what-is-a-first-of-a-kind-cleantech-project/

Antti Ronkainen, Kalevi Sorsa -säätiö

Teollisuuspolitiikka on talouden rakenteiden muuttamista – mutta Suomessa keskitytään verojen ja vastuiden keventämiseen

https://sorsafoundation.fi/teollisuuspolitiikka-on-talouden-rakenteiden-muuttamista-mutta-suomessa-keskitytaan-verojen-ja-vastuiden-keventamiseen/

Mario Draghi
The Future of European Competitiveness, European Commission (2024)

https://commission.europa.eu/topics/competitiveness/draghi-report_en

Luin tällä viikolla Financial Timesin pitkän artikkelin siitä, miksi fossiilisista raaka-aineista irtautuminen on käytännössä niin vaikeaa. Artikkeli käsitteli koko sitä valtavaa yhteiskunnallista, taloudellista ja geopoliittista verkkoa, johon öljy, kaasu ja hiili ovat kietoutuneet — energiaturvallisuutta, teollisuutta, investointeja, infrastruktuuria, geopoliittisia jännitteitä ja poliittisia ristiriitoja.

Mutta yksi kohta jäi pyörimään mieleen erityisen voimakkaasti. Se ei liittynyt teknologiaan, vaan velkaan.

Öljy ei ole vain energiaa

Nigerian kaltaisille öljynviejämaille öljy ei ole vain energianlähde tai vientituote. Öljystä saatavat dollaritulot auttavat maksamaan ulkomaanvelkoja, korkoja ja tuontia sekä pitämään valuutan vakaana. Jos velka on dollareissa — kuten useimmilla kehittyvillä mailla — sitä ei voi maksaa paikallisella valuutalla. Maa tarvitsee jatkuvasti kovaa valuuttaa pysyäkseen mukana globaalissa rahoitusjärjestelmässä.

Tämä on helppo ohittaa, jos katsoo maailmaa Euroopasta käsin. Meille öljy näyttäytyy ennen kaikkea ilmasto-ongelmana ja turvallisuusriskinä — jostakin, josta pitää päästä eroon. Mutta Lagosissa, Luandassa tai Caracasissa öljy on samalla se, mikä pitää valtion, valuutan ja koko tuontitalouden pystyssä.

Vihreä siirtymä ilman dollarituloja?

Tämä tekee vihreästä siirtymästä kaikkialla vaikeaa — mutta joillekin maille vielä huomattavasti vaikeampaa.

Aurinko- ja tuulivoima voivat kyllä tuottaa sähköä kansallisesti ja vähentää riippuvuutta öljystä energianlähteenä. Ne eivät kuitenkaan automaattisesti korvaa niitä dollarituloja, joita öljyvienti tuo valtiontalouteen ja velanhoitoon. Aurinkopaneeli ei maksa IMF:n lainaa. Tuulivoimala ei vakauta valuuttakurssia.

Tästä syystä vaatimus öljystä irtautumisesta kuulostaa hyvin erilaiselta Brysselissä kuin Lagosissa. Edellisessä se on ilmastopolitiikkaa; jälkimmäisessä se on eksistentiaalinen taloudellinen riski.

Rakenteet, jotka eivät kadonneet

Tässä kohtaa keskustelu alkaa liittyä paljon laajempaan historialliseen rakenteeseen.

Talousantropologi Jason Hickel kuvaa kirjassaan The Divide (2017), miten globaali köyhyys ei ole luonnollinen lähtötila, josta maat vähitellen "kehittyvät" pois — vaan aktiivisesti tuotettu ja ylläpidetty tila. Siirtomaavallan aikana kolonisoitujen maiden taloudet rakennettiin palvelemaan emämaiden tarpeita: raaka-aineiden vientiä, ei paikallista teollistumista.

Siirtomaavalta päättyi, mutta rakenteet jäivät. Hickel osoittaa, miten 1980-luvun rakennesopeutusohjelmat — IMF:n ja Maailmanpankin sanelemat lainaehdot — pakottivat kehittyvät maat avaamaan taloutensa, yksityistämään julkisia palveluja ja leikkaamaan investointeja. Maat, jotka yrittivät suojella omaa teollisuuttaan, joutuivat painostuksen kohteiksi. Samaan aikaan rikkaat maat jatkoivat omien markkinoidensa suojaamista.

Lopputulos: monet maat ovat edelleen riippuvaisia muutaman raaka-aineen viennistä, ulkomaisesta teknologiasta ja dollarituloista. Varallisuus virtaa edelleen etelästä pohjoiseen — voittoina, velkojen korkoina, halpana työvoimana ja raaka-aineina.

Afrikka-riski ja itseään ruokkiva kierre

Juuri tähän liittyy myös toinen viime päivien uutinen. Nairobissa kokoontui tällä viikolla yli 30 Afrikan maan johtajia yhdessä Ranskan presidentti Macronin ja YK:n pääsihteeri Guterresin kanssa. Asialistalla oli tuttu turhautuminen: koko mannerta kohdellaan globaaleilla rahoitusmarkkinoilla yhtenä "riskialueena", vaikka maiden tilanteet eroavat valtavasti.

Luottoluokituslaitokset — S&P, Moody's, Fitch — ovat kaikki länsimaisia yrityksiä. Niiden metodologiat heijastavat tiettyjä oletuksia siitä, mikä on riski ja mikä ei. Afrikkalaiset johtajat ovat huomauttaneet, että monet noista "riskeistä" — poliittinen epävakaus, heikot instituutiot, konfliktit — ovat usein suoraa seurausta siirtomaarajoista, resurssien ryöstöstä ja kylmän sodan aikaisista interventioista.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että monet Afrikan maat maksavat paljon korkeampaa korkoa sähköverkoista, teollisuudesta ja energiainvestoinneista kuin Eurooppa tai Yhdysvallat. Syntyy itseään ruokkiva kierre: korkea "riski" nostaa lainakustannuksia, mikä heikentää taloutta, mikä vahvistaa käsitystä riskistä.

Juuri ne maat, jotka tarvitsisivat eniten investointeja taloutensa monipuolistamiseen, joutuvat usein maksamaan niistä kaikkein kalleimman hinnan.

Teollistumisen unohdettu historia

Historiallisesti lähes kaikki nykyiset teollisuusmaat nousivat aktiivisen teollisuuspolitiikan avulla. Yhdysvallat, Saksa, Japani ja Etelä-Korea käyttivät tullisuojia, valtiontukia ja julkisia investointeja rakentaakseen omaa teollista kapasiteettiaan — usein vuosikymmeniä — ennen kuin niistä tuli vapaan kaupan puolustajia.

Taloushistorioitsija Ha-Joon Chang on kutsunut tätä "tikkaiden potkaisemiseksi": ensin noustaan ylös protektionismin avulla, sitten vaaditaan muilta avoimia markkinoita.

Silti monille kehittyville maille tarjotaan edelleen mallia, jossa niiden pitäisi yhtä aikaa:

• luopua öljyriippuvuudesta • hoitaa dollarivelkansa • kilpailla globaaleilla markkinoilla • ja tehdä tämä ilman vahvaa teollisuuspolitiikkaa tai markkinoiden suojaamista

Yhtälö on käytännössä mahdoton.

Vaikein kysymys

Ja juuri siksi vihreän siirtymän vaikein kysymys ei lopulta ole teknologia. Aurinkopaneelit halpenevat, akkuteknologia kehittyy, sähköautot yleistyvät. Tekninen polku on olemassa.

Vaikein kysymys on tämä: miten maailma, joka rakennettiin öljyn, velan ja raaka-aineviennin varaan, voi muuttua ilman että kokonaiset valtiot menettävät samalla taloudellisen perustansa?

Se on kysymys, johon ei ole helppoa vastausta. Mutta se on kysymys, jota ilman keskustelu vihreästä siirtymästä jää puolitiehen — ja pahimmillaan toistaa samoja epätasa-arvoisia rakenteita, joita se väittää purkavansa.

Viitteet

Chang, Ha-Joon (2002). Kicking Away the Ladder: Development Strategy in Historical Perspective. London: Anthem Press.

Clark, Pilita (2026). "The messy, chaotic and possibly quixotic quest to phase out fossil fuels". Financial Times, 16. toukokuuta 2026.

Hickel, Jason (2017). The Divide: A Brief Guide to Global Inequality and its Solutions. London: Windmill Books.

Miriri, Duncan (2026). "African leaders push for risk pricing rethink, fresh investment at France Africa summit". Reuters, 11. toukokuuta 2026.

Erityisesti yksi kuuluisa tarina pyörii mielessäni, koska siinä kaikuu jotain tutun oloista. Sama logiikka, sama sudenkuoppa, eri vuosisata — ja nyt vielä suuremmat panokset.

Pattitilanne, jota ei voinut murtaa suoraan

Ensimmäisessä maailmansodassa keväällä 1915 länsirintama oli jumissa. Ranska ja Saksa olivat juuttuneet kulutussotaan, jossa juoksuhaudat, konekiväärit ja tykistö tekivät suorasta hyökkäyksestä teurastusta. Kymmeniä tuhansia ihmisiä saattoi kuolla muutamassa päivässä ilman että rintamalinja siirtyi metriäkään.

Winston Churchill, tuolloin Britannian amiraliteetin ensimmäinen lordi, alkoi ajaa vaihtoehtoista strategiaa. Hänen logiikkansa oli kirkas: jos vihollinen on linnoittautunut eteen, etsitään ovi sivulta.

Dardanellit on kapea salmi Turkin kohdalla — ainoa merireitti Välimereltä Mustallemerelle ja sitä kautta Venäjälle. Churchill vakuutti Britannian sodanjohdon siitä, että laivasto voisi pakottaa salmen auki ja jalkaväen maihinnousu Gallipolin niemimaalle pakottaisi Osmanin valtakunnan, Saksan ja keskusvaltojen liittolaisen, pois sodasta. Koko sodan tasapaino horjuisi sivustasta käsin.

Ajatus ei ollut huono. Jo Napoleon, jota Churchill ihaili syvästi, oli opettanut epäsuoran hyökkäyksen arvon. Operaatio kuitenkin hajosi toteutukseen. Laivasto ja maavoimat toimivat eri aikatauluissa ja eri tavoitteilla — vasen käsi ei tiennyt mitä oikea tekee. Laivaston pommitukset heikensivät turkkilaisia, mutta maihinnousujoukot saapuivat viikkoja myöhemmin, kun puolustusta oli jo vahvistettu. Juuri tämä koordinaation puute teki rohkeasta suunnitelmasta verilöylyn. Kymmeniä tuhansia kuoli, eikä strategista läpimurtoa koskaan tullut.

Churchillin ongelma ei ollut pelkkä huono onni. Hän teki virheen aliarvioidessaan, kuinka paljon materiaalinen todellisuus, organisaatioiden kitka ja pelkkä logistiikka rajoittavat jopa rohkeimpia strategisia ideoita.

Fossiilitalous on linnoitus, ei pelkkä energialähde

Pitkin kevättä olen ajatellut, että fossiilitalous on samalla tavalla linnoittautunut järjestelmä.

Öljy, kaasu ja hiili eivät ole vain energialähteitä. Ne ovat materiaaleja, jotka on valettu kiinni lähes kaikkeen mitä moderni yhteiskunta tekee.

Maakaasusta valmistetaan ammoniakkia, josta tehdään lannoitteita, joilla ruokitaan kahdeksan miljardin ihmisen maailma. Öljystä jalostetaan muovia, jota on vaatteissa, elektroniikassa, putkissa, lääkepakkauksissa, autojen sisäverhoilussa. Asfaltti, jolla kadut on päällystetty, on öljynjalostuksen sivutuote. Betonin valmistus vaatii valtavasti lämpöä, joka tuotetaan pääosin fossiilisilla raaka-aineilla. Jopa eristevillat, maalit ja liimat nojaavat petrokemiaan.

Fossiilinen hiili ei siis ole vain polttoaine. Se on kudottu kiinni ruuantuotantoon, kemianteollisuuteen, rakentamiseen, vaateteollisuuteen ja logistiikkaan. Se on järjestelmä, joka on kasvanut kiinni yhteiskuntaan kuin juuristo maahan.

Siksi fossiilitaloutta vastaan hyökkääminen suoraan kohtaa aina välittömän vastareaktion. Kun puhutaan fossiilisista raaka-aineista luopumisesta, keskustelu siirtyy välittömästi energian hintaan, työpaikkoihin, ruuan hintaan, kilpailukykyyn tai huoltovarmuuteen. Linnoitus puolustaa itseään monesta suunnasta yhtä aikaa.

Epäsuorat voitot

Ehkä juuri siksi monet tehokkaimmista vihreän siirtymän edistysaskeleista ovat olleet epäsuoria.

Aurinkopaneelit eivät yleistyneet siksi, että ilmastokeskustelu olisi “voitettu”. Ne yleistyivät, koska teknologiasta tuli niin halpaa, että se alkoi voittaa fossiilivaihtoehdon pelkällä talouslogiikalla. Lämpöpumput levisivät, koska niistä tuli käytännöllinen tapa leikata lämmityslaskua. Sähköautot eivät ole vain ympäristöteko — ilmastotietoisuus ja EU:n päästötavoitteet loivat kysynnän ja ohjasivat politiikkaa, mutta läpimurto tuli siitä, että teknologia, teollisuuspolitiikka ja liiketoiminta alkoivat vetää samaan suuntaan.

Muutos tapahtuu usein niin, että uusi järjestelmä tekee vanhasta vähitellen vähemmän rationaalisen. Linnoitusta ei tarvitse rynnäköidä, jos sen huoltolinjat kuivuvat.

Mutta kiertoliike ei yksin riitä

Tässä kohtaa Gallipolin historia muuttuu varoitukseksi.

Churchill uskoi, että rohkea strateginen idea voisi murtaa pattitilanteen. Mutta käytännössä vastaan tulivat koordinaatio-ongelmat, institutionaalinen kitka ja materiaalinen todellisuus. Hyvä suunnitelma ei riitä, jos oikea käsi tekee eri asiaa kuin vasen.

Sama riski vaanii vihreää siirtymää.

On houkuttelevaa ajatella, että uusi teknologia vain syrjäyttää vanhan fossiilitalouden markkinoiden kautta — että aurinkopaneelit, akut ja vety hoitavat homman, kunhan annetaan aikaa. Mutta fossiilitalous ei ole pelkkä teknologia. Se on valtajärjestelmä: valtioiden verotuloja, geopoliittisia riippuvuuksia, vuosikymmenten infrastruktuuria ja pääomaa, jonka arvoa sijoittajat eivät halua menettää.

Ja ennen kaikkea: siirtymää ei koordinoida. Samaan aikaan kun yksi ministeriö tukee sähköautoja, toinen jakaa fossiilitukia. Ilmastotavoitteet kirjataan strategioihin, mutta maankäyttö, verotus ja teollisuuspolitiikka vetävät eri suuntiin.

Siksi vihreä siirtymä ei todennäköisesti etene pelkillä innovaatioilla tai kuluttajavalinnoilla. Se vaatii ennakoitavaa ja yhdenmukaista politiikkaa, investointeja, sääntelyä — ja väistämättä jonkinasteista konfliktia siitä, millainen yhteiskunta rakennetaan.

Fossiilinen maailma rakentui kerran — nyt sitä yritetään purkaa

Churchillin maailma oli hetki, jolloin fossiilienergia oli vasta rakentamassa modernia geopoliittista järjestystä. Hiili ruokki Britannian laivastoa, imperiumia ja teollista ylivoimaa. Fossiilitalous oli nouseva järjestelmä.

Me elämme peilikuvassa: yritämme rakentaa ulospääsyä järjestyksestä, joka on muovannut modernia maailmaa lähes kahdensadan vuoden ajan.

Siksi vihreä siirtymä ei ole vain teknologinen projekti. Se on yritys korvata järjestelmä, joka ei ole pelkkä energialähde vaan materiaalinen perusta sille, miten syömme, asumme, liikumme ja tuotamme.

Churchill yritti murtaa pattitilanteen rohkealla kiertoliikkeellä ja epäonnistui. Kysymys on, osaammeko me paremmin — vai aliarviommeko mekin sen linnoituksen, jota vastaan hyökkäämme.

Lue lisää

Winston S. Churchill: The World Crisis 1911–1918 (1931, lyhennetty ja tarkistettu laitos) Churchillin oma massiivinen kertomus ensimmäisestä maailmansodasta. Puolustuspuhe, mutta samalla rehellinen kuvaus siitä, miten strategiset ideat törmäävät institutionaaliseen todellisuuteen.

Peter Hart: Gallipoli (2011) Kattava ja tasapainoinen sotahistoria, joka käyttää laajasti sekä brittiläisiä että turkkilaisia lähteitä. Hyvä kokonaiskuva operaation kulusta ja epäonnistumisen syistä.

Vaclav Smil: How the World Really Works (2022) Smil osoittaa armottoman selkeästi, miten fossiilinen hiili ei ole vain energialähde vaan materiaalinen perusta modernille sivilisaatiolle — teräksestä lannoitteisiin, betonista muoviin.

In 2026, we already know that austerity does not stabilize economies, does not strengthen societies, and does not curb populism. Yet it returns from crisis to crisis, each time with new justifications.

Austerity is not economic necessity; it is a narrative of necessity — a way of presenting political choices as moral duty while leaving the underlying structures untouched. In recent years, the language of security has deepened this script, widening the realm in which constraint appears inevitable and opposition irresponsible.

How did politics become a theatre in which governments manage consequences rather than reshape the structures that produce them?

🧩 From Globalization to Moral Discipline

The warning signs were visible early. In The Global Trap (1996), Hans-Peter Martin and Harald Schumann argued that globalization would shift real decision-making power toward globally mobile capital. National governments would remain formally sovereign, but increasingly confined to adapting to constraints they did not control.

Across advanced economies, this structural shift was accompanied by a change in political language. Finland offers an early and revealing example. After the deep recession of the early 1990s, a new political vocabulary emerged. As political scientist Anu Kantola later described, public spending cuts were framed as moral necessity. The crisis was no longer primarily about Finland’s banking excess in the 80’s or structural vulnerabilities. It became a story about living “beyond our means.”

This discursive shift was accompanied by structural reform. In 1993, Finland introduced a dual income tax system that separated capital income from labor income, taxing capital at a flat 25 percent while labor income remained subject to progressive rates. The reform was defended as modernization. It also reoriented incentives and accelerated income conversion from labor to capital. Language and policy reinforced each other.

🧩 The Crisis That Changed Nothing

When the global financial crisis struck in 2008, the same logic resurfaced on a larger stage. Banks were rescued with public money. Soon after, the crisis was reframed as a problem of excessive public debt. As political economist and Brown University professor Mark Blyth memorably put it: “The banks were bailed out by the public, and then the crisis was blamed on the public.”

The European response hardened this narrative. In 2010, European Central Bank board member Ignazio Angeloni invoked the now infamous phrase: There Is No Alternative (TINA). Fiscal consolidation became the singular path to restoring “market confidence.” Political debate narrowed to the speed and depth of adjustment.

Finland is a particularly revealing case. Unlike Greece, Spain, or Ireland, it was not a banking crisis country in 2008. Its financial sector was relatively stable. Yet when global demand collapsed, Finland adopted fiscal tightening voluntarily. Blyth has noted that Finland was the only European country to embrace austerity without being forced into it by bond markets. The downturn was largely external — driven by collapsing exports — but public debt was nevertheless framed as evidence of domestic irresponsibility.

The pattern repeated: crisis, moral narrative, fiscal discipline.

New research now confirms the political consequences. In 2026, political economists Evelyn Hübscher and Thomas Sattler show that austerity does not increase economic stability or public trust. Governments may survive the next election, but over time, fiscal retrenchment erodes support for mainstream parties and strengthens system-critical movements. The damage accumulates slowly.

🧩 From Market Discipline to Security Discipline

After 2016, however, something changed.

Brexit, the rise of Donald Trump, the COVID-19 pandemic in 2020, and Russia’s invasion of Ukraine in 2022 transformed the political atmosphere. Uncertainty became permanent. Security moved to the center of political justification.

The rationale for constraint did not disappear — it evolved.

Where fiscal discipline had previously been justified in the name of markets, it increasingly became justified in the name of security, resilience, and preparedness. Exception became routine. Crisis management replaced structural reform as the defining task of governance.

Finnish political theorist Lauri Snellman has described this emerging pattern as “securocracy”: a form of governance in which the logic of emergency becomes normalized. It is not twentieth-century totalitarianism. It is a gradual shift in which security expands into a general principle of political legitimacy, shaping fiscal priorities, institutional design, and public debate.

🧩 A System That No Longer Delivers

Meanwhile, the internal contradictions of capitalism have become harder to ignore. In 2026, BlackRock CEO Larry Fink acknowledged in Davos that capitalism no longer fulfills its promise: wealth continues to grow, but for fewer and fewer people. A system that cannot distribute prosperity risks losing its legitimacy.

From another direction, Finnish Member of Parliament Anna Kontula — elected largely on issues of income distribution and social justice — recently announced her intention to leave parliamentary politics. In a widely discussed interview, she argued that parliamentary decision-making no longer has the capacity to resolve today’s ecological and social system-level crises. National politics, she suggests, operates within constraints it cannot meaningfully alter.

Kontula’s diagnosis is powerful, but incomplete. The problem may not be merely that parliamentary politics is slow or insufficiently radical. It may be that political authority itself has been structurally subordinated — first to global financial markets, and now increasingly to security imperatives.

🧩 The Narrowing of Political Imagination

Across three decades, one pattern persists: in times of crisis, responsibility is directed downward. Citizens are asked to tighten their belts, accept reduced services, adjust expectations. The structural configuration of global capital remains largely untouched.

The story is not simply about bad economic policy. It is about a narrowing of political imagination.

In the 1990s, politics was disciplined by market logic. In the 2020s, it is increasingly shaped by security logic. In both cases, key parameters are treated as untouchable.

This is why austerity survives empirical failure. It is not merely a policy choice. It is a governing language — one that defines what counts as responsible, realistic, and possible.

🌱 A Joint Crisis of Capitalism and Democracy — Could Something New Emerge?

If we bring these perspectives together — the shrinking maneuvering space of democratic politics and the structural power asymmetries of the global economy — the present moment begins to look less like a chain of separate crises and more like a shared systemic rupture.

Seen this way, the task is not merely to repair the system at its edges, but to reconsider its direction.

Read more:

• Martin, H.-P. & Schumann, H. (1996). The Global Trap: Globalization and the Assault on Prosperity and Democracy. London: Zed Books.

• Hübscher, E. & Sattler, T. (2026). Austerity and Populism. Annual Review of Political Science.

• Kantola, A. (2002). Markkinakuri ja managerivalta (Market Discipline and Managerial Power). Gaudeamus. (in Finnish)

• Blyth, M. (2013). Austerity: The History of a Dangerous Idea. Oxford University Press.

• Snellman, L. (2025). Turvallisuusvaltio – aikamme tyrannia (The Security State – The Tyranny of Our Time). Essay, online publication. (in Finnish)

• Lehtimäki, E. (2026). “Romahtava järjestelmä. Anna Kontula pettyi parlamentarismiin ympäristökriisin ratkaisijana” (“A Collapsing System: Anna Kontula Disillusioned with Parliamentarism as a Solution to the Ecological Crisis”). Uusi Juttu. (in Finnish)

• Fortune (2026). BlackRock’s billionaire CEO warns AI could be capitalism’s next big failure after 30 years of unsustainable inequality after the Cold War.

💸 Politiikka valitsee kurin, vaikka se ei toimi

Tuore poliittisen taloustieteen katsaus (Hübscher & Sattler, 2026) osoittaa, että talouskuri ei johda talouden tasapainoon eikä yhteiskunnalliseen luottamukseen. Hallitukset selviävät usein vaaleista leikkausten jälkeen, mutta seurauksena on hitaasti kypsyvä siirtymä: äänestäjät hylkäävät keskustan ja hakeutuvat populistisiin liikkeisiin. Tämä ei tapahdu siksi, että ihmiset eivät ymmärtäisi taloutta – vaan siksi, että he ymmärtävät liiankin hyvin. Leikkaukset näyttäytyvät arjessa valintoina, jotka kääntyvät tavallisia kansalaisia vastaan samalla kun järjestelmä itsessään pysyy koskemattomana.

📉 1990-luku: Suomen uusliberaalin kauden alku

Suomessa talouskuridiskurssi alkoi varhain. Jo 1990-luvun laman jälkeen syntyi kertomus, jossa kriisi ei johtunut pankkien riskinotosta vaan kansalaisten “yli varojen elämisestä”. Anu Kantolan mukaan (2002) syntyi uusi poliittinen kieli, jossa julkiset säästöt esitettiin moraalisina välttämättömyyksinä. Valtion vetäytyminen nähtiin vastuullisuutena, ja yksityistäminen esitettiin järkevänä hallintona.

Tähän diskurssimuutokseen liittyi myös konkreettinen talouspoliittinen muutos: vuoden 1993 verouudistus, jossa pääomatulojen veroprosentti irrotettiin ansiotuloista ja laskettiin 25 prosenttiin. Samaan aikaan ansiotulojen marginaaliverot olivat huomattavasti korkeammat. Tämä loi vahvan kannusteen tulomuotojen muokkaamiseen. Pääomatulojen osuus ylimmissä tuloryhmissä kasvoikin voimakkaasti, ja päätös vauhditti tulo- ja varallisuuserojen kasvua, kuten Kalevi Sorsa -säätiön raportti (2020) osoittaa. Näin diskurssin ja politiikan liitto teki rakenteellisen siirtymän mahdolliseksi.

💥 2008: Finanssikriisi: “paid by the public and then blamed on the public”

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin sama kaava toistui globaalisti. Vuonna 2008 finanssijärjestelmä romahti riskivetoisen pankkitoiminnan ja johdannaismarkkinoiden laajamittaisen säätelypuutteen seurauksena, mutta julkisessa keskustelussa vastuu siirrettiin järjestelmän sijaan kansalaisille ja julkiselle sektorille. Mark Blythin sanoin – “the banks were bailed out by the public, and then the crisis was blamed on the public.”

EU:n alueella tämä ideologinen käännös tiivistyi erityisesti Euroopan keskuspankin hallituksen jäsenen Ignazio Angelonin kuuluisassa puheessa FINECO-foorumissa vuonna 2010. Siinä hän totesi julkisen talouden sopeuttamisesta kylmästi, että “There Is No Alternative” – TINA. Tätä lausetta käytettiin perusteluna sille, että EU:ssa valittiin koko vuosikymmenen ajan vain yksi linja: finanssipoliittinen kuri. Talouskuri nostettiin markkinoiden luottamuksen ehtona jopa kriisimaiden demokraattisen päätösvallan edelle. Koko Euroopan politiikka keskittyi velkasuhteisiin, alijäämiin ja leikkauslistoihin – ei siihen, miksi kriisi syntyi tai miten siitä päästäisiin pois.

Suomi ei ollut kriisimaiden joukossa, mutta reagoi silti samalla reseptillä. Ironista kyllä, Suomessa ei edes pelastettu pankkeja – päinvastoin, finanssisektori oli suhteellisen vakaa. Mutta kun vientikysyntä romahti globaalisti, se iski rajusti vientivetoiseen talouteemme. Ja kun verotulot vähenivät, valittiin reaktioksi menoleikkaukset ja julkisen talouden supistaminen. Näin tehtiin, vaikka todellinen ongelma oli ulkoinen kysynnän hiipuminen, ei julkisen sektorin liiallinen kulutus.

Tässä kohtaa turvauduttiin taas tuttuun tarinaan: julkinen velka esitettiin seurauksena kansakunnan tuhlailusta – ikään kuin kansalaiset olisivat kollektiivisesti eläneet yli varojensa – eikä suinkaan globaalin finanssikriisin ja vientikysynnän romahtamisen jälkiseurauksena. Todellisuus oli, että velka kasvoi automaattisesti verotulojen kadotessa ja työttömyyden kasvaessa, ei siksi että julkisia menoja olisi tietoisesti paisutettu. Silti tämä kehys mahdollisti sen, että leikkaukset voitiin myydä “vastuullisuutena” ja moraalisena ryhdistäytymisenä. Politiikka ei enää selittänyt syy–seuraussuhteita, vaan tarjoili yksinkertaisen ja syyllistävän tarinan, jossa yhteiskunta sai rangaistuksen virheistä, joita se ei ollut tehnyt. Se oli epälooginen – ja syvästi epäreilu – tapa perustella kuripolitiikkaa.

Tämän moraalisen kertomuksen alla tapahtui poliittinen muutos. Epäluottamus valtavirran puolueita kohtaan kasvoi, politiikan kyky vastata kriiseihin rapautui. Se oli hetki, joka mahdollisti populististen ja järjestelmäkriittisten liikkeiden nousun eri puolilla maailmaa – riippumatta siitä, tulivatko ne oikealta vai vasemmalta.

🛡️ Sekurokratia: turvallisuudella perusteltu kontrolli

Vuodet 2016–2025 merkitsivät selkeää käännettä politiikan turvallistumiseen. Donald Trumpin autoritaarinen hallintatyyli ja Britannian EU-ero ilmensivät sitä, miten liberaali maailmanjärjestys – joka oli rakentunut sääntöperustaisuuden, yhteistyön ja avoimuuden varaan – alkoi menettää poliittista vetovoimaansa. Vuonna 2020 alkanut pandemia teki poikkeustilasta normaalin ja valmisteli poliittista kulttuuria nopeille, keskitetysti perustelluille ratkaisuille.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 sementoi turvallisuuden aseman politiikan perustavana oikeuttamisperustana – ja vuoden 2025 tapahtumat, erityisesti Trumpin paluu ja hänen uhkailunsa liittolaisia ja Grönlantia kohtaan, mursivat viimeisetkin toiveet sääntöpohjaisen yhteistyön palautumisesta. Turvallisuus nousi uudeksi itseään oikeuttavaksi arvoksi – ei vain ulko- vaan myös sisäpolitiikassa.

Tässä ilmapiirissä osa tutkijoista on alkanut puhua uudesta hallinnan logiikasta. Lauri Snellman (2025) kutsuu sitä sekurokratiaksi: kehityssuunnaksi, jossa verkottuneen yhteiskunnan ohjaus rakentuu jatkuvien uhkakuvien, teknokratisoituvan hallinnan ja poikkeustilan normalisoitumisen varaan. Kyse ei ole 1900-luvun kaltaisesta totalitarismista, vaan asteittaisesta siirtymästä, jossa turvallisuus laajenee politiikan yleiseksi oikeutusperustaksi.

Snellmanin hahmottelemassa sekurokratiassa turvallisuus ottaa johdon kaikessa: hyvinvoinnin, oikeuksien, investointien ja jopa ilmastopolitiikan sijaan ensisijaiseksi nousee järjestyksen ylläpito. Kansalaisten oletetaan hyväksyvän yhteiskunnallisen turvaverkon, koulutuksen ja hoivan heikennykset, koska maailma on “epävarma”. Demokratia muuttuu hallinnoksi, jossa hallituksen tehtävä ei ole enää muuttaa asioita, vaan pitää kriisit aisoissa. Poikkeustilasta tulee pysyvä olotila.

Tämä kehitys ei tapahdu tyhjiössä, vaan jatkaa 90-luvun alussa alkanutta tarinaa. Ensin politiikka alistettiin talouden logiikalle, jossa kansalainen oli tuhlaaja ja valtio vastuuttomuuden mahdollistaja. Nyt se alistetaan turvallisuuslogiikalle, jossa kansalainen on riski, joka tarvitsee kuria. Kumpikin logiikka rajoittaa poliittista mielikuvitusta ja rajaa päätöksenteon ytimen koskemattomaksi – vaikka juuri se olisi muutoksen tarpeessa.

🔎 Anna Kontula: parlamentarismin rajat näkyvät – mutta miksi?

Yksi harvoista kansanedustajista, joka tunnistaa nykyjärjestelmän rajat, on Anna Kontula. Hän on todennut, ettei parlamentarismi kykene ratkaisemaan aikamme ekologisia ja sosiaalisia järjestelmäristiriitoja. Kontulan havainto on osuva: nykyinen hallintomalli on menettänyt ohjauskykynsä.

Mutta hänen ratkaisunsa jää osittaiseksi. Kontula esittää Uuden Jutun haastattelussa (audioversio), että tulonjaosta ja investoinneista voidaan yhä päättää kansallisesti, jos poliittista tahtoa löytyy. Tämä ohittaa sen, minkä Martin & Schumann jo 1996 näkivät: politiikka on jo alistettu markkinoiden luottamukselle. Kansallinen tahtomme ei ole vapaa – se on sidottu velkajarruihin, euroon, kansainväliseen sijoittajaluottamukseen ja pääomien liikkuvuuteen. Parlamentarismi ei ole vain hidas – se on ansassa, koska toimeenpano tapahtuu valtiontalouden kautta, ja valtiontalous on itse jo kurin alla.

🏦 Larry Fink: Kapitalismin lupaus on rikottu

Kapitalismin kriisi ei ole enää vain vasemmiston havainto. Vuonna 2026 BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink totesi Davosissa, että kapitalismi ei enää täytä lupaustaan: varallisuus kasvaa, mutta vain harvoille. Hänen mukaansa järjestelmä menettää legitimiteettinsä, jos se ei kykene jakamaan hyvinvointia. Tämä ei ole pieni lausunto – se on tunnustus sieltä, missä valta todella sijaitsee.

Finkin ja Kontulan havainnot ovat kuin kaksi näkymää samasta taudista: järjestelmä ei toimi. Kapitalismi ei enää lupaa vaurautta kaikille, ja politiikka ei enää lupaa mahdollisuutta vaikuttaa. Talouden ja demokratian yhteinen kriisi näkyy eri suunnista – mutta todellisuus on sama.

🌱 Kapitalismin ja demokratian yhteiskriisi – voiko tästä syntyä jotain uutta?

Jos nämä näkymät saataisiin yhteen – politiikan kaventuneen liikkumatilan ja globaalin talouden rakenteellisten valtasuhteiden ymmärrys – voisi avautua mahdollisuus uudenlaiseen ajatteluun. Sellaiseen, joka ei perustu vain järjestelmän paikkaamiseen, vaan sen suunnan muuttamiseen.

Viitteet:

• Martin, H.-P. & Schumann, H. (1996). The Global Trap: Globalization and the Assault on Prosperity and Democracy. London: Zed Books.

• Hübscher, E. & Sattler, T. (2026). Austerity and Populism. Annual Review of Political Science.

• Kantola, A. (2002). Markkinakuri ja managerivalta. Gaudeamus.

• Kalevi Sorsa -säätiö (2020). Eriarvoisuuden tila Suomessa.

• Blyth, M. (2013). Austerity: The History of a Dangerous Idea. Oxford University Press.

• Snellman, L. (2025). Turvallisuusvaltio – aikamme tyrannia. Essay, verkkojulkaisu.

• Lehtimäki, Eeva (2026). Romahtava järjestelmä. Anna Kontula pettyi parlamentarismiin ympäristökriisin ratkaisijana. Uusi Juttu.

• Fortune (2026). BlackRock’s billionaire CEO warns AI could be capitalism’s next big failure after 30 years of unsustainable inequality after the Cold War.

🧩1. Lähtökohta: miksi hoiva kallistuu väistämättä

Taloustieteessä on pitkään tunnistettu ilmiö, jota kutsutaan Baumolin taudiksi. Se kuvaa tilannetta, jossa työvaltaisten palveluiden – kuten vanhustenhoidon, koulutuksen ja terveydenhuollon – tuottavuutta ei voida kasvattaa samaa vauhtia kuin teollisuudessa tai digitaalisissa palveluissa. Työ vaatii edelleen aikaa, läsnäoloa ja vastuuta, eikä sitä voi nopeuttaa tai skaalata teknologialla ilman laadun romahtamista. Kun muu talous kehittyy ja palkat nousevat, nämä palvelut kallistuvat väistämättä. Kyse ei ole tehottomuudesta vaan inhimillisestä rajasta.

As the Baumol effect predicts, between 1998 and 2018 services became more expensive while many manufactured goods became cheaper. Note the modest increase in average wages in the middle. Wikipedia

🧩2. Miksi hoiva näyttää talouspolitiikassa aina ongelmalta

Markkinatalouden logiikka palkitsee tuottavuuden kasvua, skaalautuvuutta ja vaihdettavuutta. Työ, joka ei taivu näihin mittareihin, alkaa näyttää kustannusongelmalta. Hoiva, koulutus ja terveydenhuolto ovat tästä ääriesimerkkejä: ne ovat hitaita, paikallisia ja korvaamattomia. Kun niiden kustannukset nousevat muun talouden mukana, markkinat ja talouspolitiikka tulkitsevat tämän tehottomuudeksi, vaikka kyse on yhteiskunnan toimintaedellytyksistä. Tästä syntyy pysyvä ristiriita: järjestelmä toimii parhaiten siellä, missä ihmiset voidaan korvata, mutta yhteiskunta rakentuu siellä, missä heitä tarvitaan. Siksi hoiva näyttää jatkuvasti “huonolta”, vaikka sen perusluonne ei ole muuttunut.

🧩3. Hoiva ja koulutus ovat tuottavan työn edellytys

Ajatus, että hoiva, koulutus ja terveydenhuolto rahoitetaan vasta “sitten kun talous kasvaa”, kääntää syy–seuraussuhteen nurin. Nämä palvelut eivät ole kasvun sivutuotteita, vaan sen perusta. Ihmiset eivät voi olla kokopäiväisesti töissä ja samalla hoitaa lapsia tai iäkkäitä vanhempia. Kun hoivainfra ja palvelut puuttuvat tai ovat liian kalliita, joku vetäytyy työelämästä – ja tämä heikentää suoraan työvoiman tarjontaa, veropohjaa ja osaamisen hyödyntämistä. Sama koskee varhaiskasvatusta, koulutusta ja terveydenhuoltoa: ilman niitä ei synny osaavaa työvoimaa eikä pitkäjänteistä tuottavuutta. Hoiva ja koulutus eivät seuraa kasvua, vaan mahdollistavat sen.

Tästä syystä markkinoiden “tuottamattomiksi” arvottamat alat ovat yhteiskunnalle samaa infrastruktuuria kuin sillat, satamat ja tieverkot ovat tavaratuotannolle. Harva esittää, että ensin lisätään vientiä ja katsotaan vasta sitten, rakennetaanko satama, tai että ensin hakataan puut ja rakennetaan metsäautotiet myöhemmin, jos jää rahaa. Infrastruktuuri rakennetaan ja ylläpidetään etukäteen, koska ilman sitä taloudellinen toiminta ei ole mahdollista. Hoivassa, koulutuksessa ja terveydenhuollossa logiikka on täsmälleen sama – kohteena vain ovat ihmiset eikä betoni.

🧩4. Miten järjestelmä on kiertänyt ongelmaa
Kun julkiset, uusintavat sektorit kallistuvat, vastauksena on tehostaminen, mittarointi ja markkinaistaminen. Osa tästä on hyödyllistä, mutta raja tulee nopeasti vastaan: vanhuksen peseminen, lapsen oppiminen ja psyykkinen hoito vievät aikaa järjestelmästä riippumatta. Kun aikaa puristetaan, laatu heikkenee, työ uuvuttaa ja luottamus instituutioihin murenee.

Historiallisesti Baumolin tautia on kierretty kolmella tavalla. Ensimmäinen on ollut hyvinvointivaltio, jossa hoiva, koulutus ja terveys on irrotettu markkinahinnoittelusta ja rahoitettu kollektiivisesti verotuksen kautta. Tämä on vaatinut laajaa veropohjaa, tulonjaon tasausta ja poliittista hyväksyntää sille, että kaikkea arvokasta ei voi mitata tuottavuudella. Toinen tapa on ollut ulkoistaminen perheille – erityisesti naisille – tai matalapalkkaisille ja siirtotyöläisille, mikä on pitänyt kustannukset alhaalla mutta vain ylläpitämällä näkymätöntä työtä ja epätasa-arvoa. Kolmas tapa on ollut hoivapalveluiden yksityistäminen markkinaehtoisille yrityksille. Joissain tapauksissa yksityinen toiminta toimii hyvin, mutta järjestelmän tasolla ongelma ei katoa: markkinat sovittavat hoivan liiketoimintamalliin, jossa kustannuspaine kohdistuu helposti henkilöstöön, palvelun laatuun tai hoivan määrään – ei siihen, mistä arvo todellisuudessa syntyy.

🧩5. BKT-kasvun harha
Tässä kohtaa kuulee usein väitteen: “BKT:n kasvu tuo ne verotulot, joilla rahoitetaan vanhustenhoito.” Väite olettaa, että kasvu automaattisesti kasvattaa veropohjaa ja että kasvu pysyy hoivan kustannuskehityksen tahdissa. Kumpikaan ei pidä enää paikkaansa. Kasvu syntyy yhä useammin pääomavaltaisilla ja automatisoiduilla aloilla, jotka eivät luo vastaavassa määrin työpaikkoja ja ansiotuloveropohjaa. Samalla 1980-luvulta alkanut kansallinen ja kansainvälinen verokilpailu on laskenut yritysverokantoja merkittävästi pitkällä aikavälillä (esimerkiksi OECD-maissa nimelliset yritysverokannat ovat laskeneet noin 40 % 1980-luvulta 2020-luvulle), mikä on kaventanut veropohjaa ja myös vähentänyt verotuloja suhteessa talouskasvuun.

🧩6. Tekoäly tekee ristiriidan näkyväksi
Tekoäly ei ratkaise Baumolin tautia, vaan tekee sen näkyväksi uudella tavalla. Sen tuomat tuottavuushyödyt kasaantuvat helposti aloille, jotka ovat jo skaalautuvia ja heikosti työllistäviä, mikä syventää kuilua hoivaan ja muihin työvaltaisiin sektoreihin, ellei kehitystä tietoisesti ohjata.

Oikein käytettynä tekoäly voi vapauttaa aikaa poistamalla hallinnollista työtä lääkäreiltä, opettajilta ja hoitajilta. Ilman poliittista ohjausta tämä vapautunut aika ei kuitenkaan muutu paremmaksi hoivaksi, vaan henkilöstövähennyksiksi ja kustannussäästöiksi. Tehokkuuden suunta ei synny teknologiasta, vaan päätöksenteosta.

Nykyinen järjestelmä ei enää edes teoriassa pysty rahoittamaan vanhustenhoitoa ilman rakenteellista muutosta. Mitä älykkäämmäksi talous muuttuu, sitä selvemmäksi käy, että sen kriittisin työ ei ole “älykästä” vaan vastuullista ja välttämätöntä.

🧩7. Ratkaisu: tietoinen uudelleenjärjestäminen
Ratkaisu on poliittinen, ei tekninen. Jos hoiva, koulutus ja terveys ovat talouden toimintakyvyn edellytyksiä, niiden rahoitus on irrotettava lupauksista tulevasta kasvusta ja markkinasignaalien virhetulkinnasta. Tuottavuushyödyt on ohjattava skaalautuvilta ja tehostuvilta sektoreilta yhteiskunnalliseen uusintamiseen.

Tässä tekoäly voi olla ratkaiseva väline. Oikein suunnattuna se voi parantaa julkista tilannekuvaa, kohdentaa ennaltaehkäisyä, yhdistää eri sektoreiden dataa ja luoda missiopohjaisesti hyvinvointia, joka vähentää raskaampien palvelujen tarvetta. Tämä voi vahvistaa julkista taloutta ja synnyttää aidosti kestävää liiketoimintaa ja kasvua. Ilman tällaista suunnanmuutosta talous jatkaa kulkuaan kohti tilaa, jossa se ei enää pysty rahoittamaan omia edellytyksiään.

Taustaa ja lähteitä

📍 Baumol effect – Wikipedia

📍 Corporate Tax Rates around the World 2023 – Tax Foundation

📍 Uusi vero käy veroparatiisien kimppuun – Minimiverolaki koskee kymmeniä suomalaisyhtiöitä

📍 Kataisen yritysveroale veti vesiperän

Talousjärjestelmä on kriisissä, mutta kriisin juurisyitä ei juuri koskaan etsitä itse mallista. Yhä useampi maa velkaantuu, työmarkkinat polarisoituvat, ja ekologiset rajat ylitetään vuosi vuodelta varoitteluista huolimatta. Silti julkinen talouskeskustelu jatkuu kuin mitään tästä ei tapahtuisi: puhutaan sopeuttamisesta, kasvusta ja kannustimista, ikään kuin maailmaa ei tarvitsisi rakentaa uudelleen.

Taloustiede ja talousjournalismi tarvitsevat todellisuuspäivityksen. Talouskeskustelu pyörii usein kuin nykyinen järjestelmä olisi ainoa mahdollinen – ja kriisit vain sen ulkopuolelta tulevia häiriöitä. Silti juuri tämä järjestelmä on tuottanut planetaarisen kriisin, kroonisen epävarmuuden ja julkisen talouden haaksirikon. Jos emme kysy, mitä talous nyt oikeasti tuottaa ja miksi, jatkamme oireiden hoitoa järjestelmän juuria muuttamatta.

🧩 Tässä lista, joka tekee näkyväksi sen, mikä usein jää piiloon: talouden nykyiset rakenteet, oletukset ja ohjausmekanismit eivät enää palvele yhteiskuntien hyvinvointia – ja siksi niitä pitää uskaltaa kyseenalaistaa. Näin voidaan avata tietä talousajattelulle, joka mahdollistaa elinkelpoisen tulevaisuuden planeetan rajoissa.

12 asiaa, jotka jokaisen taloustieteilijän ja taloustoimittajan pitäisi tietää reaalimaailmasta

1. Talousjärjestelmä ei ole luonnonvoima – se on ihmisen rakentama.
🧩 Sen säännöt, rakenteet ja tavoitteet ovat poliittisia valintoja, eivät geofysikaalisia lakeja. Jos järjestelmä ei tuota vakautta, hyvinvointia ja tulevaisuuden turvaa, sitä pitää muuttaa, ei vain säätää desimaaleja. Talous ei ole “neutraali kone”, vaan järjestelmä, joka voi palvella erilaisia päämääriä. Nyt se palvelee pääoman kasvattamista – ei yhteiskuntien kestävyyttä.

2. Ilmastonmuutos, luontokato ja luonnonvarojen ylikulutus ovat talousjärjestelmän suoria seurauksia.
🧩 Ne syntyvät siitä, miten tuotanto, kulutus ja kasvu on järjestetty. Ilman energiaa, materiaaleja ja ekosysteemien toimintakykyä ei kuitenkaan ole mitään, mitä voisi kutsua taloudeksi. Luonto ei ole “ympäristö”, vaan talouden perustavanlaatuinen ehto – ja nykyjärjestelmä ylittää sen kantokyvyn joka vuosi. Tämä on nykyjärjestelmän väistämätön lopputulos.

3. Lähes kaikki materiaalivirrat kulkevat neljän perusjärjestelmän läpi: energia, ruoka, liikkuminen ja rakentaminen.
🧩 Nämä ”key provisioning systems” kuluttavat noin 90 % maailman luonnonvaroista. Jos emme rakenna niitä uusiksi, vihreä siirtymä jää pelkäksi puheeksi. Ei riitä, että luomme ”vihreitä tuotteita” eli vaihdamme fossiilit sähköön tai betonin biopohjaiseen – tarvitaan koko rakenteen uudelleensuunnittelu. Tämä on systeeminen, ei vain tekninen haaste.

4. Kuluttajien “valinnat” eivät tapahdu vapaassa tyhjiössä.
🧩 Niitä ohjaavat infrastruktuuri, hinnoittelu, aikataulut ja saatavuus. Ei kukaan valitsisi autolla ajoa, jos lähikauppa ja koulu olisivat kävelyetäisyydellä. Talousmallit, joiden kestävyystavoite perustuu rationaaliseen yksilövalintaan, ohittavat tämän arjen rakenteellisen todellisuuden.

5. Hintamekanismi ei yksin ratkaise ekologista kriisiä.
🧩 Hiilivero voi olla hyödyllinen työkalu, mutta se ei voi muuttaa ruokajärjestelmää, rakentamista tai liikennettä ilman sääntelyä ja julkista investointiohjausta. Pelkkä “markkinoiden korjaaminen” ei riitä, kun järjestelmä itsessään on kestämätön. Tarvitaan kokonaisvaltaista suunnanmuutosta.

6. Talouskasvu ei takaa hyvinvointia – ei edes rikkaissa maissa.
🧩 BKT voi kasvaa samalla kun elämänlaatu heikkenee ja turvattomuus lisääntyy. Vauraus kasaantuu yhä harvemmille, ja ihmiset kokevat arjessaan epävarmuutta, kuormitusta ja jatkuvaa suorituspainetta. Hyvinvointia ei voi johtaa matemaattisesti kasvuluvuista.

7. Yritykset eivät voi yksin ratkaista systeemikriisejä.
🧩 Niillä ei ole mahdollisuutta ohjata markkinarakenteita, sääntelyä tai infrastruktuureja. Ilman yhteiskunnallista ohjausta ne optimoivat nykyjärjestelmän sisällä, vaikka tietäisivät, ettei se ole kestävää. Tämä on rakenteellinen, murroksia hidastava tosiasia.

8. Markkinoiden luottamuksen ehdot ovat tehneet politiikasta reaktiivista ja ohjauskyvytöntä
🧩 Kun päätökset täytyy jatkuvasti sovittaa rahoitusmarkkinoiden mielialoihin, politiikka ei enää suuntaa kehitystä vaan vain hallinnoi seurauksia. Demokratia menettää kyvyn asettaa pitkiä tavoitteita – ja päätyy reagoimaan kriiseihin ilman strategista otetta.

9. Pääomien vapauttaminen ja verokilpailu ovat ajaneet julkisen talouden rakenteelliseen kriisiin
🧩 1980-luvulta lähtien veropohjat ovat rapautuneet, ja vuoden 2008 finanssikriisin kulut siirrettiin valtioille. 2010-luvulta jatkuneella leikkauspolitiikalla on heikennetty kasvua ja hyvinvointia. Silti puhe keskittyy julkiseen “tuhlaamiseen”, vaikka velkaantumisen syy globaalisti on järjestelmässä, ei yksittäisten valtioiden vastuuttomuudessa.

10. Vakaan ja nopean tuoton etsintä ohjaa pääomat pois tulevaisuuden kannalta kriittisistä investoinneista
🧩 Pääoma hakeutuu nyt sinne, missä tuotto on nopeaa ja riskit pieniä – usein finanssimarkkinoille, ei esimerkiksi vedyntuotantoon, kiertotalousinfrastruktuuriin, hoivaan tai ennallistamiseen. Näin syntyy rentier-kapitalismi: raha tekee rahaa ja pääoma kasautuu varakkaimmille, kun taas yhteiskunnallisesti välttämättömät mutta hitaammin tuottavat ratkaisut jäävät ilman rahoitusta.

11. Talous on aina myös kulttuurista vallankäyttöä – ei vain laskentaa.
🧩 Se, mitä mitataan ja mitä pidetään “arvokkaana”, ohjaa koko järjestelmän suuntaa. Jos BKT kasvaa mutta luonto hupenee ja ihmiset voivat huonommin, onko mittari rikki vai päämäärä väärä? Taloudellinen ajattelu ei ole neutraalia – se on arvojen määrittelyä.

12. Nykykapitalismi on menettämässä legitimiteettinsä
🧩 Talousjärjestelmä, joka ei tuota hyvinvointia, oikeudenmukaisuutta tai tulevaisuuden turvaa, menettää hyväksyttävyyden ihmisten silmissä. Kun talous ei palvele kansaa vaan markkinoita, seurauksena on pettymys, polarisaatio ja yhteiskunnallinen epävakaus.

💬 Ja lopuksi:
Jos järjestelmä on jatkuvassa kriisissä, mutta kriisin syitä ei koskaan etsitä itse mallista – pitäisikö katsoa peiliin?
Talous kuuluu kaikille. Ja silloin myös kritiikillä on paikka. Jos olet tutkija tai toimittaja, nyt on oikea hetki kysyä: mitä varten talous on olemassa?

📚 Viitteet, joita voi hyödyntää jatkolukemiseen:

• Kate Raworth: Doughnut Economics

• Mariana Mazzucato: The Entrepreneurial State

• Jason Hickel: Less is More

• Tim Jackson: Prosperity Without Growth

• IRP (2020): Global Resources Outlook

• Steffen et al. (2015): Planetary Boundaries

• Helm, D. (2020): Net Zero

Langdon Winner’s old question — do artefacts have politics? — still feels annoyingly current (Winner 1980). The useful update is that we’re rarely dealing with single “artifacts” anymore. We’re dealing with infrastructures: systems that make some behaviours effortless and others impractical, and that gradually turn optional tools into participation requirements.

Once you see that, a lot of sustainability discourse starts to look upside-down. Not because individual choices don’t matter at all, but because choices take place inside corridors that have already been built — and those corridors often point toward higher energy and material throughput.

A pattern shows up again and again:

• something begins as a convenience

• it becomes a social signal (belonging, competence, status)

• it becomes embedded in institutions and everyday coordination

• and then it becomes “common sense” — while alternatives start sounding weird, naive, or “ideological”

Two examples make the mechanism visible, and both tie directly to how we end up consuming more stuff, more energy, and more resources.

1) The smartphone: from optional gadget to participation infrastructure (and a materials treadmill)

I’m 52, and this is the one I find most striking precisely because I’ve watched the whole arc play out during my own lifetime. There was a time when ordinary life wasn’t digital by default. Then the internet arrived, then smartphones, and then—within a surprisingly short stretch—the phone stopped being mainly a tool you could choose to have and became a practical interface for everyday participation.

The shift matters because the smartphone isn’t just “a device.” It’s a node in a whole ecosystem: apps, authentication, tickets, banking, two-factor logins, QR codes, digital receipts, customer service channels, social coordination. When societies move their doors onto a digital interface, access increasingly flows through the smartphone-shaped key.

And that has a material footprint logic baked into it. The smartphone economy runs on:

• rapid replacement cycles

• resource extraction and global supply chains

• energy-hungry data infrastructures behind the scenes

• and a constant stream of peripheral consumption (cases, chargers, accessories, subscriptions)

So the politics here isn’t only “who gets access.” It’s also that participation increasingly requires joining a system with built-in material churn.

There is an interesting crack in the story: you can see emerging “circularity signals” in some younger circles — refurbished phones, repairability, used devices becoming a status marker in the opposite direction. That’s worth noticing as a potential counter-current. I’m not claiming it’s dominant yet, but it’s one of those early signs of a different normal trying to form.

2) Car-dependence: when the built environment turns energy intensity into realism

Car-dependence is the clearest example of infrastructure creating social compulsion. Once towns and regions are built around cars, driving stops being a lifestyle preference and becomes a tool for basic life management: distances, time budgets, safety, work access, childcare logistics, errands, social life.

This is exactly where the politics becomes invisible. When everything is spatially arranged around the car, supporting car-centred policy reads as “rational” problem-solving. And walking, cycling, or shifting street space can be dismissed as “green ideology.” That framing isn’t just rhetoric; it’s anchored in the fact that the built system has made one behaviour the low-friction default.

And the throughput link is straightforward: car systems are energy systems. They lock in:

• high operational energy use (fuel/electricity)

• high material demand (vehicles, roads, parking, maintenance)

• dispersed land use patterns that increase distances

• and a background expectation that mobility should be fast, individualised, and always available

Once the system is in place, people don’t simply “prefer” energy intensity. They’re organised around it.

It’s not just these two

The same mechanism shows up across all key provisioning systems — food, housing, energy, mobility. All of these are infrastructures of survival and daily life — and because they’re essential, they’ve grown into dense socio-technical regimes: infrastructure, rules, business models, habits, expectations, identities (Geels 2002). In systems like these, “choice” is rarely free selection from a neutral menu. It’s more often navigation inside lock-ins that were built long before the individual entered the story.

The International Resource Panel highlights how central these systems are: built environment, mobility, food and energy together account for about 90% of global material demand, 70% of climate impacts, and over 80% of biodiversity loss and water stress (IRP 2024). When you think of this scale, the framing of the personal carbon footprint starts to look absurd. It offers a (deceptive) sense of agency — but on terms that leave the deeper system untouched. Responsibility shifts to individuals, while the main drivers of emissions remain upstream in infrastructure, investment and regulation (Kaufman 2021).

Winner’s question helps keep one uncomfortable truth on the table:
systems have politics because they define what feels possible, normal — and inevitable.

References

• Winner, L. (1980). Do Artifacts Have Politics? Daedalus, 109(1), 121–136.
  https://www.jstor.org/stable/20024652?origin=JSTOR-pdf&seq=2

• Geels, F. W. (2002). Technological transitions as evolutionary reconfiguration processes: a multi-level perspective and a case-study. Research Policy, 31(8–9), 1257–1274. https://doi.org/10.1016/S0048-7333(02)00062-8

• International Resource Panel (IRP). (2024). Global Resources Outlook 2024 – Summary for Policymakers. United Nations Environment Programme. https://www.resourcepanel.org/reports/global-resources-outlook-2024

• Kaufman, M. (2021). The carbon footprint sham: A ‘successful, deceptive’ PR campaign. Mashable.
  https://mashable.com/feature/carbon-footprint-pr-campaign-sham

Olen viime aikoina palannut yhä uudelleen samaan kysymykseen: miksi Suomen vientiprofiili on niin suhdanneherkkä ja miksi talouden “uudistuminen” tuntuu aina jäävän puheen tasolle? Kirjoitin tästä jo aiemmin HS:ään: Suomi ei voi rakentaa tulevaisuuttaan vain odottamalla, että globaalit suhdanteet kääntyvät (HS 22.9.2025). Vientirakenteemme on liian sidoksissa syklisten investointihyödykkeiden, raaka-aineiden ja pääomavaltaisten toimialojen kysyntään. Kun maailma yskii, Suomi yskii.

Tämä ei kuitenkaan ole vain vientistrategian ongelma. Se on rahoituksen – ja lopulta talousmallin – ongelma.

Suomessa toivotaan uusia liiketoimintamalleja, korkean lisäarvon vientiä ja kasvuyrityksiä. Samalla rahoitusjärjestelmä on rakennettu maailmaan, jossa riski minimoidaan. Yritysrahoitus on pankkivetoista: pankki rahoittaa, kun liiketoimintamalli on todistettu, kassavirta ennustettava ja epäonnistumisen mahdollisuus pieni. Tämä on rationaalista pankkilogiikkaa, mutta se ei tuota rakenteellista uudistumista (HS 1.6.2025; HS 19.9.2016).

Kun riskiraha puuttuu, hallituksen lääkkeet jäävät paljastavasti pieniksi: näpertelyä TESIssä ja työeläkeyhtiöiden sijoitusmandaateissa. TESI hallinnoi noin 2,6 miljardia euroa, työeläkeyhtiöt noin 260 miljardia. Kumpikaan ei kuitenkaan ole instituutio, jonka tehtävä olisi kantaa systemaattista, pitkäjänteistä markkina- ja liiketoimintariskiä uusilla alueilla. Vertailumaissa tätä tekevät aivan muunlaiset toimijat: Ruotsin pääomasuvut, Ranskan ja Saksan kehityspankit, Tanskan valtiolliset riskinkantajat.

Tässä kohtaa Samuli Skurnikin analyysi vuodelta 2005 osuu ytimeen. Teoksessaan Suomalaisen talousmallin murros hän näyttää, ettei Suomi koskaan siirtynyt “vapaaseen markkinatalouteen”. Pääomat vapautettiin 1990-luvulla, mutta riskinkantokykyistä järjestelmää ei rakennettu tilalle. Historiallisesti Suomi on ollut valmis ottamaan riskejä silloin, kun kysyntä on ollut varmaa tai epävarmuus kollektivisoitu. Sen sijaan yksilöity, markkinaperusteinen epäonnistumisen riski on ollut vieras koko mallille.

Tämä auttaa ymmärtämään myös politiikkaa. Suomessa ei oikeastaan ole puoluetta, jonka eetokseen kuuluisi rakenteellinen riskinkanto ja talousmallin aktiivinen uudistaminen. Kokoomus esiintyy usein yrittäjäpuolueena, mutta se ei sitä tässä mielessä ole. Se on omistavan, varallisuutta suojaavan ja ennustettavuutta arvostavan pääoman puolue. Nykyinen hybridimalli – puhe markkinoista, mutta käytännössä tappioita minimoiva rakenne – sopii sille erinomaisesti.

Keskusta on tässä asetelmassa rakenteellisesti erilainen mutta yhtä lukkiutunut toimija. Sen valta nojaa syvälle paikallistasolle: kuntiin, hyvinvointialueisiin, maaseudun hallintoon ja etujärjestöihin. Tämä tekee puolueesta vahvan nykyisten rakenteiden ylläpitäjän. Talouspolitiikassa tämä näkyy varovaisuutena ja olemassa olevan tukemisena – ei siksi, etteikö rakennemuutoksen tarve olisi tiedossa, vaan siksi, että Keskustan poliittinen valta on kytkeytynyt juuri niihin instituutioihin ja elinkeinoihin, joita muutos eniten horjuttaisi.

Kun talous ei uudistu, tarvitaan syyllinen. Tässä kohtaa kuvaan astuu ideologia.
Jan Vapaavuorin HS-kolumni ( HS 9.10.2025) on tästä selkeä esimerkki. Siinä rakenteellinen ongelma – riskinkantokyvyn puute – käännetään henkiseksi ja kulttuuriseksi viaksi: suomalaiset ovat synkkiä, kunnianhimottomia ja varman päälle pelaavia. Kansaa moititaan siitä, ettei se “ota riskiä”, vaikka samaan aikaan järjestelmä rankaisee epäonnistumisesta pysyvästi.

Tämä on uusliberalismin klassinen keino: rakenteellinen epäonnistuminen moralisoidaan yksilöiden ja kulttuurin ongelmaksi. Samalla instituutiot vapautetaan vastuusta. Vapaavuoren vertaus sodanjälkeiseen Suomeen ontuu pahasti, sillä tuolloin riski oli kollektivisoitu ja kysyntä pitkälti taattu. Nyt vaaditaan rohkeutta maailmassa, jossa epäonnistuminen sulkee ovet.

Ongelma ei siis ole asenteissa. Ongelma on talousmalli, joka palkitsee varmuutta ja rankaisee epäonnistumisesta – ja poliittinen kenttä, jolta puuttuu toimija, joka ottaisi tämän tosissaan. Niin kauan kuin tämä jää tunnistamatta, Suomi jatkaa suhdanteiden odottamista. Ja sillä välin ne harvat, jotka uskaltavat uudistua, tekevät sen yhä useammin ulkomaisen rahan ja ulkomaisen kotipesän varassa.

Viitteet ja taustalähteet

• Samuli Skurnik (2005): Suomalaisen talousmallin murros

• Suomen Yrittäjät: Pankkirahoituksen nihkeys estää pk-yritysten kasvun, HS 1.6.2025

• HS lukijan mielipide: Pankki estää unelmani toteutumisen, 19.9.2016

• Jan Vapaavuori: Suomen suurimmat ongelmat ovat henkisellä puolella, HS 9.10.2025

• Tanja Suni: Emme voi rakentaa tulevaisuutta vain odottamalla suhdanteiden kääntyvän, HS 22.9.2025

Subscribe now

This space begins with a question.

A sense that something in the system isn’t adding up – that while the world around us is clearly in crisis, our political, economic, and cultural institutions keep responding in familiar but insufficient ways.

I created this Substack to think through that tension and to understand. We are facing a planetary polycrisis, but what we often call “solutions” remain locked within the same frameworks that created the problem. Meanwhile, our political systems seem unable to govern even the basics, let alone global flows of capital, energy, labour or extraction.

I started this Substack after years of posting and discussing these issues on social media. I came to a point where I needed more space to think systematically, write more freely, and make connections that don’t fit into short threads.

I’m not a political theorist, historian, or economist by training. I come from a background in natural sciences and systems thinking that is grounded in material reality, ecological interdependence, and planetary boundaries.

But the deeper I’ve looked into climate, sustainability, and the supposed “solutions,” the more I’ve had to confront structures far beyond science:

🧩 How economic systems sustain exploitation
🧩 How history continues through postcolonial dependencies
🧩 How language and culture shape what counts as “realistic” and desirable
🧩 How power hides in flows – of capital, energy, labour, and information

This is not a field I have yet mastered; it’s a terrain I’ve had to enter to understand the world we live in. It is a fascinating and sometimes terrifying journey. I don’t claim to have all the answers or even to be asking all the right questions. I welcome critical voices, alternative perspectives, and insights that challenge or complete this picture.

This space is not about certainty but about understanding what we’re really up against – and how we might begin to see it better.

What to expect

I’ll write reflections and personal analyses on political economy, social and physical infrastructures, sociotechnical systems, global dependencies, provisioning structures, legitimacy, inequality, media, and discourse, with references to academic research, books, and journal articles.
Some posts will be in English, others in Finnish – sometimes both.
No fixed schedule. I’ll publish when I have something worth saying.

What kind of space this is

I have spent years trying to find a community that is interested in what I’m interested in but the discussion always seems too compartmentalized or fragmented. In this space, I want to try to bring together different discussions and schools of thought to build the kind of full picture of the world that I need.

I want this to be a space for thinking in public.

Therefore, if you see something I’ve missed, misread, or simplified too much, I want to know. If you can offer a new angle, a better frame, or a deeper connection, I want to hear it.

This is not a finished worldview. It’s an evolving inquiry – and if you’re curious too, you’re more than welcome here!

🇫🇮 Suomeksi lyhyesti

En ole taloustieteilijä, poliittisen teorian tai historian asiantuntija, vaan luonnontieteilijä, joka on ajautunut tutkimaan järjestelmää pidemmälle – planetaaristen reunaehtojen lisäksi talouden, vallan, historian ja kulttuurin kautta.

Kirjoitan ymmärtääkseni itse paremmin. Ja toivon, että tätä kautta löytyy myös muita, jotka haluavat ymmärtää järjestelmää pintaa syvemmältä ja hahmottaa, miten muutos voisi ylipäätään olla mahdollinen.

Tervetuloa mukaan. Ajatellaan tätä järjestelmää läpi yhdessä.